Mirjamilla on kädet täynnä työtä ja huolta niin Usvan kuin äidinkin kanssa. Salimin turvapaikkapäätöksestä tulee tieto.

Istuimme sairaalan aulassa odottamassa. Oli yö. Palelin väsymyksestä. Aula oli kalsea, muovilla verhoillut tuolit epämukavan matalat ja ilmassa leijui desinfiointi ja epätoivo. Fosforinvihreä valaistus sai meidät näyttämään vampyyreiltä.

Eläinlääkäri Jarkko Mäki oli osoittanut olevansa potilaidensa tasolla. Kun toin sammuneen Usvan hänen ovelleen etsien apua hätääni, hän haukkua räkytti minut piskien tapaan tekopyhäksi, itsekkääksi ja vastuuttomaksi. Kun huomautin, etten halunnut tytön joutuvan sosiaaliviranomaisten kirjoihin, vuohitohtori ilmoitti potilaan hengen olevan tärkeämpi asia kuin pukki papereissa. Salim hoki ärsyttävästi koko ajan vieressä, että minä sanoin, tämä ei usko, minä sanoin sairaala, heti sairaala.

Sairaalaan siis mentiin, ja Usva kiidätettiin laitoksen sokkeloihin. Toivoin, että hänelle laitettaisiin mahaletku, vatsan sisältö tyhjennettäisiin ja kaikki olisi äärimmäisen inhottavaa, jotta idioottiteinille painuisi ydinjatkeeseen, mitä seuraa viinan kanssa läträämisestä.

”Siskoni heilaa en ota!”, huusin.

Salimille täytyi antaa tunnustus siitä, että hän jäi odottamaan kanssani sairaalan aulaan eikä valittanut. Ankeassa paikassa tulivat mieleen ankeat asiat kuten Irmelin aneurysma ja lääkärin kehotus, että minunkin pitäisi tutkituttaa pääni.

Aamuyöllä lääkäri tuli kertomaan, että he pitäisivät Usvan osastolla ainakin aamupäivän lääkärikiertoon asti, mutta muutoin tytön tila oli stabiili. Promilleja oli edelleen raskaasti.

”Lastensuojeluilmoituksenhan me joudumme hänestä tekemään”, lääkäri ilmoitti pahoitellen.

Kiristelin hampaitani, muuta en mahtanut.

Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Muutaman tunnin nukuttuani lähdin sosiaalitoimistoon. Olin riittävän rähjäisen näköinen ja hienhajuinen, se kuului strategiaan. Aloitin syyllistämällä poninhäntäistä Sosulia siitä, ettei kotikäyntiä ollut tehty vaikka oli luvattu, Usva ei ollut saanut terapiaa vaikka olisi sitä kipeästi tarvinnut eikä huonokuntoisen äitini kotihoidon tarvetta ollut arvioitu, vaikka sekin oli luvattu tehdä.

Jatkoin painottamalla, että Usva oli vakavassa syrjäytymisvaarassa. Hän oli ahdistunut ja masentunut ja sen seurauksena ajautunut huonoon seuraan, käyttänyt päihteitä ja oli nyt sairaalassa alkoholimyrkytyksen takia. Kerroin istuneeni viime yön sairaalan aulassa pelkäämässä ja itkemässä. Sanoin olevani äärimmäisen ahdistunut.

Sosuli nyökytteli lannistuneena.

Sanoin joutuneeni huoltamaan ja hoitamaan äitiäni ja sisarentytärtäni ilman minkäänlaista tukea ja kohta romahtaisin itsekin. Ilmoitin, että Sosuli saisi tehdä kiireellisen huostaanoton ja sijoittaa Usvan jonnekin, jossa hänen ongelmansa otettaisiin vakavasti ja osattaisiin ammattimaisesti hoitaa. Äitini taas tarvitsi kokoaikaisen hoitokotipaikan.

”Minä on saanut päätös. Ei turvapaikkaa.”

Sosuli hermostui. Hän alkoi naksutella kynäänsä ja siirrellä papereitaan. Se oli hyvä merkki. Pommitimme toisiamme sosiaalislangilla pöydän yli. ”Ongelmien sanoittaminen”, ”surutyö”, ”kehityksen tukeminen”, ”turvalliset aikuiskontaktit”, ”hoitosuhde” ja tottakai mantra ”varhainen puuttuminen”. Tulos oli, että kotikäynti tehtäisiin, äidin avuntarve arvioitaisiin, Usvan suhteen kartoitettaisiin eri vaihtoehtoja.

