Testiajo, osa 2/8: Yöllinen merenkäynti pitää Reijan hereillä Ruotsin-laivalla ja saa miettimään. Osaako hän olla onnellinen? Aamulla alkaa automatka läpi Euroopan.

Pohjoisrannassa seisottiin. Molemmat kaistat olivat niin täynnä, ettei puikkelehtiminenkaan ollut mahdollista. Matkantekomme uhkasi tyssätä alkuunsa. Odotin, että Ilkka sanoisi muutaman valitun sanan huonosti valitusta kahvittelutuokiostani, mutta hän vain eteni rauhallisesti letkassa.

Kun lopulta pääsimme Katajanokalle, autojen paljous oli lannistava sielläkin. Lauttajonon hännillä ilma oli pakokaasusta sakeaa.

”Mikseivät ihmiset sammuta autojaan?” parkaisin.

”Ei meidän tarvitse tähän jäädä”, Ilkka sanoi ja lipui tyynesti viereiselle, tyhjälle kaistalle.

Pidempi jono ei edennyt mihinkään, mutta se ei meitä enää haitannut. Ilkka oli maksanut ennalta extraa paalupaikasta, joten pääsimme ensimmäisinä pysäköimään ja saman tien majoittumaan.

Hytti ei ollut niin tilava kuin olin toivonut, mutta sentään siistimpi kuin kauhtuneen käytävän perusteella olin uskaltanut odottaa. Pöydällä tönötti kaksi piccolopulloa halpaa kuohuviiniä. Kylmiä, kokeilin heti. Taskulämmin olisi laskenut tunnelmaa.

 

En voinut olla huomaamatta, että Ilkka oli kovin hiljainen. Ennen kuin ruuhka kävi huolestuttavaksi, olimme rupatelleet vuolaasti, minä kehuin Minnan kanssa jakamaani pähkinätorttua ja Ilkka kertoili lastensa kuulumisia, mutta nyt Ilkka asetteli vaitonaisena toilettilaukkuaan kapealle tasolle kylppärin lavuaarin viereen.

Älä ala tulkita, älä ala tulkita, hoin itselleni. Kaikki on hyvin, oikein hyvin. Eikö se tajua, että tuossa kaikki kastuu? Inhotti huolehtimiseni kun katselin miehen puuhia kylpyhuoneessa. Tarkkailin liikaa. Päätin tehdä siitä lopun suoruudella.

”Ei ole pitkään aikaan tuntunut kanssasi muulta kuin kotoisalta.”

”Jännittääkö sinua?”

”Miten niin?” Ilkka kysyi. Kuulin ihmetyksen äänessä. Tuijotin hammaslankarasiaa Ilkan kädessä. Pitikö taas loikata tulkitsemaan. Ilkka vain mietti jotain. Sellaista voi tapahtua. Ihminen on hiljaa kun se miettii. Etenkin kun ihminen on tutkija.

”Voi taivas. Anteeksi, ei mitään, jatka, jatka, minä vain ajattelin…”, sopertelin ja viikkailin seuraavan päivän alusvaatteet hyllylle. Ehkä olisi hyvä olla hetki hiljaa. Jännittääkö sinua? Mikä kysymys!

”No totta puhuakseni, kun nyt kysyit, alkoi vähän jännittää. Ei ole pitkään aikaan tuntunut kanssasi muulta kuin kotoisalta. Mutta tämä osui äsken silmiin”, Ilkka sanoi ja käänsi puhelimensa näytön minuun päin.

Olen dynaaminen, sopivan ikäinen juuri sinulle ja hyvässä kunnossa.

Viihdyn yksikseni mutta yhteisöissäni kuulun kantaviin voimiin.

Minut tunnetaan rohkeana ja avarakatseisena…

”Mistä tuo nyt tuohon tuli?”

”Otin sen talteen sinun profiilistasi”, Ilkka tunnusti. ”Ajattelin, että on hyvä verrata sitten joskus myöhemmin…”

”Ai jos tästä mitään tulee?”

