Jatkokertomus

Lumi uhkaa saartaa rinnehotelli Kumpin muulta maailmalta. Se huolettaa eräopas Kaisaa.

Kaisa Marttinen katsoi bussista purkautuvia hymyileviä, ihastuneesti huudahtelevia hotellivieraita. Matkalaiset saapuivat Kittilän lentokentältä tunturihotelli Kumppiin, jonka eräoppaana Kaisa oli toiminut edellisestä syksystä saakka. Heidän vieraansa tulivat enimmäkseen Venäjältä, Kiinasta, Iso-Britanniasta ja Ranskasta. Heille viikko vitivalkean lumen saartamana rinnehotelli Kumpissa tulisi olemaan elämys vailla vertaa. Lunta olikin satanut runsaasti, ja metsäisillä tunturirinteillä lepäsivät yli metriset hanget. Kännykkäsovelluksen säätiedotteen mukaan seuraavan neljän päivän ajan olisi tiedossa lisää lumisadetta. Se oli hyvä, sillä pahiten turistit purnasivat puuttuvista hangista. Onneksi hotelli sijaitsi Lapin runsaslumisimmalla seudulla, joten yleensä vierailla ei ollut syytä valittaa.

 

Rinnehotelli Kumppi oli vanhahtavalla tavalla viihtyisä pieni majatalo, kodikas turvasatama tunturin kupeessa. Poronnahkaiset nojatuolit ja ruskeat nahkasohvat kutsuivat vieraita vajoamaan niiden syvyyksiin ja menettämään ajantajunsa. Oli kaamosaika, ja hyvällä tahdolla päivänvaloksi luokiteltavaa hämärää kesti pari tuntia, joten tuntien kulumisella ei ollut niin väliä. Pääasia, että hotellissa oli paksut seinät ja lämmintä lumimyrskyn pitämiseksi ulkopuolella.

Kokkina ja yleismiesjantusena toimi Kepa Vilkki. Hän oli reppureissannut ja työskennellyt ravintoloissa monissa Euroopan ja Aasian maissa, kunnes oli päätynyt Kumppiin muutamaa vuotta aiemmin. Kaisa ja Kepa katselivat keittiön ovelta uusia vieraita, jotka kopistelivat lunta kengänpohjistaan ja ryhmittäytyivät vastaanottotiskin ääreen värikkäine, kovakuorisine matkalaukkuineen.

– Katso tuota ilmestystä, Kepa kuiskasi. – Wow, mikä diiva!

Kaisa tiesi heti, ketä Kepa tarkoitti. Yleensä matkailijat tulivat Kumppiin urheilullisissa asuissa, untuvatoppatakeissa tai anorakeissa, mutta tämä aikuinen leidi kopsutteli korkokengissä, mustissa hiihtohousuissa ja puolipitkässä kettuturkissa. Hänellä oli leveälierinen huopahattu, paksu villahuivi ja tummat aurinkolasit. Hän piti oikeassa kädessään Venäjän passia ja rummutti pitkillä, punaisilla kotkankynsillään vastaanottotiskiä.

– Vilustuin jo Moskovassa, hän sanoi englanniksi vahvalla venäläisellä aksentilla. – Tahdon lämpimimmän huoneenne!

Kaisa kiinnitti huomionsa nuoreen mieheen, jonka otsa oli kalpea ja hikinen.

Kepaa alkoi naurattaa ja hän kääntyi selin vieraisiin.

– Olisikohan rouvan kannattanut valita matkakohde toisin? hän kuiskasi Kaisalle.

