Tiina Rask ei normaalisti juuri kulje kaupoilla unelmoimassa. ”Olen aika hyvin oppinut harkitsemaan ja makustelemaan jokaista ostosta.”
Tiina Rask ei normaalisti juuri kulje kaupoilla unelmoimassa. ”Olen aika hyvin oppinut harkitsemaan ja makustelemaan jokaista ostosta.”

Tiinalla on työ, kiva koti, ystäviä ja harrastuksia. Silti hän on köyhä. Miltä Tiinasta näyttää varakkaiden yltä­kylläinen maailma: shoppailusamppanjat, parin tonnin mekot ja hienostoillalliset?

Lähtisikö tästä poro ­mukaan? Se jöpöttää reippaana Stockmannin joulu­koristeosastolla. Se on valkoinen ja kimmeltää hiukan, ja se loisi ­kotiin taianomaista tunnelmaa...

Ei taida lähteä. Ensinnäkin poro näyttää hölmöltä. Toisekseen, sitä parhaillaan hipelöivä Tiina Rask, 31, ei harrasta joulukoristeita.

Sitten on vielä sekin, että Tiinalla on tämän kuun ruoka-, hupi- ja muihin menoihin käytettävissään 180 ­euroa ja poro maksaa 219 euroa.

Poro on siis tarkoitettu jollekin muulle. Tiina viettää tänään päivän Helsingin keskustassa tutustumassa elämäntyyliin, jota hänen palkallaan ei koskaan saa.

219 euroa. Koristeporo ja muuta outoa. ”En harrasta joulukoristeita.”

Samppanjabaarin kalliihkot kuplat

– Herrajumala.

Niin, täällä tavaratalon samppanjabaarissa 12 senttilitraa listan halvinta tuotetta, Mercier Brut Rosea, maksaa 17 euroa. Sen aromissa on hiivaleipää ja aprikoosia, ja pieni lasillinen sitä on keskiluokankin ulottuvilla, jos keskiluokka joskus haluaa oikein hullutella.

Suomalaisten keskimääräinen palkka on kuukaudessa reilut 3 000 euroa, verojen jälkeen noin kaksi tonnia. Sillä elää tavallisesti: ei samppanjaa ruokajuomaksi, ei kaukomatkoja joka vuosi. Mutta yksi ­lasillinen poikkeustapauksissa, kippis!

17 euroa / lasi. Moët Nectar Imperial vai Mercier Brut Rose? “Tästä olisi
kyllä parempi tulla känniin.”

Tiina ei tunne oloaan aivan kotoisaksi fiinissä ympäristössä, ja hän on enemmän siideri-ihmisiä. Hulluttelujuoma saa silti hyväksyvän arvion.

– Yllättävän mietoa. Ehkä tätä on tarkoitus pystyä juomaan paljon... Saakohan santsikupin ilmaiseksi?

Tiinan finanssit ovat hänelle normaalilla tolalla: laskut on maksettu, luottotiedot kunnossa, nälkä ei ole, ostoksiin ei varaa. Tulevat kaverin synttärit huolestuttavat, koska budjetti ei oikein taipuisi.

– Toisaalta sellainen on henkisesti tärkeää. Aina ei voi sanoa, ettei pääse, koska sitten pelkona on, että alkaa jäädä ulkopuolelle kaveripiiristä.

Tiinakin käy baarissa. Käynnit täytyy suunnitella etukäteen ja valmistautua kohtaamaan se ”yhdellä” käymiseen liittyvä ongelma, että ”yksi” ei ikinä tarkoita yhtä vaan kahta.

Ökyisän samppanjabaarin alkuiltapäivä on raukea. Asiakaskunta koostuu iäkkäistä pariskunnista ja naispuolisista ystävyksistä. Tiinakaan ei erotu joukosta. Hän on pienituloinen, mutta kaukana syrjäytyneestä. Hän kuvailee elämäänsä henkisesti keskiluokkaiseksi: hänellä on mielekäs työ, kiva asunto Tampereen Pispalassa, ystäviä ja harrastuksia. Miksi sellainen ihminen on köyhä?