”Jotain sellaista. Jos yhdessä pysytään. Ja onhan tässä jo pysytty”, Ilkka sanoi, astui askeleen lähemmäksi ja otti vyötäisiltäni kiinni. Kiemurtelin loitommalle.

”Mutta epäilit sitä? Kuinka pitkään? Ensimmäiset viikot? Vieläkin?”

”Hei, äläs nyt”, Ilkka sanoi. ”Tuli vain mieleen, miten moni tuohon ehti tarttua, kun ei olla varsinaisesti sovittu… ja miten moni… Äh, kunhan hölmöilen”, Ilkka yritti väistää, mutta liian myöhään. Huolissaan, liikkis.

”Miten minä ehtisin tavata ketään muuta kuin sinua?” sanoin tyynnyttävimmällä äänelläni. Wau, mies on mustasukkainen!

”Joo, tiedän, lapsellista. Unohda koko juttu.”

Ilkka rusautti yhden piccolopullon auki, kaatoi pölyisen kuohuviinilasin täyteen ja ojensi maljan käteeni. Toiseen lasiin pullosta riitti vain pohjat. Ilkka yritti nostaa sen skoolaukseen vajaana, mutta avasin toisen pullon saman tien ja täytin Ilkan lasin. Jos romantiikkaan täytyy turvautua, turvaudutaan sitten kunnolla, ajattelin.

”Tätä matkaa ei vajaalla aloiteta. Kantaville voimille!”

”Kantaville voimille! Ja vastavoimille!”

Lasit soivat kauniisti yhteen. Mutta liikaa voimaa ja ne voisivat kilahtaa rikki.

 

Laiva keinui niin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Ilkka makasi jäykkänä ja minä potkiskelin peittoa pois päältäni. Tuskanhiki. Olisi pakko nukkua tai levätä edes. Seuraavan päivän ajosta oli hyvää vauhtia tulossa koetteleva.

Keulahytti oli virhe. Laiva tuntui putoavan metrikaupalla jokaisen vaahtopään harjalta aallon pohjaan. Koukkimisen olisi vielä kestänyt mutta tömähtely oli sietämätöntä. Kuin jättiläinen olisi tampannut mattoja. Keskemmällä laivaa vaatimattomammassa hytissä olisi ehkä voinut nukkua rajusta merenkäynnistä huolimatta.

Kumpikin tunsimme toisen valvovan. Kiedoin käteni Ilkan vatsan ympäri. Miehen hyvin kehittynyt iskämasu tuntui turvalliselta kuin lapsuuden pelastusliivi isän kanssa verkoilla. Silti säpsähdin kun taas tömähti.

”Vesi ei anna periksi”, Ilkka sanoi ja haukotteli.

”Ai vesikö se on? Luulin, että jää kolisee.”

”Kolisee sekin, mutta nuo läimähdykset tulevat vedestä. Jäästä lähtee murtumisen ja kimmahduksen ääni.”

Jokainen soluni oli hereillä. Ilkan käsivarsi painoi alimpia kylkiluitani.

Hapuilin tieni vessaan. Pesin hampaat uudestaan. Joskus huonounisina öinä minulla on tapana huijata itseni levolle tekemällä iltatoimet toistamiseen. Tarvettakin hampaidenpesulle sitä paitsi oli, sillä illallisen valkosipuli maistui suussa vahvasti. Purskuttelin. Sylki oli vielä punaviinin värjäämää.

Kömmin takaisin sänkyyn ja sovitin selkäni mukailemaan Ilkan vatsapuolen mutkaa. Ilkka oli ehtinyt jo nukahtaa. Hyväuninen mies. Minun ei auttaisi hermostua vaikka valvottaisi. Ajaisin Ruotsin halki niin pitkään kuin kohtuudella jaksaisin. Enempää ei voi.

