Yksi hyppy teki lupaavasta free­style-laskijasta Pekka Hyysalosta aivovamma­potilaan. Lääkäreiden ennusteet olivat synkät. – Päätin näyttää, mihin pystyn, ennätysvauhtia toipunut mies sanoo.

Pekka Hyysalo, 23, nyökkää kohti pöydällä odottavaa maitopurkkia.
– Voisitsä?

On helpointa, että joku muu kaataa siitä hänen kahviinsa, sillä Pekan ote voi pettää, ja maidot saattavat päätyä aivan muualle kuin kuppiin.

Pekan keho ei tottele kunnolla. Lahjakas freestyle-laskija kuntoutuu yhä kolme ja puoli vuotta sitten tapahtuneesta lasketteluonnettomuudesta ja sen aiheuttamasta vakavasta aivovammasta ja neliraajahalvauksesta.

Silti turkulaisasunnossa kaikuvat vitsit ja kikatus. Kun Pekan tyttöystävä Viivia Takaoja, 23, tupsahtaa ovesta sisään, hän saa saman tien tehtäväkseen ottaa kuvia Pekan Instagram-tiliä varten.

– Et sä tänne seisoskeleen oo tullut, Pekka vinoilee.

On tekemistä pysyä perillä siitä, mikä Pekan puheessa on totta ja mikä vitsiä.

– Se johtuu varmaan siitä, että tämä konkurssi, jonka elämäni on kokenut, on ollut niin syvä, että sitä vain on lopettanut pikkujuttujen murehtimisen. Erittäin hyvä keino selvitä on, että opettelee nauramaan itselleen, Pekka pohtii.

– Ja kato nyt mimmosen tyttöystävänkin mä oon hankkinut! Pekka kehuu Viiviaa, jonka kanssa hän on pitänyt yhtä vuoden verran.

Pekka arvelee, että myönteisyys on periytynyt äidiltä. Ennen onnettomuutta hän katsoi maailmaa hieman toisin.

– Ennen olin vakavampi, ja minulla oli vain yksi maali, olla maailman paras laskija.

Se maali vaihtui huhtikuun 28. päivä vuonna 2010. Kuusamossa Rukan alppilukiossa opiskellut nuorimies oli matkustanut Ylläkselle kuvaamaan lasket­teluelokuvaa. Laskukausi oli lopuillaan, ja leffa oli viimeistä kuvauspäivää vaille purkissa.

Sää oli huonontunut päivän mittaan, joten kaikki olivat valmiita lopettamaan kuvaukset. Pekka halusi kuitenkin hypätä vielä kerran ja hioa suoritustaan. Mäen laella hän huusi kuvausryhmälle: ”Tää on viimeinen hyppy, nyt mä naulaan sen!” ja lähti laskemaan vauhdilla kohti hyppyriä.

Samaan aikaan lapsuudenkodissa Turun Satavassa valmistauduttiin Pekan lakkiaisiin ja odotettiin esikoispojan kotiinpaluuta.

Jatkuvasta kilpailemisesta ja reissaamisesta huolimatta Pekka oli kirjoittanut ylioppilaaksi erinomaisin arvo­sanoin. Vaikka hän ei enää asunutkaan kotona, Anja-äidistä tuntui viimein oikeasti siltä, että veljeskatraan vanhin aikuistuu ja lähtee pesästä. Tulevan kauden sponsori­sopimukset oli allekirjoitettu ja matka nuorten MM-kisoihin Uuteen-Seelantiin varattu. Lukio oli ollut lähinnä hidaste, joka oli viivyttänyt Pekan ammattilaisuran alkamista. Nyt hän pääsisi viimein tekemään täysillä sitä, mitä rakastaa. Sitä, jossa hän oli yksi Suomen urheilulupauksista.

Musertavat kuvat

Viimeisen kuvauspäivän viimeinen hyppy epäonnistui. Paikalla olleiden ystävien mukaan raju tuulenpuuska tarttui Pekkaan juuri, kun hän oli hypännyt ilmaan.

Pekka lensi hyppyrin alastulon ohi, kaatui ja löi päänsä rinteeseen. Vaikka kypärä pelasti hänen henkensä, oli ihme, että Pekka selvisi ambulanssikuljetuksesta Ylläkseltä Rovaniemen keskussairaalaan. Se on todennäköisesti hänen hyvän urheilijankuntonsa ansiota.