Kävelin voittajana virastosta ulos. Pääsisin eroon sekä teinistä että vanhuksesta. Elukat pistäisin lihoiksi ja talon myyntiin. Menin hakemaan nöyrän ja harmaanaamaisen Usvan sairaalasta. En puhunut mitään. Teini vilkuili minua ja yritti tulkita suuttumukseni astetta. Annoin hänen kärventyä kypsäksi mykkäkoulun hiilloksella.

Kotona äiti levitti kätensä halaukseen ja parkaisi ”voi sua lapsiriepu, tuunny mumman työ”. Usva meni halaamaan häntä, ja molemmat nyyhkivät. Äiti taputteli Usvaa ikään kuin tämä olisi ihmeen kaupalla susien hampaista pelastunut karitsa, ja Usva hoki ”voi mumma kuule”.

Siinä menivät minun kasvatukselliset viritykseni kuin korttitalo.

En päässyt Usvasta enkä äidistä eroon. Kiroilin itsekseni.

Usva käyttäytyi varovasti seuraavat päivät ja istui kuuliaisesti kuin seuroissa, kun Sosuli saapui Hosuli vahvistuksenaan tekemään kotikäyntiä ja äidin voinnin arviointia. Usva nyökkäsi joka asiaan, oli epäilyttävän yhteistyöhaluinen ja näytteli katuvaista. Olin ohjeistanut Usvan tarkasti etukäteen. Hänen piti sanoa, ettei minulta saanut tukea enkä ymmärtänyt nuoren ajatusmaailmaa. En moittisi, jos hän nimittelisi minua kylmäksi ja itsekeskeiseksi karriäärinaiseksi.

Mitä teki kiittämätön teini? Väitti, että autoin häntä koulutehtävissä ja eläinten hoidossa, jaoimme kodin työt ja meillä oli avoin keskusteluyhteys. Hän oli kiintynyt minuun. Kiintymys oli molemminpuolista. Ei, hän ei halunnut tulla sijoitetuksi mihinkään, hän halusi olla turvallisesti kotona eikä varmasti toista kertaa kokeilisi alkoholia.

Niinpä niin. En minä niin vanha ollut, ettenkö muistanut omia ja siskon töppäilyjä. Me olimme sentään käyttäneet kiljuakin ja saaneet ripulin.

Äiti oli kokonaan unohtanut kurjuutensa ja esitti nyt pirteätä ja hyväntuulista seniorikansalaista. Hänelläkin meni nyt niin hyvin, kun tytär oli tullut Helsingistä häntä hoitamaan.

Sosiaaliviranomaiset antoivat tuomionsa. Meidän piti jatkaa entiseen tapaan. En päässyt Usvasta enkä äidistä eroon. Kiroilin itsekseni. Sosuli kehotti Usvaa käymään koulupsykologin vastaanotolla, joten arvasin, että se oli sitten siinä. Äidille sentään myönnettiin kotihoidon palveluja kolmesti viikossa. Sosuli valitteli, ettei työntekijöitä tahtonut kotihoitoon löytyä. Mainitsin kolmesta turvapaikanhakijamummelista. Kysyin, miksei mummoja palkattu kotihoitoon, jos työntekijöistä kerran oli pulaa, mutta Sosuli kauhistui ajatusta. Mummoillahan ei ollut lähihoitajan koulutusta. Oliko heillä edes hygieniapassia tai vastuuvakuutusta?

En jaksanut ryhtyä vääntämään, että mummot olivat selviytyneet äidin pesuista, ruokkimisista ja pukemisista varsin näppärästi ilman hygieniapassiakin.

”Toi itsekeskeinen bitch inhoaa mua ja omaa äitiään. Kaikki vihaa mua eikä mulla ole ketään.”

Salim ilmestyi meille illalla. Hän tuli tenttaamaan Usvaa juopottelusta. Kuinka usein nuoret kokoontuivat sillä talolla? Kuka haki oluet? Minkä nimisiä poikia siellä oli ollut? Oliko käytetty muutakin kuin olutta? Oliko harrastettu seksiä? Vaikutti siltä, että hän harjoitti kurinpalautusta vastaanottokeskuksessa.

