Ruusu saa painaa nasta laudassa, sillä Orcin veljekset ovat saaneet heistä vainun. Selviääkö takaa-ajossa kukaan hengissä?

Sä muistat, mitä mä sanoin niistä käyntikorteista”, Korhonen sanoi. Tai mikä Murto se nyt olikaan.

”Vakuutusetsivä joutuu esiintymään monena, jotta saa ihmiset puhumaan”, Ruusu muisti. ”Teillä kun ei ole poliisivaltuuksia.”

”Just.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Ja sen takia sulla on sitten monta eri passiakin.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Just. Tai ei monta, kaksi vain.”

”Eikö se ole laitonta?”

”Harmaata aluetta”, Korhonen-Murto kuittasi. ”Säännöt on epäselvät.”

”Älä puhu paskaa”, Ruusu sanoi. ”Mä muistan rikoskonstaapeli Murron. Poliisin poika. HPK:n tulevaisuuden lupaus. Mun faija oli sun faijas esimies. Kummankin faija tappoi ittensä, mun faija meni hirteen ja sun faijas ampui haulikolla kitalakeensa. Ei sentään yhtä aikaa.”

”Mun aarteeni!” Tony sekaantui keskusteluun takapenkiltä. ”Mä hukkasin mun aarteeni!”

”Pää kiinni”, Ruusu sanoi. ”Tässä on nyt muuta puhuttavaa.”

Tony säikähti ja perääntyi takapenkin oikeaan peränurkkaan, jäi sinne heijaamaan itseään ja mutisemaan aarteestaan. Melkein sääliksi kävi.

”Mistä sä muuten tulit kyytiin?” Ruusu havahtui kysymään. ”Ja miksi?”

”Huoltoasemalta, etkö sä muista?” Murto kysyi. Murtohan se oli, siitä ei enää ollut epäilystä.

”Mutta miksi?”

”Orcit… ne kidutti mua”, Tony sanoi ja irvisti. ”Ne väitti, että aarre on mulla… Että te olitte sanonut.”

”Sori”, Ruusu sanoi. ”Mitäs veit meidän auton ja matkavarat. Piti ostaa uusia vaatteita matkan varrelta.”

”Mun aarteeni! Mä vien teidät mun aarteeni luo.”

”Voiko suhun luottaa?”

”Ei”, Murto vastasi Tonyn puolesta. ”Tony kuristi oman veljensä sen aarteen takia. En tiedä, miten monta muuta se on tappanut tässä matkan varrella.”

”Mun aarteeni!” Tony sanoi. ”Broidi yritti viedä mun aarteeni…”

”Entäs sä?” Ruusu kysyi Murrolta. ”Montako sä oot tappanut sen timantin takia?”

”En ketään”, Murto sanoi kaksi sormea pystyssä. Oli kai antavinaan partiolaisen kunniasanan.

”Mä en luota partiolaisiin enkä pioneereihin”, Ruusu sanoi. ”Kaikki ajaa vaan omaa etuaan.”

”Tervetuloa todellisuuteen”, Murto sanoi.

 

Ruusu vaipui hiljaisuuteen ja muisteli Murron taustoja. NHL oli kiinnostunut poliisikoulua käyvästä HPK:n nuoresta maalitykistä, mutta samaan aikaan ensimmäisen varauksen kanssa oli tullut pidätys ja syyte amfetamiinikaupoista, joihin oli sekaantunut vanijengi Mustat enkelit. Parin vuoden tuomion jälkeen Murto oli kadonnut julkisuudesta. Lätkäura oli ohi, poliisin urasta oli turha haaveilla. Vakuutusetsivän urakin taisi olla olemassa vain mielikuvitusmaailmassa.

”Mitä sä oikeesti teit, kun pääsit kiven sisästä?” Ruusu kysyi.

”Mun kummisetä Varjosen Pena oli vakuutusyhtiön dirika. Mä pääsin myyntimieheksi ja pärjäsin ihan kohtuullisesti, mutta en mä pitänyt siitä. Mä halusin dekkariksi, ja Penan avulla mä lopulta pääsin siihen duuniin. Pari vuotta sitten oli pientä häikkää, mä jouduin lähtemään ja…”

”Mitä häikkää?”

