Mirjamilla on kädet täynnä työtä ja huolta niin Usvan kuin äidinkin kanssa. Salimin turvapaikkapäätöksestä tulee tieto.

Istuimme sairaalan aulassa odottamassa. Oli yö. Palelin väsymyksestä. Aula oli kalsea, muovilla verhoillut tuolit epämukavan matalat ja ilmassa leijui desinfiointi ja epätoivo. Fosforinvihreä valaistus sai meidät näyttämään vampyyreiltä.

Eläinlääkäri Jarkko Mäki oli osoittanut olevansa potilaidensa tasolla. Kun toin sammuneen Usvan hänen ovelleen etsien apua hätääni, hän haukkua räkytti minut piskien tapaan tekopyhäksi, itsekkääksi ja vastuuttomaksi. Kun huomautin, etten halunnut tytön joutuvan sosiaaliviranomaisten kirjoihin, vuohitohtori ilmoitti potilaan hengen olevan tärkeämpi asia kuin pukki papereissa. Salim hoki ärsyttävästi koko ajan vieressä, että minä sanoin, tämä ei usko, minä sanoin sairaala, heti sairaala.

Sairaalaan siis mentiin, ja Usva kiidätettiin laitoksen sokkeloihin. Toivoin, että hänelle laitettaisiin mahaletku, vatsan sisältö tyhjennettäisiin ja kaikki olisi äärimmäisen inhottavaa, jotta idioottiteinille painuisi ydinjatkeeseen, mitä seuraa viinan kanssa läträämisestä.

”Siskoni heilaa en ota!”, huusin.

Salimille täytyi antaa tunnustus siitä, että hän jäi odottamaan kanssani sairaalan aulaan eikä valittanut. Ankeassa paikassa tulivat mieleen ankeat asiat kuten Irmelin aneurysma ja lääkärin kehotus, että minunkin pitäisi tutkituttaa pääni.

Aamuyöllä lääkäri tuli kertomaan, että he pitäisivät Usvan osastolla ainakin aamupäivän lääkärikiertoon asti, mutta muutoin tytön tila oli stabiili. Promilleja oli edelleen raskaasti.

”Lastensuojeluilmoituksenhan me joudumme hänestä tekemään”, lääkäri ilmoitti pahoitellen.

Kiristelin hampaitani, muuta en mahtanut.

Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Muutaman tunnin nukuttuani lähdin sosiaalitoimistoon. Olin riittävän rähjäisen näköinen ja hienhajuinen, se kuului strategiaan. Aloitin syyllistämällä poninhäntäistä Sosulia siitä, ettei kotikäyntiä ollut tehty vaikka oli luvattu, Usva ei ollut saanut terapiaa vaikka olisi sitä kipeästi tarvinnut eikä huonokuntoisen äitini kotihoidon tarvetta ollut arvioitu, vaikka sekin oli luvattu tehdä.

Jatkoin painottamalla, että Usva oli vakavassa syrjäytymisvaarassa. Hän oli ahdistunut ja masentunut ja sen seurauksena ajautunut huonoon seuraan, käyttänyt päihteitä ja oli nyt sairaalassa alkoholimyrkytyksen takia. Kerroin istuneeni viime yön sairaalan aulassa pelkäämässä ja itkemässä. Sanoin olevani äärimmäisen ahdistunut.

Sosuli nyökytteli lannistuneena.

Sanoin joutuneeni huoltamaan ja hoitamaan äitiäni ja sisarentytärtäni ilman minkäänlaista tukea ja kohta romahtaisin itsekin. Ilmoitin, että Sosuli saisi tehdä kiireellisen huostaanoton ja sijoittaa Usvan jonnekin, jossa hänen ongelmansa otettaisiin vakavasti ja osattaisiin ammattimaisesti hoitaa. Äitini taas tarvitsi kokoaikaisen hoitokotipaikan.

”Minä on saanut päätös. Ei turvapaikkaa.”

Sosuli hermostui. Hän alkoi naksutella kynäänsä ja siirrellä papereitaan. Se oli hyvä merkki. Pommitimme toisiamme sosiaalislangilla pöydän yli. ”Ongelmien sanoittaminen”, ”surutyö”, ”kehityksen tukeminen”, ”turvalliset aikuiskontaktit”, ”hoitosuhde” ja tottakai mantra ”varhainen puuttuminen”. Tulos oli, että kotikäynti tehtäisiin, äidin avuntarve arvioitaisiin, Usvan suhteen kartoitettaisiin eri vaihtoehtoja.

