Kuva Jouni Harala
Kuva Jouni Harala

Isä on lapselleen rakas, vaikka suhde ajautuisi välirikkoon. Toimittaja Anu Harkki ei ehtinyt tehdä sovintoa ennen kuin isä yllättäen menehtyi.

Siinä isä nyt on. Tumma puku yllään hän näyttää jotenkin niin pieneltä, vanhalta ja harmaalta. Hieman vaivautuneena isä jakaa ihmisille nimikirjoituksia uusimpaan Harjunpää ja rautahuone -kirjaansa. Anu Harkkia pelottaa kauheasti. Miten isä mahtaa reagoida hänet nähdessään? Mitä jos hän suuttuu? Anu on ilmaantunut Helsingin Akateemiseen Kirjakauppaan ilmoittamatta, eikä isä oikein pidä yllätyksistä. Ei vaikka yllätys olisi oma tytär, jota hän ei ole nähnyt yli vuoteen.

Idea alkaa tuntua huonolta, mutta silloin Anun lapset Iines ja Nooa ryntäävät pappansa luokse ja ojentavat tälle itse leipomansa sydänpiparit. Anu ei ole varma, tunnistaako Matti Yrjänä Joensuu lapsenlapsiaan, sillä aikaa on kulunut ja lapset kasvavat nopeasti. Ainakin isä ottaa piparit vastaan ja hymyilee. Hetki on tärkeä lapsille: juuri he huomasivat Helsingin Sanomissa ilmoituksen, että Matti-pappa tulee kaupunkiin. He halusivat kirjakauppaan, eikä Anu voinut sanoa ei. 

Kun isä huomaa Anun, hän tulee luokse, halaa tytärtään nopeasti ja kättelee Anun uuden miesystävän Teron. Sitten hän vilkaisee ympärilleen ja sanoo: "Joo, nyt minun pitää mennä."

Ja hän menee.

Kohtaaminen on niin nopea ja absurdi, ettei Anu edes ehdi tajuta sitä. Hän oli salaa toivonut, että isä pyytäisi häntä kahville, juttelisi hetken ja lapset saisivat viettää tovin pappansa kanssa. Anu on pettynyt, surullinen ja pahoillaan. Isä ohitti hänen perheensä kuin kenet tahansa­ puolitutut.

On syyskuu vuonna 2010. Kohtaamisen jälkeen Anu ei näe isäänsä eikä puhu hänen kanssaan. Vuotta myöhemmin Matti Yrjänä Joensuu, yksi Suomen arvostetuimmista­ rikoskirjailijoista, menehtyy­ äkilliseen sairaskohtaukseen. Anu murtuu täysin.

Isän tyttö

Jos päätoimittaja Anu Harkki, 39, on jotain­ perinyt kirjailijana ja poliisina työskennelleeltä isältään, se on rakkaus luontoon. Anu tasapainottelee huolettomasti liukkaan tukin päällä lammessa ja loikkii pellolla helmat heiluen.

– Isä rakasti luontoa yli kaiken. Lapsuudessani kävimme usein retkeilemässä, ja nykyään metsissä seikkaileminen on myös minun ja lasteni yhteinen juttu. En vain tunnista yhtä paljon sieniä ja kasveja kuin isä, Anu hymyilee.

Oikeastaan Anu hymyilee aina muistellessaan lapsuuttaan isänsä kanssa. Se on piirtynyt mieleen hyvänä ja onnellisena. Isän viimeisiä vuosia taas leimasivat syyllisyys, suru ja hämmennys. On mahdotonta muistella hymyillen, kuinka isä yhtäkkiä päätti kadota ja katkaista välit kolmeen tyttäreensä.

– Välirikko oli isän valinta. Hän erakoitui täysin, vetäytyi tästä maailmasta. Se vaitonaisuus, joka laskeutui välillemme oli järjetöntä ja järkyttävää.

Ennen välirikkoa oli hyvä aika. Siihen kuuluivat äiti, isä, kaksi pikkusiskoa sekä koti Kirkkonummella. Isän kanssa Anu kävi hiihtämässä ja potkukelkkailemassa, sienessä ja mustikassa. Isä opetti tyttärensä maalaamaan öljyväreillä, rakastamaan kirjoja ja puolustamaan heikompiaan.

– Olin voimakkaasti isän tyttö. Hän hoki aina, että kyllä sä Anu pärjäät, kyllä sä osaat. Opin häneltä selviytymistä ja sisua.

Matti Yrjänällä oli tapana keksiä jälkikasvulleen hauskoja yllätyksiä ja vauhdikasta tekemistä. Leikittiin aarteenetsintää, ja joka ilta isä keksi iltasadun. Joskus kirjailijan mielikuvitus laukkasi liiaksikin: lapsena Anun oli vaikea ymmärtää, miksi isä oli ruokapöydässä muissa maailmoissa.

– Isä kyllä selitti, että silloin kun hän kirjoittaa, hän elää siellä kirjassa. Hän saattoi näyttää todella kiukkuiselta, vaikkei sitä ollut. Isää tarkkailemalla opin tulkitsemaan ihmisten eleitä ja ilmeitä sekä aistimaan ilmapiirin ympärilläni.

