Testiajo, osa 1/8: Reija ja Ilkka ovat seurustelleet viisi kuukautta. He ovat lähdössä automatkalle Eurooppaan, ja Reijaa hermostuttaa. Hän haluaa pitää menneisyytensä salassa Ilkalta.

Asuin siihen aikaan yksin. En oikein uskonut muun olevan mahdollistakaan. Parhaimmillanikin uskoin pystyväni ehkä viikonloppuloman mittaiseen yhteiseloon täydellisissä olosuhteissa täydellisen partnerin kanssa.

En tietenkään uskonut täydellisyyteen. Hain sitä herkeämättä.

Nyt olin aivan ymmärrettävästi kauhuissani: jossakin vaarallisen sumentuneessa tilassa olin tullut luvanneeksi autoilla halki Euroopan tuoreen miesystäväni kanssa. Matka veisi pari viikkoa. Enemmän kuin viikonloppu toisen ihmisen vieressä suljetussa tilassa! Mitä ihmettä olin mennyt lupaamaan! Ei siinä mitään, Ilkka oli ihana (on yhä), mutta silti. Pakkasin ja huokailin. Purin ja huokailin ja pakkasin taas.

Olimme tunteneet kuukauden ajan. Matkaidea oli syntynyt toisen yhteisen yömme jälkeen. Siitä lähtien olin pakkaillut. Pidin sitä henkisenä valmistautumisena. Peruminen oli mielessä joka toinen tunti. Tietenkään en voinut perua. Lupaus on lupaus ja minä tyttöhän pidän lupaukseni.

Siis pakkasin. Ja purin.

Kuudentoista päivän matka, yhdettoista kengät. Aivan kohtuullista, laskin ja lisäsin nudet avokkaat pinon ylimmäksi. Jos elämänkokemus on jotain opettanut niin sen, että kenkiä on oltava mukana riittävästi. Riittävästi on se määrä, jolla selviää jokaisen mekon kanssa, myös vielä hankkimattomien. Nyt piti sitä paitsi ottaa huomioon vaihtuvat säät ja matkalla vaihtuvat vuodenajat. Mekkojen lisäksi tarvitsisin reisitaskuhousuja sun muita. Mitä vain voisi tulla vastaan. En juuri tuntenut Ilkkaa. Enkä Euroopan moottoriteitä.

Kenkälaatikot täyttivät eteisen ja kohosivat korkeuksiin kuin pätkä muuria. Matkalaukut odottivat asemissa ovella. Ilkka saisi pujottautua sisään.

Tyytyväisenä istahdin vierashuoneen sängylle ja kuvittelin, kuinka kohta raahaisimme laatikot yhteisvoimin autoon ja mies lohkaisisi ujon fyysikkovitsin tilavuusmitoista tai kaiken suhteellisuudesta ja toivoisi leikkisän arasti, että hänen kahdet kenkänsä voitaisiin ujuttaa mukaan – olkoonkin, että ne olivat kooltaan minun kolmeysejäni suuremmat. Minä rusentaisin häntä lämpimästi niin kuin vain humanisti luonnontieteilijää voi ja sanoisin että kohtuullinen toive.

Lempipuuhaani, kuvitella sanoja toisten suuhun.


Ärhäkkä pirinä sai minut pomppaamaan jaloilleni. Mikä voi soida? Puhelin ei soi noin eikä tietokone. Ilkalla on avain, on ollut jo pari viikkoa. Ovipuhelin. ”Ei, ei nyt”, parahdin ääneen, mutta ovipuhelin jatkoi. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka ikävää särinää se piti.

Hetken emmittyäni ryntäsin vaientamaan sisäoven vieressä huutavan laitteen. Olin kömpelö. Toinen kenkätorni kaatui kolisten. Kamerassa ei näkynyt ketään.

Jähmetyin ovipuhelimen eteen. Pizzamainosten jakajille en avaisi. Taaksepäin en päässyt, laonneet ja auki levähtäneet kenkälaatikot estivät ottamasta askeltakaan. Kiiltonahan päälle ei pidä tallata, tulee rumaa jälkeä.

