Lepokotiin maalaamaan saapunut neiti Amanda Ahlström on päättänyt pysyä kaukana lemmenseikkailuista. Hän haluaa oman, itsenäisen elämän. Sotkeeko ärsyttävä kirjailijakeikari kuitenkin suunnitelman?

Amanda oli pystyttänyt maalaustelineensä lepokodin puutarhan uhkeimman kukkapenkin äärelle. Hän oli huolellisesti sekoittanut paletilleen valmiiksi oikeita sävyjä. Nyt olisi ollut aika tarttua siveltimeen ja maalata kankaalle ensimmäiset vedot. Se vain tuntui mahdottomalta. Mahdottomalta, ja ennen kaikkea turhalta. Amanda tuhahti äreästi, laski paletin jakkaralle maalaustelineen viereen, vaikka olisi halunnutkin heittää sen suoraan kukkapenkkiin. Hän päätti lähteä kävelylle läheisen, pienen järven ympäri rauhoittaakseen itseään.

Juuri rauhoittumaan hän oli tänne tullutkin. Ura kuvataiteilijana tuntui olevan jumissa, ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Amandan tauluja kehuttiin sieviksi, ja niitä ostivat lähinnä hänen tehtailijaisänsä rikkaat tuttavat vierashuoneidensa seiniä koristamaan. Amanda seurasi taidepiirien tuulahduksia tarkasti, ja nyt vaikutti siltä, että maalaukset muuttuivat väkevimmiksi ja abstraktimmiksi. Hänen pitäisi siis muuttaa tyyliään, jos hän haluaisi päästä pinnalle. Se ei tuntunut tapahtuvan tuosta vain. Kuunneltuaan riittämiin kuopuksensa valitusta aiheesta isä kustansi Amandalle kuukauden loman kauniissa lepokodissa, joka oli monenlaisten taiteilijoiden suosiossa. Tämä oli hyvä tilaisuus pysähtyä, inspiroitua, tavata nimekkäitä kollegoja ja ottaa heiltä oppia.

Amanda oli saapunut paikalle edellisenä illalla. Hän oli ollut matkan rasituksista niin väsynyt, että vain purki ja järjesteli tavaransa pieneen huoneeseensa, asettui sängylleen ja nukahti. Aamulla hän söi nopeasti pienen aamupalan, jotta pääsisi heti tarttumaan härkää sarvista. Mutta ei. Maalaaminen ei tuntunut täällä yhtään helpommalta kuin kotona.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Laskeutuessaan loivaa mäkeä kohti rantaa Amanda huomasi askel askeleelta olonsa kevenevän. Linnut lauloivat huolettomasti, ja kesän vehreys oli kirkkaimmillaan. Päästyään rantaan Amanda pysähtyi. Hän sulki silmänsä, hengitti syvään ja kuunteli lintuja. Ehkä tilanne ei ollutkaan toivoton. Ehkä hän löytäisi sisältään jotakin uutta, mistä ammentaa. Se pitäisi vain osata houkutella esiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Kas, kaunista huomenta rouvalle!”

Amanda hätkähti, avasi silmänsä ja kääntyi äänen suuntaan. Muutaman kymmenen metrin päässä hänestä oli tyylikkääseen, vaaleanharmaaseen kesäpukuun pukeutunut, hieman vanhempi herrasmies. Amanda tunnisti miehen kirjailijaksi, jolla oli keikarin maine. Mies alkoi lähestyä Amandaa, jonka kädet hakeutuivat puolustavaan puuska-asentoon. Juuri kun hänellä oli miellyttävä mielenrauhan hetki, niin heti sitä tultiin häiritsemään!

”Tervehdys teille, oletteko uusi asukas lepokodilla?”

Mies ojensi kättään kunnioittavan välimatkan päästä ottaen olkihatun päästään. Amanda kätteli kirjailijan nopeasti.

”Kyllä. Ja neiti, Amanda Ahlström.”

”Niitä Ahlströmejä?”

Amanda nyökkäsi. Niitäpä niitä.

”Vai niin, tervetuloa minunkin puolestani. Melkein unohdin esitellä itseni, anteeksi. Kirjailija Toivo Honka, lepokodin konkari. Sallikaa minun tarjota asiantuntemustani käyttöönne kaikissa lepokotia koskevissa käytännön asioissa.”