Hakusessa: oma paikka

Ehkä selitys löytyy Tiinan henkilöhistoriasta. Katsotaan. Syntymä Lahdessa duunariperheeseen vuonna 1981. Koulu­menestys heikohkoa: matematiikassa ongelmia, äidinkielestä hyviä numeroita. Taiteellista lahjakkuutta. Synnynnäinen kuulovamma haittasi meluisassa luokassa, joten Tiina oli tunneilla enimmäkseen melko pihalla.

Peruskoulun jälkeen opiskelu ei erityisesti kutsunut.

– Ajatusmalli tuli ehkä kotoa. Vanhempani taisivat sanoa, että lukio on turha eikä minun matikkapäälläni olisi siellä pärjättykään. Suvussani ei ole juuri ylioppilaita, ja isä ja äitikin edustavat sitä aikaa, jolloin käveltiin tehtaaseen sisään ja päästiin töihin.

Enää hyväpalkkaisiin töihin ei pääse ilman koulutusta. Jos nyt haluaa varakkaaksi, kannattaa mennä lukioon ja pyrkiä sen jälkeen opiskelemaan.

Lääkärin tai juristin ura on turvallinen valinta, mutta muukin korkeakoulutus tai ässä yritysidea voivat nostaa vihreälle oksalle.

Jotta päätyy köyhäksi, ei tarvitse erityisesti mokata. Tiina valitsi 16-vuotiaana käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen, ja jo alavalinta viitoitti tietä pieniin ­tuloihin. Kun mukaan lisättiin nuoruuden ailahtelevaisuus ja parit opintojen keskeyttämiset, Tiina päätyi pian tulevaisuus- ja finanssikriisiin.

– Huomasin, etten ollut niin lahjakas kuin moni muu ja masennuin siitä ­kovasti. Ei minulla ollut muita ammattisuunnitelmia. Ahdistusta lisäsi, että elin melkein kokonaan lainarahalla. Energiani ei riittänyt töihin opintojen ohella, ja maksan opintolainaa edelleen.

11 euroa / lasi. Helsingin kattojen yllä. ”Tämän lähemmäs New Yorkia mä en muuten ehkä koskaan pääse.” 

Kokeiltuaan ensin vaatesuunnittelua, sitten metallia ja vielä kolmannessa koulussa kivi- ja jalometalli­alaa Tiina päätti lopettaa opinnot: keskinkertainen ei saa käsityöstä ammattia. Lisäksi oli pakko alkaa tehdä lainasaldolle jotain.

Tiina hankki myynnin ammattitutkinnon aikuiskoulutuksessa ja teki töitä pienissä myymälöissä, kassamyyjänä ja kassavastaavanakin. Työ oli kivaa, mutta tenniskyynärpää pilasi uran.

– Siinä vaiheessa tuli lannistunut olo: mihin enää kelpaan? Miten muotoilen kauniisti työhakemukseen, että minulla on kuulovamma ja kelvoton toinen käsi, mutta ottakaa minut töihin?

Tiina päätyi työvoimatoimiston urasuunnittelukurssin kautta kokeilemaan koulunkäyntiavustajan työtä ja tajusi olevansa oikeassa paikassa.

– Ihan kuin ei olisi töissä ollenkaan! On kiinnostavaa seurata oppilaiden ­kehitystä. Ja toisin kuin kaupassa, oman työn merkityksen hahmottaa helposti.

Aikuisikä Excelissä

Koulussa Tiina viihtyy. Peruskoulupohjalta hän ei luultavasti päädy kummoiseen urakehitykseen. Miinuspuolella on myös pieni palkka, 1 403 euroa bruttona.

Mutta kun syö päivittäin ison annoksen kouluruokaa hintaan 4,43 euroa ja pihistelee arjessa, niin selviää. Kesäkuukausina tilanne tosin vaikeutuu, koska Tiinalle ei silloin makseta palkkaa. Liitolta tulee 730 euroa, mutta kesäksi täytyy säästää.

Vuokra 551 euroa kuukaudessa. Oma koti Pispalassa. Seinälle on valmistumassa omatekoista ­kollaasitaidetta.

