Jatkokertomus

Eräopas Kaisa Marttinen on tapahtumien ensimmäinen todistaja.

Kaisa ampaisi ylös vuoteestaan. Sinä päivänä hänen työsopimuksensa vakinaistettaisiin. Hän avasi verhot ja katsoi koiratarhalle. Lunta oli tullut enemmän kuin vielä kertaakaan yhden yön aikana tänä talvena. Vetokoirien pienet talot tarhassa olivat lähes hautautuneet lumeen. Kaisa näki ikkunastaan, kuinka huskyt kaivoivat kuoppia lumeen ja piehtaroivat innoissaan.

Kari ei ollut saapunut vielä toimistoonsa, vaikka työmyyränä tunnettu hotellinjohtaja oli yleensä töissä ensimmäisenä. Kaisa päätti lähteä koiratarhalle ja etsiä Karin käsiinsä myöhemmin. Sunnuntaina ei ollut safareita, vaan turistit saivat tutustua ensin omin päin ympäristöön ja varata haluamansa aktiviteetit.

Tarhassa koirille annettiin raakaravintona poron teurasjätettä sekä märkäruokaa. Safareilla mukana oli pelkästään kuivanappuloita, jotka eivät jäätyneet. Oli tärkeää juottaa koiria huoneenlämpöisellä vedellä, sillä lumesta ne eivät saaneet tarpeeksi nestettä. Valtteri Mäntyneva, huskysafariyrityksen toinen omistaja, ajoi koira-aitausten väliset polut pienellä bobcatilla, ja Kaisa pääsi jakamaan ruoat koirille. Huskyt ulvoivat ja nousivat seisomaan verkkoa vasten odotellessaan Kaisaa ja ruokakuppiaan.

Pakkasta huskyt eivät pelänneet. Keväällä, kun lumi suli, ne etsivät aina viimeisen lumikasan ja makasivat siinä, kunnes sekin suli pois ja jäljelle jäi vain läkähdyttävän lämmin ilma. Silloin ne pysyttelivät varjossa tai kaivoivat hiekkamaahan viileän kuopan.

 

Eturinteiden hiihtohissit avattiin kymmeneltä, ja Kaisa kuuli niiden kolinan koiratarhalle. Kari on varmasti jo herännyt, hän ajatteli. Kun koirat oli ruokittu, hän lähti hotellille.

Kun Kari ei avannut vieläkään toimistonsa ovea Kaisalle, Kaisa lähti etsimään Karia miehen huoneesta. Hän asui toisen kerroksen eteläsiivessä, aivan käytävän päässä.

Kaisa näki jo kauas, että Karin huoneen ovi oli raollaan. Hän koputti ovelle ja huikkasi pirteästi:

– Kop, kop!

Ei vastausta. Kaisa raotti ovea ja astui sisälle.

Kari makasi lattialla selällään. Hänen silmänsä olivat rävähtäneet ihmetyksestä ammolleen ja hänen suustaan tursusi musta sukka. Se oli kuin huonoa pilaa. Kaisa syöksyi hänen luokseen, kiskaisi sukan pois ja ryhtyi antamaan tekohengitystä. Se oli turhaa. Karin iho oli jo kylmä ja vartalo kangistunut. Vasta silloin Kaisa huomasi, että miehen rinnassa törrötti fileerausveitsi. Koska sen kahva oli musta kuten miehen puserokin, hän ei ollut nähnyt sitä heti.

Kaisa siirsi sukkaa ja sen sisältä vierähti jotain. Hän nosti esineen käteensä ja katseli sitä. Se oli pieni vauvanukke, ei neljää senttiä pitempi. Pehmeää muovia, ruskeatukkainen, yllään kapalot eikä mitään muuta.

Vasta nyt Kaisa ymmärsi polvistuneensa verilammikkoon. Tumma, lyhytnukkainen kokolattiamatto oli imenyt Karista vuotaneen veren, ja Kaisa huomasi housunpolviensa värjääntyneen vereen. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti hätäkeskukseen.