”Kiitos. Kysyn kyllä, jos tarvitsen apuanne.”

”Aah, tulkitsen että toivotte rauhallista ja yksinäistä kävelyä järven ympäri. Niin minullakin on tapana tehdä joka aamu. Se virkistää mieltä ja avartaa ajatuksia. Nähkäämme siis lepokodilla myöhemmin”, totesi kirjailija kumartaen pienesti ja kääntyi kulkemaan ylämäkeä kohti päärakennusta.

Amanda oli niin hämillään Toivo Hongan yltiöpäisen sulavasta käytöksestä, ettei kyennyt vastaamaan mitään. Hän päätti palata alkuasetelmaan, sulki silmänsä, kuunteli lintuja ja hengitti syvään.

 

Kävelyretken jälkeen maalausteline oli edelleen paikoillaan kukkapenkin vieressä. Amanda katseli tyhjää kangasta hetken aikaa, taittoi sitten telineen kainaloonsa ja otti paletin käteensä.

”Voi Amanda-neiti, antakaa minun auttaa”, huudahti yksi lepokodin sisäköistä, Hilma, joka kiirehti pihan poikki Amandan luokse.

Nopeasti kävi selväksi, että Hilma oli puhelias ja utelias. Niin monta kysymystä sisäkkö ehti esittää matkalla Amandan huoneen ovelle. Amanda vastaili lyhyesti ja kohteliaasti.

”Hyvänen aika! Teillä taitaa olla salainen ihailija”, Hilma henkäisi.

”Mitä…” Amanda ihmetteli, kunnes huomasi litteän, ruskeaan paperiin käärityn paketin ovensa edessä.

Nopeasti hän nosti sen ylös ja piilotti kainaloonsa. Hilma tuijotti Amandaa hetken merkitsevästi.

”Kiitos avusta Hilma, nyt minä jo pärjäänkin”, Amanda rykäisi.

”Aivan, aivan. Saanen muistuttaa Amanda-neitiä, että lounas on sitten kahdeltatoista salissa. Päivällinen viideltä. Tänään myös lämmitetään ulkosauna. Naisten vuoro on kuudesta kahdeksaan. Miehillä on sinä aikana ulkonaliikkumiskielto”, Hilma painotti virnistäen tavalla, joka tuntui Amandasta hieman turhan julkealta.

Sisäkön kadotessa portaikkoon Amanda huokaisi helpotuksesta. Hän sulki oven, asetti maalaustelineen seinää vasten, istuutui sängylleen ja repi kiihkeän uteliaisuuden vallassa ruskean paperin riekaleiksi.

Paketista paljastui runokirja, Katri Valan Kaukainen puutarha. Amanda lehteili kirjaa. Se tuntui polttavan hänen käsiään. Se tuntui vaaralliselta kirjalta. Runot uhkuivat elämää, värejä, avautuvia kukkia ja intohimoa, joka ryöppysi kansien välistä Amandan päälle. Amandalla oli vahva aavistus kirjan antajasta, keikarista olkihattuineen. Ajatus sekä puistatti että kiinnosti häntä. Hän ei todellakaan aikonut antautua kirjailijaherran kesäheilaksi noin vain.

 

Lounaalla Amanda tietoisesti vältteli herra Hongan seuraa. Päivällisellä tämä hakeutui hänen viereensä istumaan.

”Elää, elää, elää! Elää raivokkaasti elämän korkea hetki”, Toivo Honka totesi samalla äänensävyllä, kuin olisi kertonut ulkona olevan kaunis sää.

Amanda tunsi punastuvansa. Kirottua.

”Päivää vain herra Hongallekin.”

”Joko neiti Ahlström on rikkonut valkoisen kankaan kirouksen?”

”Saanko kysyä, miten se teille kuuluu?”

”Tämä on tiivis yhteisö, hyvässä ja pahassa. Ymmärrän, että haluatte olla rauhassa. Hilma-neiti se tietenkin juorusi, ettette saaneet aamusella maalatuksi. Minä ajattelin, että jos jostakin asiasta tiedän paljon, niin vaikeuksista löytää inspiraatiota.”