Jämpti taloudenpito on Tiinan spesialiteetti, jossa hän poikkeaa useimmista pieni-, keski- ja suurituloisista suomalaisista. Hän on pitänyt koko aikuisikänsä budjetti­taulukkoa, johon merkkaa tulonsa ja ­menonsa. Nettopalkka 1 259. Miinus vuokra 551. Plus asumistuki 100. Miinus bussikortti, lounaat, puhelin, vakuutukset 175. Miinus lainat ja velat 520.

Joka kuukausi riipii nähdä, miten vähän ­pakollisten menojen jälkeen jää, mutta pikkuhiljaa viivan alla kummitteleva velkasaldo pienenee. Siitä tulee hyvä mieli.

– Tavoitteeni on olla velaton nelikymppisenä. On minulla muitakin haaveita. Jos tienaisin vaikka tonnin enemmän, hemmottelisin itseäni: kävisin säännöllisesti osteopaatilla, teatterissa, elokuvissa, kampaajalla, Tiina kertoo.

”Velkaneuvojan märkä uni” -tyyppinen taloudenpito huvittaa lähi­piiriä, mutta Tiinan mielenterveyden se pitää kasassa. Se myös auttaa pienituloisen perusongelmassa: siinä, että raha pyörii koko ajan mielessä.

Kun tietää, mihin on varaa, voi miettiä vähemmän.

– Olen tarjoutunut tekemään muutamalle kaverillekin budjettitaulukon, mutta ketään ei ole vielä kiinnostanut, hän nauraa.

Ei ihme. Ei kai kukaan joutuisi velkakierteeseen, jos kulujen kirjaus olisi virkistävää hyvän mielen hommaa.

Ihanat Parikat

Esplanadin ostoskadulla Helsinki on luksuksimmillaan. Louis Vuittonin myymälässä asiakkaille riennetään avaamaan ulko-ovi, ja sisällä seisoo tummiin pukuihin sonnustautuneita miekkosia valmiina palvelemaan. Laukkuihin ja kenkiin ei ole kiinnitetty hintalappuja, joten asiakaskunta ei ilmeisesti kysele hintaa.

640 euroa. ”En ostaisi Vuittonin käsilaukkua, vaikka rahaa olisikin. Haaveita, jos sitä olisi: Päästä johonkin kaivamaan fossiileja. Teettää kengät omalla lestillä!”

Jos Tiinalla olisi rahaa, hän ei tuhlaisi kalliisiin merkkeihin vaan ennemmin kotimaiseen käsityöhön ja vintage­vaatteisiin.

– Vintagessa viehättää ajatus siitä, ­että kuulun johonkin pidempään jatkumoon. Ne myös korostavat naista eri tavalla kuin legginssit ja lötkötunika.

Yksi merkkiunelma Tiinallakin on: Minna Parikan kengät. Ne ovat toistaiseksi saavuttamattomissa, mutta saahan niitä katsella.

Parikan liike sijaitsee sopivasti lähellä. Kun katsoo kadulta turkoosinsävyiseen kenkä­taivaaseen, sisällä näkyy omia saapikkaitaan jalkaan vetävä Lenita Airisto. Onneksi tilaa on useammallekin sovittajalle.

– Nämä ovat minusta kaikkein kauneimpia kenkiä juuri nyt, Tiina selittää, valitsee hyllystä kauneimmat ja näyttää liikuttuneelta.

295 euroa. ”En mä näitä raaskisi käyttää. Pitäisin esillä.”

Ne ovatkin hirveän linjakkaat, mutta 295 euroa on liikaa. Silloin tällöin, jos luottokortissa on lyhennysvapaa kuukausi, Tiina budjetoi kuukauden ­kuluihinsa viisikymppiä ja ostaa jonkin pitkään himoitsemansa vaatteen.
Ostamisesta tulee hyvä mieli, ei mahda mitään. Vähävaraisuus ei jalosta ihmistä niin, että hän alkaisi nauttia uuden mekon ­sijasta auringonlaskuista.