Kävelin voittajana virastosta ulos. Pääsisin eroon sekä teinistä että vanhuksesta. Elukat pistäisin lihoiksi ja talon myyntiin. Menin hakemaan nöyrän ja harmaanaamaisen Usvan sairaalasta. En puhunut mitään. Teini vilkuili minua ja yritti tulkita suuttumukseni astetta. Annoin hänen kärventyä kypsäksi mykkäkoulun hiilloksella.

Kotona äiti levitti kätensä halaukseen ja parkaisi ”voi sua lapsiriepu, tuunny mumman työ”. Usva meni halaamaan häntä, ja molemmat nyyhkivät. Äiti taputteli Usvaa ikään kuin tämä olisi ihmeen kaupalla susien hampaista pelastunut karitsa, ja Usva hoki ”voi mumma kuule”.

Siinä menivät minun kasvatukselliset viritykseni kuin korttitalo.

En päässyt Usvasta enkä äidistä eroon. Kiroilin itsekseni.

Usva käyttäytyi varovasti seuraavat päivät ja istui kuuliaisesti kuin seuroissa, kun Sosuli saapui Hosuli vahvistuksenaan tekemään kotikäyntiä ja äidin voinnin arviointia. Usva nyökkäsi joka asiaan, oli epäilyttävän yhteistyöhaluinen ja näytteli katuvaista. Olin ohjeistanut Usvan tarkasti etukäteen. Hänen piti sanoa, ettei minulta saanut tukea enkä ymmärtänyt nuoren ajatusmaailmaa. En moittisi, jos hän nimittelisi minua kylmäksi ja itsekeskeiseksi karriäärinaiseksi.

Mitä teki kiittämätön teini? Väitti, että autoin häntä koulutehtävissä ja eläinten hoidossa, jaoimme kodin työt ja meillä oli avoin keskusteluyhteys. Hän oli kiintynyt minuun. Kiintymys oli molemminpuolista. Ei, hän ei halunnut tulla sijoitetuksi mihinkään, hän halusi olla turvallisesti kotona eikä varmasti toista kertaa kokeilisi alkoholia.

Niinpä niin. En minä niin vanha ollut, ettenkö muistanut omia ja siskon töppäilyjä. Me olimme sentään käyttäneet kiljuakin ja saaneet ripulin.

Äiti oli kokonaan unohtanut kurjuutensa ja esitti nyt pirteätä ja hyväntuulista seniorikansalaista. Hänelläkin meni nyt niin hyvin, kun tytär oli tullut Helsingistä häntä hoitamaan.

Sosiaaliviranomaiset antoivat tuomionsa. Meidän piti jatkaa entiseen tapaan. En päässyt Usvasta enkä äidistä eroon. Kiroilin itsekseni. Sosuli kehotti Usvaa käymään koulupsykologin vastaanotolla, joten arvasin, että se oli sitten siinä. Äidille sentään myönnettiin kotihoidon palveluja kolmesti viikossa. Sosuli valitteli, ettei työntekijöitä tahtonut kotihoitoon löytyä. Mainitsin kolmesta turvapaikanhakijamummelista. Kysyin, miksei mummoja palkattu kotihoitoon, jos työntekijöistä kerran oli pulaa, mutta Sosuli kauhistui ajatusta. Mummoillahan ei ollut lähihoitajan koulutusta. Oliko heillä edes hygieniapassia tai vastuuvakuutusta?

En jaksanut ryhtyä vääntämään, että mummot olivat selviytyneet äidin pesuista, ruokkimisista ja pukemisista varsin näppärästi ilman hygieniapassiakin.

”Toi itsekeskeinen bitch inhoaa mua ja omaa äitiään. Kaikki vihaa mua eikä mulla ole ketään.”

Salim ilmestyi meille illalla. Hän tuli tenttaamaan Usvaa juopottelusta. Kuinka usein nuoret kokoontuivat sillä talolla? Kuka haki oluet? Minkä nimisiä poikia siellä oli ollut? Oliko käytetty muutakin kuin olutta? Oliko harrastettu seksiä? Vaikutti siltä, että hän harjoitti kurinpalautusta vastaanottokeskuksessa.