”Mutta tehän olette kirjoittaneet paljon.”

”Ja vielä enemmän ollut kirjoittamatta. Oletteko kuulleet Tulenkantajista?”

”Kyllä, tietenkin. Haluavat olla vallankumouksellisia.”

”Ja se on hyvä! Minä tunnen itseni liian vanhaksi liittymään heihin, mutta yritän ottaa oppia. Maailma muuttuu, ja taide muuttuu sen mukana. Sanokaahan, soisitteko minulle sen kunnian, että liittyisitte tänä iltana mukaan pieniin juhliin, jotka pidän huoneessani? Tulenkantajien hengessä. Iloitaan elämästä, yritetään tuoda tuulahdus suurta maailmaa tänne.”

”Kunhan en ole ainoa, joka on kutsuttu paikalle”, Amanda sanoi pisteliäästi.

”Neiti Ahlström, te olette ihastuttavan suora. Mutta niin rohkeaa pyyntöä edes minä en puolen päivän tuttavuuden perusteella saata esittää. Olen kutsunut paikalle oman sisäpiirini, sillä juhlimme säveltäjä Mannisen liittymistä joukkoomme tältä kesältä. Aloitamme miesten saunavuoron jälkeen, kymmenen aikoihin.”

”Katsotaan. Ehkä tulenkin.”

”Ah, tekisitte minut sillä hyvin iloiseksi. Mutta älkää missään nimessä tulko velvollisuudentunnosta! Velvollisuus, se on luovuuden pahin vihollinen.”

Amanda asteli mietteliäänä kohti pihasaunaa. Päivällinen oli sujunut mukavissa merkeissä. Honka oli saanut hänet nauramaan terävillä huomioillaan. Amanda ei voinut ollmuttaa miettimättä, millaista olisi viettää enemmänkin aikaa keikarikirjailijan seurassa. Hän oli monesti päättänyt pysyä kaukana lemmenseikkailuista, koska niillä oli tapana loppujen lopuksi vangita nainen kotiin hellan ja lasten kanssa. Hän halusi oman, itsenäisen elämän. Oliko sellainen mahdollista saavuttaa miehen rinnalla?

Lauteilla oli vain muutama nainen, sillä lepokodin asukkaat olivat enimmäkseen miehiä. Naiset heittivät löylyä laiskasti, lähinnä loikoilivat lämmössä ja rupattelivat harvakseltaan niitä näitä.

”Missäs Hilma on, kun ei ole löylyä heittämässä? Ihanhan tässä käsi kipeytyy”, naurahti eräs sopraano heleästi.

”No etkö ole kuullut, Manninen palasi tänään konserttimatkalta Viipurista”, supatti sopraanon vieruskaveri äänellä, jonka Amanda juuri ja juuri kuuli.

”Ahaa, aivan.”

Keskustelu tyrehtyi. Kyseessä täytyi olla julkinen salaisuus. Amandan veri kuohahti vihaisesti, sillä hän näki kuvan aivan liian selkeästi. Hilma vaikutti hyväuskoiselta höppänältä, jota oli helppo käyttää hyväkseen. Kunhan hän saisi epäilyilleen vahvistusta, hän olisi valmis puuttumaan tilanteeseen ja pelastamaan Hilman suuremmilta sydänsuruilta. Siinä olikin viimeinen, ratkaiseva peruste osallistua herra Hongan juhliin.

 

”Mutta neiti Ahlström, miten häikäisevän kaunis te olettekaan! Jätätte meidät kaikki muut varjoonne”, huudahti Toivo Honka ovensuussa, ja yllätti Amandan teatraalisella käsisuudelmalla.

”Hyvät naiset ja herrat, arvoisat pyhimykset ja rakkaat syntiset! Saanko esitellä teille lepokodin uuden tähden, kuvataiteilija Amanda Ahlströmin. Hän on hurmaava, inspiroiva, moderni nuori nainen, johon te kaikki haluatte varmasti tutustua!”

Amanda ei tiennyt, mitä olisi enää voinut sanoa. Hän tyytyi irvistämään Hongalle.

Illan mittaan Amandan oli myönnettävä, että Hongan kaltainen mentori oli kulttuuripiireissä kätevä. Ihmiset tungeksivat Amandan juttusille. Kaikki halusivat kuulla hänen tarinansa, ja muutama tilasi häneltä maalauksen tietämättä mitään hänen aiemmista töistään.