– Kyllä mulle käy sitä, että sorrun klikkaamaan nettikaupassa, varsinkin, jos mieli on maassa. Ostelu vain aina kostautuu myöhemmin. Koetan ajatella, että luksukseksi voivat riittää suklaalevy ja kirja kirjastosta.

Minnaparikat jäävät hyllyyn. Tiinalla on jo juhlakengät, pari vuotta vanhat puuterinväriset Vintrot.

– Ne maksoivat satasen, joten kenkäostokset on nyt moneksi vuodeksi tehty.

Fiksuuden pitkä ja lyhyt tähtäin

Pienet tulot eivät välttämättä näy päälle. Tiinan kaltaiset viitseliäät vähävaraiset näyttävät huolitelluilta hyvin pidetyissä, vanhoissa vaatteissaan, 80 prosentin alennuksesta ostetuissa Versacen silmälaseissa ja itse värjätyissä hiuksissa. Heiltä vain kuluu varakkaita enemmän energiaa siihen, että lopputulos käy tavallisesta.

Yksi ajattelematon pizza tarkoittaa seuraavina päivinä pikanuudeleita. Hammaslääkärikäynti täytyy pihistää jostain muusta. Köyhän pitää tsempata koko ajan, ja kun peruspärjääminen vie suuren osan jaksamisesta, jää vähemmän aikaa pohtia yhteiskunnallisia asioita.

Samoja katuja köyhien kanssa tallaa kasa normaalin näköistä porukkaa, joilla on oma salaisuutensa: isot säiliölliset rahoja, joissa sukellella. Välillä maisemassa näkyy merkkejä heidän olemassa­olostaan. Esimerkiksi keskustan taidegallerioissa näkyy joskus punaisia tarroja 25 000 euron taulujen vieressä.

Kovatuloisempia varten on myös omat asuntomarkkinansa. Heille on järjestetty tänään näyttö tunnelmallisesta ullakkohuoneistosta melkein keskustassa, ja sinne mekin menemme. Asunto näyttää pienemmältä kuin 84 neliötään, mutta on täältä näkymät kattojen yli ja parvekkeella takka. Hinta: 550 000 euroa.

Kiinteistönvälittäjä seisoo huoneistossa yksikseen. Näin taantuman aikaan ostajaehdokkaita liikkuu vähemmän.

– Kalliimmissa asunnoissa myyntiajat ovat pidentyneet. Alle 300 000 euron ­yksiöt ja kaksiot liikkuvat ihan hyvin.

300 000 euron yksiö! Sellaisen täytyy olla tyydyttävässä kunnossa.

550 000 euroa. Tänään esittelyssä: uudehko ullakkoasunto lähellä keskustaa, jollekin.

Tiina ei aio ostaa itselleen asuntoa. Hän ei ehkä saisi nyt lainaakaan, mutta iso laina ei myöskään kiinnosta.

– En uskaltaisi ikinä ottaa niin isoa velkaa. Ymmärrän kyllä, että se on ­pitemmällä tähtäimellä fiksua, mutta entä lyhyt tähtäin?

Kuilu kahden maailman välillä

Omistusasunto on kuitenkin se juttu, ­joka tavallista suomalaista vaurastuttaa. Asuntojen hinnat ovat 90-luvun laman jälkeen nousseet tasaisesti. Lähivuosina kansalaiset perivät vielä lisää kämppiä suurilta ikäluokilta.

Samalla Suomi on jakautumassa yhä enemmän kahtia: niihin, joiden perhe selvisi lamasta kuivin jaloin ja joille on kertynyt omaisuutta. Heidän tuottonsa kasvavat entisestään, kiitos globaalin ­talouden. Toisaalta ovat ne, jotka eivät koskaan saaneet nousukautta takaisin.

No haittaako se jotain? Tuloeroja aina kauhistellaan, mutta esimerkiksi Tiina viihtyy ihan hyvin omassa elämässään.

– Lähipiirissäni ei ole kovatuloisia, en minäkään osaa kaivata sitä. Ja osaisinko olla lahjoittamatta rahaa ympäriinsä?