Rovaniemeltä hänet vietiin Ouluun teho-osastolle ja suoraan leikkaussaliin. Läheisille kerrottiin, että ensimmäiset neljä päivää ovat kaikkein kriittisimmät. Toistuvia keuhkokuumeita ei meinattu saada hallintaan, ja aivopaineet olivat koholla. Kriittinen aika jatkuikin pidempään ja Pekkaa pidettiin koomassa lähes kolme viikkoa.

Pekka oli niin huonossa kunnossa, että magneettikuvat hänen aivoistaan voitiin ottaa vasta kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen. Kuvien viesti oli musertava: vammoja oli eri puolilla aivoja ja keskeisiä hermoratoja poikki.

Herätessään Pekka oli vahvassa lääketokkurassa, joten todellisuus ei pudonnut päälle raskaana. Hän ei muistanut onnettomuuspäivästä mitään – kuvat hetkistä ennen hyppyä olivat pyyhkiytyneet pois.

– Kun tajusin, mitä on tapahtunut, se oli hyvin kevyt kokemus, Pekka kuvailee.

Ensimmäiset muisti­kuvat onnettomuuden jälkeenkin hänellä ovat vasta kesältä, pari kuukautta tapahtuneen jälkeen.

Pekan selvittyä hengissä ennusteet muuttuivat kirkkaammiksi. Kovin paljon ei silti uskallettu luvata.

– Ennusteet olivat sysimustat verrattuna nykyiseen kuntooni, hän kiteyttää.

Aluksi läheisille kerrottiin, että Pekkaan ei välttämättä saada enää merkityksellistä yhteyttä, ja hän voi jäädä vuode­potilaaksi. Kun toipuminen lähti käyntiin, ennustettiin, että menee kaksi vuotta ennen kuin Pekka kävelee jälleen.

Kovia tavoitteita

Onnettomuus näkyy vielä kömpelöytenä liikkeissä ja kuuluu Pekan puheessa, joka on normaalia hitaampaa ja monotonisempaa.

Vaikka Pekka on toipunut paljon odotettua paremmin, ammattilaislaskijaa hänestä ei enää koskaan tule. Asian ajatteleminen tuo hänen verkkaiseen puheeseensa tavallista pidempiä tuumaustaukoja.

Henkisen romahduksensa Pekka koki syyskuussa 2010, neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen, kun teho-osastolla aloitettu voimakas kipu- ja mielialalääkitys purettiin asteittain. Masennus kesti viikon. Pekka ei ollut huolissaan siitä, miten hän pärjäisi arjessa loppu­elämänsä ajan. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että laskut on nyt laskettu ja hypyt hypätty.

– Oli tosi kova paikka tajuta, että en enää ikinä laske ammatikseni. Jos vielä kaadun hypyssä ja lyön pääni, niin kuolen.

Aluksi kuntoutumismotivaation löytäminen oli vaikeaa, mutta nopeat edistysaskeleet kannustivat jatkamaan.

– Mietin silloin, pitäisikö vain takertua itsesääliin. Samalla kuitenkin ajattelin, että jos jään luuseriksi, en ole mitään.

Pekka päätti taistella. Hän alkoi asettaa itselleen aina vain kovempia tavoitteita. Kuntoutumisesta tuli koko perheen projekti. Silti äidin ja kolmen pikkuveljen oli vaikea uskoa, kun Pekka ilmoitti, että ennen vuodenvaihdetta hän kävelee jälleen.

Päivittäin mielessä

Itsenäisyyspäivän viikolla Pekka oli äitinsä ja rollaattorinsa kanssa Hirvensalossa pulkkamäessä. Siellä hän otti ensimmäiset pari askeltaan ilman tukea. Sitten tasapaino petti. Kaaduttuaan hän tsemppasi ylös minuuttitolkulla, otti jälleen pari askelta ja kaatui taas.

Sen päivän jälkeen askelten lukumäärä alkoi vähitellen kasvaa. Pekka ja äiti lopettivat laskemisen, kun 3 000 tuli täyteen. Kahden vuoden sijaan hän oli takaisin jaloillaan reilussa puolessa vuodessa.

– Päätin, että lääkärit saavat sanoa mitä sanovat. Minä näytän, mihin pystyn.

Näyttämisenhalu vei Pekan rinteeseenkin jo 11 kuukautta onnettomuuden jälkeen. Vaikka se oli kuntoutumisen kannalta voitto, suksille nouseminen oli myös pettymys.

– Se ei tuntunut siltä, miltä olisin sen halunnut tuntuvan. Kun en suurin piirtein osannut kävellä, niin en minä laskettelussakaan ollut taitava. Olin tottunut siihen, että pystyn tekemään sukset jalassa mitä vain. Sitten en yhtäkkiä pystynytkään. Se tuntui oudolta.