”No, mä autoin yhtä asiakasta… Nuori mimmi oli saanut perinnöksi sahan, muttei osannut eikä halunnut pyörittää sitä eikä saanut sitä kaupaksikaan. Se kysyi multa neuvoa.”

”Oliks tää mimmi se sun vaimos? Jonka kanssa sä kävit täälläkin?”

”Oli. Kaikki olis mennyt hyvin, jos mimmille ei olis tullut huono omatunto. Se kertoi kytille koko jutun heti kun me oli palattu matkalta.

”Suomut putos silmiltä.”

”Se mikään fisu ollut”, Murto sanoi. ”Mutta fuduthan siitä tuli mulle.”

”Ei tainnut riittää.”

”No, mun pohjat oli jo vanhentuneet, mä olin taas neitsyt. Pari vuotta ehdollista. Mä rupesin yksityisetsiväksi, mutta eihän mun rekisterilläni mitään lupakirjaa saa. Mä toimin harmaalla alueella.”

”Sä tykkäät tosta harmaasta alueesta. Siellä on varmaan aika vapaata toimia.”

”En mä siitä tykkää, mutta ei mulla ole vaihtoehtoa.”

”Sä voisit tietysti mennä ihan tavalliseen duuniin, missä ei katota rikosrekisteriä.”

”Onko sellasta duunia?”

Ruusu ei tiennyt, joten hän jätti vastaamatta.

Sitä paitsi hän oli itse juuri vienyt Sveitsin-tilille ison summan vähintäänkin harmaata rahaa. Kuka hän oli moralisoimaan ketään?

 

Tie kulki Arthurinsolassa korkealla Etelä-Alppien välissä. Välillä korkealla vuorenrinteellä tai sillalla joen yllä, välillä keväisen vuolaana virtaavan kivisen jokiuoman vieressä. Rinteillä kasvoi metsää, mutta ylempänä ne olivat monin paikoin aivan paljaat. Korkeammalla notkelmissa näkyi vielä lunta, samoin huipuilla.

”Tämä tie rakennettiin vasta 60-luvulla”, Murto sanoi. ”Siis 1960. Siihen saakka tästä pääsi läpi vain kultaryntäyksen aikaisia kinttupolkuja pitkin. Muulikaravaani oli suurin kuljetusväline.”

Nyt tie kiipesi solan vasenta reunaa pitkin kohti kapeaa siltaa, joka veisi joen yli. Taivaalla vaelsi pilviä, mutta vettä ei vielä tullut. Oltiin tultu jo toista tuntia Hokitikasta, pari tuntia oli jäljellä Christchurchiin ja siitä toiset pari Kaikouraan.

”Arthur’s Passin kylässä voitaisiin tankata ja käydä syömässä jotain”, Murto sanoi. ”Jäi aamiainen väliin. Sinne on enää puolen tunnin matka.”

”Jos päästään sinne asti”, Ruusu sanoi ja osoitti taustapeiliin.

Hän oli jo jonkin aikaa seurannut katseellaan valkoista Suzukin pikkumaasturia, joka lähestyi heitä nopeasti takaapäin, vaikka hän ajoi nopeusrajoituksen mukaan eli vähän yli satasta. Nyt Suzuki oli jo vajaan sadan metrin päässä.

”Olisko veljekset?” Murto heitti.

Tony säikähti ja katsoi taaksepäin, kavahti lähelle Murron istuimen selkänojaa ja alkoi taas huojua levottomasti.

”Orcit! Orcit!” hän raakkui kuin varis. ”Orcit tulee, Orcit tappaa!”

”Sopii yrittää”, Ruusu sanoi ja lisäsi vauhtia sen verran, että he ehtivät yksikaistaiselle sillalle hyvissä ajoin ennen Suzukia. Vastaantulijoita ei onneksi ollut.

