Anja Snellmanilla oli pitkään salaisuus: vammainen sisko, jonka omaishoitaja hän oli loppuun asti. Kun sisko kolme vuotta sitten kuoli, Anja tiesi, että nyt oli tullut aika kertoa hänen tarinansa.

Onko tämän rouvan elämä elämisen arvoista?

Kesäkuussa 2011 kirjailija Anja Snellman on vaikean päätöksen edessä. Kymmenen vuotta vanhempi isosisko Maru makaa teho-osastolla, eikä toipuminen vaikuta todennäköiseltä. Anjan on päätettävä, onko 67-vuotiaan Marun elämä enää elämisen arvoista.

Kun lääkärit ovat kertoneet faktat, Anja päättää, että ei ole. Siskolla on ollut jo monesti keuhkokuume ja verenmyrkytys. Jos hän toipuu, hän ei toivu ennalleen. Sisko ei pysty enää puhumaan, mutta silmistä Anja näkee, että hän kärsii.

Kun päätös on tehty, Anja menee kotiin ja raivaa kalenteristaan tilaa sille, minkä on aina tiennyt tekevänsä. Hän alkaa kirjoittaa Marusta kirjaa. Nyt kirja on julkaistu, ja sen nimi on Pääoma.

Syntymässä säikähtynyt?

Ei puolisoita, ei lapsia, ei läheisiä ystävyyssuhteita. Kitalakihalkio, nivelreuma, miinusnäkö, kaihi. Kirjastokortti, Kela-kortti, kellokortti, passi. Piti piirtämisestä ja ristisanatehtävistä. Kutisi kainaloista. Laittoi aamuisin sitruunavoidetta kyynärpäihin.

– Mikä sisarellani oli? Mikä oli hänen arvoituksensa? Sitä olen pyöritellyt mielessäni vuosikymmenet, Anja sanoo.

Tämän hän tietää: Marulla oli kita­lakihalkio, joka aiheutti hänelle puhevamman. Sen takia hänen puheestaan oli vaikea saada selvää. Bigguhiggo. Niin Maru kutsui Anjaa. Maru – oikealta nimeltään Marjatta – ei oppinut koskaan sanomaan kunnolla ärrää, ällää, ässää eikä teetä. Tulihiggo. Angaihiggo. Viighihiggö. Se oli Marun kieltä.

– Puhevamma teki Marusta ihmis­aran ja pelokkaan. Sen lisäksi hän sairastui aggressiiviseen reumaan alle kolmekymppisenä. Se teki liikkumisesta niin vaikeaa, että loppuaikoina Maru ei päässyt omin avuin minnekään, Anja kertoo.

Kun Marua ei ymmärretty, Anja sai toimia usein hänen tulkkinaan. Käytännön asioiden hoitaminen puhelimessa oli siskolle vaikeaa, koska häntä luultiin humalaiseksi tai pilailijaksi.

Oli myös jotain muuta, mutta mitä? Anja muistaa tajunneensa sisarensa erityisyyden jo hyvin varhain. Milloin? Tarkkaa hetkeä on vaikea määrittää. Sen hän muistaa, miten siskoa kiusattiin.

Joudun pinnistelemään muistiani, että saan mieleeni kaikki ne nimet joita peräämme huudeltiin. Inva, vammainen, apukoululainen, idari, latvabeeviis, imbesilli, ceepee, tonnikeiju, dingdong. Ryssä tietysti, kuorrutukseksi kaikelle. Vuosikymmeniä myöhemmin vielä joku keksii ennenkuulumattoman omaperäisen, täräyttää sairaalan käytävällä ohi kulkiessaan, Marun nähdessään: kato mikä vaivaisakka!

Kun Anja on jo sen verran iso, että käy omin päin kirjastossa, hän etsii Marulle diagnoosia ja käy läpi kaikki kehitysvammaisuuden lajit. CP-vamma, Downin syndrooma? Ei. FAS-lapsi? Ehkä, ei voi tietää. Heikkolahjainen? Hyvin mahdollista. Marun koulunkäynti oli aina kovin takkuista.

