Osa 3/8

Vanha huvila tarjoaa heti kättelyssä karmaisevan yllätyksen juhannusseurueelle, ja mustasukkaisuuden pilviä leijuu ilmassa. Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys?

Huvilan ovi oli lukossa eikä hievahtanutkaan Adamin miehekkäästä nykäisystä. Tomi nousi kuistille pari askelta jäljessä ja helisti avainnippua kädessään. Venlan valtasi pahaenteinen tunne, että jokin oli pielessä. Olisi parempi kantaa laukut takaisin autoon ja ajaa suorinta tietä kaupunkiin.

– Älä, hän sanoi ääneen, kun Tomi työnsi avaimen lukkoon ja tönäisi hartiallaan paisunutta ovea karmeja vasten.

Kuului matala valitus, kun ovi avautui, ja sitten jokin musta, hahmoton olento syöksyi vapauteen. Kuin savupilvi se syöksyi suhisten ja haukahdellen suoraan ovensuussa seisovan Adamin kimppuun. Pulputtava, muodoton massa rääkyi ja sukelsi miestä kohti ennen kuin lopulta läiski kuistin kaiteelle ja liiti äänettömästi pois näkyviltä.

– Mikä vittu se oli? Adam huusi ja hapuili kasvojaan, jotka olivat mustien viirujen peitossa.

– Huuhkaja, Venla sanoi ja pudotti kätensä, jota tajusi pitelevänsä kurkkunsa peittona, kuin suojana. – Miten ihmeessä se oli päässyt sisälle taloon?

– Onko täällä turvallista, vai onko noita enemmänkin? Olen tottunut siihen, että sängyssäni on villieläimiä, mutta tuollainen olisi minullekin vähän liikaa, Brandon virnisti ja loikki pitkillä jaloillaan kaksi porrasta kerrallaan ylös huvilan kuistille.

– Eikö täällä pitänyt olla kaikki kunnossa? Venla kysyi Tomilta, joka näytti kurttuisine kulmineen huolestuneelta.

– Piti. Mutta pomolla on tunnetusti ollut taipumusta liioitteluun. Isäntä kyllä väitti, että kaikki on reilassa, mutta ehkä varmuuden vuoksi pitää pyytää, että Jani kokeilee katkaisijaa. En halua kuolla, jos se ampuu 200 volttia väärään suuntaan.

– Sankarini, Venla hymähti ja kosketti kevyesti Tomin käsivartta.

Sisällä huvilassa vallitsi pienimuotoinen kaaos. Avoimessa ikkunassa roikkui puolittain irronnut hyttysverkko, joka selitti sen, miten lintu oli päässyt sisälle. Mustat siivenjäljet kirjoivat seinien vanhanaikaisia, kukallisia vaaleita tapetteja, kun suuri lintu oli ilmeisesti rellestänyt avotakassa ja levittänyt nokea joka puolelle.

Venlalle tuli alakerran salongista mieleen Guillermo del Toron elokuva, jossa jokin kadotuksesta takaisin manattu demoni olisi nahkaisilla siivillään levittänyt infernosta mukanaan nostamaansa tuhkaa pitkin seiniä. Ilman huuhkajan tekemiä tuhoja huone olisi ollut talonpoikaisantiikkinen ja kaunis.

– Hot damn, Brandon totesi ja kaivoi puhelimen taskustaan. Hän ojensi sen käsivarren mitan päähän ja kuvasi lyhyen videon pyörähtämällä ympäri keskellä salonkia.

– Seuraavaksi varmaan kerrot, että täällä on joskus historian hämärissä murhattu joku.

Tomi nauroi, mutta Venla kuuli hermostuksen hänen äänessään.

– Ettehän te pienestä hävityksestä säikähdä? Alakerta siivotaan nopeasti, ja takaan että muut osat talosta ovat varmasti ihan kunnossa, Tomi vakuutteli.

– Minun täytyy käydä kusella, Adam ilmoitti ja etsi katseellaan kylpyhuonetta.

Aloittelijan virhe.

– Vähän matkaa takaisin autoa kohti, ja polkua pitkin vasemmalle. Näet sen kyllä.

– Mitä että?

– Ulkohuussi, Tomi ilmoitti ja kuulosti Venlan mielestä selvästi vahingoniloiselta.

– Älä pelkää, tiedän että festarikeikkojen fasiliteetit ovat vielä surkeampia.

– Oh for fuck’s sake, Adam irvisti ja suki partaansa, josta hänen sormiinsa osui harmaa huuhkajan untuva. Hän huokasi syvään ja lähti suuntaamaan kohti ylärinnettä.

 

Muut palasivat ulos hakemaan tavaroitaan, mutta Venla teki talon alakerrassa pienen kierroksen. Keittiön pöydälle oli jätetty ohut, paperinen esite huvilasta.