Usva vastaili sukankärkiinsä tuijotellen ja nieleskeli itkua. Annoin Salimin hiostaa rikollista. Vasta kun kuulustelu oli suoritettu, kysyin, mitä kolmelle mummolle kuului. Salim sanoi, että naiset olivat saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen ja heidät oli siirretty Helsinkiin odottamaan palautusta.

”Mutta se ei tietysti kiinnosta sinua”, hän jatkoi ilkeilyä. ”Hän kiinnostaa vain hän itse. Ei kukaan muu. Minäminäminä!”

”Mitä sinä tiedät minun elämästäni?,” kysyin. ”Elämäni on päin persettä ja minulla on täysi työ pysyä kasassa. Olen saanut vaikean ja huonosti käyttäytyvän teinin niskoilleni. Joudun hoitamaan sairasta äitiäni. Joudun asumaan sisareni vanhassa huoneessa! Haluan oman elämäni takaisin!”

”Mä tiesin!”, Usva kiljahti. ”Toi itsekeskeinen bitch inhoaa mua ja omaa äitiään. Kaikki vihaa mua eikä mulla ole ketään.”

Noniin, sieltä se tuli. Olisipa hän aukaissut sanaisen arkkunsa tuolla tavoin silloin kun sosiaalit olivat käynnillään. 

”Onko toi ämmä kertaakaan puhunut mun kanssa äidistä?”, Usva kysyi ja vastasi itse. ”Ei oo! Se ei oo kertaakaan kysynyt, miltä musta tuntuu. Salim on vittu ainoo, joka puhuu mun kanssa äidistä ja kysyy, kuinka mulla menee.”

”Älkää hyvät ihmiset puhuko rumia”, äiti valitti.

”Tässä on hyvä syy puhua rumia”, sanoin. ”Helvetti, minulta on mennyt työ ja asunto ja miesystävä. Minulta on mennyt kaikki.”

”Eikö sinulla olekaan työtä ja kämppää Helsingissä”, Usva ällistyi.

Äiti nyyhki ja pyyteli, että älkää nyt hyvät ihmiset, olkaa nyt, älkää nyt.

”Ei ole!”, ärjyin. ”Ei työtä, ei palkkaa, ei kotia. Oman elämäni tilalle olen saanut sisareni paskaelämän! Ainoa sisareni on kuollut. Irmeliä ei enää ole. Minä en asetu Irmelin paikalle. Minä olen Mirjami, tajuatteko!”

Usva kimitti tajuavansa oikein hyvin, koska Mirjami ei ole puoliakaan siitä mitä Irmeli oli. 

”Mutta tajuatko sä, ämmänlätyskä, yhtään mitään? Mulla ei oo enää äitiä. Mun äiti on kuollut, mun isä on kuollut, mulla on vain puolikuollut mummu ja paska-aivo täti. Sisäistätkö sä aivokääpiö sen? Luuletko sä, että mä haluan sut? En halua. Mä vihaan sua.”

”Minä ja Irmeli halusimme mennä naimisiin”, Salim sanoi väliin ja riiputti päätään murheellisena kuin kameli.

”Siskoni heilaa en ota!”, huusin. ”Joku raja sentään.”

”Ei tarvitse”, Salim karjui. ”Minä on saanut päätös. Ei turvapaikkaa. Minut lähetetään takaisin.”

Salim alkoi itkeä ensimmäisenä. Me muut rupesimme itkemään kuorossa. Itkin niin että kipeää teki, kouristi. Aina kun yritin hillitä vollotukseni, uusi kouristus veti minut käppyrään. Usva puri kättään ja tyrski. Salim itki äänettömästi, mutta hänen selkänsä tärähteli. Äiti nyyhki ja pyyteli, että älkää nyt hyvät ihmiset, olkaa nyt, älkää nyt.

En tiedä, mitä olisimme itkunhyrskeemme keskellä tehneet, ellei oveen olisi koputettu ja kukapa sieltä astuikaan taloon. Herra vuohipsykologi itse. Hän toivotti iltaa, oli ajellut tässä lähellä ja ajatellut tulla vilkaisemaan Barbaraa. Mutta täällä taisi olla perheen sisäistä ongelmaa ja kosteusprosenttia nyt ilmassa, joten hän kyllä lähtisi ja tulisi toisen kerran.