– Samaan aikaan hänessä oli salaviisautta, joka keikautti spekulaationi uusiksi. Ennen sanottiin että ”syntymässä säikähtynyt”. Se on aika hyvä sana Marun kaltaisille ihmisille.

Maru oli lahjakas piirtäjä. – Mitä kaikkia mahdollisuuksia sisareenikin oli kirjoitettu, jos hänelle olisi annettu mahdollisuus käyttää lahjojaan, Anja miettii.

Paljastavat rivien välit

Anjasta tuntui, että diagnoosin etsiminen oli julmaa, mutta sisaren arvoitus ei jättänyt rauhaan. Vastausta oli etsittävä kirjoista, sillä kotoa niitä ei saanut. Siellä vallitsi puhumattomuuden ilmapiiri, virtahepoja riitti olohuoneessa. Marun sairauden lisäksi oli paljon muitakin asioita, joita ei käsitelty. Oli isän alkoholismi ja väkivaltaisuus, sodan jättämät traumat ja vanhempien risainen avioliitto. Sitten oli vielä äidin salaisuus. Kolmas, salattu lapsi, jonka hän oli saanut avioliiton ulkopuolella ja antanut adoptoitavaksi.

Näitäkin asioita Anja on käsitellytaiemmissa romaaneissaan.

– Mitään ei sanottu koskaan ääneen. Kaikki oleellinen oli kirjoitettu rivien väliin. Sitä näkymätöntä mustetta olen etsinyt kirjailijana koko elämäni. Mutta kaikki tämä on tehnyt minusta sen, mikä nyt olen. Ehkä minusta ei olisi tullut lainkaan kirjailijaa, jos minulla ei olisi ollut Marun kaltaista sisarta, Anja miettii.

Anja ei koskaan puhunut Marun kanssa tämän vammasta. Kyseleminen oli helppo tapa saada siskokin lukittumaan.

– Ehkä hänellä ei ollut muita työkaluja kuin hiljaisuus. Ehkä hän olisi hajonnut, jos olisi alkanut katsoa itseään rehellisesti peilistä.

Anja ja Maru syntyivät hyvin erilaisina aikoina. Maru tuli maailmaan Viipurissa samana kesänä, kun Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen Suomea vastaan Kannaksella. Äiti kirjoitti Marun vauvakirjaan, että pikkuisen Marjatta Hillevin ensimmäinen kehtolaulu oli hälytyssireenien ujellus ja ensimmäinen helistin oli särkyvien ikkunalasien ääni. Tuore äiti oli joutunut evakkoon vastasyntynyt kainalossaan.

Marun lapsuusvuodet olivat vaikeita jälleenrakennusvuosia, ihmiset olivat sodan vammauttamia. Erilaisuutta hyväksyttiin huonommin kuin nykyään.

– Olisiko Marun ollut helpompaa syntyä tähän aikaan? Nyt on Toisenlaisia frendejä ja Kovasikajuttua. Keharit näkyvät ja tekevät. Tuskin hänen elämänsä vieläkään olisi helppoa, mutta ehkä julmaa pilkkaa olisi vähemmän.

Anja puolestaan syntyi rauhan aikana, Helsingissä, siistissä ja turvallisessa synnytyssairaalassa. Elintasokin oli aivan toista. Jos Maru oli saanut syntymässä vähän, Anja sai hänenkin edestään.

Vaikka Maru oli isosisko, roolit kääntyivät jo lapsuudessa toisin päin. Anja huolehti Marusta. Kun väkivaltainen isä riehui tai sätti perheenjäseniä humalassa, Anja oli se, joka nousi häntä vastustamaan. Anja muistaa usein lapsena pohtineensa, oliko hän kenties vaihdokas. Miten samoista vanhemmista oli saattanut syntyä kaksi niin erilaista tytärtä?

– Mitä meihin on kirjoitettu jo ennen syntymäämme? Miksi minusta tuli tällainen ja hänestä tuollainen?