Jokainen soluni oli hereillä. Ilkan käsivarsi painoi alimpia kylkiluitani. Se tuntui äkkiä hyvin häiritsevältä. Olin jo tarttumaisillani Ilkan kämmeneen nostaakseni raajan pois päältäni mutta jätin liikkeen kesken. Miksi oikeastaan siirtäisin käden? Pieni paino ei haitannut millään tavalla, ei estänyt hengitystä eikä aiheuttanut puutumista. Päinvastoin: selän yli vatsapuolelle roikkuvan käsivarren paino oli miellyttävä, tyynnyttävä suorastaan. Siinä maatessani tajusin, mikä minua häiritsi: ei paino vaan eleen omistavuus. Melkein vielä pahempaa oli, että omistajan elkeet olivat peräisin nukkuvasta Ilkasta. Unissaankinko mies jo piti minua omanaan? Halusinko minä käden pois päältäni vain, jotta ele ei olisi tuntunut niin vaativalta? Pelkkiä häiritseviä ajatuksia. Miten kukaan voi tietää, mitä lopulta haluaa. Ja muutama tunti sitten olin salaa iloinnut mustasukkaisuuden häivähdyksestä Ilkassa.

Käänsin kylkeä ja silloin se otti selvän muodon, äärimmäisen kiusallinen ajatus: saan rakkauden, jos selvitän tämän. Saan rakkauden, jos –. Mitä ihmettä! Mikä on se tämä, joka minun nyt pitäisi selvittää? Selvitän tämän matkan, tämän miehen salaisuuden, minkä?

”Ilkka, nukutko sinä?” kuiskasin.

Ilkan hentoinen hurina jatkui häiriytymättömänä.

 

Nipistin silmäni kiinni ja päätin selvittää vyyhteni yksin. Uni paras lääke on… Palautin mieleeni lapsuuden sarjakuva-albumit, loin mieleeni ruudun ja siihen ruohoisen rinteen, rinteeseen aidatun lammashaan, lampaat hakaan… Ei siitä ole kymmentäkään vuotta, kun kävin vielä isän kanssa verkoilla. Lasketaan sitten vuosia, kun lampaiden laskeminen ei tunnu tehoavan… Tai haukia… Sekin kesä… Suurin hauki sitten lapsuuden… Ja isän turvallisuus, joka oli aina olemassa mutta nousi esiin vain kun sitä eniten tarvittiin… Perämoottorin hurina hiljeni ja lakkasi kokonaan kun saavuttiin lahdenpoukamaan. Vene lipui kohti verkon kohoa. Minun tehtäväni oli napata airot ja pysäyttää vauhti niin että isä sai yläpaulasta kiinni. Isän alkoi nostaa verkkoa puikkarille. Nostamatta katsettaan askareesta isä puhkesi puhumaan: ”Oletko sie onnellinen?”

Oletko sie onnellinen? Ei, en ollut, en silloin. Mutta miten senkään voi tietää? Ei siitäkään ollut kuin viitisen vuotta, kun olin mielestäni saavuttanut varmuuden, että osaisin olla onnellinen, vaikka mitä tapahtuisi. Ihan mitä vain. Vaikka Iiris kuolisi, niin olin ajatellut ja kauhistunut ajatusta.

Makasin siinä Ilkan vieressä, muistelin menneitä ja muistinkin kaikenlaista. Muistin ajatelleeni, että nyt tunnen koko elämän syvyyden ja hyvyyden. Muistin riemuinneeni siitä. Että sitä voikin iloita kaikkivoipaisuuskuvitelmista, olin valmis nyt hymähtämään tylyn epäuskoisesti. Olla muka onnellinen vaikka mitä tapahtuisi! Ja kuitenkin: miksi epäillä aiempaa kokemusta, miksi halventaa sitä? Olin aidosti luottanut elämän kantavaan voimaan. Ja jos kerran olin jo onnistunut olemaan kokonainen, miksi elämisen taito olisi nyt hapertunut? Havaintoni oli ollut kirkas: on mahdollista olla onnellinen surullisenakin. Ja nyt en osannut olla vakuuttunut mistään, vaikka kaikki oli hyvin ja rauhallista. Mitä välissä oli tapahtunut?