Kaisa hymyili. Hän oli puolestaan kiinnittänyt huomionsa nuoreen mieheen, jonka otsa oli kalpea ja hikinen. Hänellä oli siistit, lyhyet hiukset, mustat kapeat farkut ja valkoinen paitapusero. Tummansinisen kevyttoppatakin hän oli laskostanut käsivarrelleen. Mies tutisi. Ei, hän tärisi. Hänen silmiensä ympärillä oli tummat renkaat, ja silmissä värjyi säikky katse. Siistit vaatteet olivat räikeässä ristiriidassa laadukkaan, valkoisen paitapuseron kalvosimien alta näkyville tatuoinneille. Kaisa arvuutteli miehen kansalaisuutta, kunnes kuuli tämän puhuvan silkkaa suomea vastaanottovirkailija Helille. Kun miehen piti täyttää saapumisilmoitus, hänen kätensä vapisi niin, ettei allekirjoituksesta tahtonut tulla mitään.

– Tuo mies on jotenkin tutun näköinen, Kaisa kuiskasi Kepalle. –En vain saa päähäni ketä hän muistuttaa. Onkohan hänkin flunssassa?

– Darrassa se on, Kepa kuittasi Kaisan kuvitelmat. – Tai sitten se kärsii vieroitusoireista.

Nuori mies näytti kieltämättä huonovointisemmalta kuin moskovalainen diiva. Vastaanottovirkailija Heli järjesti hänellekin rauhallisen huoneen yläkerrasta. Loput kiinalaiset, ranskalaiset ja venäläiset turistit ottivat vastaan huoneavaimensa ja siirtyivät käytäviä pitkin huoneisiinsa. Pian heillä olisi nälkä ja Kepalle tulisi hoppu. Kaisan kiireet alkaisivat toden teolla vasta maanantaina, kun hän veisi vieraita koiravaljakkoajelulle, lumikenkäilemään, laskemaan pulkkamäkeä ja kotaan paistamaan makkaraa. Valjakkoajelu oli monelle viikon kohokohta. Sitä varten hotelli Kumpin takapihalla ulvoi viisikymmentä huskya, jotka omisti koiravaljakkoyrittäjät, muoniolaiset veljekset Valtteri ja Vertti Mäntyniva. Koiravaljakkoajeluille tuli vieraita muistakin lähiseutujen hotelleista, joissa ei ollut yhtä eksoottista vetonaulaa kuin jäänsinisilmäiset huskyt.

 

Tunturihotellilla asuivat myös Ossi, Kössi ja Veksi ja muut kesyt porot, jotka sai houkutelluksi heinätukolla kiinni, kun niitä tarvittiin reen eteen. Yleensä poroajelu liittyi joulupukin päivään, jonka hoiti baarimikko Miku. Hän oli ainoa, joka osasi puhua venäjää, joten hän sai hoitaa kaikki venäläisvieraille suunnatut joulupukkikeikat. Niin pienessä hotellissa kuin Kumppi kaikki saivat tottua tuuraamaan toisia ja tekemään vähän kaikkia hommia. Kaikilla piti olla hygieniapassi suoritettuna ja mielellään myös voimassa oleva anniskelupassi.

Miku oli yleensä juro ja mykkä, mutta saatuaan vähänkin alkoholia hän porisi kuin papupata. Kuten nyt.

– Kettu omenavarkaissa.

Lapinleu'ut heilahtelivat vyössä, vaikka ravintolassa ei olisi saanutkaan kantaa teräaseita.

Kaisa höristi korviaan ja ihmetteli sitä, että Miku puhui hänelle oma-aloitteisesti. Jos Miku jutteli mukavia, siitä ei yleensä pidemmän päälle hyvä seurannut. Hänellä oli asiaa uudesta siideristä, joka oli vastikään otettu ravintolan valikoimiin. Siideritölkin kyljessä oli varastelevan ketun kuva.

– Se myy kuin häkä.

Normaalisti Miku kulki otsa kurtussa ja suu mutrussa eikä puhunut kenellekään yhtään mitään. Se, että hän sai suunsa auki, tarkoitti yleensä vain yhtä asiaa. Hän oli nauttinut alkoholia, kenties juuri sitä kettusiideriä.

– Joo, olisihan se hyvää, mutta kun on töitä, Kaisa nitisti miehen keskustelunavauksen.