Nyt soi jo ovikello. Olisi pitänyt hankkia ovisilmä. Se oli ollut mielessä joka päivä edellisen eron jälkeen, mutta en ollut saanut aikaiseksi. Olin päättänyt olla optimisti ja toivoa, että tarve väistyisi enkä kuulisi Kimmosta enää koskaan.

Eteinen täyttyi äänistä ja humisi kuin lähtöaula. Hengitä äänettömästi, komensin itseäni, se voi olla Kimmo. Se takuulla on Kimmo. Nopea sisäänhengitys, ilmavirran kohina kitalaessa, jännitys solisluissa. Minä humisin, ei eteinen. Vanha paniikki nousi, tunnistin sen, takuulla Kimmo, takiainen ja vainooja, unohduksen luoliin haudattu häiriö ja hirviö, en avaa, en enää ikinä. Käteni nousivat ohimoille ja kynnet painuivat päänahkaan. Teatraalinen ele. Annoin käsien hervahtaa alas ja kohensin ryhtiä: Pysähdy. Jos tämä on sitä mitä pelkäät, tarvitset kaikki voimasi.

Hengitä äänettömästi, komensin itseäni, se voi olla Kimmo.

En avannut ovea. Nostin kiiltonahkakengät turvaan ja potkin laatikosta singonneet vaelluskengät loitommalle. Pääsin peruuttamaan askeleen verran loitommaksi kammottavaksi muuttuneesta ovesta.

Perääntyminen ei vaientanut ovikelloa. Sitten koputus, vaativa koputus.

”Reija!”

Vaatteeni kahisivat. Jähmetyin.

”Reija, huhuu!”

Käytävässä kaikui. Huhuilu soi selkeänä ja rikkaana, ilman Kimmon tunkkaista kitalakisoundia.

”Reija, oletko siellä? Avaimet jäi kotiin!”

Ilkan ääni. Minä tyhmyri. Astuin takaisin ovelle. Pidätin yhä hengitystäni. Rauhoitu! Painoin otsani hetkeksi oven puupintaan. Olisi hullua näyttää liian helpottuneelta tai toisaalta säikähtäneeltä. Avasin.

”Avaimet jäi? Ethän sinä unohda avaimia”, ihmettelin ja suikkasin suukon jonnekin parran joukkoon. ”Miten pääsit sisään?”

”Naapurisi sattui tulemaan”, Ilkka sanoi.

Tunsin punastuvani. Teki mieli pyytää Ilkalta anteeksi, niin julkeasti Kimmo pomppasi taas mieleen. Naapuri olisi yhtä lailla saattanut päästää Kimmon käytävään, itse olisin saattanut epähuomiossa avata oven ja siinä olisin taas ollut miehen kuristusotteessa ja selitystulvan alle hukkumassa. En osannut ajatella loogisesti. Nyt ei ollut Kimmoa vaaniskelemassa, ei ovipuhelimella soittamassa, ei käytävässä hiippailemassa.

Ilkka ripusti takkinsa naulakkoon. Minä keskityin ajattelemaan, että menneisyys ei saisi pullahtaa esiin eikä Kimmo päästä myrkyttämään Ilkan ja minun välejä, mikä puolestaan tarkoitti, että Ilkka ei saisi tietää Kimmosta. Ilkkaa oli suojeltava menneisyyteni pimeimmiltä kausilta, sen olin päättänyt jo toisilla treffeillä. Oli suojeltava Ilkkaa ja rauhoituttava itse, nautittava siitä, että kaikki oli vielä tuoretta ja puristamatonta.

Ilkkaa oli suojeltava menneisyyteni pimeimmiltä kausilta.