”Tuskin siinä nukessa on enää muiden kuin minun sormenjälkeni.”

– Kaisa Marttinen hotelli Kumpista. Hotellinjohtaja Kari Andersson on murhattu.

Kun hätäkeskus antoi luvan, hän sulki puhelimen ja soitti Jakkulan Pentille. Kumppiin pitäisi aurata tie auki niin pian kuin mahdollista.

– Hätätilanne, hän painotti.

Lunta tuiskutti koko ajan lisää.

Ei täällä yleensä tällaista. "Rauhallinen tunturihotelli kiireen tuolla puolen" kuului Kumpin mainoslause.

Kaisa räpsi pari kuvaa huoneesta Kepaa varten. Hän näki pöydällä valmiiksi tulostetun työsopimuksensa. Papereissa oli jo Karin allekirjoitus. Hän otti käteensä Karin kynän ja allekirjoitti molemmat kappaleet. Muutama veripisara oli lentänyt toisen sopimuskappaleen päälle. Hän jätti sen pöydälle ja taitteli alemman povariinsa. Hän poimi lattialta huulipunansa, joka oli pudonnut siihen hänen kumartuessaan Karin puoleen, ja pisti sen taskuunsa. Vasta sitten hän ymmärsi käyttäytyneensä sekavasti. Hän ei olisi saanut koskea mihinkään.

Hänen täytyi soittaa Kepalle. Hän saisi ottaa ohjat.

 

Kului toista tuntia, ennen kuin Jakkulan Scania ajoi pihaan. Heti aura-auton perässä saapui poliisiauto. Kepa ja Kaisa olivat vastassa Miettusta ja Ylä-Mäkistä ala-aulassa ja ohjasivat heidät Karin huoneeseen. Poliisit pukivat vaaleansiniset nitriilikäsineet käsiinsä.

– Älkää koskeko mihinkään. Kuka löysi ruumiin? Ylä-Mäkinen kysyi.

– Se olin minä, Kaisa sanoi ja osoitti lattialla lojuvaa sukkaa ja vauvanukkea. – Nuo oli tungettu Karin suuhun.

Miettunen nosti sukan ja nuken varovasti Minigrip-pussiin.

– Tuskin siinä nukessa on enää muiden kuin minun sormenjälkiäni, Kaisa sanoi. – Otin sukan Karin suusta, koska aioin antaa hänelle tekohengitystä.

Miettusella oli digikamera, jolla hän otti kuvia Karin ruumiista.

– Oliko uhrilla perhettä tai vaimoa?

– Ex-vaimo Elina etelässä. Aikuiset lapset, Kepa sanoi ja osoitti pöydällä näkyvää kolmen lapsen valokuvaa.

– Me ilmoitamme heille. Te voitte nyt lähteä töihinne, Ylä-Mäkinen sanoi ja ohjasi heidät ulos huoneesta. Hän tutki ovea.

– Ei murtojälkiä, Ylä-Mäkinen sanoi Miettuselle.

– Milloin hänet on murhattu? Kaisa kysyi. – Minä en kuullut mitään, vaikka nukun parin huoneen päässä.

– Tutkimme asiaa, Ylä-Mäkinen lopetti keskustelun lyhyeen sulkemalla oven.

– Kuka tekee tällaista? Kari oli niin reilu pomo ja mukava mies, Kaisa ihmetteli, kun he olivat kaksin.

– Hän oli hyvä jätkä, Kepa kuittasi. – Se oli muuten Karin oma kalaveitsi. Ehkä tekoa ei ollutkaan suunniteltu etukäteen?

Kaisa viskasi rajusi huulipunan kädestään käsienpesualtaaseen.

Musta ruumisauto ajoi pihaan. Miksi elää, kun Saralahti hautaa niin halvalla?" Hautaustoimiston mainoslausetta ei sentään ollut teipattu auton kylkeen, vaan Kaisa oli lukenut sen paikallislehden pikkuilmoituksesta. Saralahti ja poika tulivat hotellin aulassa vastaan Kaisaa ja Kepaa. Vakavakasvoiset miehet olivat pukeutuneet mustiin vaatteisiin ja he kantoivat valkoista ruumispussia ja paareja.