Paljon yli satasta Ruusu ei uskaltanut ajaa mutkaisella vuoristotiellä, vaikka asfalttipinta olikin hyvä. Rinteeseen oli viritetty suojaverkkoja, mutta toisin paikoin tielle oli tullut sortumia, joita joutui väistelemään.

Suzukin kuski ei tuntunut piittaavan mistään. Valkoinen pikkumaasturi oli jo aivan Land Cruiserin perän tuntumassa, kun mutkan takaa paljastui rinteeseen rakennettu betoninen suojakatos sortumien varalta. Ennen katosta mäkeä kiipesi 14-pyöräinen tukkirekka jyhkeässä lastissa.

”Ne ampuu!” Tony kähähti takapenkiltä. ”Ne tappaa meidät kaikki!”

Samassa kuului laukaus, ja ensimmäinen luoti napsahti takalasiin. Se sujahti etuistuinten välistä tuulilasiin ja särki sen hämähäkinseitille. Ruusu ei juuri nähnyt eteensä, ennen kuin Murto löysi ovitaskusta jakoavaimen ja takoi sillä tuulilasin kappaleiksi, jotka putoilivat tien oheen ja kojelaudan kautta jalkatilaan.

Viima kirveli silmiä, pyyhki kasvoja ja pöllytti hiuksia. Ruusu kurvasi oikealle kaistalle ja painoi kaasua. Hän ehti juuri kaahata tukkirekan ohi ja palata omalle kaistalle ennen vastaantulevaa linja-autoa. Turistiryhmä kuskeineen katsoi naama valkoisena, ja kuski painoi torvea.

Turistibussin väellä oli onnea, etteivät Orcin veljekset olleet lähteneet ohitukseen. Veljekset pääsivät rekan ohi vasta katoksen jälkeen, ja siinä vaiheessa Ruusu oli vetänyt hyvän kaulan.

Se ei kuitenkaan kestänyt kauan. Pari kilometriä myöhemmin he olivat taas aivan kannoilla, ja apumiehen paikalla istuva luiskaotsa ojensi pistoolia ulos ikkunasta. Hän joutui kuitenkin vetämään kätensä takaisin, kun vastaan tuli henkilöauto.

Samassa Suzuki alkoi kiihdyttää ja nousi Land Cruiserin rinnalle. Kolmas kaveri oli ahtautunut takapenkille ja tähtäsi juuri revolverillaan avoimesta sivuikkunasta kohti Murtoa. Murto sukelsi, ja Ruusu kiepautti vaistomaisesti rattia oikeaan ja painoi samalla kaasua. Uusia vastaantulijoita ei onneksi ollut näköpiirissä.

Ison maasturin etulokasuoja rysähti pikku-Suzukin etulokasuojaa vasten. Suzuki heilahti kohti tienlaitaa, jota metallikaide suojasi, ja revolverimies horjahti selälleen. Pistooli laukesi, kuti raapaisi Land Cruiserin kattoa. Ruusu puski yhä Land Cruiserilla oikealle. Jos Suzukin kuski olisi ollut fiksu, hän olisi jarruttanut ja jättäytynyt jälkeen. Mutta hän piti kaasun pohjassa ja yritti puskea takaisin. Puolta pienemmällä autolla se oli epätoivoinen teko.

Land Cruiser ei hievahtanutkaan ajolinjaltaan. Suzuki uhkasi rutistua sen ja metallikaiteen väliin. Kuului ikävää kirskunaa, ja kipinöitä lensi kummaltakin puolelta Suzukia. Sitten kaide päättyi, vain vähän ennen joen ylittävän sillan alkua. Ruusu palasi mutkassa omalle kaistalleen, mutta Suzuki jatkoi matkaansa suoraan. Kuskin ilme näytti hämmästyneeltä, toiset vielä hakivat aseelleen tähtäyspaikkaa.

Suzuki jyräsi mutkasta kertovan liikennemerkin, loikkasi tienvarren pusikkoon, kynti sitä vähän matkaa ja syöksyi jyrkänteen reunalta keula edellä jokilaaksoon. Se ehti tehdä puolitoista volttia ennen kuin rysähti katolleen kiviseen rantapenkkaan ja kieri sitä pitkin kyljelleen virtaan.

