Testiajo, osa 1/8: Reija ja Ilkka ovat seurustelleet viisi kuukautta. He ovat lähdössä automatkalle Eurooppaan, ja Reijaa hermostuttaa. Hän haluaa pitää menneisyytensä salassa Ilkalta.

Asuin siihen aikaan yksin. En oikein uskonut muun olevan mahdollistakaan. Parhaimmillanikin uskoin pystyväni ehkä viikonloppuloman mittaiseen yhteiseloon täydellisissä olosuhteissa täydellisen partnerin kanssa.

En tietenkään uskonut täydellisyyteen. Hain sitä herkeämättä.

Nyt olin aivan ymmärrettävästi kauhuissani: jossakin vaarallisen sumentuneessa tilassa olin tullut luvanneeksi autoilla halki Euroopan tuoreen miesystäväni kanssa. Matka veisi pari viikkoa. Enemmän kuin viikonloppu toisen ihmisen vieressä suljetussa tilassa! Mitä ihmettä olin mennyt lupaamaan! Ei siinä mitään, Ilkka oli ihana (on yhä), mutta silti. Pakkasin ja huokailin. Purin ja huokailin ja pakkasin taas.

Olimme tunteneet kuukauden ajan. Matkaidea oli syntynyt toisen yhteisen yömme jälkeen. Siitä lähtien olin pakkaillut. Pidin sitä henkisenä valmistautumisena. Peruminen oli mielessä joka toinen tunti. Tietenkään en voinut perua. Lupaus on lupaus ja minä tyttöhän pidän lupaukseni.

Siis pakkasin. Ja purin.

Kuudentoista päivän matka, yhdettoista kengät. Aivan kohtuullista, laskin ja lisäsin nudet avokkaat pinon ylimmäksi. Jos elämänkokemus on jotain opettanut niin sen, että kenkiä on oltava mukana riittävästi. Riittävästi on se määrä, jolla selviää jokaisen mekon kanssa, myös vielä hankkimattomien. Nyt piti sitä paitsi ottaa huomioon vaihtuvat säät ja matkalla vaihtuvat vuodenajat. Mekkojen lisäksi tarvitsisin reisitaskuhousuja sun muita. Mitä vain voisi tulla vastaan. En juuri tuntenut Ilkkaa. Enkä Euroopan moottoriteitä.

Kenkälaatikot täyttivät eteisen ja kohosivat korkeuksiin kuin pätkä muuria. Matkalaukut odottivat asemissa ovella. Ilkka saisi pujottautua sisään.

Tyytyväisenä istahdin vierashuoneen sängylle ja kuvittelin, kuinka kohta raahaisimme laatikot yhteisvoimin autoon ja mies lohkaisisi ujon fyysikkovitsin tilavuusmitoista tai kaiken suhteellisuudesta ja toivoisi leikkisän arasti, että hänen kahdet kenkänsä voitaisiin ujuttaa mukaan – olkoonkin, että ne olivat kooltaan minun kolmeysejäni suuremmat. Minä rusentaisin häntä lämpimästi niin kuin vain humanisti luonnontieteilijää voi ja sanoisin että kohtuullinen toive.

Lempipuuhaani, kuvitella sanoja toisten suuhun.


Ärhäkkä pirinä sai minut pomppaamaan jaloilleni. Mikä voi soida? Puhelin ei soi noin eikä tietokone. Ilkalla on avain, on ollut jo pari viikkoa. Ovipuhelin. ”Ei, ei nyt”, parahdin ääneen, mutta ovipuhelin jatkoi. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka ikävää särinää se piti.

Hetken emmittyäni ryntäsin vaientamaan sisäoven vieressä huutavan laitteen. Olin kömpelö. Toinen kenkätorni kaatui kolisten. Kamerassa ei näkynyt ketään.

Jähmetyin ovipuhelimen eteen. Pizzamainosten jakajille en avaisi. Taaksepäin en päässyt, laonneet ja auki levähtäneet kenkälaatikot estivät ottamasta askeltakaan. Kiiltonahan päälle ei pidä tallata, tulee rumaa jälkeä.