Matti Yrjänä kirjoitti työhuoneessaan kellarissa. Tytöt saaneet häiritä isää, joten­ he sujauttivat piirustuksiaan oven alta. Yövuoron jälkeen isä kaivautui nukkumaan saunan lauteiden alle korvatulpat korvissaan, ja lasten oli oltava hipi­hiljaa.

– Lapsuudessani piti aina olla hiljaa. Huomaan, että hyssyttelen turhaan omiakin lapsiani. Isän lailla minäkään en kestä turhaa meteliä – ehkä juuri siksi rakastan asua maalla, Anu miettii.

Erimielisyyksiä ja yhteenottoja

Joensuilla kävi vain harvoin vieraita eivätkä­ he itsekään paljon kyläilleet. Tiivis yksikkö viihtyi viisistään kotona. 15 vuoden iässä Anun maailma heitti kuperkeikkaa,­ kun vanhemmat erosivat. Kotitalo myytiin, ja Anu siskoineen muutti äitinsä kanssa.

– Ero ja muutto yhteisestä kodista olivat minulle kova paikka. Kapinoin ja otin äidin kanssa yhteen koko ajan. Lopulta­ muutin asumaan isän luokse. 

Anu oli kova vastus myös isälleen, joka oli ollut ehdoton auktoriteetti. Matti Yrjänä­ ei riidellyt mielellään, ei koskaan huutanut tai korottanut ääntään.

– Isä oli aina oikeassa, ja häntä tuli totella kaikessa. Oli kauheaa, kun yhtäkkiä kapinoinkin häntä vastaan. Olen aina ollut räiskyvä ihminen, isä taas rauhallinen mutta samalla ehdottoman­ voimakas ja hallitseva. Pahimmillaan­ hän oli hiljaisen pelottava, pelkkä katse riitti nitistämään.

Matti Yrjänä oli silti se, jolle Anu saattoi puhua kaikesta. Vasta parikymppisenä Anu lakkasi kysymästä isänsä mielipidettä ja lupaa kaikkeen.

– Jälkikäteen olen ajatellut, että isän oli vaikea hyväksyä minun aikuistumiseni. Keskustelimme maailmankatsomuksesta ja lasten kasvatuksesta, mutta isän ei ollut helppo sulattaa erilaisia näkemyksiäni. Isä esimerkiksi piti pöyristyttävänä, että Anu antoi kaksivuotiaan Nooan lakata­ kyntensä. Anuhan yritti kasvattaa pojastaan homoa!

– Se oli viimeinen yhteenottomme.

Riittämättömyyden tunne

Anun uppouduttua omaan perhe-­elämäänsä ja työkuvioihinsa yhteydenpito isään väheni. He soittelivat toisinaan ja näkivät satunnaisesti juhlissa.

– Olisin kaivannut isää enemmän, mutta tunsin, että hän halusi sivuuttaa puhumisen vaikeista asioista.

Rivien välistä nousi aina se, etteivät Anun murheet olleet mitään verrattuna Matti Yrjänän murheisiin. Keskustelut päättyivät aina sanoihin "niin, mutta kun minulla".

– Isä ei kelvannut tai riittänyt itselleen, ja ymmärrän kyllä, miksi hän tunsi niin. Hänellä oli ikävä lapsuus, jossa hän koki henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Se oli rikkonut pienen pojan pahoin.

Nykyään Anu tunnistaa taistelevansa saman­ riittämättömyyden kanssa.­

– Isän takia tunnen, etten koskaan riitä itselleni tai muille. Vaikka hän kehui ja kannusti meitä, jäimme siskojeni kanssa aina isän varjoon.

Kun Anu meni naimisiin Arttu Harkin kanssa vuonna 2001, Matti Yrjänä ei suostunut tulemaan häihin, koska Anu oli kutsunut myös äitinsä, isoisänsä ja tätinsä. Heihin isä oli katkaissut välinsä jo vuosia aiemmin.

– Kukaan ei taluttanut minua alttarille, mikä tuntui kamalalta. Senkin isä käänsi niin, että olin itsekäs, kun halusin hänet sinne.

Välit poikki

Pahimmilleen Matti Yrjänän erakoituminen kärjistyi vuonna 2008, kun hän erosi silloisesta vaimostaan ja jäi eläkkeelle poliisin työstään.

– Isä muutti pois Helsingistä eikä kertonut kenellekään uutta osoitettaan. Emme­ pitkään aikaan tienneet, missä hän asui. Isä vain lipesi omiin maailmoihinsa.

Ensin hän katkaisi välinsä Anuun, sitten tämän pikkusiskoihin. Matti Yrjänään ei saanut yhteyttä sähköpostitse tai puhelimitse. Pariin vuoteen hän ei reagoinut syntymäpäiväonnitteluihin eikä hyvän joulun toivotuksiin.