Usva vastaili sukankärkiinsä tuijotellen ja nieleskeli itkua. Annoin Salimin hiostaa rikollista. Vasta kun kuulustelu oli suoritettu, kysyin, mitä kolmelle mummolle kuului. Salim sanoi, että naiset olivat saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen ja heidät oli siirretty Helsinkiin odottamaan palautusta.

”Mutta se ei tietysti kiinnosta sinua”, hän jatkoi ilkeilyä. ”Hän kiinnostaa vain hän itse. Ei kukaan muu. Minäminäminä!”

”Mitä sinä tiedät minun elämästäni?,” kysyin. ”Elämäni on päin persettä ja minulla on täysi työ pysyä kasassa. Olen saanut vaikean ja huonosti käyttäytyvän teinin niskoilleni. Joudun hoitamaan sairasta äitiäni. Joudun asumaan sisareni vanhassa huoneessa! Haluan oman elämäni takaisin!”

”Mä tiesin!”, Usva kiljahti. ”Toi itsekeskeinen bitch inhoaa mua ja omaa äitiään. Kaikki vihaa mua eikä mulla ole ketään.”

Noniin, sieltä se tuli. Olisipa hän aukaissut sanaisen arkkunsa tuolla tavoin silloin kun sosiaalit olivat käynnillään. 

”Onko toi ämmä kertaakaan puhunut mun kanssa äidistä?”, Usva kysyi ja vastasi itse. ”Ei oo! Se ei oo kertaakaan kysynyt, miltä musta tuntuu. Salim on vittu ainoo, joka puhuu mun kanssa äidistä ja kysyy, kuinka mulla menee.”

”Älkää hyvät ihmiset puhuko rumia”, äiti valitti.

”Tässä on hyvä syy puhua rumia”, sanoin. ”Helvetti, minulta on mennyt työ ja asunto ja miesystävä. Minulta on mennyt kaikki.”

”Eikö sinulla olekaan työtä ja kämppää Helsingissä”, Usva ällistyi.

Äiti nyyhki ja pyyteli, että älkää nyt hyvät ihmiset, olkaa nyt, älkää nyt.

”Ei ole!”, ärjyin. ”Ei työtä, ei palkkaa, ei kotia. Oman elämäni tilalle olen saanut sisareni paskaelämän! Ainoa sisareni on kuollut. Irmeliä ei enää ole. Minä en asetu Irmelin paikalle. Minä olen Mirjami, tajuatteko!”

Usva kimitti tajuavansa oikein hyvin, koska Mirjami ei ole puoliakaan siitä mitä Irmeli oli. 

”Mutta tajuatko sä, ämmänlätyskä, yhtään mitään? Mulla ei oo enää äitiä. Mun äiti on kuollut, mun isä on kuollut, mulla on vain puolikuollut mummu ja paska-aivo täti. Sisäistätkö sä aivokääpiö sen? Luuletko sä, että mä haluan sut? En halua. Mä vihaan sua.”

”Minä ja Irmeli halusimme mennä naimisiin”, Salim sanoi väliin ja riiputti päätään murheellisena kuin kameli.

”Siskoni heilaa en ota!”, huusin. ”Joku raja sentään.”

”Ei tarvitse”, Salim karjui. ”Minä on saanut päätös. Ei turvapaikkaa. Minut lähetetään takaisin.”

Salim alkoi itkeä ensimmäisenä. Me muut rupesimme itkemään kuorossa. Itkin niin että kipeää teki, kouristi. Aina kun yritin hillitä vollotukseni, uusi kouristus veti minut käppyrään. Usva puri kättään ja tyrski. Salim itki äänettömästi, mutta hänen selkänsä tärähteli. Äiti nyyhki ja pyyteli, että älkää nyt hyvät ihmiset, olkaa nyt, älkää nyt.

En tiedä, mitä olisimme itkunhyrskeemme keskellä tehneet, ellei oveen olisi koputettu ja kukapa sieltä astuikaan taloon. Herra vuohipsykologi itse. Hän toivotti iltaa, oli ajellut tässä lähellä ja ajatellut tulla vilkaisemaan Barbaraa. Mutta täällä taisi olla perheen sisäistä ongelmaa ja kosteusprosenttia nyt ilmassa, joten hän kyllä lähtisi ja tulisi toisen kerran.