”Toivon suosituksiin voi aina luottaa, hän tunnistaa uudet kyvyt”, naurahti hyvin äveriään oloinen vanhempi rouva Amandan ihmetellessä äkillistä suosiotaan.

”Liittyisikö neiti Ahlström hetkeksi seuraani parvekkeelle? Ilma on täällä jo hieman tiheää”, kuiskasi Honka Amandan korvaan lähempänä puoltayötä.

Amanda nyökkäsi. Ainakin hän voisi kiittää. Ai niin! Ja se alkuperäinen syy tulla tänne, siitäkin täytyi puhua.

Juhlien melu vaimeni, kun Honka sulki parvekkeen oven heidän perässään.

”Neiti Ahlström, saatte kaikin mokomin pitää minua vanhana elostelijana, koska sellainen minä olenkin, mutta...”

”Minun puolestani voisimme jo sinutella.”

”Te olette ihastuttavan radikaali! Siis, sinä olet. Olet sellainen uuden maailman tuuli, jota en osaa edes sanoin kuvailla.”

”Mihin sinä pyrit tällä kaikella? Runokirjojen antamisella ja tyhjästä kehumisella. Yritätkö valloittaa minut?”

”Yritän herättää sinut! Mitä on suosio, muuta kuin taidolla rakennettuja mainospuheita? Niissä minä olen hyvä. Tartu sinä nyt näihin tilaisuuksiin, joita ilma on tänään sakeanaan. Kunhan pakotat itsesi saamaan kankaalle jotakin aikaiseksi, niin tulet myös saamaan aikaiseksi. Kyllä he siitä sitten pitävät.”

Amanda maisteli miehen sanoja mielessään hetken aikaa.

”Mutta olenko minä nyt kiitollisuudenvelassa, vaikka en ole pyytänyt sinulta mitään?”

”Jos haluaisin sinut vain sänkyni lämmittäjäksi, olisin lähestynyt sinua aivan muilla keinoilla ja sanoilla”, Honka totesi sytyttäen sikaria.

”Haluaisin läimäyttää arvon kirjailijaa juuri nyt.”

”Läimäyttää vai suudella?”

”Te olette lurjus!”

”Mitä tapahtui sinunkaupoillemme?”

”Minä perun ne! Ja poistuisin nyt kuvasta, ellei minun olisi välttämättä kysyttävä teiltä erästä asiaa. Miten on huhupuheiden laita Hilmasta ja Mannisesta?”

”Totta ne ovat. Mutta voisinko uskoa haltuunne salaisuuden?” Honka kysyi vaikuttaen yhtäkkiä paljon tavallista epävarmemmalta.

Epävarma Toivo Honka tuntui paljon inhimillisemmältä kuin keikari-Honka.

”Antakaa kuulua sitten.”

”Manninen ihastui konserttimatkallaan sydänjuuriaan myöten erääseen porvariperheen neitoon, jota haluaisi kosia. Nyt miesparka ei tiedä, miten kertoisi asian Hilmalle.”

”Te miehet, te olette sikoja kaikki”, Amanda tuhahti järkyttyneenä.

”Pyydän, kuunnelkaa tarina kulissien takaa. Hilman on vaikea jättää Mannista rauhaan. Manninen on hyväsydäminen mies, liian kiltti suorastaan. Olen monesti sanonut, että katkaisisi tämän kierteen Hilman kanssa. Mutta se vain jatkuu, jo kolmatta kesää. Tämä ei ole niin yksinkertaista.”

”Missä on Mannisen selkäranka? Tai, miksei hän huoli Hilmaa kokonaan?”

”Kaikki me olemme rakkauden kerjäläisiä. Mutta ei rakkautta tunnista, ennen kuin siihen törmää oikein kunnolla. Siihen asti ihmisparka vain poukkoilee, ottaa vastaan niitä murusia, mitä sattuu saamaan. Särkee sydämensä aina uudestaan.”

”Uskotteko te romanttiseen rakkauteen?”

”Tietysti! Mikä taiteilija minä muuten olisin? Hilmalle naimakauppa Mannisen kanssa olisi erittäin hyödyllinen. Manninen taas on ollut tyytyväinen erinomaiseen ylläpitoonsa lepokodissa. Mutta nyt noiden piruparkojen yhteisen tarinan on loputtava, väistyttävä suuremman tieltä.”

”Surullista”, Amanda huokaisi.

Hän ei voinut kuitenkaan olla punnitsematta Toivo Hongan katkeransuloisia sanoja rakkaudesta. Missähän mies itse oli poukkoillut? Ja miksi Amanda antoi aiheen kiinnostaa itseään?

”Miten on, laadimmeko yhdessä suunnitelman tilanteen ratkaisemiseksi?” Honka ehdotti.

 

Koska yö ei ollut enää parhainta mietintäaikaa kahdelle hieman pirtua nauttineelle päälle, sopivat Amanda ja Honka yhteisen kävelyn järven ympäri seuraavaksi aamuksi. Amanda näki levottomia unia juhlista, joissa kaikilla vierailla oli olkihatut.

”En aio kulkea käsipuolessanne”, Amanda totesi vastaukseksi eleeseen, jonka Honka esitti hänelle rannalla.

”Ette tokikaan! Minähän vain venyttelin tässä teitä odotellessani. Se tekee ihmeitä ruumiinkunnolle”, selitti Honka jatkaen käsivartensa ojentelua hyvin liioitellusti.

Amanda purskahti nauruun. Oli tämä soutaminen ja huopaaminen herra kirjailijan kanssa omalla tavallaan melko kutkuttavaa.

”Olen miettinyt, jos Manniseen iskisi jokin kamala tauti. Tarttuva, mutta sellainen, josta voi parantua. Silloin hänen olisi lähdettävä täältä nopeasti. Jotakin keuhkoperäistä kenties”, Honka pohti heidän kiertäessään järveä hitaasti.

Aamu oli tavattoman kaunis, aivan tietämätön lepokotia vaanivasta murhenäytelmästä. Honka koetti keriä Amandalle auki tiivistä ystävyyttään Manniseen. Molemmat olivat vuosien varrella pelastaneet toisensa mistä milloinkin. Honka koki nytkin velvollisuudekseen puuttua Mannisen asioihin. Hän arveli Mannisen jopa odottavan ja toivovan sitä.

”Teidän täytyy puhua. Ja ottaa vastuu omista teoistanne. Ei Manninen ole mikään kirjasi hahmo, jota sinä ohjailet.”

”Ahaa, taisitte perua sinunkauppojen perumisen!”

”Olkoon niin, jos kuuntelet minua sitten paremmin.”

”Haluathan sinä itsekin auttaa Hilma-neitiä.”

”Niin. Minun vereni kuohahti, kun kuulin muiden juoruilevan Hilman asioista saunassa. Enkä kuitenkaan ole yhtään sen parempi, tässä vehkeilen toisten selän takana asioista, jotka eivät kuuluisi minulle millään tavalla. Minua kaduttaa jo.”

”Minä taas pelkään, että Hilmasta tulee aivan hysteerinen, kun Manninen hylkää hänet. Hilma ei vaikuta sellaiselta naiselta, joka kestää sydänsuruja kovin hyvin. Manninen ei tietenkään haluaisi tragediaa kontolleen. Haluan varmistaa, ettei pahinta tapahdu. Tähänkin järveen olisi aivan liian helppo hukuttautua.”

”Minä voin hyvin pitää Hilmalle seuraa huonon uutisen jälkeen, vaikka koko yön, jos niikseen tulee. Valehtelu olisi aivan kamalaa, mutta totuus ei pala tulessakaan. Hilma ansaitsee kuulla totuuden. Niin kuin jokainen, aina.”

”Amanda, tuo sinun suoruutesi on uskomattoman viehättävää.”

”Minä en sitten ajatellut olla se, jonka karistamiseksi kysyt ensi kesänä Manniselta neuvoa.”

”Ai, kuinka sivallatkin noin taidokkaasti! En ole koskaan kohdannut yhtä sanavalmista nuorta naista.”

Amanda tuijotti Honkaa suu tiukkana viivana.

”Totta puhuen, Mannisella ei liene tänne asiaa ensi kesänäkään, vai mitä luulet”, Honka uteli.