Myöhemminkin sisarusten maailmojen ero oli kirkuva. Anja meni yliopistoon, hänestä tuli menestynyt kirjailija. Hän matkusteli ja tapasi huippuälykkäitä ja -lahjakkaita ihmisiä.

Maru ei käynyt kouluja pakollista enempää. Hän meni suoraan töihin Sanomien asiakaspalveluun ja oli siellä töissä koko elämänsä. Hänellä ei ollut sosiaalista elämää tai läheisiä ystäviä. Maru ei koskaan ollut miehen kanssa tai herännyt kenenkään kainalosta. Hän asui yhdessä äitinsä kanssa tämän kuolemaan asti. Vasta sen jälkeen Maru pääsi itsenäistymään, mutta oli sitten entistäkin yksinäisempi.

Kun Maru kuoli, hänen sitruunan­keltaisessa nokialaisessaan oli yhden ainoan ihmisen numero, Anjan.

Anjassa ja Marussa oli paljon samaa. Kumpikin oli luonteeltaan tarkkailija. Myös huumorintaju oli samanlaista. Anja oli ainoa, jolla oli lupa tehdä lempeää pilaa Marusta tia hänen vammastaan.

Ikuinen syyllisyys

Miksi Marua ei hoidettu? Sitäkin Anja pohtii yhä. Jo 60-luvulla annettiin kuntoutusta ja puheterapiaa. Maru olisi voinut oppia ääntämään selkeämmin. Marun reumakin jäi täysin hoitamatta.

– Tuntuu raa’alta ja katkeralta, että siskoni elämää olisi voinut helpottaa niin monella tavalla. Ehkä se oli vanhempieni tietämättömyyttä, ehkä puutetta rahasta, ehkä häpeää. Ehkä jopa välinpitämättömyyttä. Vanhemmilla oli omat ongelmansa: hulluutta, narsismia, itsekeskeisyyttä. Heidän avioliittonsa oli huonossa jamassa. Faija dokasi ja matkusteli. Heidän agendallaan ei vain ollut laittaa siskoni asioita järjestykseen.

Häpeästä huolimatta vanhemmat suhtautuivat Maruun hyvin suojelevasti. Anjan piti aina ajatella isosiskoaan. Vanhemmat katsoivat, ettei Anja ansaitse asioita, jollei siskokin ole mukana.

– Heille oli hyvin tärkeää kohdella meitä tasapuolisesti. Se aiheutti kuitenkin sen, etten minäkään osannut iloita saavutuksistani. Isä oli aina kysymässä ”entäs Maru?” En uskaltanut ottaa sitä tilaa, mikä minulle olisi kuulunut, koska vieressä oli aina se vähempiosainen sisko. Se on ollut aikamoinen taakka elämässä. Siitä on ollut vaikea vapautua – jos koskaan edes vapaudun.

Ensimmäiselle ”normaalille lapselle” vanhemmilla oli Anjalle myös eri tavalla vaatimuksia. Äiti odotti, että Anja hankkii itselleen korkeimman mahdollisen akateemisen koulutuksen. Kun Anja jätti opinnot kesken ja alkoi kirjoittaa, äiti ei antanut sitä anteeksi.

– Hän kosti sitä minulle loppuelämänsä eikä ikinä pitänyt kirjailijanuraani minkään arvoisena.

Etenkin teini-ikäisenä Anja huomasi välillä myös vihaavansa sisartansa ja kadehtivansa muiden sisaruksia, jotka olivat älykkäitä, hauskoja, cooleja. Se aiheutti valtavan syyllisyyden.

Kaksinkertainen häpeä. Häpesin sinua ja häpesin itseäni, sitä pikkusiskoa joka kirjoitti sellaista, pikkusiskoa, joka häpesi isoasiskoaan niin ankarasti. Syyllisyyttä aiheutti myös se, että Anja ei osannut auttaa sisartaan.

– Miksi en huolehtinut hänestä paremmin? Mutta toisaalta, mitä minä kymmenen vuotta nuorempi sisko olisin oikeastaan voinut tehdä?