– Huomentapäivää. Mistähän huoneesta sen kuolon portista kulkeneen maallinen tomumaja löytyy? isä Saralahti kysyi.

Kaisaa miehen kolkko huumori ei juuri nyt naurattanut.

– Kaksisataakolmekymmentäkuusi. Poliisit ovat jo siellä.

Epätietoiset turistit parveilivat aulassa. Kun he näkivät Kaisan ja Kepan, he takertuivat heidän käsivarsiinsa kuin pienet lapset.

– Mitä täällä tapahtuu? Miksi poliisiauto ja ruumisauto seisovat pihalla?

– Tulkaa ravintolaan puolen tunnin päästä. Pidämme lyhyen tiedotustilaisuuden, Kepa sanoi.

– Soitatko sinä hotellin omistajalle? Kaisa kysyi.

– Joo. Kysyn, mitä meidän pitää tehdä.

– Minä pyydän työntekijöitä tulemaan, Kaisa lupasi.

Hän ryhtyi luotsaamaan hotellivieraita istumaan ravintolaan ja keitti uutta kahvia.

– Kaikille lämmintä juotavaa. Talo tarjoaa!

Parikymmentä vierasta haki kupillisen kahvia, teetä tai kaakaota ja istui alas. Kaisa ajatteli, että heidän huoneensa ikkunat olivat varmaankin pihalle päin. Ne, joiden huoneet sijaitsivat tunturiin ja koiratarhalle päin, olivat vielä autuaan tietämättömiä hotellin järkyttävistä tapahtumista.

 

Tiedotustilaisuuden alussa Kaisa arvioi kaikkien työntekijöiden ja noin viidenkymmenen vieraan löytäneen paikalle, joten hotellin asukkaista ei puuttunut kukaan.

Kepa tuli keittiöstä ja aloitti tiedotustilaisuuden englanniksi. Kaisa otti taskusta huulipunansa, sipaisi väriä huuliinsa peiliin katsomatta ja astui Kepan rinnalle.

– Valitettavasti minulla on huonoja uutisia. Hotellinjohtaja on kuollut. Olen saanut omistajalta valtuuden toimia toistaiseksi varajohtajana.

– Poliisi tutkii kuolemantapausta rikoksena. Kukaan ei saa poistua hotellilta, Kaisa tähdensi.

– Me koetamme järkytyksestämme huolimatta saada keittiön ja baarin pyörimään normaalisti, Kepa lupasi.

– Onko murhaaja jo saatu kiinni? punakka skotti kysyi.

– Ei ole. Hotellin pihalla ei valvontakameroiden kuvissa näkynyt jälkeäkään, joten kukaan ei tullut eikä lähtenyt hotellilta viime yön aikana, Kepa sanoi.

– Sehän tarkoittaa sitä, että murhaaja on yhä keskuudessamme, elegantti ranskalaisrouva kuiskasi.

– Ikävä kyllä, Kepa myönsi synkästi.

– Oliko se ryöstö? venäläinen, ohutviiksinen mies kysyi. Hän otti kynän käteensä kuin aikoisi tehdä muistiinpanoja, vaikkei hänellä ollut paperia.

– Emme tiedä vielä, Kepa sanoi.

Kaisa nousi seisomaan.

– Olette kaikki täysin turvassa ja poliisi on paikalla. Kyseessä ei ole mikään summittainen teko, joka voisi kohdistua keneen tahansa. Hotellinjohtaja on murhattu henkilökohtaisten syiden vuoksi.

– Mistä sinä jo sen tiedät? Kepa supisi Kaisalle.

– Se vauvanukke, Kaisa kuiskasi.

Sen täytyi olla henkilökohtaista. Ei bisnestä, vaan täysin henkilökohtaista.