Asioita, joihin Pekka ei vielä pysty, on paljon. Niin paljon, että hän ei jaksa
murehtia tai pitää niistä kirjaa. Ne vain pitää opetella uudestaan.

Aivovamman vuoksi Pekan liikkuminen on tavallista hitaampaa. Se ärsyttää välillä ja tuo onnettomuuden takaisin mieleen. Etenkin silloin, kun on kiire jonnekin. Mutta sen kanssa Pekka on oppinut elämään.

– Silloin työnnän mieleni komeroon kaiken aikatauluista lähtien.

Pekka haluaisi edelleen tietää, mikä hypyssä meni pieleen ja olisiko hän voinut mitenkään estää onnettomuutta.

– Ensimmäiset kaksi vuotta mietin tapahtunutta monta kertaa päivässä. Se käy yhä mielessä joka päivä, mutta nyt työnnän ajatuksen nanosekunnissa
sivuun. En halua jossitella sillä pelkään, että jossitellessa menisi loppuelämä.

Tavoitteena maraton

Pekan tarinasta on tullut nettihitti, ja hän kertoo elämästään aktiivisesti sosiaalisessa mediassa. Hänellä on yli 45 000 Facebook-tykkääjää, ja sen jälkeen, kun hän osallistui Sarasvuo-keskusteluohjelmaan, hänen blogiinsa on tulvinut niin paljon kommentteja, ettei aika riitä kaikkiin vastaamiseen.

Sarasvuo-ohjelmasta virisi myös keskustelu siitä, miten vammaisista pitää puhua. Vammaisjärjestö Kynnys ry:n puheenjohtaja Amu Urhonen kritisoi jälkikäteen blogissaan keskusteluohjelman isäntää Jari Sarasvuota ja vieraana ollutta muusikko Toni Wirtasta siitä, että he sortuivat yliampuvaan hämmästelyyn ja nostivat Pekan sankariksi.

– Amun blogista en tykännyt yhtään, mutta siihenkin voi suhtautua huumorilla, Pekka tyytyy kuittaamaan.

Marraskuun alussa julkaistiin Pekan kuntoutumisesta kertova FightBack-
minidokumentti, jota on katseltu jo yli 100 000 kertaa ja jaettu aktiivisesti.

Suurimman vaikutuksen ihmisiin on tehnyt Pekan asenne. Kun hän jotain päättää, sen hän myös toteuttaa.

Toissa kesänä Pekka päätti perustaa FightBack-yrityksen, joka kerää varoja kuntoutumiseen. Kuntouduttuaan Pekka haluaa auttaa muita saman kokeneita. Hän aikoo myös perustaa säätiön, joka myöntää avustuksia loukkaantuneille ammattilaskettelijoille ja -lumilautailijoille.

Lisäksi Pekka kirjoittaa kirjaa, ja tekeillä on myös pitkä dokumentti. Pekka haluaa näyttää esimerkkiä.

– Nykyään ihmiset antavat liian helposti periksi.

Nyt, kolmen vuoden kuntoutuksen jälkeen, Pekka opettelee juoksemaan. Kesällä hän otti ensimmäiset, haparoivat juoksuaskeleensa. Juokseminen on vaikeaa, koska hänen kehonsa vasen puoli on onnettomuuden jäljiltä vielä halvaantunut ja hidas, eikä tasapainoaisti ole täysin kunnossa. Pekka on kuitenkin päättänyt osallistua New Yorkin maratonille seuraavien seitsemän vuoden aikana.

Eikä hän laskemista ole kokonaan unohtanut. Siihen liittyy yksi hänen suurista haaveistaan.

– Pääsisinpä vielä laskemaan oikein pehmeää puuteria.

Pekka ja Viiviaovat pitäneet yhtä reilun vuoden. ”Pekan loukkaantuminen ei ole vaikuttanut suhteeseemme mitenkään.”

Pekan tyttöystävä Viivia Takaoja: "Pekan päättäväisyys teki vaikutuksen"

”Tiesin Pekan lukiosta, mutta ensimmäisen kerran tutustuimme keväällä 2011, vuosi onnettomuuden jälkeen.  Pekka pyysi minua kahville. Hän jutteli omista jutuistaan ja minä kerroin omistani. Seuraavan kerran näimme Turun yössä viime syksynä. Pekka alkoi viestitellä minulle, ja olemme pitäneet siitä asti yhteyttä.