Myöhemmin Anja koki syyllisyyttä siitä, ettei ollut tarpeeksi läsnä ja sisarensa käytettävissä. Oli kiireisiä vuosia, matkoja. Anja asui välillä Kreikassa. Hän ei ehtinyt aina apuun siskon soittaessa.

– Maru ei minua koskaan syyllistänyt, siitä hän oli tarkka. Silti syyllisyys tunki elämään joka raosta. Hän ei koskaan ilmaissut surua, vaikka oli varmasti onneton. Toisaalta hän ei näyttänyt ilon tunteitakaan. Se kuului hänen minimalismiinsa. Miten paljon hän onkaan mahtanut kärsiä ja olla katkera?

Herneenpalon puolikkaat

Marun kuoleman jälkeen Anja sai kutsun kirjailijaresidenssiin Intiaan. Se tuntui kohtalolta, sillä yhtäkkiä hän oli vapaa lähtemään. Ei ollut enää ketään huollettavana. Rämpiessään intialaisessa metsässä Anja sattui löytämään suuren, auki rapsahtaneen hedelmän siemenkodan.

– Se tuntui kohtalolta. Maru oli puoliskoni, herneenpalkoni toinen puoli, ja nyt olin menettänyt hänet. Vapautumisen ja irtipäästämisen aika oli tullut.

Anja otti kuvan siemenkodasta. Sen jälkeen hän alkoi nähdä puoliskoja kaikkialla: hedelmiä, siemenkotia, lehtiä, kasveja, palkoja. Ensimmäisellä Intian-vierailulla kuvia kertyi 2 000, toisella yhtä paljon. Syksyllä Anja pitää ensimmäisen valokuvanäyttelynsä, joka kantaa samaa nimeä kuin kirja.

– Nimi Pääoma tulee siitä, että olen saanut valtavasti Marun kautta elämääni. Hän on minun pääomani. Hän sai minut näkemään maailmasta sellaista, mitä en olisi muuten oppinut näkemään.

Marun kuollessa lapsuudenperheestä jäi jäljelle enää Anja. Isä oli kuollut Anjan ollessa parikymppinen, äiti kuoli 90-luvun alussa. Äidin salattu kolmas tytär oli tehnyt itsemurhan 1970-luvulla.

– Yksin jääminen tuntuu orvolta.

Kukaan ei enää tiedä, millainen olin lapsena. Kukaan ei muistele. Osa sukuuni liittyvistä asioista ei tule koskaan selviämään, koska ei ole ketään kertomassa. Kaipaan hirveästi sisaruutta. Samalla tuntuu helpottuneelta ja vapautuneelta.

Ennen kirjaansa Anja ei ole puhunut Marusta julkisesti. Vain läheisimmät ihmiset tiesivät hänestä. Se ei ole johtunut häpeästä vaan suojelunhalusta.

– Hän oli yksityisintä elämääni, tärkeää ja arvokasta. En halunnut, että siskolleni tulee ongelmia julkisuudestani.

Marun kuoleman jälkeen Anja palasi takaisin koulunpenkille. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa psykoterapeutiksi ja valmistuu kahden vuoden päästä. Marun – ja nyt jo aikuistuneiden tyttärien – hoitovastuusta vapautuminen on tarkoittanut lisää omaa aikaa.

Kun Maru makasi jo kuolinvuoteellaan, Anja kertoi, että aikoo kirjoittaa hänestä kirjan, on aina aikonut, mutta odottanut vain oikeaa hetkeä.

– Sanoin, että eräänä päivänä kaikki tulevat vihdoinkin puhumaan sinusta. Hän ei sanonut mitään, katsoi vain hymyillen takaisin. Tunsin, että hän antoi minulle luvan kirjoittaa.

Piirrän oveen syljelläni sydämen. Saat sen kauniin turkoosinvärisen sateenvarjoni josta tykkäät, saat uudet sakuravärini, saat jemmaamani salmiakit. Saat DNA:ni. Olisin antanut vaikka mitä, jos olisit ollut terve.

Kursivoidut kohdat ovat Anja Snellmanin juuri ilmestyneestä romaanista Pääoma.