Ilkan karvainen rinta kohoili tyynesti vieressäni.

Kyllä minä tiesin, mitä välissä oli tapahtunut. Kimmo. Kimmo oli tapahtunut välissä.

Oli tuntunut perin kiusalliselta yrittää keskustella isän kanssa parisuhteen tilasta.

Kun minua jännittää riittävästi, lakkaan hengittämästä. Niin kävi. Laiva heilui ja minun palleani jysähti liikkumattomaksi. Ilkasta ulos virtaava ilma pärisytti hänen huuliaan kevyesti. Minä olin hiljaa. Vieressäni hurisi mies ja tämä mies oli Ilkka, ei Kimmo. Ilkan hengitys oli rauhoittava kuin isän vanha perämoottori. Täydelliset olosuhteet minun rentoutua ja nukahtaa, mutta jokainen uusi ajatus tuntui vääntyvän edellistä levottomammaksi.

Ei ollut Kimmoa tunkeilemassa mutta ei myöskään isää kysymässä onnellisuuteni perään. Miten ikävä minun oli isää! Isän avaama onnellisuuskeskustelu oli katkennut, kun verkon loppupäästä oli noussut viiden kilon hauki, joka oli pahanpäiväisesti sotkenut liinan. Silloin kiitin haukea keskeytyksestä. Oli tuntunut perin kiusalliselta yrittää keskustella isän kanssa parisuhteen tilasta, mutta miten nyt toivoinkaan, että keskustelu olisi käyty. Miten mielelläni juuri nyt, juuri tänä unettomana yönä kolisevassa laivassa, kertoisin olostani isälle!

Vilkaisin Ilkkaa. Mitä jos päästäisin irti kaikista pidäkkeistä ja kaataisin koko elämäntarinani hänen korvistaan sisään? Minnalle voisi soittaa. Tai siskolle. Ei, Seijalta tulisi vain kireää arvostelua. ”Olet arvaamaton”, Seija oli sanonut. Muun muassa. Reija ja Seija, iloiset lettipäät, minä tytär tummainen, määritelmän mukaan villi ja vaarallinen, Seija vaalea ja kiltti. Hah, mikä roolitus. Kun ne tietäisivät, ajattelin usein. Kun ne vain tietäisivät. Ja nyt ei ole enää ketään tietämässä, ei äitiä eikä isää.

”Onko sinun pakko olla niin musta?” Seija oli lapsena tingannut. Ja nyt: ”Onko pakko matkustaa aina pois? Etkö osaa muuten rentoutua?” sisko oli hymyillen kysynyt. Ja se hymy, mietteliäs hymy. Olin oppinut kammoamaan sitä. Ei hyväksyvää katsetta, ei sen jälkeen kun isäkin kuoli.

 

Kello soi seitsemältä. Ääni tuli kaukaa. Jossain vaiheessa olin vajonnut uneen. Ilkka oli jo pukeissa. Yritin väistää kun mies kumartui antamaan muiskun aamuhappamalle suulleni ja kuiskasi puoliksi laulaen: ”Herätys leviää.”

”Uuh, leviäisikin. Minä tässä leviän”, vastasin venytellen ja jätin nousuyrityksen kesken. Ilkka istahti sängyn jalkopäähän, nappasi paljaan oikean jalkani syliinsä ja aloitti painelun.

”Etsitäänpä sinun menopisteesi täältä. Eiköhän ala jalka nousta”, hän sanoi ja hyvän olon ja hienoisen kivun suloinen cocktail levisi jalkapohjasta hiusmartoon saakka.

Aamiainen sujui niin kuin se laivalla usein sujuu, ylenpalttisuuden merkeissä. Lopulta maltoimme nousta pöydästä ja pakkauduimme hyvissä ajoin autoon, jotta emme vahingossakaan olisi niitä piittaamattomia matkustavaisia, jotka jäävät satamassa tukkeeksi jonon keulille.