Usva pomppasi kyyneleitään kuivaten jaloilleen ja tarttui heti tarjoukseen. Salim niisti nenänsä ja sanoi lähtevänsä. Äiti kysyi, eikö kukaan halunnut kaffeeta.

Lähdin mukaan eläimiä katsastamaan. Minä sen puoskarin laskun kuitenkin joutuisin maksamaan.

Eläindosentti tutki vuohen raskaudentilaa ja ennusti kaksosia. Hän antoi Usvalle neuvoja synnytyksen käynnistymisen merkeistä ja kehotti kutsumaan lääkärin avuksi. Usva nyökkäsi innostuneesti. Äijä osasi markkinoida itseään ja pakkomyydä lääkärinkäyntejä ihmisten hellämielisyyden avulla. 

Hän pukeutuikin huonosti. Muodottomat ja epämääräisen harmaanruskeat housut, joiden alla oli todennäköisesti lököttävät puuvillakalsarit, markettikengät ja norjalaisvillapaita. Tulkitsin villapaidan protestiksi maakuntamme jussihenkisyyttä ja salmiakkikuvioita vastaan.

Itseluottamusta halpamarkettimannekiinilla riitti. Oli osaavinaan eläimistä kaiken, ja keräsi Usvan ihailua kertomalla tietämystään vuohien sielunelämästä.

”Vuohi on fiksu, mutta hierarkinen ja konservatiivinen eläin”, hän selitti. ”Vuohi ei halua muutoksia elämänmenoonsa. Mutta se on seurallinen kuin koira ja sen voi ottaa mukaansa vaikka marjametsään kesällä”, hän neuvoi.

Kysyin, mitä mielipide maksoi, mutta anteliaaksi heittäytynyt poppamies ilmoitti, ettei vierailusta veloiteta. Olimme niin sopivasti matkan varrella. Niinpä varmaan, seuraavan käynnin hinta olisikin sitten kahta suolaisempi, arvasin.

Voi hyvät hyssykät. Minulla oli deitti tuppukylän villapaitaisen elukkapsykologin kanssa

Kun Usvan korvat olivat sopivan etäällä, vuohiguru ryki ja änkytti, että kun viimeksi tuli lausuttua tarpeettoman jyrkkiä sanoja, niin voisiko keskinäisiä suhteitamme parantaa, kun tässä jouduttaisiin kuitenkin toistemme kanssa tekemisiin.

”Miten niin?”, kysyin niin kylmästi kuin osasin.

Aioin ilmoittaa, että vuohet hän saisi hoitaa Usvan kanssa, minua ei siihen tarvittu, kun hän jo ehti kysyä, soisinko sen ilon, että illastaisin hänen kanssaan. 

Yhtäkkiä tuntui houkuttelevalta ajatus, että istuisin mieshenkilön kanssa iltaa mukavassa ravintolassa, söisin hyvin, joisin muutaman lasin viiniä. Saisin unohtaa edes yhdeksi illaksi äidin ja Usvan ja Salimin. Todennäköisesti kuulisin tarinoita lehmä-sika-hevonen –linjalla, mutta kestäisin ne kuin nainen. 

Nyökkäsin. Eläintohtori kysyi, ihanko totta ja ehdotti innokkaasti, että tapaisimme huomenillalla kioskilla, lähellä ravintolaa. Voi hyvät hyssykät. Minulla oli deitti tuppukylän villapaitaisen elukkapsykologin kanssa. Elämäni taso oli romahtanut kunnolla.

Laittauduin silti seuraavana iltana kauniiksi. Föönasin hiukset ja meikkasin. Kotelomekko ja lyhyt jakku, korkeat korot ja pitkät korvikset. Lakkasin kynnetkin. Geelikynnet olivat irronneet jo ajat sitten. Parfyymiakin suihkautin.

Taksi vai Toyota, siinäpä pulma. Taksi meiltä keskustaan ja takaisin tulisi kalliiksi. Jos ottaisin Irmelin Toyotan, en voisi juoda edes yhtä viinilasillista. Ongelma ratkesi, kun Salim ilmestyi kyselemään, saisiko hän lainata autoa. Sovimme, että hän veisi minut keskustaan ja myös hakisi sieltä.