Kaisa mietti, mitä vieraat tykkäisivät tuppisuusta joulupukista, joka näyttäisi kärsivän keskivaikeasta masennuksesta. Olisiko Miku muka puheliaampi venäjäksi tai englanniksi? Tuskinpa vain.

 

Viimeisenä jonon hännillä kulki neljän suomalaisnaisen porukka. Bussin takapenkin pimatsut. Heillä oli vauhti päällä, ja kun he uskoivat, ettei kukaan näkisi, he ottivat hopeisesta taskumatista hömpsyt. Kaisa kuuli heidän puheestaan, että he olivat Helsingistä ja saman työpaikan tyttöjä, tai mitä tyttöjä he nyt olivat, kun he lähentelivät jo neljääkymmentä. Aikuisia, itsevarmoja naisia, joilla oli työssään valtaa ja rahaa, jota käyttää reilusti lomallaan. Heidän edessään seisova mies sanoi heille jotain, ja donnat pärähtivät nauramaan kovaan ääneen.

– Let's live for today, yksi naisista lauloi vanhaa iskelmää.

Kaisaa hymyilytti. Noita naisia hän ei varmaan seikkailuretkillään näkisi, vaan naiset seikkailisivat lähinnä hotellin sisätiloissa. Hän tunnisti hotellivieraista samat ihmistyypit, vaikka kasvot vaihtuivat.

Kun viimeiset turistit saivat huoneavaimensa ja siirtyivät käytäviin, ensimmäiset saapuivat jo illalliselle. Työviikko oli alkanut.

– Työt kutsuvat, Kepa sanoi ja katosi keittiöön. Kaisa jäi seisomaan pöytänsä viereen ja asetteli siististi esitteet hänen järjestämistään elämyksistä siltä varalta, että joku haluaisi heti varata erämaaseikkailun tai kysyä niistä. Turisteja jännitti ja vähän pelottikin. Hän lepyttelisi heitä mielellään ja kertoisi, että porot eivät hyökänneet ihmisten kimppuun, huskyt eivät purreet kyydittäviään eikä hotellin sisälämpötila laskenut koskaan alle yhdeksäntoista lämpöasteen.

 

Hotellinjohtaja Kari Andersson tuli aulaan.

– Kaisa, koeaikasi päättyy huomenna. Tule aamulla toimistooni, niin kirjoitetaan sinulle vakituinen työsopimus.

– Jess! Kaisa ilahtui. Tällä alalla oli hyvin harvinaista, että kausityöläisille tarjottiin vakisopimusta, mutta Kari oli poikkeus pomojen joukossa. Hän halusi sitouttaa työntekijänsä juuri hotelli Kumppiin, tehdä siitä heidän kaikkien yhteisen yrityksen. Jos sesonkityöläinen mietti koko kevätkauden, minne hän seuraavana talvena päänsä kallistaisi, hänen työintonsa ei ollut taatusti paras mahdollinen. Kumpin omistajilla oli kesähotelleja myös Hangossa ja Porvoossa, ja huskyt tarvitsivat hoitoa kesälläkin. Heille järjestyi jotain työtä samassa yritysryppäässä, jos ei muuten mokannut asioitaan.

– Kiitos, Kari. Tämä on ihan mahtava juttu, Kaisa sanoi.

Kari nyökkäsi, hymyili ja jatkoi matkaansa.

 

Kari asui hotellin toisessa kerroksessa kuten Kaisakin. Kaisa oli ymmärtänyt, että mies oli eronnut, koska hänen toimistossaan oli lasten, mutta ei vaimon kuvia. Olipa hänellä oli yksi lapsenlapsikin. Karilla oli ollut omakotitalo Kittilässä, mutta päivittäinen ajomatka Kumppiin oli saanut hänet luopumaan siitä. Hänellä oli myös kesäkoti jossain päin Etelä-Suomea. Sen tarkemmasta sijainnista Kaisalla ei ollut tietoa. Mies oli 54-vuotias, mutta niin hyväkuntoinen, että hän päihitti Kepankin hiihtoladulla, Mikusta puhumattakaan. Mutta Kaisalle hänkään ei pärjännyt. Kaisan kunto oli kaikkein kovin.