1900-luvun taitteessa Kotkalinnassa kokoontui joka kesä sekalainen joukko eri alojen taiteilijoita. Aika oli kiihkeää, tulenarkaa, ja Euroopasta haettiin vaikutteita niin kuva- ja säveltaiteeseen kuin vallankumouksellisiin, poliittisiin ja spiritualistisiin uudistuksiin. Illat venyivät usein aamuyön tunneille asti, kun huvilalla keskusteltiin kiihkeästi taiteesta ja kansakunnan tulevaisuudesta.

Esitteen mukaan kaikki oli ollut kultturellia ja sivistynyttä, eikä ketään oltu haudattu portaiden alle tai tapettu kirveellä saunan takana. Tuskin sellaista esitteeseen painettaisiin, vaikka olisikin, Venla ajatteli katsellessaan hiljaa ympärilleen. Hän kiipesi leveät, puiset portaat yläkertaan, ja tutki hetken pientä kirjastohuonetta, joka avautui heti portaiden päästä. Hän aikoi palata ulos muiden perässä, mutta vilkaisi vielä hetken mielijohteesta huoneeseen, jonka ovi oli houkuttelevasti raollaan.

Näky sai hänet valahtamaan kalpeaksi.

Kyseessä oli makuuhuone, jota hallitsi leveä, pitsisellä päiväpeitteellä verhottu parisänky. Ikkunoissa huojuivat heleänsiniset kesäverhot ja sängyn toisella puolella seisoi jugendtyylinen, valkoiseksi maalattu vaatekaappi. Ja vaatekaapin ovessa, hieman kellertäväksi haalistuneena ja yksinkertaisen elegantisti koristeltuna roikkui pitkähelmainen vintage-hääpuku.

Venla tunsi käsiensä vapisevan kiukusta, kun hän tarttui pukuun ja nosti sen lähemmäs itseään. Kaulukseen oli kirjottu pieniä helmiä, ja puku oli vanha ja hauras. Se oli hänen kokoaan ja juuri sellainen, jonka hän olisi voinut haluta, jos olisi yleensä halunnut hääpuvun. Tomi oli kuitenkin ylittänyt valtuutensa todella rankasti. Venla tunsi verenpaineensa nousevan, ja hän oli vain askeleen päässä siitä, että olisi sännännyt ulos ja antanut miehen kuulla kunniansa. Tomilla ei ollut oikeutta tehdä tällaisia päätöksiä hänen puolestaan, ei ennen kuin oli edes kosinut.

Venla istui hääpuku sylissään sängyn reunalle ja päätti rauhoittua. Hän ei järjestäisi kohtausta. Tomi saisi sanoa hänelle suoraan, mitä halusi, hän ei suostuisi tällaiseen pelleilyyn. Jonain sopivana hetkenä viikonlopun aikana heidän olisi kuitenkin puhuttava niin kuin aikuiset.

Venla otti puvun ja ripusti sen varovasti vaatekaappiin, ja sulki oven päättäväisesti.

 

Tomi vilkaisi kelloaan ja sitten vieressään seisovaa rumpalia. Brandon tuijotti keltaisen huvilan pitsikuistilta ympäröivää järvimaisemaa hartaan hiljaisuuden vallassa. Aurinko kimalteli veden pinnalla ja rantaan johtavan polun reunoilla kukki violetteja kurjenpolvia.

– Eikö täällä todella ole ketään muita lähimainkaan? Brandon kysyi.

Tomi oli kuulevinaan hänen äänessään paitsi ihmetystä myös jonkinlaista määrittelemätöntä kauhua. Suurkaupungissa kasvaneelle tällainen avaruuden tuntu saattoi vaikuttaa uhkaavalta.

– Minä luulin, että te halusitte luonnonrauhaa ja autenttisia, suomalaisia elämyksiä.

– Kunhan pidät huolen siitä, että kukaan ei joudu karhun raatelemaksi.

– En minä karhuista olisi huolissani. Mutta mäyrät, ne ovat sellaisia eläinmaailman kusipäitä, etten nukkuisi ulkona ilman asetta, Tomi sanoi täysin vakavalla naamalla.

Brandon katsoi häntä pitkään, ja vasta kun Tomin pokka petti, Brandonkin räjähti nauramaan. Hänellä oli syvä ja sydämellinen nauru, josta ei meinannut tulla loppua lainkaan.

– Mitä te täällä hirnutte? Adam kysyi. Hän palasi huussireissultaan itsekin leveästi hymyillen ja raportoi saman tien pyytämättä kaikille.