Totta kai päätöksestäni pitää menneisyys osittain Ilkalta piilossa oli hankalia seurauksia. En kuitenkaan ollut valehdellut mitään, sillä siitä vasta vaikeuksia olisikin tullut. Kun Matera nousi matkakohteena esiin, pidin parhaana jättää kertomatta, että olin käynyt kaupungissa aiemminkin. Pasolinin leffan katsoimme, mutta omia matkakuviani en näyttänyt. Ajattelin, että autossa istuessa saattaisi tulla sopiva hetki kertoa, että minulle matka ei ollutkaan ensikosketus Basilicatan maakuntaan eikä tuleva kulttuuripääkaupunkivuosi ainoa syy. Suunnittelin livauttavani noin vain ohimennen, että olenhan minä muuten piipahtanut siellä, jäi ihastuttamaan se paikka…

Sopivaa hetkeä ei tullut. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että Ilkka olisi ajatellut minun haluavan verestää vanhoja muistoja. Pelotti, vaikka en pitänyt todennäköisenä, että juuri Ilkka kaikessa tasapainoisuudessaan olisi moisesta keksinyt mököttää. Koskaan ei voi olla varma.

”Minä heitän nämä auton perään”, Ilkka huikkasi ja hävisi pakkauspuuhiin. Ensin hän raahasi matkalaukut autoon, sitten yhdessä juoksutimme pienemmät nyssäkät ja kenkälaatikot autohalliin. Olimme tehneet hissittömyyslupauksen ja se piti: juoksimme eteisen ja auton väliä.

Olin ylpeä: Olimme selvinneet monelle päivälle venyneestä pakkausurakasta riitelemättä. Operaatio oli otettu iloisen liikunnan ja aivojumpan kannalta, ja auto oli pakattu tiiviisti kuin taidokkaasti ladotut Tetris-palikat. Ehkä mekin osoittautuisimme palikoiksi, jotka solahtavat toistensa koloihin kitkatta.

Traditioista ei tingitä. ”Nappaan nopeat lähtökahvit Minnan kanssa”, ilmoitin Ilkalle kun viimeinenkin hiuspinni oli autossa, kun roskat oli viety ja tiskiallas siistitty. Ei Ilkalla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin: hän kellahti iltapäivätorkuille keräämään voimia.


Alkumatkasta tulisi tylsä: illalla lauttaan, aamusta Etelä-Ruotsin kimppuun, illaksi Tanskaan, joka on yllättävän pitkä pala maata sekin. Saksasta kaikki tiet vievätkin jo Roomaan, pitäisi vain valita reitti. Siinä kohtaa suunnitelmaa meillä oli vielä vähän neuvoteltavaa: Ilkka halusi tutkia sotahistoriallisia muistomerkkejä ja taistelupaikkoja; minulla oli vain kiire Italiaan, ensin Roomaan, sitten perille Materaan.

Lähtökahvit olivat tarpeen siksikin, että Minna oli ehdottanut tapaamista jo muutaman kuukauden, mutta jotain kiirettä oli aina olevinaan. Nyt olin hyvissä ajoin Strindbergillä. Olin valloittanut nojatuolit ja aloin hermostua kun Minnaa ei kuulunut. Parhaita paikkoja ei turhaan sovi pitää varattuna. Tai istuinhan siellä itse, mutta ei sitä lasketa. Muhkeiden tuolien paras puoli on se, että niiden uumeniin puhe uppoaa eikä kantaudu vääriin korviin. Tarvitsin elämänohjeita. Tee niin, älä noin, ajattele tätä, älä sitä. Minua vaivasi matkapaniikki, ja suorasukaisessa neuvomisessa Minna oli hyvä. Keneltäkään muulta en olisi siinä tilanteessa ohjeita ottanut.

”Nuppu!” Minna huikkasi ovelta.

”Armas!” vastasin.

Siliteltiin siinä toistemme selät ja käsivarret. Minna toi mukanaan sisään maaliskuun alun viileyttä mutta myös valoa, joka lupasi jo lämpöä.

”Kolmisen tuntia ja me ollaan lautalla.”

”Se siis toteutuu?” Minna hihkaisi, tarpeettoman yllättyneesti minusta.

”Epäilit?”

”No totta kai! Etkö itse muka?” Minna heitti vastakysymyksen, johon minun oli rehellisyyden nimissä pakko vastata myöntävästi. Olin epäillyt ja epäilin edelleen.