Neljä japanilaista pyysi ja sai esitteen huskyajelusta. Ranskalaispariskunta kyseli lumikenkäkävelystä hieman peloissaan. Kaisa vakuutti heille, ettei retkestä tulisi liian raskas eikä kukaan eksyisi eikä uppoaisi hankeen, vaan ihmeellinen elämys tykkylumen peittämien kynttiläkuusten keskellä.

Vieraat siirtyivät ravintolaan ja ryhtyivät katselemaan ruokalistaa. Turhaan, sillä suurin osa heistä tilaisi kuitenkin ensimmäisenä Lapin-iltanaan poronkäristystä. Ja parempi olikin, että he tilasivat sen ennen poroajelua. Sen jälkeen se ei ollut enää yhtä haluttua.

Kaisa katseli suuresta maisemaikkunasta hotellin pihalle. Bussi oli lähtenyt sutimaan takaisin kohti Kittilää, vielä kun pääsi. Lunta oli tupruttanut niin paljon, että linja-auton renkaanjäljet peittyivät hetkessä. Kaisa toivoi, ettei kukaan matkailija ollut tulossa omalla henkilöautollaan tässä säässä. Hän varmisti asian Heliltä ja sai kuulla, että kaikki varatut huoneet oli lunastettu.

– Onneksi, Kaisa huoahti.

Kaisa oli kerran lumimyräkän aikaan käynyt Muoniossa, ja kun hän oli palannut Kumppiin, hän oli joutunut köröttelemään lumiauran takana. Sopivalla suoralla hän oli pannut vilkun vasemmalle ja lähtenyt toivorikkaasti ohittamaan. Hän oli runtinut aura-auton vieressä paksussa hangessa, kaasuttanut täysillä, mutta hänen Hondansa oli joutunut luovuttamaan pian Jakkulan Pentin puna-keltaiselle Scanialle. Kaisa oli oppinut kerrasta, ettei aura-autoa kannattanut yrittää ohittaa.

Lumi oli saartanut tunturihotellin, eikä pihalla näkynyt enää jälkeäkään.

Lisa, australialainen seikkailija ja maankiertäjä, oli päätynyt maailmanympärimatkallaan Kumppiin tarjoilijaksi. Hän ryhtyi kantamaan höyryäviä, kukkurallisia annoksia nälkäisten turistien kuvattavaksi ja syötäväksi. Kepa oli tarkkana siitä, että hän teki poronkäristyksen perinteisen ohjeen mukaan. Lihaa, poronrasvaa, voita ja tarpeeksi suolaa. Ei kermaa eikä mausteita, mitä nyt muutamia kokonaisia maustepippureita. Pottuvoita iso kasa, sen keskelle kuoppaan reilusti käristystä, lihan keskelle puolukkasurvossilmä. Pari suolakurkun lohkoa myönnytykseksi nykyajan terveysvaatimuksille.

Donnat saapuivat alakertaan ja asettuivat ravintolasaliin illalliselle, jonka jälkeen he siirtyivät baarin puolelle kilistelemään kuohuvaa. Miku pisti soimaan suomirockia, eikä kauan kestänyt kun he jo bailasivat pienellä tanssilattialla. He vetivät puoleensa miehiä kuin kärpäsiä. Kohta baarijakkaroille asettuivat niin laskettelunopettaja Jalle, itseään täynnä oleva höpöheikki, joka piti sisätiloissakin pilottilaseja silmillään peittääkseen ikäryppynsä, sekä suksihuoltamon Vinski, nuori mies Särkijärveltä. Vinski ei hirveästi jaaritellut naisille, vaan piti silmäpeliä tuoppinsa takaa ja esitti salaperäistä, vaikka oli vain ujo.