Köyhyyttä tutkineen professorin Heikki Hiilamon mielestä vaurastumisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Eikä tulo­eroissakaan: aina on ollut kaksi maailmaa. Mutta nyt pitäisi hänen mielestään varoa, että parinkymmenen vuoden ajan leventynyt kuilu pieni- ja suuri­tuloisten ei pääse enää leviämään.

– Köyhyys vaikuttaa siihen, mitä ­ihminen näkee tulevaisuudessa. Meillä on jo merkkejä siitä, että vähävaraisissa perheissä lapset kasvavat ajattelemaan, ettei heistä ole mihinkään. Jos ­maailmat eriytyvät lisää, se ei tee hyvää yleiselle ilmapiirille. On ehkä vaikeaa nähdä toisia enää samanarvoisina lähimmäisinä.

Kiva mekko jollekin

– Tuo on kaunis!

Tiina osoittaa taksin ikkunasta näyteikkunassa näkyvää turkoosia mekkoa. Pakko käydä katsomassa lähempää.

Mekko on merkkiä Dolce & Gabbana, ja sen pitsinen pinta tuntuu käteen laadukkaalta ja pehmeältä.

– Kyllä näitä on mennyt, enemmän helpommissa väreissä kuten mustana. Ihmiset ehkä arastelevat hempeää turkoosia talvella, kertoo kaunis, tumma myyjätär.

Tiina hamuaa vaatteen hintalappua, mutta myyjä muistaa ulkoa:

– 1 640 euroa.

– Hui!

Mekko melkein putoaa lattialle, kun Tiinaa alkaa naurattaa.

– Niinpä, myyjä toteaa.

1640 euroa. Turkoosi mekko maksaa enemmän kuin Tiinan kuukausipalkka bruttona. 

Hänen äänensävystään voi päätellä, että hänenkään palkallaan ei ostella Dolce & Gabbanaa. Kun pääsemme ulko-ovelle, hän huikkaa peräämme, että oli mukavaa kun pistäydyimme, tervetuloa uudestaan!

– Ehkä sitten kun se lottovoitto tulee, Tiina mutisee.

– 13 miljoonaa lauantaina, kuuluu henkilökunnan hiljainen kommentti ­selän takaa.

Parit endiivit vielä

Ravintola Postres on juuri oikea paikka lopettaa luksuspäivä ja odotella lottovoittoa. Täällä soi letkeä jazz, ruuassa on klassista hienon ravintolan heinät ristiin -henkeä, valo taittuu pehmeästi valkoisesta pöytäliinasta.

Tiinan iltaruuan hinnaksi tuli tänään 94 euroa – ei sen enempää, koska Tiina ei juo viiniä. Mutta hän on juuri syönyt endiivejä, tryffelikastiketta ja ties mitä eksoottista ensimmäistä kertaa elämässään.

– Oli hyvää! Jännitin etukäteen, koska olen ollut aika ennakkoluuloinen. Jos normaalisti herkuttelen, se tarkoittaa pizza ja irtokarkit -linjaa. Tykkäisin ­lohesta, mutta se on aika luksusta.

Tiina on huomannut, että epäterveellisin on edullisinta. Pienillä tuloilla ei ­osteta luomua, koska makkaraperunoita saa samalla hinnalla moneksi päiväksi.

94 euroa. Michelin-ravintolan ruoka-annoksissa on uusia makuja ja vessassa jokaiselle kävijälle käsipyyhe. 

Ravintolan muut ruokailijat näyttävät tottuneilta gurmeeruokaan. Tiina syö huomenna jälleen koulu­aterian, mutta hänestä tuntuu, ­että hän pystyy silti sopeutumaan elämään ilman koristeporoja ja välisamppanjoita. Ehkä hän saa jonain päivänä Parikan kengät, mutta Dolce & Gabbanan mekko jäisi kauppaan, vaikka lotossa tulisi päävoitto.

– Ei duunarista noin vain tule rikas rahallakaan. Ja jossain näin hyvän ohjenuoran: kerää muistoja, älä tavaroita. Mutta ehkä kaipaan sitä huolettomuutta, joka varakkailla on, vapautta raha-asioiden ajattelusta. Osaisinkohan elää sillä tavalla?