Salim jätti minut kioskille. Liukastelin korkeissa koroissani. Olin unohtanut, millaisia seudun tiet olivat talviaikaan. En kaatunut, mutta sain hyvän syyn tukeutua seuralaiseni käsipuoleen. Hän talutti minut pizzeriaan.

Pizzeriaan!

Hän selitti anteeksipyytävästi, että muita ravintoloita ei näin talviaikaan ollut. Kesäaikaan kyllä. Kesäravintoloita oli parikin, mutta nyt ei ollut muuta kuin huoltoaseman kahvila, nakkikioski ja pizzeria.

”Grillikioskille en sentään kehtaisi sinua viedä”, hän yritti olla vitsikäs.

Teki mieli kääntyä kannoillani, mutta mistä olisin saanut kyydin. Enkä raaskinut nolata maalaislääkäriämmekään, jonka käsitys sovintoillallisesta oli kympin pizza ja mauton jäävuorisalaatti.

Tilasimme pizzat. Ajattelin hiilihydraatteja. Sitten lakkasin ajattelemasta ja tilasin oluen. Salaattipöydässä oli anorektisia jäävuorisalaatin siivuja, halvimpia purkkioliiveja, ananaspaloja ja chilejä.

Pipat päässä pizzoja ahmiva nuoriso vilkuili asuani, mutta seuralaiseni antoi siitä kiitosta. Hänkin oli vaihtanut villapaitansa takkiin ja kauluspaitaan.

Aivan surkea ei ilta sentään ollut. Jarkko Mäki osasi kertoa juttuja ja myös kuunnella niitä. Hän oli kotoisin Nivalasta. Körtti!, ajattelin mutta ei ollut. Jarkko oli suvun outo lammas, mikä tietysti sopi eläinlääkärille. Keskustelimme suvuista, tavoista, murteista ja pohjalaisuuden eri asteista siirryttäessä Kauhajoelta Seinäjoelle, Lapualle, Kauhavalle ja Laihialle tai sitten suorastaan rannikolle, Vaasaan ja Kokkolaan. Etelä-Pohjanmaalta Keski-Pohjanmaalle siirryttäessä mentaliteetti vaihtui, siitä olimme yhtä mieltä. 

Ilta ei siis ollut vallan huono. Ainakin se oli vaihtelua.

Sen syvemmälle emme menneet henkilökohtaisuuksiin. Jarkko mainitsi aikuisen poikansa, joten kaipa hän oli joskus ollut naimisissa ja eronnut. En tehnyt tiliä omasta elämästäni, mainitsin vain, että olosuhteiden pakko ja sisareni äkillinen kuolema olivat viskoneet minut Helsingistä Köyhäluomalle. Väliaikaisesti, painotin. Kunhan saisin äidin ja Usvan asiat jonkinlaiseen järjestykseen palaisin takaisin etelään. 

Jarkko sanoi viihtyvänsä täällä. Kotiseudulle ei ollut liian pitkä matka eikä Ouluunkaan, missä hänen poikansa opiskeli. Hän piti työstään ja eläimistä. Hän harrasti talvisin hiihtoa. Hän oli innokas lintubongari. Hänen esitelmänsä Pohjanmaan soista ja niiden linnustosta oli melko pitkä, mutta hän huomasi sen itse ja pahoitteli.

Ilta ei siis ollut vallan huono. Ainakin se oli vaihtelua. Kavaljeerini myös maksoi tyylikkäästi viisikymppisellä laskumme.

Hän tarjoutui kyyditsemään minut kotiin. Hän ei ollut juonut edes olutlasillista, koska piti olla valmiina lähtöön, jos muuan lehmä ryhtyisi poikimaan. Otin kyytitarjouksen tyytyväisenä vastaan, mutta emme ehtineet naulakkoa kauemmas, kun Salim ja Usva pyyhkäisivät pizzeriaan. Usva oli kiihtynyt ja kaikki asiakkaat kuulivat, kun hän huusi uutisensa:

”Tätsy kuule, sun on pakko mennä Salimin kanssa naimisiin!”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.