Usva pomppasi kyyneleitään kuivaten jaloilleen ja tarttui heti tarjoukseen. Salim niisti nenänsä ja sanoi lähtevänsä. Äiti kysyi, eikö kukaan halunnut kaffeeta.

Lähdin mukaan eläimiä katsastamaan. Minä sen puoskarin laskun kuitenkin joutuisin maksamaan.

Eläindosentti tutki vuohen raskaudentilaa ja ennusti kaksosia. Hän antoi Usvalle neuvoja synnytyksen käynnistymisen merkeistä ja kehotti kutsumaan lääkärin avuksi. Usva nyökkäsi innostuneesti. Äijä osasi markkinoida itseään ja pakkomyydä lääkärinkäyntejä ihmisten hellämielisyyden avulla. 

Hän pukeutuikin huonosti. Muodottomat ja epämääräisen harmaanruskeat housut, joiden alla oli todennäköisesti lököttävät puuvillakalsarit, markettikengät ja norjalaisvillapaita. Tulkitsin villapaidan protestiksi maakuntamme jussihenkisyyttä ja salmiakkikuvioita vastaan.

Itseluottamusta halpamarkettimannekiinilla riitti. Oli osaavinaan eläimistä kaiken, ja keräsi Usvan ihailua kertomalla tietämystään vuohien sielunelämästä.

”Vuohi on fiksu, mutta hierarkinen ja konservatiivinen eläin”, hän selitti. ”Vuohi ei halua muutoksia elämänmenoonsa. Mutta se on seurallinen kuin koira ja sen voi ottaa mukaansa vaikka marjametsään kesällä”, hän neuvoi.

Kysyin, mitä mielipide maksoi, mutta anteliaaksi heittäytynyt poppamies ilmoitti, ettei vierailusta veloiteta. Olimme niin sopivasti matkan varrella. Niinpä varmaan, seuraavan käynnin hinta olisikin sitten kahta suolaisempi, arvasin.

Voi hyvät hyssykät. Minulla oli deitti tuppukylän villapaitaisen elukkapsykologin kanssa

Kun Usvan korvat olivat sopivan etäällä, vuohiguru ryki ja änkytti, että kun viimeksi tuli lausuttua tarpeettoman jyrkkiä sanoja, niin voisiko keskinäisiä suhteitamme parantaa, kun tässä jouduttaisiin kuitenkin toistemme kanssa tekemisiin.

”Miten niin?”, kysyin niin kylmästi kuin osasin.

Aioin ilmoittaa, että vuohet hän saisi hoitaa Usvan kanssa, minua ei siihen tarvittu, kun hän jo ehti kysyä, soisinko sen ilon, että illastaisin hänen kanssaan. 

Yhtäkkiä tuntui houkuttelevalta ajatus, että istuisin mieshenkilön kanssa iltaa mukavassa ravintolassa, söisin hyvin, joisin muutaman lasin viiniä. Saisin unohtaa edes yhdeksi illaksi äidin ja Usvan ja Salimin. Todennäköisesti kuulisin tarinoita lehmä-sika-hevonen –linjalla, mutta kestäisin ne kuin nainen. 

Nyökkäsin. Eläintohtori kysyi, ihanko totta ja ehdotti innokkaasti, että tapaisimme huomenillalla kioskilla, lähellä ravintolaa. Voi hyvät hyssykät. Minulla oli deitti tuppukylän villapaitaisen elukkapsykologin kanssa. Elämäni taso oli romahtanut kunnolla.

Laittauduin silti seuraavana iltana kauniiksi. Föönasin hiukset ja meikkasin. Kotelomekko ja lyhyt jakku, korkeat korot ja pitkät korvikset. Lakkasin kynnetkin. Geelikynnet olivat irronneet jo ajat sitten. Parfyymiakin suihkautin.

Taksi vai Toyota, siinäpä pulma. Taksi meiltä keskustaan ja takaisin tulisi kalliiksi. Jos ottaisin Irmelin Toyotan, en voisi juoda edes yhtä viinilasillista. Ongelma ratkesi, kun Salim ilmestyi kyselemään, saisiko hän lainata autoa. Sovimme, että hän veisi minut keskustaan ja myös hakisi sieltä.