”Ei. Sydämensärkijän ei kannata palata rikospaikalle.”

”Sääli. Täällä kesät ovat aina maagisia. Mannisen toveruus on ollut iso osa niitä.”

”No, jospa te herrat opettelette hieman käyttäytymään tästä lähtien.”

”Onkin hyvin lähellä, että saat minut häpeämään aiempia kolttosiani! Aion heti kävelymme jälkeen rientää Mannisen pakeille. Kerron sinulle lounaalla suunnitelman etenemisestä.”

Amanda nyökkäili myöntävästi. Oli vaikea siirtyä muihin puheenaiheisiin, sillä onnettomasta salasuhteesta oli tullut kaiken keskipiste. Maailma oli nopeasti pienentynyt lepokodin kokoiseksi. Amandaa häiritsi, miksi asiasta oli tullut hänellekin niin tärkeä. Hän ei ollut koskaan sietänyt epäoikeudenmukaisuutta tai muiden kiusaamista. Hänen mielestään kaikilla oli oikeus säilyttää kasvonsa. Ehkä Hilman tilanne oli myös naisasia­kysymys. Amanda halusi rohkaista Hilma-neitiä itsenäisyyteen ja olemaan kerjäämättä kiintymystä sieltä, missä se ei ollut aitoa ja vilpitöntä.

Sitten oli tämä herra Honka. Tuttavuus oli vasta lyhyt kestoltaan, mutta nyt jo ihmeellisen luokseen houkutteleva. Amanda nautti saada väitellä kirjailijan kanssa mitä vähäpätöisimmistäkin asioista. Honka oli väsymätön sanaseppä ja eleissään kokenut maailmanmies. Toisaalta oli hykerryttävää kuulla niin paljon ylistystä ja kohteliaisuuksia, toisaalta tuntui vaikealta luottaa mieheen, jolla oli keikarin maine. Amanda ei halunnut langeta ansaan, jossa vain polttaisi siipensä.

”Pihasauna, kello 7”, luki pienessä, ryppyisessä paperinpalassa, jonka Honka ujutti Amandan käteen lounaalla.

Amanda oli hakeutunut syrjäiseen pöytään. Hän tunsi olevansa vakoilija, joka suoritti suurta ja salaista tehtävää.

”Mitä silloin tapahtuu?” Amanda kuiskasi.

”He juttelevat siellä. Ajattelin, että jos menisit jo aiemmin ulos maalaamaan. Olisit sitten valmiiksi lähettyvillä, kun huonot uutiset iskevät.”

”Lähteekö M...?”

”Kyllä, sain hänet tolkkuihinsa. Tilasin telefoonilla kyydin puoli kahdeksaksi pihaan. Katsotaan, mitä sitten tapahtuu. Aion myös olla kuulomatkan päässä, jos Man...toverini tarvitsee apua lähtemiseen.”

”Mutta minun maalaamiseni on nykyään niin vaikeaa”, Amanda huokaisi.

”Tee se heidän vuokseen. Kunhan olet siellä ja teeskentelet maalaavasi.”

 

Amanda oli lähtöruudussa, tyhjän kankaan edessä. Hän tuijotti kukkia turhautuneena. Hilman ja Mannisen suureen keskusteluun oli aikaa vielä puolisen tuntia. Ympärillä koivunlehdet suhisivat leppoisasti tuulessa ja alkavan kesäillan valo oli mitä kultaisimmillaan. Amanda kurotti maalaustarvikepöydältä käteensä Kaukaisen puutarhan, josta oli tullut hänelle jo niin rakas ja ravisteleva. Hän lehteili kirjaa, etsi luettavakseen Kukkivan maan.

”Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa, pakanallista maan ihon tuoksua”, hän kuiskasi ääneen ja värähti.

Miten Katri Vala oli uskaltanutkin kirjoittaa näin rohkeasti? Mitä säädyttömyyksiä Toivo Honka halusi hänelle näillä riveillä kertoa?

Amanda kastoi siveltimensä punaiseen ja hahmotteli kankaalle suuren kukan. Hän täydensi terälehtiä tummalla oranssilla. Siihen, missä olisi pitänyt olla kukan keskustan, hän maalasikin naisen ylävartalon. Maalauksen nainen venytteli viehkeästi, tai ehkä tanssi. Olihan hänellä mitä kaunein ja uhkein kukkanen hameenaan.