– Täytyy myöntää, että olin ensin skeptinen, mutta tämä mesta… En olisi malttanut tulla pois. Siinä minä lorottelin menemään, ja katselin huussin ikkunasta järvinäköalaa. Linnut laulavat ympärillä, tuuli suhisee puissa. Tämä on mahtavaa, pojat! Minulla on tästä viikonlopusta hyvä tunne.

Tomi kohotti kulmiaan yllättyneenä ja yhtä aikaa mielissään. Hän oli odottanut, että bändillä olisi suurempia sopeutumisvaikeuksia maalaismaisemaan ja kenttäolosuhteisiin. Huvilalla tuskin olisi langatonta verkkoa tai satelliittikanavia.

– Minä laitan tulokahvit, Venla sanoi ilmestyessään sisältä talosta viimein kuistille Tomin viereen.

– Vie sinä meidän tavarat alakerran makuuhuoneeseen. Sieltä oli paras näköala.

Venla katsoi häntä tiukasti silmiin ennen kuin hymyili kujeillen kuin kuriton keijukainen. Samalla tavalla, kuin hän oli hymyillyt noustessaan auton takapenkiltä Johnny Richardsin vierestä.

– Minä voin kyllä nukkua aitassa Janin kanssa, jos sinä haluat jakaa vuoteesi mieluummin tuon ihmisvärityskirjan kanssa, Tomi sanoi happamasti.

Hän katui tölväisyään saman tien, kun sanat olivat ulkona.

Hänen päässään se oli kuulostanut leikkisältä vitsiltä, mutta ääneen sanottuna hän oli vaikuttanut kitkerältä ja riidanhaluiselta. Venla mulkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään.

– Älä nyt, voiko minua syyttää siitä, että olen mustasukkainen? Et malttanut pysyä hänestä erossa edes perille asti, Tomi sanoi ja yritti virnistää anteeksipyytävästi, mutta Venla ei näyttänyt lämpiävän.

– Ei viitsitä riidellä taas.

Venla käänsi hänelle selkänsä, ja Tomi aikoi tarttua tämän käteen, mutta ei ehtinyt. Huvilan takaa kuului rahinaa ja parkkiin ajoi auto, josta nousi Janin avopuoliso Anni. Naisella oli pitkä, leiskuvanpunainen tukka ja valkoinen, hulmuava kesämekko, joka oli juuri niin ohut että naisen takamuksen rajat piirtyivät tarkasti sen läpi. Tomin katse seurasi Annia, kun tämä käveli varpujen peittämää polkua pitkin kohti huvilaa. Naisen varvassandaalien strassikorut kimaltelivat auringossa, ja hän hilasi sylissään lätkäkassia, joka oli isompi kuin hän itse.

– Anni, nainen esittäytyi, tiputti kassinsa ja halasi sitten kyselemättä kaikkia. Tomi ei voinut olla huomaamatta, miten Adamin kädet liukuivat vaarallisen alas tämän ottaessa naisen syleilyn epäröimättä vastaan. Janin rystyset naksuivat, kun hän puristi käsiään nyrkkiin, ja Tomi aisti tilanteessa kytevän katastrofin.

– Rauhoitu. Anni osaa pitää puolensa, ei nyt ylireagoida. Adam on varmasti ihan hyvä jätkä, kun annat hänelle mahdollisuuden, Tomi hyssytteli.

Jani mulkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään.

 

Kolmen vartin kuluttua Tomin piti kirjaimellisesti hieroa silmiään. He kaikki istuivat ison puutarhapöydän ympärillä alarinteeseen rakennetulla terassilla, jonne myöhäisen iltapäivän aurinko siivilöityi lempeänä puiden lomasta. Venlan ja Annin minuuteissa pyöräyttämästä mansikkakakusta oli jäljellä enää kerman kostuttamia murusia, ja tunnelma kahvipöydässä oli kuin vanhan kaveriporukan mökkireissulla.

Tomi oli odottanut kankeampaa ja virallisempaa tunnelmaa, mutta amerikkalaisten rento ulospäinsuuntautuneisuus oli riisunut heidät kaikki aseista. Jani nauroi aataminomena hytkyen, pää taakse taipuneena jollekin, mitä Adam oli sanonut, ja Anni näytti ennustavan Johnnylle tämän kämmenestä. Tomi vilkaisi Venlaa, joka näytti keskustelevan tarkasti, otsa kurtussa kuuntelevan Brandonin kanssa. Hän oli pelännyt, että bändi linnoittautuisi omiin oloihinsa, valittaisi alkeellisista majoitusolosuhteista ja vetäisi todellisuuden karuutta pehmentääkseen kaksin käsin viinaa ja huumeita. Tällaista rentoa, tuttavallista juhannustunnelmaa hän ei ollut osannut odottaa.