Nyt soi jo ovikello. Olisi pitänyt hankkia ovisilmä. Se oli ollut mielessä joka päivä edellisen eron jälkeen, mutta en ollut saanut aikaiseksi. Olin päättänyt olla optimisti ja toivoa, että tarve väistyisi enkä kuulisi Kimmosta enää koskaan.

Eteinen täyttyi äänistä ja humisi kuin lähtöaula. Hengitä äänettömästi, komensin itseäni, se voi olla Kimmo. Se takuulla on Kimmo. Nopea sisäänhengitys, ilmavirran kohina kitalaessa, jännitys solisluissa. Minä humisin, ei eteinen. Vanha paniikki nousi, tunnistin sen, takuulla Kimmo, takiainen ja vainooja, unohduksen luoliin haudattu häiriö ja hirviö, en avaa, en enää ikinä. Käteni nousivat ohimoille ja kynnet painuivat päänahkaan. Teatraalinen ele. Annoin käsien hervahtaa alas ja kohensin ryhtiä: Pysähdy. Jos tämä on sitä mitä pelkäät, tarvitset kaikki voimasi.

Hengitä äänettömästi, komensin itseäni, se voi olla Kimmo.

En avannut ovea. Nostin kiiltonahkakengät turvaan ja potkin laatikosta singonneet vaelluskengät loitommalle. Pääsin peruuttamaan askeleen verran loitommaksi kammottavaksi muuttuneesta ovesta.

Perääntyminen ei vaientanut ovikelloa. Sitten koputus, vaativa koputus.

”Reija!”

Vaatteeni kahisivat. Jähmetyin.

”Reija, huhuu!”

Käytävässä kaikui. Huhuilu soi selkeänä ja rikkaana, ilman Kimmon tunkkaista kitalakisoundia.

”Reija, oletko siellä? Avaimet jäi kotiin!”

Ilkan ääni. Minä tyhmyri. Astuin takaisin ovelle. Pidätin yhä hengitystäni. Rauhoitu! Painoin otsani hetkeksi oven puupintaan. Olisi hullua näyttää liian helpottuneelta tai toisaalta säikähtäneeltä. Avasin.

”Avaimet jäi? Ethän sinä unohda avaimia”, ihmettelin ja suikkasin suukon jonnekin parran joukkoon. ”Miten pääsit sisään?”

”Naapurisi sattui tulemaan”, Ilkka sanoi.

Tunsin punastuvani. Teki mieli pyytää Ilkalta anteeksi, niin julkeasti Kimmo pomppasi taas mieleen. Naapuri olisi yhtä lailla saattanut päästää Kimmon käytävään, itse olisin saattanut epähuomiossa avata oven ja siinä olisin taas ollut miehen kuristusotteessa ja selitystulvan alle hukkumassa. En osannut ajatella loogisesti. Nyt ei ollut Kimmoa vaaniskelemassa, ei ovipuhelimella soittamassa, ei käytävässä hiippailemassa.

Ilkka ripusti takkinsa naulakkoon. Minä keskityin ajattelemaan, että menneisyys ei saisi pullahtaa esiin eikä Kimmo päästä myrkyttämään Ilkan ja minun välejä, mikä puolestaan tarkoitti, että Ilkka ei saisi tietää Kimmosta. Ilkkaa oli suojeltava menneisyyteni pimeimmiltä kausilta, sen olin päättänyt jo toisilla treffeillä. Oli suojeltava Ilkkaa ja rauhoituttava itse, nautittava siitä, että kaikki oli vielä tuoretta ja puristamatonta.

Ilkkaa oli suojeltava menneisyyteni pimeimmiltä kausilta.