”Mutta en haluaisi epäillä!” parahdin. ”Haluaisin olla niin lojaali Ilkalle, etten tarvitsisi edes näitä kahvihetkiä! En haluaisi, että minun on pakko puhua kanssasi, jotta voin ylipäätään lähteä. Haluaisin, että pystyisimme Ilkan kanssa jakamaan kaiken eikä minun tarvitsisi sanoa sanaakaan hänestä kenellekään, ei sinullekaan, anteeksi nyt vain, pulu. Haluan miehen, jonka suhde minuun on niin selkeä, ettei mitään siihen liittyvää tarvitse ruotia.”

”Hassu, ei tuommoinen ole realistista. Suhteista on puhuttava”, Minna opasti. ”Ja mitä sinä tarkalleen ottaen hermoilet? Sen lisäksi, että pelkäät, ettet kestä istua päiväkausia autossa kenenkään kanssa? Eihän se ole Ilkan vika vaan sinun ominaisuutesi.”

En väittänyt vastaan. Skoolattiin kahvikupeilla. Sovittiin, että olen ihan vain tavallisen hermostunut itseni. Oltiin taas yhteisymmärryksessä minun ominaisuuksistani.

Tee elämästä mukavaa, yksinkertaista ja mielenkiintoista. Se oli Minnan motto. Odotin, milloin hän itse alkaisi noudattaa ohjetta. Yksinkertaisuuden tavoitteleminen näytti nimittäin välillä melko monimutkaiselta. Olin siihen mennessä ollut Minnan kaaso neljästi.

Yhteisymmärryksemme lepäsi vankalla pohjalla.


Minna hörppi kahviaan, avasi muutaman kerran suunsa kuin puhuakseen mutta vaikeni. Pelästyin melkein. Meillä ei ole koskaan ollut tapana sensuroida puheitamme toistemme seurassa, mutta nyt Minna näytti miettivän liikaa. Toisinaan teki kovastikin mieli ehdottaa, että hän pitäisi pienempää suuta, mutta vielä suuremmassa arvossa pidin välistämme suoruutta. Meillä ei tosiaankaan ollut tapana loukkaantua.

Äkkiä Minna kolautti kuppinsa pöytään. Mitä tahansa hän olikin miettinyt, hän oli nyt löytänyt reitin toisaalle. ”Ihan kauheaa. Ikinä ei ole sattunut täällä vielä. Kahvi on liian kuumaa ja vetistä.” Minna viittilöi tarjoilijan luokseen ja pyysi huolellisemmin valmistetun kupillisen. ”Kauanko te nyt olettekaan seurustelleet?” hän sitten kysyi.

”Puoli vuotta. Melkein. Viisi kuukautta jos tarkkoja ollaan”, sanoin ja silloin se iski. Häpeä. Viime vuosina suhteissani oli aina ollut kyse puolesta vuodesta. Tarkasti kuin Neiti Aika olin puolen vuoden kohdalla sanonut kiitos ja hei. En enää edes laskenut kuinka monta kertaa se oli jo tapahtunut.

Minna hymyili vinosti. Helppohan hänen oli olla nyt viisas hartaasti harjoitellussa parisuhteessaan. Neljäs avioliitto, kai siinä viisastuu. ”Että puoli vuotta, melkein. Onko ihme, että pelottaa?” Se oli retorinen kysymys, mutta tunnustin silti:

”No ei kai. Ilkka on kulta, mutta pelkään, että puolen vuoden kohdalla olen jo muuttanut mieleni. Siis muutaman viikon kuluttua. Joko matkalla tai kohta sen jälkeen. Niin voi käydä noin vain, enkä minä mahda mitään.”

”Onhan se vähän tavaksi päässyt”, Minna nyökytteli ja lohkaisi haarukallaan ison palan pähkinätorttua. Haarukallisen matka suuhun pysähtyi leuan korkeudelle kun hän varoittamatta kysyi: ”Mikset sinä muuten ole halunnut esitellä meitä?”

Viime vuosina suhteissani oli aina ollut kyse puolesta vuodesta.

Olin toivonut, että tätä hetkeä ei tulisi. Olin toivonut, että Minna kerrankin olisi hienotunteinen. Totta kai olin periaatteessa halunnut yhyttää Ilkan ja Minnan. Jostain syystä olin kuitenkin vältellyt tilannetta. Olisinhan nytkin voinut sopia, että Ilkka hakee minut suoraan kahvilasta ja tapaa Minnan lyhyesti, mutta jokin pidätteli ehdottamasta järjestelyä, joka olisi ollut kaikkein järkevin. Ei minulla ollut mitään varsinaista tarvetta käydä enää kotona. Aivan turha mutka. ”Voi Minna armas, en minä tiedä! En vain jaksa… tai…” sopertelin.

”Sinua hävettää”, Minna keskeytti. ”Kyllä minä tajuan. Arvaa miten paljon minua on hävettänyt. Häät häiden perään plus kahdet Tinder-kihlat”, Minna huokasi.

Tätä en ollut osannut odottaa. Miksi tästä ei ollut puhuttu? Minnako häpeäisi? Minna, joka kerta toisensa perään sitkeästi järjesti edellisiä näyttävämmät häät? Keventääkseni tunnelmaa sanoin: ”Olen sinua jäljessä, Ilkka on minulle vasta ensimmäinen Tinder-mies.”

Minna ei hymyillyt.

Mikä ihme meitä vaivasi? Miksi me hoipuimme, aikuiset naiset?

”Ihan kuin alusta saakka olisin valmis pitämään kirjaa suhteen tuhon merkeistä. Mistä se kertoo?” kysyin.

”Sa se”, Minna henkäisi mutta virnisti sitten: ”Ehkä sulla on kysymys siitä, että niin kuin johonkuhun toiseen iskee flunssa puolen vuoden välein, sinut kaataa raastava suhde.”

Naurahdin kuivasti. Skoolattiin taas. Nyt Minna nyökkäsi kahvin maulle hyväksyvästi. Puheenaiheen oli parasta vaihtua, itseanalyysille ei ollut enää aikaa. Minna tuli ilmeisesti samaan lopputulokseen ja kysyi: ”Mitä Iirikselle kuuluu?”

”Hyvää vain. Se on innoissaan opinnoista. Tai välivuotta se viettää, etsii itseään.”

”Minkä parissa?”

”Se meni sellaiselle kirjoittajalinjalle tuonne, tuonne… no jonnekin kauas”, änkkäsin. En muistanut, missä tyttäreni opiskelee. ”Se asuukin siellä, asuntolassa, kuvittele.”

”Etkös sinä käynyt sellaisen silloin aikoinasi, kansanopiston tai vastaavan?” Minna muisti.

”Joo, no se nyt oli sellainen, en minä tiedä, runotyttöhaave. Tiedottaja minä olen joka solullani”, ilveilin ja kohensin silmälasejani tärkeilevästi. Pääsimme vakioaiheeseemme eli taivastelemaan, miten voikin olla niin, että tiedottaja on täysin pihalla kaikista oman arkensa asioista ja että toimittajan, siis Minnan, suurimmat uutiset liittyvät hänen omaan elämäänsä.

”Aika huuruinen tiedottaja, kaikella rakkaudella, darling!” Minna sanoi.

”Ja skuupiton toimittaja”, vastasin.

Minna vakavoitui taas: ”Oletko varma, ettei sinun kannattaisi yrittää vielä?” Kun en tajunnut, mitä, Minna lisäsi: ”Kirjoittamisen saralla, tarkoitan.”

”Ai mitä, julkaista jotain omaa vai? Älä naurata, hyvä ihminen! Minulla on kunnon työ, viimeinkin kunnon mies – ehkä – ja nyt edessä kunnon loma, joten älä sinä rupea pistämään huuruja minun päähäni! Sitä paitsi kirjoittaminen on Iiriksen unelma, ei minun sovi tyttäreni kanssa kilpailla. Kirjoita itse!”