Veden huuhtomaa romumöykkyä oli vaikea tunnistaa enää autoksi.

”Sulle ei näköjään kannata ryppyillä”, Murto sanoi samalla kun katsoi sivuikkunasta sillan kaiteen yli.

”Pidä se mielessäs”, Ruusu sanoi.

”Mun aarteeni”, Tony sanoi takapenkiltä. ”Missä mun aarteeni on?”

Siihen Ruusu ei sanonut mitään.

 

Arthur’s Passin kylä mahtui jokilaakson maantien varteen parinsadan metrin matkalle. Oli rautatieasemakin. Länsirannikolle jatkuva rata kääntyi kylän jälkeen pohjoiseen, josta pääsi helpommin läpi.

Murto ja Ruusu eivät uskaltaneet jättää Tonya yksin autoon hirsisen kahvilarakennuksen melkein tyhjälle parkkipaikalle, joten he ottivat hänet mukaan.

Iso oliivinvihreä papukaija mellasti tyhjäksi jääneellä kahvipöydällä autiolla terassilla. Lintua tuntui harmittavan kahvileivän vähäisyys. Niinpä se sysi kahvikupit ja lautaset lattialle niin että kilisi, mekasti muutenkin ja pieksi ilmaa siivillään. Ruusu oli erottavinaan papukaijan säksätyksestä muutaman erikielisen kirosanan, ettei olisi ollut perkelekin joukon jatkeena.

Keskiäkäinen nainen tuli ajamaan lintua pois rappuharja kädessään. Lintu meni, muttei ilman vastalauseita. Se jäi tielle vähän matkan päähän odottamaan uutta saalista.

”Nuo keat ovat oikea maanvaiva”, nainen sanoi Ruusulle. ”Niitä ei voi ampuakaan, kun ne on rauhoitettu. Ja onhan ne fiksuja lintuja, vaikkei osaakaan lentää. Ne syö mitä vain raadoista marjoihin. Maailman ainoita vuoristopapukaijoja.”

”Sattuuko täällä olemaan autokorjaamoa?” Ruusu kysyi.

Nainen vilkaisi punaista Land Cruiseria, joka oli menettänyt tuulilasinsa ja saanut kylkeensä Suzukin valkoista maalia ja joitakin tuoreita kolhuja. Katon ja takaikkunan luodinreikiä hän ei toivottavasti huomannut.

”No ei. Mitäs teidän autolle on tapahtunut?”

Olisit nähnyt sen toisen auton, Ruusun teki mieli sanoa, mutta hän tajusi pitää suunsa. Murto sanoi:

”Kiviä vyöryi rinteestä. Pitäisi saada uusi tuulilasi.”

”Itärannikon suunnassa lähin korjaamo on Oxfordin huoltamolla. Sinne on 112 kilometriä, puolentoista tunnin matka. Tuolla autolla voi mennä vähän pitempäänkin.”

”Mun aarteeni”, Tony kähisi.

”Pojalla on verensokeri vähän alhaalla”, Ruusu sanoi kahvilan naiselle. ”Teiltä saa varmaan aamiaista?”

 

Tuulilasittomalla autolla ajaminen ei kevätsäässäkään ollut mitään herkkua. Kohta Arthur’s Passista lähdön jälkeen alkoi vielä sataa ja ukkostaa. Ruusu tunsi itsensä pian uitetuksi koiraksi.

Kahden maissa iltapäivällä he saapuivat Oxfordiin. Vuoret olivat jääneet taustapeiliin, vain matalia kukkuloita näkyi vasemmalla. Maisema oli lähinnä tasaista peltoa tai niittyä. Asutus oli hieman tihentynyt, mutta lehmiä, lampaita ja hevosia oli vieläkin huomattavasti enemmän kuin ihmisiä.

Mikään yliopistokaupunki tämä Oxford ei ollut. Siellä oli kuitenkin supermarket ja Challenge-huoltoasema, jossa oli korjaamokin. Viisikymppinen punahaalarinen nainen kätkeytyi pitkien punaruskeiden dreadlocks-kiharoiden taakse ja poltti sätkää, joka tuoksui tupakkaa makeammalta. Hymy oli rento.