Turvavyö tuntui puristuksena vatsalla kun ähkin istuimen ja ratin säätöjen kanssa. Olimme päätyneet siihen, että hennoista unista huolimatta olisin luultavasti aamusta virkeimmilläni ja ajokelpoinen.

Paalupaikka oli hintansa väärti, mutta sain huomata vetovastuun kirot heti laivasta ulos ajettuani. Risteys tupsahti eteen aivan liian äkkiä ja viittoja oli aivan liian monta. ”Hetikö tässä pitää valintoja tehdä”, tuiskahdin, en Ilkalle vaan maailmalle yleisesti. Ja sitten neuvottomuuden kasvaessa jo Ilkallekin: ”Sano jotain!”

Navigaattori ei tietenkään herännyt, vaikka Ilkka hieroi sitä kuinka. ”Se hakee satelliittia”, hän sanoi ja pätevänä apukuskina leväytti vanhan kunnon paperikartan auki. Kartta peitti puolet näkökentästäni, mutta onnistuin pysymään kaistallani. Vääjäämättä tie johti satamasta pois epätietoisimmankin.

 

Suoritettiin Ruotsi ja päästiin Tanskaan. Tanskan-lautan jälkeen vaihdettiin kuskia ja minä pääsin nuokkumaan.

Maisema ei ollut alkanut vihertää yhtään. Minä olin haaveillut jo kesästä. Mitä oikein olin odottanut?

Pimeni. Vastaantulijoiden valot huojuivat ja silmiä kirveli.

Hotelleita ei ollut varauksessa ennen Roomaa. Oli tarkoitus, että etapit voisivat elää tilanteen mukaan. Ilkka oli luvannut hoitaa meidät nukkumaan tilanteessa kuin tilanteessa, mutta nyt hän ehdotti, että etsisin hotellin puhelimella. Voin pahoin väsymyksestä ja kivahdin, etten kykene tihrustamaan näytöltä ensimmäistäkään hotellia.

Kööpenhaminan pohjoispuolella heräsin horteestani (jota Ilkka myöhemmin nimitti ensimmäiseksi mökötyksekseni) ja ilmoitin, etten jaksa istua enää minuuttiakaan. Siitä kehkeytyi sanaharkka, sillä Ilkan mielestä olisi kannattanut ajaa vähintään Kööpenhaminan eteläpuolelle, ehkä vielä Saksankin puolelle. Aamusta tulisi sujuvampi, kuului perustelu. En edes yrittänyt kiistää Ilkan näkökantaa, mutta en myöskään luopunut omastani: nääntyisin, ellen pääsisi autosta pois viiden minuutin sisään.

”Kuule kun tuo huokailu ei nyt auta yhtään.”

Etuvasemmalla näkyi suuri hotellikompleksi. ”Aja tuonne”, sanoin.

”Miten täällä voi olla ruuhka vieläkin”, Ilkka manasi autojen punaisten perävalojen kajossa. ”Mistä sinne edes käännytään?”

En minä saanut valomerestä yhtään paremmin selvää kuin Ilkkakaan, mutta sen tajusin, että olimme auttamatta väärällä kaistalla. Vasemmalle olisi pitänyt jo päästä. Taisin huokaista. Kaduin kyllä heti, sillä tajusin kuulostavani marttyyrilta. Pitkittynyt riita illasta puuttuikin. Huokasin uudestaan.

”Kuule kun tuo huokailu ei nyt auta yhtään”, Ilkka sanoi. ”Etsisit jonkin osoitteen.”

”Minä en kykene, en näillä silmillä”, sanoin. ”Eikö me juuri ohitettu toinenkin hotelli? Aja jonnekin, ihan sama minne.”

Ilkka käänsi vasempaan ensimmäisestä mahdollisesta risteyksestä ja sitten heti oikealle. Pisto ei vienyt hotellin pihaan vaan jonkinlaisen varastoalueen portille. Portti oli kiinni. Onneksi, ajattelin mutta en sanonut mitään. Hyvä ettei Ilkka hölmöillyt meitä johonkin satamaan.