 

Kuin jokin vieno hajuveden tuoksu olisi levinnyt hotellin ilmanvaihtokanavista tunturiin, sillä pian pihalle pörähti kaksi moottorikelkkaa. Sisälle astuivat paikalliset nuoret isännät Mieliö ja Kursujärvi, vaikka eivät he niin nuoria enää olleet, neljänkympin molemmin puolin. Lumisten erämaiden sankarit olivat tuttu näky Kumpin baarissa. He joivat ensimmäiset kaljat ja vasta sen jälkeen riisuivat karvalakkinsa ja pilkkihaalarit naulakkoon ja ryhtyivät jututtamaan Helsingin donnia. Lapinleu'ut heilahtelivat vyössä, vaikka ravintolassa ei olisi saanutkaan kantaa teräaseita. Kaisa oli nähnyt miesten sekoittavan kahvinsakin pikkupuukolla, joten ehkä leuku oli miehille lusikkahaarukka eikä teräase.

Naisten iloinen nauru kaikui Pate Mustajärven laulunkin takaa. Turha surra, täähän on vain elämää... Onhan päivä vielä huomennakin... Neljä naista, neljä Kaisan tietämyksen mukaan vapaata miestä ja vielä baarimikko Mikukin varamiehenä. Kukaan ei nukkuisi tänä yönä yksin, vaan jokaisen kainaloon löytyisi hellu. Kuin piruuttaan Miku pani soittolistan ohi YouTubesta soimaan Laila Kinnusen kappaleen Kellä kulta, sillä onni.

Kaisa ei jäänyt odottelemaan Kepaa, vaan lähti aikaisin huoneeseensa nukkumaan. Tänä iltana Kepa paiskisi töitä hulluna myöhään, ja Kaisa tiesi, että sen jälkeen mies ei jaksaisi tehdä muuta kuin plarata hetken Facebookia ja simahtaa yölamppu ja TV päällä.

Kepalla ja hänellä oli ollut silmäpeliä ja sutinaa ihan alusta asti. Miehessä oli selittämätöntä vetovoimaa, joka oli tepsinyt Kaisaan. Ainuttakaan yhteistä somepäivitystä he eivät olleet kuitenkaan vielä tehneet, ja se vähän huolestutti häntä. Hän löysi itsensä silloin tällöin miettimästä, oliko Kepalla vakituinen naisystävä etelässä.

 

Kaisa huikkasi vastaanoton Helille hyvät yöt ja lähti kiipeämään portaita pitkin toiseen kerrokseen. Hissiä hotellissa ei ollutkaan. Yläkerran käytävästä huoneen kaksisataakahdeksantoista kohdalla oli lamppu palanut. Kaisa oli jo kerran maininnut siitä Kepalle. Tuuli ulvoi vetoisen hotellin pitkällä, pimeällä käytävällä. Hetken Kaisa ajatteli olevansa jollakin pitkällä, ankaralla hiihtovaelluksella erämaassa, seuranaan vain ultrakevyt retkitelttansa, untuvapussinsa ja kaasukeittimensä. Lumi piiskasi vaakasuoraan ja jäädytti pakkasessa punehtuneet posket. Siellä hän oli ollut täysin oman onnensa varassa.

Suihkussa Kaisa mietti huolestuneena lumitilannetta. Lumi oli saartanut tunturihotellin, eikä pihalla näkynyt enää jälkeäkään. Pehmeää puuterilunta kasaantui hotellin seinustalle niin nopeasti, että Mieliön ja Kursujärven kelkoista pilkistäisi pian vain pleksin yläreuna ja ohjaustanko.

Jos yöllä tapahtuisi jotain ikävää, kestäisi kauan ennen kuin hotellille saataisiin ulkopuolista apua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me Naiset
Kuvat
Reetta Kyttä, Shutterstock