”Amanda-neiti, miten kauniisti te maalaattekaan!”

Amanda pelästyi Hilman ihastunutta huudahdusta. Pitkästä aikaa maalaaminen oli vienyt hänet mukanaan niin, että hän oli unohtanut ajan ja paikan.

”Kiitos”, hän vastasi häkeltyneenä.

”Olin tässä menossa saunaa pesemään”, Hilma sanoi hermostuneesti, heilutellen sankoa ja harjaa kädessään.

”Vai niin.”

Vaivaantuneisuus oli käsin kosketeltavaa. Kumpikaan ei ollut hyvä pitämään valheellista roolia yllään. Hilma suuntasi saunalle. Amanda ei kyennyt enää saamaan kiinni inspiraatiostaan, koristeli vain maalauksen reunoja keltaisilla koukeroilla. Manninen lähestyi saunaa hetken päästä, nyökäten vaisusti Amandalle. Miehellä oli selvästi häntä koipien välissä. Amanda ei kuullut, mitä saunalla puhuttiin, mutta Hilman viiltävää kiljumista ja sangon kolinaa pitkin saunan lattiaa hän ei voinut olla kuulematta. Miltei saman tien Hilma ryntäsi ulos saunasta nyyhkyttäen rajusti. Manninen seurasi perässä.

”Minä hoidan tämän”, Amanda kuiskasi Manniselle, joka jäi avuttomana pihalle vääntelemään käsiään.

Amanda seurasi Hilmaa sisälle päärakennukseen, kohti keittiön vieressä sijaitsevaa sisäkköjen kamaria.

”Amanda-neiti, ette te saa tulla tänne palvelusväen huoneeseen”, Hilma nikotteli kyyneltensä välistä.

”Tulkaa te sitten minun huoneeseeni. Tarvitsette nyt ystävän seuraa. Ilmoittakaa emännälle, että sairastuitte äkillisesti, niin saatte hieman levätä.”

”Te olette aivan liian ystävällinen minulle”, Hilma vastusteli, ja alkoi itkeä vielä vuolaammin.

”Rauhoittukaa nyt ihan hieman, niin pääsemme portaat ylös kompastelematta.”

 

Amanda talutti Hilman huoneeseensa ja istutti tämän sängylleen. Hilman yhä vain itkiessä Amanda haki lasillisen vettä ja houkutteli sydänsuruista juomaan, jotta tämä rauhoittuisi.

”En tiedä mitä minä nyt teen. Olen ollut täysi typerys”, Hilma vaikeroi vesilasin tyhjennyttyä.

”En ole paras neuvomaan. Minulla on lemmenasioista paljon mielipiteitä, mutta tietoa hyvin vähän.”

”Ettekö te siis… Anteeksi, että utelen, mutta tehän olette Ahlström! Eikö teillä sentään ole kosijoita vaivaksi asti?”

”Ei lainkaan, minä olen pysytellyt sivussa sellaisesta.”

”Honka pitää teistä.”

”Huomaan sen. Enkä tiedä, miten minun pitäisi toimia asian suhteen. Mutta teillähän se suru tässä oli!”

”Ah, minua aina kiinnostavat liikaa muiden asiat, tiedän sen. Olen pahoillani.”

Hilma purskahti jälleen itkemään.

”Minulla on niin ikävä Olavia! Hän oli minulle niin kiltti! Hänellä on niin kauniit silmät! Mitä minä nyt teen?”

”Suret nyt rauhassa. Ei kai tuo muuten helpota. Mutta Hilma, te olette nuori vielä. Elämä tuo teille toisen miehen. Sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse piilotella. Ajatelkaa, miten paljon ihmisiä te täällä jatkuvasti tapaatte.”

”Voi Amanda-neiti, te olette niin vahva ja viisas. En mitenkään ansaitse tätä kiltteyttänne.”

”Höpsis. Autan mielelläni.”