Totta kai päätöksestäni pitää menneisyys osittain Ilkalta piilossa oli hankalia seurauksia. En kuitenkaan ollut valehdellut mitään, sillä siitä vasta vaikeuksia olisikin tullut. Kun Matera nousi matkakohteena esiin, pidin parhaana jättää kertomatta, että olin käynyt kaupungissa aiemminkin. Pasolinin leffan katsoimme, mutta omia matkakuviani en näyttänyt. Ajattelin, että autossa istuessa saattaisi tulla sopiva hetki kertoa, että minulle matka ei ollutkaan ensikosketus Basilicatan maakuntaan eikä tuleva kulttuuripääkaupunkivuosi ainoa syy. Suunnittelin livauttavani noin vain ohimennen, että olenhan minä muuten piipahtanut siellä, jäi ihastuttamaan se paikka…

Sopivaa hetkeä ei tullut. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että Ilkka olisi ajatellut minun haluavan verestää vanhoja muistoja. Pelotti, vaikka en pitänyt todennäköisenä, että juuri Ilkka kaikessa tasapainoisuudessaan olisi moisesta keksinyt mököttää. Koskaan ei voi olla varma.

”Minä heitän nämä auton perään”, Ilkka huikkasi ja hävisi pakkauspuuhiin. Ensin hän raahasi matkalaukut autoon, sitten yhdessä juoksutimme pienemmät nyssäkät ja kenkälaatikot autohalliin. Olimme tehneet hissittömyyslupauksen ja se piti: juoksimme eteisen ja auton väliä.

Olin ylpeä: Olimme selvinneet monelle päivälle venyneestä pakkausurakasta riitelemättä. Operaatio oli otettu iloisen liikunnan ja aivojumpan kannalta, ja auto oli pakattu tiiviisti kuin taidokkaasti ladotut Tetris-palikat. Ehkä mekin osoittautuisimme palikoiksi, jotka solahtavat toistensa koloihin kitkatta.

Traditioista ei tingitä. ”Nappaan nopeat lähtökahvit Minnan kanssa”, ilmoitin Ilkalle kun viimeinenkin hiuspinni oli autossa, kun roskat oli viety ja tiskiallas siistitty. Ei Ilkalla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin: hän kellahti iltapäivätorkuille keräämään voimia.


Alkumatkasta tulisi tylsä: illalla lauttaan, aamusta Etelä-Ruotsin kimppuun, illaksi Tanskaan, joka on yllättävän pitkä pala maata sekin. Saksasta kaikki tiet vievätkin jo Roomaan, pitäisi vain valita reitti. Siinä kohtaa suunnitelmaa meillä oli vielä vähän neuvoteltavaa: Ilkka halusi tutkia sotahistoriallisia muistomerkkejä ja taistelupaikkoja; minulla oli vain kiire Italiaan, ensin Roomaan, sitten perille Materaan.

Lähtökahvit olivat tarpeen siksikin, että Minna oli ehdottanut tapaamista jo muutaman kuukauden, mutta jotain kiirettä oli aina olevinaan. Nyt olin hyvissä ajoin Strindbergillä. Olin valloittanut nojatuolit ja aloin hermostua kun Minnaa ei kuulunut. Parhaita paikkoja ei turhaan sovi pitää varattuna. Tai istuinhan siellä itse, mutta ei sitä lasketa. Muhkeiden tuolien paras puoli on se, että niiden uumeniin puhe uppoaa eikä kantaudu vääriin korviin. Tarvitsin elämänohjeita. Tee niin, älä noin, ajattele tätä, älä sitä. Minua vaivasi matkapaniikki, ja suorasukaisessa neuvomisessa Minna oli hyvä. Keneltäkään muulta en olisi siinä tilanteessa ohjeita ottanut.

”Nuppu!” Minna huikkasi ovelta.

”Armas!” vastasin.

Siliteltiin siinä toistemme selät ja käsivarret. Minna toi mukanaan sisään maaliskuun alun viileyttä mutta myös valoa, joka lupasi jo lämpöä.

”Kolmisen tuntia ja me ollaan lautalla.”

”Se siis toteutuu?” Minna hihkaisi, tarpeettoman yllättyneesti minusta.

”Epäilit?”

”No totta kai! Etkö itse muka?” Minna heitti vastakysymyksen, johon minun oli rehellisyyden nimissä pakko vastata myöntävästi. Olin epäillyt ja epäilin edelleen.