”Tuonne! Nyt aja takaisin tuolle isolle tielle ja sitten ajat niin pitkään, että seuraava hotelli tulee vastaan. Siihen mennään vaikka se olisi minkälainen.”

Ilkka otti ohjeet tyynesti vastaan. Ihailin häntä siitä. Ilkan tyyneys yllätti minut usein. Nekään repliikkini, jotka olisi voinut tulkita tiuskimiseksi, eivät tulleet tulkituiksi niin. Se oli taivaallista sillä olin lipunut luulemaan, että kumppanin harhaisten tulkintojen kanssa piti vain oppia elämään.

”Minuakin väsyttää”, Ilkka huokasi kun oli saanut auton käännetyksi ahtaassa umpikujassa. Sitten hän katsoi minua ja naurahti: ”Me huokaillaan kilpaa.”

”Pakko jaksaa vielä syödä”, minä sanoin. Emme olleet laivasta lähdettyämme syöneet kuin jäätelön tai pari tankatessa.

Toivo alkoi herätä. Pieni pätkä monikaistaista yhä ruuhkaista tietä vei kohti hotellikompleksia, eikä aikaakaan kun Ilkka pysäköi auton suurelle parkkipaikalle. Aukion kolmella laidalla nousi hotelli. Rakennukset vaikuttivat upouusilta aaltoilevine seinineen ja vesiaiheineen.

”Näiden kuutioiden ja kartioiden parissa on arkkitehti jos toinenkin viettänyt tovin”, Ilkka sanoi. Jotain pienempää ja pittoreskimpaa oli molemmilla ollut mielessä, mutta yhdeksän tunnin ajo huonounisen yön päälle tarkoitti, että etsinnät oli etsitty. ”Tähän jäädään”, totesimme yhdestä suusta ja astuimme kaksion kokoiseen tuulikaappiin, joka avautui jättimäiseen eleganttiin vastaanottoaulaan.

Yökohtainen budjettimme ylittyi bisneshotellissa reilusti, mutta nipistää ehtisi myöhemminkin. Juuri nyt emme jaksaneet välittää. Ennen huoneeseen könyämistä varasimme pöydän ravintolasta, joka lupasi tarjota tulella tehtyjä ruokia.

Huone oli iloinen yllätys: skandinaavisen selkeä mutta lämmin. Punainen ja tumma ruskea vasten valkoista ei ole yhdistelmä, jota olisin halunnut kotonani nähdä, mutta huoneessa se toimi. Syvänpunaiset Poulsenin valaisimet riemastuttivat minua erityisesti. Heittäydyin selälleni rubiininpunaiselle sängylle. Ilkka oli mennyt suoraan suihkuun ja oli lasiseinän läpi näytillä kuin akvaariossa. Mies seisoi lämpimän veden alla ja oli kääntänyt kasvonsa ylös kohti suihkua niin, että näytti auringonottajalta. Ihokarvat olivat liimautuneet pitkin pintaa kuin harvaturkkisella hylkeellä. On se söpö, raukea ajatus valtasi mieleni ja annoin silmieni ummistua.

Seuraavassa hetkessä päälleni tippui muutama vesipisara. Paksu päiväpeitto kahisi kun pyyhkeeseen kietoutunut Ilkka hytkytti minua hellästi vasten patjaa: ”Älä kokonaan nukahda, nyt mennään syömään.”

”Tätä onni kai on”, sanoin Ilkalle koska siltä se tuntui. Eteemme oli kannettu paikalliset tilasiiderit ja katajasavustettuja kampasimpukoita. Pelkäsin, että hervahdan kyynelehtimään kesken syömisen, niin tyytyväinen olin olooni. Pääruoaksi otimme burgerit, jotka osoittautuvat maittaviksi ja mukavan raikkaiksi lajissaan.

Tyytyväisinä ja kylläisinä kävimme levolle seuraavan päivän koettelemusta varten. Sen tarjoaisivat Saksan moottoritiet.

Jatkis päivittyy lauantaisin.