 

Hotellivieraat alkoivat huudella kysymyksiä. Venäläisdiiva varjeli ääntään pehmeän kaulahuivinsa kätköissä eikä puhunut mitään. Suomalainen tutiseva nuori mies, jonka silmäpussit roikkuivat kuin vanhalla ukolla, nousi seisomaan ja lähti ensimmäisenä. Kun hän ohitti Kaisan metrin päästä, Kaisa tunnisti hänet.

Hänhän oli NiXXX, kohuttu räppäri, joka oli perunut jäähallikeikkoja ja aiheuttanut kirkuvia lööppejä, niinä päivinä kun Kumppiin oli lumentulon tauottua saatu posti ja iltapäivälehdet. Poissaolollaan loistivat hänen tavaramerkkinsä lippis, jossa oli oikeita timantteja, kultaiset käädyt, kantasormukset, huppari ja repaleiset farkut. Hänellä oli siististi leikatut lyhyet hiukset, leukaan asti napitettu kauluspaita, tummansininen pikkutakki, hillitynvioletti solmio, saman sävyinen taskuliina, tummat suorat housut ja mustat nahkakengät. Hän oli pukeutunut mattimeikäläiseksi, tai ei oikeastaan tavikseksi, vaan hienoksi herraksi, ettei häntä tunnistettaisi. Hänen hermoromahduksestaan oli kohuttu sen jälkeen, kun hän oli kärähtänyt huumekaupoista.

Vain ovi erotti hänet mahdollisesta murhaajasta.

Muusikko ei ollutkaan paennut kaukomaille, vaan hän oli hautautunut lumihankien keskelle hotelli Kumppiin. Vai oliko hänen tänne tulollaan jokin erityinen syy? Mikä hänen oikea nimensä olikaan? Kaisa ei voinut muistaa sitä.

– Parasta terapiaa on nyt varata elämysretkiä, niin saatte mukavampaa mietittävää. Laskettelurinteissä on ihanaa puuterilunta ja hiihtohissit pyörivät normaalisti. Huomiselle koiravaljakkoajelulle mahtuu vielä mukaan. Järjestämme poroajelua Joulupukin luokse ja lumikenkäilyä, Kaisa sanoi.

Joku saattoi pitää hänen avaustaan mauttomana, mutta Kaisa tiesi, että toiminta saisi vieraat rauhoittumaan. Sitä paitsi hänen oli ajateltava hotellitoiminnan jatkuvuutta. Hänellä oli nyt vakituinen työpaikka, josta pitää kiinni. Hän ryhtyi ottamaan varauksia vastaan.

 

Kun Kaisa pääsi tauolle huoneeseensa, hän talletti ensimmäiseksi työsopimuksensa tärkeiden papereiden joukkoon ja meni sitten kylpyhuoneeseen. Hän katsoi peilikuvaansa ja totesi sen järkyttäväksi. Hänen kasvonsa olivat ahavoituneet ja janosivat kosteusvoidetta. Hänen huulipunansa oli karmean väristä. Paitsi että hänen huulipunansa oli kylpyhuoneen pesualtaan vieressä. Lumene Nordic Chic, sävy nimeltään Kaunein kevät. Hän otti taskustaan toisen Lumenen huulipunan ja luki sen pohjasta sävyn Jäähuntu.

Hän ymmärsi sen olevan Karin huoneen lattialta poimittu huulipuna. Joku nainen oli pudottanut sen Karin huoneeseen. Oliko tämä käynyt siellä juuri ennen murhaa? Vai oliko se nainen ollut murhaaja?

Kaisa viskasi huulipunan kädestään käsienpesualtaaseen rajusti. Hän ymmärsi punanneensa huulensa ravintosalissa kaikkien nähden. Murhaaja oli varmasti tunnistanut kadottamansa huulipunan hänen kädessään.