”Mutta en haluaisi epäillä!” parahdin. ”Haluaisin olla niin lojaali Ilkalle, etten tarvitsisi edes näitä kahvihetkiä! En haluaisi, että minun on pakko puhua kanssasi, jotta voin ylipäätään lähteä. Haluaisin, että pystyisimme Ilkan kanssa jakamaan kaiken eikä minun tarvitsisi sanoa sanaakaan hänestä kenellekään, ei sinullekaan, anteeksi nyt vain, pulu. Haluan miehen, jonka suhde minuun on niin selkeä, ettei mitään siihen liittyvää tarvitse ruotia.”

”Hassu, ei tuommoinen ole realistista. Suhteista on puhuttava”, Minna opasti. ”Ja mitä sinä tarkalleen ottaen hermoilet? Sen lisäksi, että pelkäät, ettet kestä istua päiväkausia autossa kenenkään kanssa? Eihän se ole Ilkan vika vaan sinun ominaisuutesi.”

En väittänyt vastaan. Skoolattiin kahvikupeilla. Sovittiin, että olen ihan vain tavallisen hermostunut itseni. Oltiin taas yhteisymmärryksessä minun ominaisuuksistani.

Tee elämästä mukavaa, yksinkertaista ja mielenkiintoista. Se oli Minnan motto. Odotin, milloin hän itse alkaisi noudattaa ohjetta. Yksinkertaisuuden tavoitteleminen näytti nimittäin välillä melko monimutkaiselta. Olin siihen mennessä ollut Minnan kaaso neljästi.

Yhteisymmärryksemme lepäsi vankalla pohjalla.


Minna hörppi kahviaan, avasi muutaman kerran suunsa kuin puhuakseen mutta vaikeni. Pelästyin melkein. Meillä ei ole koskaan ollut tapana sensuroida puheitamme toistemme seurassa, mutta nyt Minna näytti miettivän liikaa. Toisinaan teki kovastikin mieli ehdottaa, että hän pitäisi pienempää suuta, mutta vielä suuremmassa arvossa pidin välistämme suoruutta. Meillä ei tosiaankaan ollut tapana loukkaantua.

Äkkiä Minna kolautti kuppinsa pöytään. Mitä tahansa hän olikin miettinyt, hän oli nyt löytänyt reitin toisaalle. ”Ihan kauheaa. Ikinä ei ole sattunut täällä vielä. Kahvi on liian kuumaa ja vetistä.” Minna viittilöi tarjoilijan luokseen ja pyysi huolellisemmin valmistetun kupillisen. ”Kauanko te nyt olettekaan seurustelleet?” hän sitten kysyi.

”Puoli vuotta. Melkein. Viisi kuukautta jos tarkkoja ollaan”, sanoin ja silloin se iski. Häpeä. Viime vuosina suhteissani oli aina ollut kyse puolesta vuodesta. Tarkasti kuin Neiti Aika olin puolen vuoden kohdalla sanonut kiitos ja hei. En enää edes laskenut kuinka monta kertaa se oli jo tapahtunut.

Minna hymyili vinosti. Helppohan hänen oli olla nyt viisas hartaasti harjoitellussa parisuhteessaan. Neljäs avioliitto, kai siinä viisastuu. ”Että puoli vuotta, melkein. Onko ihme, että pelottaa?” Se oli retorinen kysymys, mutta tunnustin silti:

”No ei kai. Ilkka on kulta, mutta pelkään, että puolen vuoden kohdalla olen jo muuttanut mieleni. Siis muutaman viikon kuluttua. Joko matkalla tai kohta sen jälkeen. Niin voi käydä noin vain, enkä minä mahda mitään.”

”Onhan se vähän tavaksi päässyt”, Minna nyökytteli ja lohkaisi haarukallaan ison palan pähkinätorttua. Haarukallisen matka suuhun pysähtyi leuan korkeudelle kun hän varoittamatta kysyi: ”Mikset sinä muuten ole halunnut esitellä meitä?”

Viime vuosina suhteissani oli aina ollut kyse puolesta vuodesta.

Olin toivonut, että tätä hetkeä ei tulisi. Olin toivonut, että Minna kerrankin olisi hienotunteinen. Totta kai olin periaatteessa halunnut yhyttää Ilkan ja Minnan. Jostain syystä olin kuitenkin vältellyt tilannetta. Olisinhan nytkin voinut sopia, että Ilkka hakee minut suoraan kahvilasta ja tapaa Minnan lyhyesti, mutta jokin pidätteli ehdottamasta järjestelyä, joka olisi ollut kaikkein järkevin. Ei minulla ollut mitään varsinaista tarvetta käydä enää kotona. Aivan turha mutka. ”Voi Minna armas, en minä tiedä! En vain jaksa… tai…” sopertelin.

”Sinua hävettää”, Minna keskeytti. ”Kyllä minä tajuan. Arvaa miten paljon minua on hävettänyt. Häät häiden perään plus kahdet Tinder-kihlat”, Minna huokasi.

Tätä en ollut osannut odottaa. Miksi tästä ei ollut puhuttu? Minnako häpeäisi? Minna, joka kerta toisensa perään sitkeästi järjesti edellisiä näyttävämmät häät? Keventääkseni tunnelmaa sanoin: ”Olen sinua jäljessä, Ilkka on minulle vasta ensimmäinen Tinder-mies.”

Minna ei hymyillyt.

Mikä ihme meitä vaivasi? Miksi me hoipuimme, aikuiset naiset?

”Ihan kuin alusta saakka olisin valmis pitämään kirjaa suhteen tuhon merkeistä. Mistä se kertoo?” kysyin.

”Sa se”, Minna henkäisi mutta virnisti sitten: ”Ehkä sulla on kysymys siitä, että niin kuin johonkuhun toiseen iskee flunssa puolen vuoden välein, sinut kaataa raastava suhde.”

Naurahdin kuivasti. Skoolattiin taas. Nyt Minna nyökkäsi kahvin maulle hyväksyvästi. Puheenaiheen oli parasta vaihtua, itseanalyysille ei ollut enää aikaa. Minna tuli ilmeisesti samaan lopputulokseen ja kysyi: ”Mitä Iirikselle kuuluu?”

”Hyvää vain. Se on innoissaan opinnoista. Tai välivuotta se viettää, etsii itseään.”

”Minkä parissa?”

”Se meni sellaiselle kirjoittajalinjalle tuonne, tuonne… no jonnekin kauas”, änkkäsin. En muistanut, missä tyttäreni opiskelee. ”Se asuukin siellä, asuntolassa, kuvittele.”

”Etkös sinä käynyt sellaisen silloin aikoinasi, kansanopiston tai vastaavan?” Minna muisti.

”Joo, no se nyt oli sellainen, en minä tiedä, runotyttöhaave. Tiedottaja minä olen joka solullani”, ilveilin ja kohensin silmälasejani tärkeilevästi. Pääsimme vakioaiheeseemme eli taivastelemaan, miten voikin olla niin, että tiedottaja on täysin pihalla kaikista oman arkensa asioista ja että toimittajan, siis Minnan, suurimmat uutiset liittyvät hänen omaan elämäänsä.

”Aika huuruinen tiedottaja, kaikella rakkaudella, darling!” Minna sanoi.

”Ja skuupiton toimittaja”, vastasin.

Minna vakavoitui taas: ”Oletko varma, ettei sinun kannattaisi yrittää vielä?” Kun en tajunnut, mitä, Minna lisäsi: ”Kirjoittamisen saralla, tarkoitan.”

”Ai mitä, julkaista jotain omaa vai? Älä naurata, hyvä ihminen! Minulla on kunnon työ, viimeinkin kunnon mies – ehkä – ja nyt edessä kunnon loma, joten älä sinä rupea pistämään huuruja minun päähäni! Sitä paitsi kirjoittaminen on Iiriksen unelma, ei minun sovi tyttäreni kanssa kilpailla. Kirjoita itse!”

”Joo, joo, rauha, rauha”, Minna tyynnytteli. ”Miksi te muuten haluatte mennä autolla? Alle kolme viikkoa kuitenkin aikaa.”

”No se on tämä tavallinen. Lentäminen ei ole matkustamista. Sielu ei ehdi mukaan. Ja tälle reissulle haluan sieluni mukaan, sillä ehkä – – ehkä tässä on vähän testin makua. Molemmin puolin siis. Tai niin minä oletan.”

”Suljettu koeasetelma ynnä äärimmäinen testiajo”, Minna kuittasi.


Kun palasin, Ilkka istui eteishallissa odottamassa. Hän oli täysissä pukeissa, hiukan liian kevyissä lämpötilaan nähden. Mainiota, ajattelin, katse tulevaisuuteen. Kiitäisimme Pohjois-Euroopan halki pikavauhtia kohti lämpimämpiä leveysasteita.

Ihmeellistä ja kauheaa, miten avaimen kiertäminen lukossa ja miesystävän näkeminen oman kodin eteisessä voi saada ajatusketjun liikkeelle. Edes Ilkan lämmin tervehdys ei estänyt kuvaa syntymästä. Putosin muistoon. Jos eteisessä lähtövalmiina olisi istunut Ilkan sijaan Kimmo, vastassa olisi ollut kysymysvyöry: missä olit, miksi näin kauan, mistä te puhuitte, mitä söit, mitä joit, mikset pyytänyt minua mukaan, etkö halua syödä lautalla minun kanssani…

”Lentäminen ei ole matkustamista. Sielu ei ehdi mukaan.”

Ilkka antoi suukon ja työnsi sitten minut käsivarren mitan päähän. Luinko katseesta kummeksuntaa? Rauhoitu, tämä on eri asia, Ilkka on eri mies, komensin itseäni. Ilkka ei moiti eikä esitä vaatimuksia.

Siinä Ilkka oli suloisine kasvoineen, seisoi aivan lähellä ja antoi vielä yhden suukon. Sitten hän nappasi salkkunsa ja pyysi hyväntuulisesti: ”Tarkista vielä passisi neurootikon mieliksi, ja let’s go.”

Ei jälkeäkään kummeksunnasta tai epäluuloista. Reipastuneena kurkistin käsilaukkuun. Passi ja lompakko, tallessa tutun sälän joukossa. Kaikki muu valmiina autossa.

”Kumpi starttaa?” kysyin.

”Minä voin aloittaa. Hoida sinä aamulla meidät pois Tukholmasta.”

Laskeuduimme alas autohalliin ja vyöttäydyin paikalleni hyvillä mielin. Kertaakaan ei ollut tarvinnut keskustella siitä, kumpi ajaa missäkin. Ilkka luotti minuun. Se tuntui luksukselta, sillä autoilustakin oli jäänyt trauma. Kimmon lipevän pinnan alla oli piillyt tieraivoaja. Pienilläkin yhteisillä matkoilla, uimahalliin vaikka, sain todistaa kiilailua ja kuittailua tyyliin oletko-nainen-vai-onko-sinussa-muuta-vikaa, kun joku Kimmon mielestä osoittautui hitaaksi risteysajossa. Kerran Kimmo heitti minut autosta ulos liikenneympyrässä. Silti annoin suhteen jatkua.

Kahvi maistui suussa. Mietin Minnaa ja itseäni. Mekö muka moderneja naisia, itsenäisiä, vahvoja, emme kenenkään vietävissä? Hah, säälittävää!

Hirnahdin kai, ehkä vähän katkerasti, sillä Ilkka kysyi: ”Mitä?” Seisoimme valoissa risteyksessä. Ilkka vaikutti tutkivalta.

”Mitä mitä?”

”Mitä pitäisi nauraa?”

”Puhuinko minä?”

”No kyllä se lähinnä puhetta muistutti”, Ilkka nauroi ja kääntyi valoista vasempaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.