He kuulivat hevosvaunujen ajavan pihaan ja Mannisen nousevan kyytiin lyhyen sananvaihdon jälkeen. Hilma ei tahtonut mennä katsomaan ikkunasta lähtöä, pyyhki vain kyyneleitään kankaiseen nenäliinaan. Amanda haki hyllystä peltirasian, joka oli vielä lähes täynnä hänen äitinsä kuuluisia pikkuleipiä. Hän istui Hilman viereen sängylle, avasi rasian ja päätti olla ihminen ihmiselle, vaikka häntä tarvittaisiin tässä koko yön. He eivät olleet enää porvarisneiti ja sisäkkö, vaan ystävät.

 

Amanda heräsi ovelta kuuluvaan varovaiseen koputukseen. Hän oli nukahtanut sykkyrälle sängyn viereiseen lepotuoliin. Hilma jatkoi uniaan sängyssä. Amanda nousi ylös, venytteli puutuneita jäseniään, ja meni avaamaan oven.

”Huomenta”, Toivo Honka kuiskasi heti, kun ovi oli hieman raollaan.

Amanda vastasi haukottelemalla.

”Miten neitien yö sujui?”

”Hyvin. Valvoimme pitkään, puhuimme kaikenlaista. Luulen, että pahin on vältetty.”

”Mainiota. Mahtaisitko lähteä kanssani aamukävelylle?”

Ennen ulos astumista Honka ehdotti, että he pihistäisivät keittiöstä leipää evääksi. Hihitellen he toteuttivat suunnitelmansa. Ulkona oli jälleen aamuista aurinkoisin, ja Amandan olo oli kevyt.

”Kiitos, Amanda. Sinulla on kultainen sydän. Olen suuren palveluksen velkaa. Pelastin muuten maalauksesi sisälle eilen illalla.”

”Ai niin! Ehdin jo hetkeksi unohtaa sen.”

”Se on tavattoman upea! Toivon, ettet pahastu, mutta otin sen väliaikaisesti huoneeseeni säilytykseen. Katselin sitä pitkän hetken ennen nukkumaan menoa. Voisinko ostaa sen sinulta, kunhan saat sen valmiiksi?”

”Pelkään mieltyväni siihen itse niin paljon, etten raaski myydä sitä. Se maalaus tuntuu uuden ajan alulta.”

”Sitten ostan jonkin seuraavistasi. Tulkoon niitä paljon.”

Honka oli yllättävän pitkään hiljaa. He pysähtyivät rantakoivujen katveeseen. Jännitys korvensi Amandan vatsaa. Hetki tuntui tärkeältä.

”Amanda. Minä pidän sinusta niin paljon, etten pysty vaientamaan sitä tunnetta sisälläni. Ymmärrän, jos se ei ole molemminpuolista. Minulla on maineeni.”

”Voin antaa sinulle mahdollisuuden. Mutta tahdon tutustua sinuun kunnolla. Haluan tietää, mitä olet olkihatun alla. Kun et ole kirjailija Honka, vaan ihan vain Toivo.”

Honka riisui hattunsa saman tien. Hän katsoi Amandaa häkeltyneenä ja puristi hattua niin, että oljet rutisivat.

”Todellako? Minä… en tiedä, mitä sanoisin.”

”Ollaan vain. Kyllä sanat sitten taas palaavat. Eivät ne maailmasta lopu.”

He seisoivat vierekkäin, katsellen järvelle. Amanda otti askeleen lähemmäs Honkaa, jota päätti kutsua tästä lähtien Toivoksi, ja nojasi vasten tämän olkapäätä. Toivo kiersi toisen käsivartensa hyvin hitaasti ja varovasti Amandan ympäri. Amanda tunsi lämmön leviävän pitkin vartaloaan. Tämä oli oikein. Toivo hengitti syvään vasten hänen hiuksiaan, ja painoi huulensa hellästi hänen ohimolleen.

”Amanda Ahlström, tuletko…”

”En minä vaimoksi heti rupea!”

Toivo purskahti hillittömään nauruun.

”Tuletko kanssani huomennakin aamukävelylle”, mies sai sanotuksi hohotuksensa seasta.

Amanda liittyi mukaan nauruun. Edessä oli erikoinen kesä.

Lue kesänovellin kirjoittajan Sanna Peltolan haastattelu tästä:

Sisältö jatkuu mainoksen alla