Myrskyn ulina kävi hänen hermoilleen, ja hän juoksi ravintolaan. Hän halusi olla ihmisten keskellä, Kepan lähellä. Vaikka keittiö oli täynnä kuumia levyjä, kiehuvia kattiloita ja teräviä veitsiä, hän tunsi olonsa siellä turvallisemmaksi kuin yksin omassa huoneessaan. Miku hääri baaritiskin takana ja Kaisa ryhtyi auttamaan häntä.

 

Hotellin pihassa seisoi nyt kolme poliisiautoa. Poliisit olivat tehneet tiesulun, eikä kukaan päässyt hotellille tai sieltä pois. Se oli varotoimi, sillä lumisateen vuoksi se oli muutenkin mahdotonta. Tuntureiden yli hiihtämällä eräoppaillakin olisi täysi työ selvitä hengissä lumimyrskyssä, saati sitten lumeen ja ääriolosuhteisiin tottumattomalla turistilla. Vain lumikissa ja Mieliön ja Kursujärven moottorikelkat kulkisivat lumessa, mutta niitä ei näkynyt missään. Joko ne olivat hautautuneet kokonaan hankeen tai sitten miehet olivat lähteneet kotiinsa ilman poliisin lupaa.

Ainakaan he eivät olleet baarissa, missä helsinkiläisleidit kumosivat kuppia sitä tahtia, että heikompia hirvitti. Miehet pörräsivät heidän pöydässään, mutta kuolleen muistoa kunnioittaen tänään ei tanssilattialla bailattu. Vinski oli uhmannut säätä ja nostanut Suomen lipun puolitankoon. Myrsky riepotteli sitä vimmatusti.

– Joku voisi ihmetellä, miten me uskallamme luottaa vieraisiin miehiin, kun murhaaja on vapaana, punatukkainen, muodokas Marjaana kuiskasi Kaisalle baaritiskillä.

– Senhän takia tässä täytyykin rentoutua, kun meitä pelottaa niin! pitkänhuiskea Ninni nauroi.

– Ottakaa, ottakaa toki toisellekin jalalle, Kaisa kehotti ja kaatoi heille lisää siideriä lasiin.

 

Iltakahdeksalta hän tunsi olonsa niin turvalliseksi ja väsyneeksi, että päätti lähteä huoneeseensa nukkumaan.

– Oletko varma? Kepa kysyi.

– Kyllä mä pärjään. Ai niin, huoneen 218 edestä on vieläkin lamppu rikki.

– Sanoin siitä jo Vinskille. Miksei hän ole käynyt korjaamassa sitä?

Kaisa nousi portaat toiseen kerrokseen. Turvallisuuden tunne valui hänestä pois askel askelelta, ja huoneen 218 ja pimeän lampun kohdalla se kului loppuun. Hän kuuli askelten lähestyvän hänen takanaan. Hänelle tuli epämiellyttävä olo ja hän alkoi juosta. Hän kaivoi avaimen käteensä jo juostessaan ja taakseen katsomatta avasi ovensa.

Askelet pysähtyvät hänen ovensa taakse. Kaisa katsoi ovea peloissaan ja mietti, huutaisiko hän apua, mutta siten hän olisi paljastanut asuvansa juuri tässä huoneessa. Käytävän hämärässä hänen perässään juossut ihminen ei välttämättä ollut nähnyt hänen huoneensa numeroa.

Näin paljon Kaisa ei ollut pelännyt edes Vätsärin erämaassa. Ei hän luontoa pelännyt, vaikka vaelluksillakin oli vaaransa ja ne oli otettava joka hetki huomioon. Ihmiset olivat pelottavampia kuin villieläimet. Kuten Marjaana oli sanonut, murhaaja oli yhä vapaana.

Kaisa kuuli hengästyneen huohotuksen oven läpi. Heidän kasvonsa olivat aivan vierekkäin, vain ovi erotti hänet mahdollisesta murhaajasta. Hänen kätensä hapuili puukkoa reisitaskusta.

Ovenkahva painui hitaasti alas.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me Naiset
Kuvat
Reetta Kyttä, Shutterstock