Tomi antoi hartioidensa rentoutua ja katseli kaukaisuuteen, kun kuuli veljensä puhuvan.

”Osaatko uida?”

Jani kohdisti kysymyksensä Adamille, joka näytti yllättyvän.

– Osaatko itse? mies ampui takaisin, ja sitten he katsoivat toisiaan hetken aikaa kuin lehdistötilaisuudessa ennen nyrkkeilyottelua.

Tomi pelkäsi, että Jani oli edelleen karhea Adamin Annille osoittamasta huomiosta, mutta hän ehti hädin tuskin räpäyttää silmiään, kun Jani rynnisti pöydästä ylös niin että melkein kaatoi tuolinsa ja kiskoi mennessään paitaansa pään yli. Adam oli aivan hänen kantapäillään, kolisteli isosolkista vyötään auki ja potki kenkiä jalastaan mennessään. Kuului kaksi isoa loiskahdusta ja niiden vanavedessä kauhun ja riemunsekaista hengenhaukkomista, huutoa ja veden läiskintää.

– Tuon täytyy olla jäätävää, Brandon sanoi ja esitti puistatusta.

– Vesi on varmaan melkein parikymmenasteista. Alkukesä on ollut lämmin, Venla sanoi.

– Tuletteko te luuserit, vai miten on? Jani huusi järvestä. Hän roikkui laiturin portaissa ja varjosti kädellä silmiään. Adam roiski vettä vähän hänen takanaan.

– Elvistelijä, Anni huokasi ja pudisti päätään.

– Mutta en aio jäädä huonommaksi. Miten on?

Venla kohautti olkapäitään ja virnisti leveästi, jolloin Anni kiljaisi innosta ja kiskoi valkoisen mekkonsa yltään, pudotti rintaliivinsä puutarhatuolin selkänojalle ja juoksi tukka hulmuten, kädet rintojensa suojana alas rantapolkua.

Johnny pudisti päätään ja avasi muistikirjan, jota oli hilannut mukanaan kaiken aikaa.

”Minä jätän väliin.”

Tomi ehti rekisteröidä Venlan ilmeen, joka oli hänen mielestään selvästi pettynyt. Nainen kuitenkin seurasi Annia alas rantaan, eikä epäröinyt riisua alusvaatteisilleen ja loiskaista laiturin päästä järveen.

Tomi antoi auringon lämmittää märkää ihoaan laiturilla puhaltavassa lempeässä tuulessa. Jani roiski edelleen Adamia rantavedessä kuin olisi viimein löytänyt kauan sitten kadonneen veljensä, mutta Anni ja Venla kipittivät jo rantapolkua ylös hiukset vettä tippuen, käsivarret ympärillään.

– Katso nyt noita kahta, Brandon hymähti. Hän istui Tomin vieressä ja nojasi kyynärpäitään polviinsa, mutta viittasi veljensä suuntaan eikä naisiin päin.

– Tämä tekee Adamille hyvää. Hän on ollut niin vakava viime aikoina.

– Pitäisikö minun tietää jotain? Voimme hallita narratiivia, jos puutumme tilanteeseen riittävän ajoissa.

– Oletko sinä aina töissä? Relaa vähän.

Tomi vilkaisi miestä silmäkulmastaan. Brandon oli hoikka mutta lihaksikas, ja vesipisaroissa kimalteleva aurinko sai hänen kirjavat tatuointinsa leiskumaan. Rintalastalla liekehtivä pyhä sydän näytti sykkivän, kun hän liikahti.

– Kauanko noissa on mennyt? Tomi kysyi, kun tajusi tuijottavansa ja tiesi, että ennen pitkää myös Brandon huomaisi hänen tuijottavan. Mies kohottautui pystympään ja hymyili.

– Aloitin kun olin neljätoista, hän sanoi ja käänsi vasenta olkapäätään Tomin suuntaan. – Enkä ole vielä lopettanut.

– Minun on pakko kysyä, Tomi rykäisi. – Miksi te oikeasti halusitte tänne perämetsään? Pomoni ehkä nieli sen hölynpölyn luonnonrauhasta ja kiinnostuksesta paikallista kulttuuria kohtaan, mutta minä en ole tyhmä. Miksi te ette chillaile paria päivää keskustahotellissa niin kuin kaikki muutkin?

– Sinä tosiaan olet koko ajan töissä, Brandon pudisti päätään. – Jos todella haluat tietää… Ajattele tätä vähän kuin eristyksenä. Sensorista deprivaatiota. Kaupungissa on häiriötekijöitä, ja meillä ei ole varaa sellaiseen juuri nyt. Meillä on… asioita selvitettävänä.

Jatkuu ensi numerossa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me Naiset
Teksti
Kuvat
Getty Images ja Suvi-Tuuli Junttila