Aluksi olimme kavereita, mutta suhde syveni ja aloimme seurustella.

Minuun teki vaikutuksen Pekan päättäväisyys, hän piiritti minua suunnilleen kolme kuukautta. Hänellä oli myös samankaltainen arvomaailma ja hän oli rento, huumorintajuinen ja myönteinen, oma itsensä.

Pekan loukkaantuminen ei ole vaikuttanut suhteeseemme millään tavalla. Pekan fyysinen erilaisuus on ihan kiehtovaakin. Minua saattaa häiritä paljon enemmän vaikka jonkun nenä kuin se, että Pekka ei kävele aivan samoin kuin muut ihmiset.

En ole koskaan murehtinut tai edes miettinyt sitä, että Pekkaa tarvitsisi tsempata. Jokaisen elämään kuuluu joskus heikkoja hetkiä, ja sitten niiden kanssa eletään päivä kerrallaan.

Meillä on yleensä hauskaa yhdessä ja teemme ihan normaaleja asioita: esimerkiksi urheilemme, teemme ruokaa, katsomme leffoja ja sarjoja ja
pelaamme Scrabblea.”

Pekan äiti ei menettänyt toivoaan missään vaiheessa, vaikka lääkäreiden ennusteet olivat synkät.

Pekan äiti Anja Hyysalo: "Yksi lääkäri sanoi, että toivoa on"

”Olin varautunut siihen, että solisluu tai polvi voi mennä, mutta minulle ei koskaan tullut mieleen, että tällaista voisi tapahtua.

Kuulin onnettomuudesta vasta illalla ja sain tiedon, että Pekka on kriittisessä tilassa ja viety leikkaukseen. Spontaani reaktioni oli tietysti lähteä heti Ouluun Pekan luokse, mutta pääsin lähtemään vasta, kun vanhempani tulivat Itä-Suomesta pienempien poikien seuraksi.

Pekan silloinen tyttöystävä Kuusamosta oli hänen luonaan ensimmäisinä päivinä. Se oli minulle tärkeää. Me elimme Turussa tunti kerrallaan ja soittelimme sairaalaan.

En koskaan heittänyt toivoani. Koko sen ajan, kun Pekka oli teho-osastolla, tuudittauduin siihen, että hän ei ole halvaantunut, koska nikamia ei ole rikki. Toivoin naiivisti magneettikuvien näyttävän, ettei tässä niin pahasti olekaan käynyt. Kuvien tulos oli musertava.

Ajattelin silti, että ne ovat vain kuvat Pekan päästä, eikä kukaan oikeasti tiedä, miten hänen aivonsa toimivat. Tiedostin myös sen toisen mahdollisuuden mutta muistan sanoneeni, että jos minä en toivo, kuka sitten toivoo. Takerruin myös siihen, kun yksi lääkäri Oulun teho-osastolla sanoi, että toivoa on. Hän oli poikkeus.

Vaikka Pekka oli koomassa, joku meistä oli aina pitämässä häntä kädestä ja juttelemassa. Pikkuveli latasi iPodiin Pekan lempimusiikkia ja laitoimme kuulokkeet hänen korviinsa. Veljet ovat olleet Pekan kuntoutumisessa tärkeä apu.

Ensimmäisen kerran, kun Pekka pääsi käymään kotona kuntoutuksesta Helsingistä, hän oli pyörätuolissa. Veljet hyppivät trampoliinilla ja auttoivat Pekankin sinne. Vaikka hän ei vielä pystynyt seisomaan, siinä hän nousi pystyyn ja koetti hyppiä. Näin Pekan ilmeestä, että hänellä on jotain mielessä – ja yhtäkkiä hän teki kuperkeikan.

Pienemmät veljet ovat aina seuranneet Pekan esimerkkiä, ja hekin ovat harrastaneet laskettelua.

Onnettomuuden jälkeen kilpailut jäivät. Se muutti koko elämän ja pani arvot uusiksi.”

Pekka Hyysalo

■ Entinen free­style-laskija syntyi 2.9.1990 Turussa, jossa asuu yhä.
■ Epäonnistunut hyppy johti vakavaan aivo­vammaan keväällä 2010.
■ Syksyllä 2012 Pekka perusti FightBack-yrityksen, jonka tarkoitus on auttaa Pekkaa ja tulevaisuudessa myös muita vakavasti loukkaantuneita laskijoita: fight-back.eu.
■ Bloggaa kotisivuillaan pekkahyysalo.com.