– Hän vain päätti, että olemme huonoja tyttäriä, koska halusimme olla tekemisissä äitimme, äitipuolemme ja muiden sukulaistemme kanssa. Isän mielestä meidän piti valita hänen ja muiden välillä. Se oli surullista. Jossain vaiheessa annoimme periksi. Ajattelimme, ettei isä yksinkertaisesti halua meitä enää elämäänsä.

Mutta sitten tuli kirje. Toinenkin. Niihin Matti Yrjänä oli kirjoittanut, miten Anun tulisi elää ja kenen kanssa hänen ei kannattaisi olla tekemisissä.

– Kirjoittaminen oli isän tapa kommunikoida, mutta ne olivat torjuvia ja kauheita kirjeitä. Niihin vastaaminen olisi ollut nöyryyttävää.

Matti Yrjänä alkoi jopa kiristää ja uhkailla­ tyttäriään, jotta he eivät olisi tekemisissä äitipuolensa kanssa. Anu suivaantui komentelusta niin, että soitti isälleen ja pui läpi asiat, jotka ahdistivat­ häntä. Puhelu kesti kaksi tuntia.

– Minua itketti koko puhelun ajan, mutta jouduin nielemään kyyneleni. Isä ei sietänyt itkemistä, hänestä se oli manipuloimista.­ Minulle jäi puhelusta silti hyvä fiilis. Sanoin isälle, että rakastan häntä ja sovimme pian näkevämme.

Niin ei koskaan tapahtunut – paitsi pikaisesti kirjakaupassa.

Kuolema joulun alla

Kun 63-vuotias Matti Yrjänä menehtyi kotonaan Valkeakoskella, Anu oli lastensa kanssa työhuoneellaan tekemässä joululahjoja. Iines ja Nooa valoivat kynttilöitä ja tekivät saippuoita, Anu kutoi lapasia. Ne oli tarkoitus postittaa Matti-papalle seuraavalla viikolla.

– Puhelimeni oli vahingossa jäänyt äänettömälle. Vasta kotimatkalla sain soiton, että isä on kuollut. Se tuntui järkyttävältä. Ajattelin, ettei minun isäni voinut kuolla, hänhän oli ikuinen olento. Putosin täysin, Anu muistelee.

Sokissaan Anu lähetti isälleen tekstiviestin, vaikka tiesi, ettei tämä näkisi sitä koskaan.

– Heti kuoleman jälkeen tuli ahdistus, sitten paniikki ja suru ja lopuksi viha. Ei isä voinut jättää minua näin! Päällimmäisenä painoi tunne, ettemme ehtineet sopia välejämme.

Anu syyllisti pitkään itseään. Miksi hän ei soittanut isälleen tai vastannut tämän kirjeisiin?

– Monesti pohdin ottavani häneen yhteyttä, mutten uskaltanut. Pelkäsin, että isä torjuisi minut.

Ja syyllisti Anu isäänsäkin.

– En tänä päivänäkään ymmärrä, miten­ vanhempi voi hylätä omat lapsensa, aikuisinakaan. En voi käsittää, miten isä saattoi tehdä niin. Samalla tiedän, etten olisi voinut muuttaa isääni. Eihän ketään voi.

Yksinäisyyden kaipuu

Välirikko isän kanssa on vaikuttanut Anuun.

– Suurin pelkoni on yhä hylätyksi tuleminen.­ Se, että minut jätetään, koska en kelpaa tai riitä, Anu sanoo hiljaa.

– Isä ei hyväksynyt minua sellaisena kuin olen. Olen surullinen ja katkera, ettei hän halunnut tuntea minua. Olen myös pahoillani, ettei hän ehtinyt tutustua lapsenlapsiinsa kunnolla.

Anu haluaisi isänsä näkevän, miten Nooa on isoisänsä lailla älykäs ja herkkä tai miten Iines on perinyt kirjoittamisen lahjan.

– Olisin halunnut isän tietävän, että Iines on jo 12-vuotiaana järjettömän lahjakas kirjoittaja. Hänestä voi hyvin vielä tulla kirjailija.

Iän ja elämänkokemuksen myötä Anu on alkanut ymmärtää entistä paremmin isäänsä ja sitä, miten tämä uppoutui työhönsä.

– Minulla on sama yksinäisyyden kaipuu kuin isällä. Hän oli nuuskamuikkusmainen, yksinäinen vaeltaja, joka tunsi voimakasta maailman tuskaa. Siinä missä minä viihdyn myös muiden seurassa, isä puhui vain harvoille ja valituille. Parhaimmillaan hän oli kuitenkin viehättävä, ihana, älykäs ja hurmaava, Anu kertoo.

Lämpimät muistot isästä nousevat Anun mieleen usein tuoksuista ja tavaroista, vanhoista kirjoituskoneista sekä piipputupakan ja nahan tuoksusta. Rakkaimpia ovat silti isän kirjat, joita koskiessaan Anu tuntee olevansa lähellä isäänsä.

– Ikävöin isää päivittäin. Vaikka hän ei itse uskonut niin, hän oli aivan ihana isä meille, kun olimme lapsia. Toivon, että hän sisimmissään­ tiesi, miten paljon häntä aina rakastin ja arvostin.