”Joo, joo, rauha, rauha”, Minna tyynnytteli. ”Miksi te muuten haluatte mennä autolla? Alle kolme viikkoa kuitenkin aikaa.”

”No se on tämä tavallinen. Lentäminen ei ole matkustamista. Sielu ei ehdi mukaan. Ja tälle reissulle haluan sieluni mukaan, sillä ehkä – – ehkä tässä on vähän testin makua. Molemmin puolin siis. Tai niin minä oletan.”

”Suljettu koeasetelma ynnä äärimmäinen testiajo”, Minna kuittasi.


Kun palasin, Ilkka istui eteishallissa odottamassa. Hän oli täysissä pukeissa, hiukan liian kevyissä lämpötilaan nähden. Mainiota, ajattelin, katse tulevaisuuteen. Kiitäisimme Pohjois-Euroopan halki pikavauhtia kohti lämpimämpiä leveysasteita.

Ihmeellistä ja kauheaa, miten avaimen kiertäminen lukossa ja miesystävän näkeminen oman kodin eteisessä voi saada ajatusketjun liikkeelle. Edes Ilkan lämmin tervehdys ei estänyt kuvaa syntymästä. Putosin muistoon. Jos eteisessä lähtövalmiina olisi istunut Ilkan sijaan Kimmo, vastassa olisi ollut kysymysvyöry: missä olit, miksi näin kauan, mistä te puhuitte, mitä söit, mitä joit, mikset pyytänyt minua mukaan, etkö halua syödä lautalla minun kanssani…

”Lentäminen ei ole matkustamista. Sielu ei ehdi mukaan.”

Ilkka antoi suukon ja työnsi sitten minut käsivarren mitan päähän. Luinko katseesta kummeksuntaa? Rauhoitu, tämä on eri asia, Ilkka on eri mies, komensin itseäni. Ilkka ei moiti eikä esitä vaatimuksia.

Siinä Ilkka oli suloisine kasvoineen, seisoi aivan lähellä ja antoi vielä yhden suukon. Sitten hän nappasi salkkunsa ja pyysi hyväntuulisesti: ”Tarkista vielä passisi neurootikon mieliksi, ja let’s go.”

Ei jälkeäkään kummeksunnasta tai epäluuloista. Reipastuneena kurkistin käsilaukkuun. Passi ja lompakko, tallessa tutun sälän joukossa. Kaikki muu valmiina autossa.

”Kumpi starttaa?” kysyin.

”Minä voin aloittaa. Hoida sinä aamulla meidät pois Tukholmasta.”

Laskeuduimme alas autohalliin ja vyöttäydyin paikalleni hyvillä mielin. Kertaakaan ei ollut tarvinnut keskustella siitä, kumpi ajaa missäkin. Ilkka luotti minuun. Se tuntui luksukselta, sillä autoilustakin oli jäänyt trauma. Kimmon lipevän pinnan alla oli piillyt tieraivoaja. Pienilläkin yhteisillä matkoilla, uimahalliin vaikka, sain todistaa kiilailua ja kuittailua tyyliin oletko-nainen-vai-onko-sinussa-muuta-vikaa, kun joku Kimmon mielestä osoittautui hitaaksi risteysajossa. Kerran Kimmo heitti minut autosta ulos liikenneympyrässä. Silti annoin suhteen jatkua.

Kahvi maistui suussa. Mietin Minnaa ja itseäni. Mekö muka moderneja naisia, itsenäisiä, vahvoja, emme kenenkään vietävissä? Hah, säälittävää!

Hirnahdin kai, ehkä vähän katkerasti, sillä Ilkka kysyi: ”Mitä?” Seisoimme valoissa risteyksessä. Ilkka vaikutti tutkivalta.

”Mitä mitä?”

”Mitä pitäisi nauraa?”

”Puhuinko minä?”

”No kyllä se lähinnä puhetta muistutti”, Ilkka nauroi ja kääntyi valoista vasempaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.