Osa 5/8

Johnnya ei löydy mistään. Adamilla on siitä pahat aavistukset. Venla tekee oman ratkaisunsa ja lähtee etsimään miestä.

Tomi puki nopeasti päälleen ja kiipesi sitten ylös huvilalle, missä naiset istuivat keittiön pöydän ääressä iloisesti rupatellen ja väänsivät seppeleitä keräämistään kukista.

– Onko Johnny täällä?

– Ei. Hän oli rannassa aivan hetki sitten, Venla sanoi ja katsoi Adamia, joka tuli sisälle märkiä hiuksiaan kuivaten.

– Näitkö sinä, mihin hän lähti?

Adam pudisti päätään, ja Tomin valtasi tunne, että meneillään oli jotain, mistä hän ei tiennyt. Tilanteeseen pitäisi kaikesta huolimatta reagoida nopeasti, ennen kuin häntä ehdittäisiin syyttää viivyttelemisestä ja ajan haaskauksesta. Oli parempi olla hieman hysteerinen kuin syyllistyä laiminlyöntiin. Hän kaivoi puhelimensa esiin.

– Who you gonna call? Adam kysyi, ja ennen kuin Tomi ehti vastata, ilman paitaa huvilan ovesta juuri sisälle kävellyt Brandon hirnahti väliin:

– Ghostbusters? Älkää nyt viitsikö, kai te tajuatte, ettei kyseessä ole mikään maailmanluokan mysteeri. Se on Johnny! Hän on vain saanut jotain typerää päähänsä ja palaa kohta takaisin joku maalaisneitsyt käsivarressaan.

– En tiedä, minulla on paha fiilis tästä, Adam sanoi. Hänen kasvonsa parran varjoissa olivat totiset.

– Ei nyt aleta panikoida. Minä soitan vuokraisännälle, hän osaa varmasti neuvoa, mistä päin kannattaa lähteä etsimään, Tomi rauhoitteli.

– Minä käyn vielä tarkistamassa yläkerran, Anni sanoi ja asetti mennessään yhden valmiista kukkaseppeleistä Janin otsalle. Mies rypisti kulmiaan, mutta antoi kuitenkin seppeleen olla ja seurasi sitten Annia portaita pitkin yläkertaan.

Venla puhui etäämmällä Adamin kanssa kiihtyneellä äänellä, ja Brandon napitti punaista ruutupaitaansa kiinni korostetun rauhallisesti, mutta Tomi huomasi, että miehen kädet vapisivat.

”Katosi? Ettei tämä kadonnut vain olisi mies?”

Tomi sai huvilan vuokraisännän langan päähän yllättävän nopeasti. Miehen puheenparren pehmeys kuitenkin kertoi, että juhannuksen vietto oli heilläkin jo hyvässä vauhdissa.

– Minä vain sellaista, Tomi aloitti, – että yksi meistä lähti omille teilleen ilmoittamatta mitään. Et varmaankaan osaisi sanoa, mistä suunnasta häntä kannattaisi lähteä etsiskelemään?

– Katosi? isäntä valpastui puhelimessa.

– Ettei tämä kadonnut vain olisi mies?

– Miten niin? Oletteko nähneet jonkun?

– Aijai, ei olisi pitänyt suostua vuokraamaan huvilaa juhannuksena. Minä kyllä varoitin, mutta eihän se sinun pomosi suostunut kuuntelemaan.

– Varoitit mistä?

– Juhannusmorsiamesta, isäntä lausui hartaaseen sävyyn.

– Se etsii kesäyössä sulhasta, jonka vie mukanaan manan maille.

– Sillä lailla, Tomi keskeytti. Hän kuuli isännän äänestä, että ilolientä oli nautittu sen verran, että jos hänen antaisi heittäytyä horinoihinsa, puhelu ei loppuisi ennen sunnuntaiaamua.

– Nyt olisi tämmöinen vähän akuutimpi tilanne.

– Parempi, että annatte olla. Jos morsiamelle laittaa kampoihin, saattaa itse päätyä hautaan.

– Justiinsa, Tomi puuskahti.

Hän alkoi toden teolla turhautua ukon horinoihin, ja kun mies jatkoi hitusen sammaltavaa tarinaansa historian hämärissä huvilalla sattuneesta katoamistapauksesta, Tomi keskeytti hänet ja lopetti puhelun ennen kuin ukko pääsi pidemmälle. Hän heitti puhelimen kädestään salongin sohvapöydälle ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänen oli pidettävä tilanne hyppysissään ja muut rauhallisina, eikä ukon tarinasta olisi siinä apua. Isäntä varmaan yritti vain saada rupuisen huvilansa tuottamaan paremmin viljelemällä tekaistuja kummitusjuttuja.

– No? Venla kysyi.

Tomi avasi silmänsä ja säikähti niin, että horjahti pari askelta taaksepäin. Vika ei ollut Venlassa, vaan Annissa, joka oli palannut takaisin yläkerrasta, ja seisoi nyt Tomin edessä kellastunut, koinsyömä pitsihuntu kasvojensa peittona ja pölyinen pahvilaatikko käsissään. Tomi joutui tasailemaan hetken sykettään ennen kuin sai puhekykynsä takaisin.

– Vuokraisäntä kertoi juuri puhelimessa jonkun poskettoman tarinan aavemorsiamesta, joka vie miehiä juhannusyönä kadotukseen, ja sitten sinä tulet alas tuo rätti päässä. Ukko kyllä kuulosti siltä, että pirtua oli kulunut.

– Voihan siinä olla perääkin. Nämä olivat levällään Johnnyn huoneessa, Anni sanoi ja alkoi kaivella mukanaan tuomaansa laatikkoa, josta hän nosti pöydälle kasan ikivanhoja valokuvia ja likaisia sanomalehtiä.

Tomi otti yhden lähes puhkikuluneen valokuvan käteensä. Se oli päivätty vuodelle 1904. Kotkalinnan edessä seisoi synkkäilmeinen ja ryhdikäs, mustiin sonnustautunut mies, ja hänen vieressään valkoiseen hääpukuun pukeutunut morsian. Naisen kasvoista näkyi hunnun takaa vain aavistus, ja Tomi huomasi ajattelevansa, että morsian näytti vähän Venlalta.

Anni oikaisi pöytää vasten pölyisen, pieneksi taitellun aukeaman Hämäläinen-lehdestä.

– Tässä sanotaan, että talon omistanut pariskunta kutsui kesäisin luokseen taiteilijoita. Kuvanveistäjä Wiljami Kuusinen ja hänen rakastettunsa, runoilija Helvi Kuulas olivat täällä valmistautumassa juhannushäihinsä. Häitä edeltävänä yönä nousi odottamaton myrsky, ja ukkossade toi huvilalle vieraan. Mies oli pukeutunut resuisiin juhlavaatteisiin, ja pyysi päästä myrskyltä suojaan. Hänet otettiin sisään, syötettiin ja juotettiin. Aamulla, myrskyn laannuttua, sekä vieras että morsian olivat poissa, eikä Helviä nähty enää koskaan sen jälkeen.

– What are you on about? Adam kysyi, ja kukkaseppeleensä riisunut Jani tarjoili hänelle vahvasti editoidun käännösversion tarinasta.

– Kukaan ei nyt ala sekoilla, Johnny löytyy varmasti ihan kohta. Kummitustarinoita tässä nyt viimeiseksi tarvitaan, Tomi puuskahti.

– Juttuhan on päivänselvä. Helvi-neiti alkoi epäröidä ennen häitään ja pelasti kunniansa pakenemalla uuden rakastajansa kanssa. End of story.

– Ei, siinä ei ollut vielä kaikki, Anni keskeytti.

– Vieras mies löydettiin myöhemmin kuolleena. Morsian katosi jäljettömiin.

– Miten niin jäljettömiin?

– Siinä se. Tämän mukaan kukaan ei tiedä, mitä hänelle tapahtui. Kuulkaa, mitä jos… Anni aloitti, ja vaikka Tomi katsoi häntä varoittavasti, nainen oli päättänyt jatkaa.

– Se juhannusmorsian… Entä jos hän on tullut takaisin etsimään sulhastaan?

– Voi vitun tähden, Tomi huokaisi ja katsoi sitten merkitsevästi Jania, joka vain kohautti olkapäitään. Veljen avopuolison eteerinen hörhöily oli sympaattista silloin, kun se ei vaarantanut Tomin uraa ja tulevaisuutta.

– Itseasiassa minä olisin enemmän huolissani tästä, Jani sanoi. Hän heilutti kädessään muistikirjaa, jota Johnny oli kantanut mukanaan huvilalla kaiken aikaa.

– Tämäkin oli Johnnyn huoneessa. En olisi katsonut sitä muuten, mutta se oli sängyllä levällään ja nämä viimeiset sanat…

Jani puristi huulensa yhteen, kun kuuli itse mitä oli sanonut. Viimeiset sanat. Tomi otti muistikirjan veljeltään ja vilkaisi huolimatonta käsialaa. I can’t go on like this. It has to end.

Brandon oli lukenut sanat Tomin selän takaa ja kosketti kevyesti hänen olkapäätään.

– Meidän pitää löytää hänet. Johnny on sairas.

– Miten niin sairas? Tomi kysyi.

– Syöpä.

Tomi tunsi sykkeensä kohoavan.

– Jeesus sentään. Teidän olisi pitänyt kertoa.

– Minä kerron nyt, Brandon sanoi.

– Mitä tehdään?

”Minä lähden etsimään”, Venla ilmoitti yllättäen.

Bändin keulakuva oli kuolemansairas ja seikkaili yksinään jossain perähikiän metsissä sen jälkeen, kun oli jättänyt jälkeensä päivänselvän itsemurhaviestin. Tällaiset jutut päättyivät aina siihen, että huvilan ovella olisi kohta kaksi vakavailmeistä, virkapukuista poliisia kertomassa, että rannasta oli löydetty miehen ruumis.

– Minä lähden etsimään, Venla ilmoitti yllättäen. Hänen katseensa oli päättäväinen, ja hän veti jo lenkkitossuja jalkaansa. Tomi tunsi hätäännyksen nousevan palaksi kurkkuunsa.

– Et varmasti lähde, hän sanoi ennen kuin ehti ajatella.

Venla katsoi häntä halveksuntaa tihkuen. Hän ei ollut tarkoittanut kuulostaa määräilevältä ukolta, sanat olivat vain tulleet huolen saattamina vähän kulmikkaammin kuin hän oli tarkoittanut.

– Sinä et päätä minun puolestani, Venla sanoi. Hän näytti kiihtyvän yhtäkkiä, kuin auringonpaisteen keskeltä alas satava, yllättävä ukkospilvi.

– Älä nyt hermostu, minä vain…

Tomi aikoi tarttua Venlan käsivarteen, mutta tapa, jolla nainen katsoi häntä, sai hänet toisiin ajatuksiin.

– Ei. Minä tiedän, mitä sinä aiot, ja… Meidän pitää puhua tästä kaikesta kunnolla, mutta minä en pysty tähän nyt. Soita, jos löydätte hänet ensin, Venla sanoi kylmän rauhallisesti ja marssi huvilan ovista ulos.

Tomin teki mieli juosta hänen peräänsä ja selittää tai vaatia selitystä, mutta Venla katosi hänen näköpiiristään. Tomi pelkäsi, että vähän kerrallaan nainen katoaisi myös hänen elämästään.

”Sinä et yllättänyt. Minä näin heti, mikä sinä olet miehiäsi.”

Brandon nojasi salongin ovenkarmiin kädet puuskassa mutta käänsi katseensa heti pois, kun Tomi vilkaisi häneen päin. Tomi aisti ilmassa väreilevän, kytevän paniikin. Hän jätti Janin huolehtimaan Adamista ja vei rumpalin hetkeksi ulos kuistille.

– Älä huoli, Brandon. Kyllä tämä järjestyy, Tomi sanoi, vaikkei uskonut siihen itsekään.

– Bram, mies keskeytti.

– Vain äitini kutsuu minua Brandoniksi.

– Bran?

– Bram niin kuin Stoker, mies sanoi ja teki Nosferatu-kädet ilmaan.

– Tiesitkö, että hän sai idean vampyyritarinaansa siitä, kun ruttoepidemian aikaan ihmisiä haudattiin vahingossa elävältä. Ruumiita vain kasattiin kuoppiin, ja hän näki, että yksi niistä ruumiista oli vielä elossa ja yritti nousta kuolleiden alta ylös.

Sekava puhe ei harhauttanut Tomia. Hän kuuli miehen äänessä ennen kaikkea huolen kadonneesta ystävästä. Johnny oli heikko, vaarassa ja heidän apunsa tavoittamattomissa.

– Tajuat kai, että tuo ei voi pitää paikkaansa? Stoker oli 1800-lukulaisia, ja rutto jylläsi pari sataa vuotta aiemmin.

– Mutta se on hyvä tarina, Bram sanoi ja pakotti kasvonsa hymyyn.

– Joskus hyvä tarina on parempi kuin totuus. Vähän niin kuin meidän bändimme: ulospäin kaikki näyttää hyvältä mutta sisältä me olemme pelkkää sotkua. Rakastan Johnnya, mutta piru vie, joskus vihaan häntä. Vuosia sitten suunnittelin soolouraa, mutta ilman Johnnya soittelisin edelleen yksin makuuhuoneessani. Hänen nätti naamansa toi meille yleisöä ja tv-keikkoja. Jos hänelle on tapahtunut jotain, se on meidän loppumme.

– Ei nyt mennä asioiden edelle. Venla löytää hänet kyllä, Tomi sanoi rauhallisesti.

– Ei ole varmaan minun asiani kysyä, mutta onko teillä kahdella kaikki kunnossa?

Tomi yllättyi miehen suoraa kysymystä, ja totuus oli nopeampi kertoa kuin sopivan ympäripyöreä valhe.

– Minun oli tarkoitus kosia Venlaa nyt juhannuksena. Olen miettinyt kaiken valmiiksi, senkin millaista meidän elämämme tulee olemaan. Tiedän, miten asioiden kuuluisi mennä, se on tuntunut pitkään ihan itsestään selvältä. Mutta nyt minä aloin miettiä. Koko tämä juhannusmorsianjuttu on tietenkin ihan absurdi, mutta… Tomi aloitti, eikä aikonut jatkaa pidemmälle, mutta Brandonin katse huijasi sanat lipsahtamaan ulos.

– Mitä jos siitä tulee totta?

– Nyt minä kyllä putosin kärryiltä.

Tomi tunsi rintaansa puristavan kun hän ajatteli asiaa. Mitä jos hän oli koko ajan sisimmässään tiennyt, mihin suuntaan viikonloppu oli menossa, eikä siksi ollut saanut otettua sormusta esille? Mitä jos kummitustarina alkaisi jollain oudolla tavalla sekoittua todellisuuteen? Mitä jos hänen juhannusmorsiamensa veisi Johnnyn?

– Olen ehkä vainoharhainen, mutta en ole sokea. Venla syttyy kuin jouluvalot kun katsoo Johnnya. Olisiko se mikään ihme, jos hän haluaisi karata sen miehen kanssa?

– Kuule, sinä hermoilet ihan turhaan, Brandon sanoi.

– Miksi hän haluaisi ketään muuta kuin sinut? Katso nyt itseäsi!

Tomi ei voinut itselleen mitään, vaan kuin kehotuksesta hän nosti omat kätensä eteensä ja tarkasteli niitä. Hänellä oli tavanomaiset kädet, standardimittaiset sormet ja kynnet. Jos kiipesi käsiä ylemmäs, olkapäissä oli pari hassua luomea, jotka eivät olleet kiehtovia vaan varoitus vaanivasta melanoomasta, ja pää hartioiden välissä oli kaikkein keskinkertaisin. Hän oli kuvitellut olevansa riittävän fiksu kompensoidakseen tylsää ulkomuotoaan, mutta nyt hän oli vain stressaantunut ja ahdistunut. Tomin yllätykseksi Brandon oli kuitenkin toista mieltä.

”Tuollaiseksi huikentelevaiseksi rokkariksi sinä olet ihmeen syvällinen.”

– Sinä olet vitun kuuma noine sinisine silminesi, mutta kyse ei ole siitä. Sinä olet kuin pohjavesi, tyyni ja rauhallinen kun pinnalla myrskyää. Minä murrun kriiseissä, mutta sinä saat minut tuntemaan, että kaikki järjestyy.

– Se on minun työtäni.

– Onko?

He katsoivat toisiaan silmiin ohikiitävän hetken, ennen kuin Tomi väisti katsetta. Hän kelasi taaksepäin ja mietti, mitä Brandon oli oikeastaan sanonut.

– Tiedätkö… Tuollaiseksi huikentelevaiseksi rokkariksi sinä olet ihmeen syvällinen.

– Ihmiset yllättävät, Bram naurahti.

– Sinä et yllättänyt. Minä näin heti, mikä sinä olet miehiäsi, hän jatkoi ja piti Tomin katsetta epämukavan pitkään omassaan.

– Mikä? Tomi kysyi. Hän oli hengästynyt eikä tiennyt miksi. Pihapuut suhisivat tuulen yltyessä ja puhaltaessa heidän ihonsa kananlihalle. Ylhäällä rinteessä kukkui käki, kerran, kaksi, kolme… Kukunnoista voisi kuulemma ennustaa oman kuolemansa, mutta Tomi sekosi laskuissa.

Brandon nojautui lähemmäs ja antoi katseensa viipyillä Tomin silmissä.

– Kyllä sinä keksit sen ennen pitkää, hän sanoi, taputti Tomia rennosti kaulalle ja meni takaisin sisälle.

Kun Venla oli kävellyt metsäpolkua niin kauas, ettei huvilan keltainen julkisivu torneineen ja savupiippuineen enää siintänyt hänen näköpiirissään, hän tunsi ahdistuksen ja pahan olon helpottavan. Mahdollinen katastrofi, se kun selviäisi että Johnny oli kuollut, loukkaantunut tai lopullisesti kadonnut, tuntui helpommin kestettävältä kuin Tomin syyllistävä katse. Venla tajusi, että kulki mieluummin metsässä etsimässä laulajan susien raatelemaa ruumista kuin menisi takaisin huvilalle ja kohtaisi sulhasensa.

Peltoaukean reuna myötäili järven rantaa, ja kapea polku kulki pienen puusaarekkeen läpi aivan veden tuntumaan. Se kiipeili juurakkojen yli hiekkaisessa harjumaastossa ja väisti ruokojen peittämän kosteikon ennen kuin pysähtyi kallioiseen poukamaan, jonne ei nähnyt kuin suoraan järveltä.

Poukaman reunassa, suurella kivellä lepäsivät risaiset, mustavalkoiset tennarit.

Jatkuu...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me Naiset
Teksti
Kuvat
Getty Images ja Suvi-Tuuli Junttila