Salim jätti minut kioskille. Liukastelin korkeissa koroissani. Olin unohtanut, millaisia seudun tiet olivat talviaikaan. En kaatunut, mutta sain hyvän syyn tukeutua seuralaiseni käsipuoleen. Hän talutti minut pizzeriaan.

Pizzeriaan!

Hän selitti anteeksipyytävästi, että muita ravintoloita ei näin talviaikaan ollut. Kesäaikaan kyllä. Kesäravintoloita oli parikin, mutta nyt ei ollut muuta kuin huoltoaseman kahvila, nakkikioski ja pizzeria.

”Grillikioskille en sentään kehtaisi sinua viedä”, hän yritti olla vitsikäs.

Teki mieli kääntyä kannoillani, mutta mistä olisin saanut kyydin. Enkä raaskinut nolata maalaislääkäriämmekään, jonka käsitys sovintoillallisesta oli kympin pizza ja mauton jäävuorisalaatti.

Tilasimme pizzat. Ajattelin hiilihydraatteja. Sitten lakkasin ajattelemasta ja tilasin oluen. Salaattipöydässä oli anorektisia jäävuorisalaatin siivuja, halvimpia purkkioliiveja, ananaspaloja ja chilejä.

Pipat päässä pizzoja ahmiva nuoriso vilkuili asuani, mutta seuralaiseni antoi siitä kiitosta. Hänkin oli vaihtanut villapaitansa takkiin ja kauluspaitaan.

Aivan surkea ei ilta sentään ollut. Jarkko Mäki osasi kertoa juttuja ja myös kuunnella niitä. Hän oli kotoisin Nivalasta. Körtti!, ajattelin mutta ei ollut. Jarkko oli suvun outo lammas, mikä tietysti sopi eläinlääkärille. Keskustelimme suvuista, tavoista, murteista ja pohjalaisuuden eri asteista siirryttäessä Kauhajoelta Seinäjoelle, Lapualle, Kauhavalle ja Laihialle tai sitten suorastaan rannikolle, Vaasaan ja Kokkolaan. Etelä-Pohjanmaalta Keski-Pohjanmaalle siirryttäessä mentaliteetti vaihtui, siitä olimme yhtä mieltä. 

Ilta ei siis ollut vallan huono. Ainakin se oli vaihtelua.

Sen syvemmälle emme menneet henkilökohtaisuuksiin. Jarkko mainitsi aikuisen poikansa, joten kaipa hän oli joskus ollut naimisissa ja eronnut. En tehnyt tiliä omasta elämästäni, mainitsin vain, että olosuhteiden pakko ja sisareni äkillinen kuolema olivat viskoneet minut Helsingistä Köyhäluomalle. Väliaikaisesti, painotin. Kunhan saisin äidin ja Usvan asiat jonkinlaiseen järjestykseen palaisin takaisin etelään. 

Jarkko sanoi viihtyvänsä täällä. Kotiseudulle ei ollut liian pitkä matka eikä Ouluunkaan, missä hänen poikansa opiskeli. Hän piti työstään ja eläimistä. Hän harrasti talvisin hiihtoa. Hän oli innokas lintubongari. Hänen esitelmänsä Pohjanmaan soista ja niiden linnustosta oli melko pitkä, mutta hän huomasi sen itse ja pahoitteli.

Ilta ei siis ollut vallan huono. Ainakin se oli vaihtelua. Kavaljeerini myös maksoi tyylikkäästi viisikymppisellä laskumme.

Hän tarjoutui kyyditsemään minut kotiin. Hän ei ollut juonut edes olutlasillista, koska piti olla valmiina lähtöön, jos muuan lehmä ryhtyisi poikimaan. Otin kyytitarjouksen tyytyväisenä vastaan, mutta emme ehtineet naulakkoa kauemmas, kun Salim ja Usva pyyhkäisivät pizzeriaan. Usva oli kiihtynyt ja kaikki asiakkaat kuulivat, kun hän huusi uutisensa:

”Tätsy kuule, sun on pakko mennä Salimin kanssa naimisiin!”

Jatkis päivittyy lauantaisin.