”Teillä on onnea. Meillä on just sopiva Land Cruiserin tuulilasi, melkein uusi. Saatte halvalla eikä tartte tilata Japanista asti. Muuten menis helposti pari viikkoa.

”Kauanko siihen nyt menee?” Ruusu kysyi.

”Viidelläsadalla pari päivää. Tonnilla tehdään se jonon ohi heti, pääsette matkaan parin tunnin päästä.”

Ruusu oli vessareissulla ottanut pari viidensadan dollarin seteliä valmiiksi rintaliivikätköstä taskuunsa. Nyt hän ojensi rahat naiselle ja sanoi:

”Tullaan neljältä hakemaan.”

Murrolta hän kysyi:

”Mitäs me tehdään sillä aikaa?”

”Käytäiskö taas syömässä? Ei tässä oikein muutakaan ole. Mä vaihdoin jo vessassa kuivat vaatteet päälleni.”

Niin Ruusukin oli vaihtanut. Hän katsoi ympärilleen kylän pääkadulla ja oli samaa mieltä. Sadekin oli hellittänyt.

”Missäs Tony on?” Ruusu havahtui kysymään.

”Se katos sillä aikaa, kun mä kävin vessassa”, Murto sanoi. ”Lähti varmaan ettimään paikallista huumediileriä.”

”Joo”, korjaamon nainen sanoi suomeksi. ”Mä neuvoin sille. Jointit ei riittäneet kundille.”

Nainen oli suomalainen, mutta kertoi asuneensa Oxfordissa jo kauemmin kuin Joensuussa. Nimekseen hän sanoi Anna Eronen.

”Ihastuin reppureissulla täkäläiseen mieheen. Se paljastui juopoksi, mutta mulla oli jo korjaamo vedettävänä. Jäin tänne.”

”Mihin sä neuvoit Tonyn?”

”Erin Hellesensille. Sillä on puutarhakauppa tossa tienristissä vasemmalla. Se myy ainakin kukkaa.”

”Mennään me syömään”, Ruusu sanoi. ”Voitko sä suositella jotain paikkaa, Anna?”

”Viidensadan metrin päässä vasemmalla on parikin hyvää paikkaa, Café 51 ja Cruisy Days Diner. Café on vanhassa huvilassa ja täkäläistä ruokaa, Diner on 50-luvun Amerikkaa, siellä on jukeboksi täynnä rock’n’rollia ja Chuck Berryn pannukakut.”

”Chuck Berryn pannarit kuulostaa hyvältä”, Ruusu sanoi. ”En mä varsinaista ruokaa vielä jaksa syödä, aamiainen oli sen verran tuhti.”

Murto ei pannut hanttiin. Ei uskaltanut. He lähtivät kävelemään lätäkköisen pääkadun vartta. Jalkakäytävän asfaltti oli halkeillut, autotien ei. Liikennettä oli harvassa.

Huoltamo-korjaamon vieressä oli katolinen kirkko, muuten säleaitaiset omakotitalot hallitsivat tien kumpaakin puolta. Hellesensin puutarhaliike tuli vastaan seuraavassa risteyksessä tien vastakkaisella puolella. Se näytti entiseltä kirkolta, jonka pihaan oli rakennettu kasvihuone.

Valkoinen jenkkipakettiauto lähti juuri renkaat ulvoen liikkeelle puutarhaliikkeen pihasta. Auton kyljessä luki Hellesens Garden Store, Oxford, ja sen takaosan liukuoven raosta kuului tuttu huuto:

”Mun aarteeni!”

Sitten ovi pamahti kiinni ja auto kaahasi tiehensä pääkatua itään.

Jotkut olivat siepanneet Tonyn!

 

Jatkokertomus päivittyy lauantaisin.

Tapani Bagge

56-vuotias kirjailija, joka on julkaissut pitkälti yli 100 kirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia ja tv-käsikirjoituksia sekä toiminut suomentajana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla