Samantha ajautuu yhä syvemmälle ongelmiin intohimossaan Peteriin. 

Samantha ei ymmärtänyt teknologiasta paljoakaan, mutta sen hän tajusi, että otsikon Samantha Swanvikin majesteettinen muotiblogi vaihtuminen otsikkoon Samantha Swanvik – kuninkaallista koiranruokaa köyhille tarkoitti, että joku oli murtautunut hänen blogiinsa. Toisin sanoen se oli hakkeroitu.

Hän vei tietokoneensa liikkeeseen, josta oli sen ostanutkin. Hänelle oli silloin luvattu asiantuntijatukea, ja nyt jos koskaan sitä tarvittiin. Hän vaati heitä puhdistamaan tietokoneen – hän ei halunnut yhdenkään pöpön jäävän lymyilemään kaikkein mikroskooppisimpaankaan mikropiiriin.

Kuunnellessaan puolella korvalla tietokoneliikkeen asiantuntijaa hän ajatteli: miksi kaikista maailman muotibloggaajista juuri hän? Hänen bloginsa oli sävyltään ystävällinen, hän ei koskaan kirjoittanut ilkeästi ja hän käytti laadukasta kuvamateriaalia, josta asianmukaisesti maksoi. Mitä pahaa prinsessoissa oli? Mitä pahaa oli sädehtivissä tiaroissa ja läikehtivissä iltapuvuissa? Hän tarjosi blogissaan kauneutta ja unelmia ja auttoi ihmisiä poimimaan niistä hippuja sulostuttamaan arkeaan. Eikö se mitä hän teki ollut oikeastaan jaloa? Hän oli hyväntekijä. Jos hän siinä sivussa ansaitsi muutaman euron, mitä sitten? Täytyyhän ihmisen elääkin. Lukijapalaute oli ollut positiivista, jopa ylistävää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ja miksi juuri nyt?

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Asiantuntija selitti hakkerointia harrastavien etsivän haavoittuvuuksia. Ettei kysymyksen tarvinnut olla mistään henkilökohtaisesta. Että Samanthan blogi oli saattanut valikoitua uhriksi silkasta sattumasta.

Jotakuta närästi hänen menestyksensä. 

Mutta eikö haavoittuvuuksien etsinnän tavoite ollut aina henkilökohtainen? Siinähän kiteytyi ilkeilyn idea: etsitään ihmisen heikko kohta ja isketään siihen. Erityisesti sanavalinta köyhille vaivasi Samanthaa. Sisältyikö siihen jokin poliittinen viesti? Pelkkä ajatuskin kammotti häntä. Hän piti itseään maailman epäpoliittisimpana ihmisenä. Hänen ainoat ideologiansa olivat eleganssi ja kauneus. Esteettinen täydellisyys, joka kirkkaimmin kristallisoitui Cambridgen herttuattaressa. Miksi kukaan tahtoisi sabotoida kauneutta?

Ellei sitten...

Hän oli solminut sponsorointisopimuksen halpavaatevalmistajan kanssa. Köyhille. Asiat alkoivat loksahdella kohdalleen. Jotakuta närästi hänen menestyksensä. Kukaties myös kuninkaallisen huippumuodin esitteleminen edullisia pukeutumisvinkkejä tarjoavalla sivustolla. Tai ehkä se oli joku, joka vihasi monarkiaa. Joku tasavaltalainen. ”Ei, nyt stop”, Samantha käski itseään, ”eipäs anneta mielikuvituksen lähteä karkuteille, eihän?”

Kateus. Se oli kamala asia.

 

Samantha avasi puhdistetun tietokoneensa, puhtaan ja viattoman kuin hän itsekin. Ajatus käväisi Peterissä herättäen vähemmän viattomia muistikuvia. Hän deletoi ne mielestään ja latasi koneeseen blogisivustonsa ja kuvakirjastonsa ja ryhtyi työhön. Hän kohtaisi netin pimeydessä pelkurimaisesti piileskelevän demonin valitsemalla blogikirjoituksensa aiheeksi kateuden. Samantha tunsi itsensä kauneuden ja hyväntahdon lähettilääksi alhaisten pyrkimysten maailmassa.

Hän oli jo koristamassa kirjoituksensa herttuatar Catherinella mustassa pitsiluomuksessa, joka oli hänen oman suosikkinsa häikäisevien Catherine-otosten joukossa, mutta päättikin valita Monacon Charlenen parin vuoden takaisessa Princess Grace Awards -gaalassa otetun kuvan.

Varjoissa vaaniva tuhoava kateus

Kuninkaallisten elämä näyttäytyy meistä tavallisista ihmisistä usein loputtomana loistokkaiden juhlien kavalkadina, jossa liidellään upeissa luomuksissa vapaina kaikista maailman murheista. On hyvä muistaa, että kun me näemme heidät säteilevinä tiara hiuksissaan, he eivät ole vapaalla, vaan työssään: avaamassa hyväntekeväisyysgaaloja, tukemassa avustusjärjestöjä, edustamassa maataan valtiovierailuilla. Heidän työtään arvioidaan sen mukaan, miten hyvin he onnistuvat tehtävässään, toisin sanoen hurmaamaan median – ja meidät. Jos heidän hymynsä hyytyy hetkeksikin, jos lakkaamatta surraavat kamerat onnistuvat pyydystämään vähäisimmänkin väsymyksen tai pitkästymisen merkin, skandaalimedia ei jätä tilaisuutta hyödyntämättä. Uskon että moni ihailluista kuninkaallisista muoti-ikoneista kokee useinkin itsensä pahantahtoisuuden meren piirittämäksi. Ei ihailevan, vaan vahingoittamistarkoituksessa vaanivan tuhoavan kateuden.

Samantha silmäsi tekstiään ylpeänä omasta rohkeudestaan. Siitäs sait, sabotoija!

Klikatessaan ”julkaise” hän tunsi yhteenkuuluvuutta kateuden tähden vainottuihin kuninkaallisiin. Ja oli hetken niin kuohuksissaan, että unohti kokonaan lisätä blogin loppuun pukeutumisvinkkejä, jota halpavaatevalmistajan kanssa solmittu sopimus edellytti.

 

Asia muistui hänen mieleensä vasta illalla, kun hän oli lukemassa tyttärelleen Sarlenelle iltasatua. Rane oli ylitöissä, sikäli kuin yrittäjä koskaan oli ylitöissä – yrittäjä oli vain töissä. Hän selitti tyttärelleen unohtaneensa jotain tärkeää ja joutuvansa korjaamaan asian saman tien. Onneksi oli keksitty äänikirja.

Samantha sovitti kuulokkeet tyttärensä pienille korville ja päästi satukirjan lukijan ääneen. Kiiruhti sitten silkkipyjaman lahkeet lepattaen halki olohuoneen ja kirjautui työhuoneessaan sisään blogiinsa.

Varjoissa vaanivat koirankakat

Samantha tuijotti tuoreen bloginsa otsikkoa uskomatta silmiään. Ensimmäinen ajatus oli: mitkä ihmeen koirankakat? Ja heti seuraava: sabotoija oli iskenyt jälleen.

Viesti Peteriltä: Lähdetäänkö kuutamoajelulle?

Samassa kännykkä kilahti ja hänen katseensa kulkeutui vaistomaisesti sen näyttöön.

Viesti Peteriltä: Lähdetäänkö kuutamoajelulle?

Koirankakat ruudulla vaativat Samanthan välitöntä huomiota. Hänen olisi tehtävä niille jotain. Sitten hän vastaisi Peterille. Kieltäytyisikö hän vai jättäisikö yksinkertaisesti vain viestin huomiotta? Ulko-ovi kolahti: hänen miehensä tuli töistä. Liikaa asioita tapahtui yhtä aikaa. Hän tunsi litistyvänsä vaatimusten ristipaineessa. Koirankakat oli joka tapauksessa siivottava, joten hän ryhtyi korjaamaan sabotoinnin jälkiä. Hän päätti kertoa Ranelle hakkeroinnista. Hänen olisi saatava kertoa jollekulle tai hän ratkeaisi.

Ranen pään ilmestyi ovenrakoon. ”Vielä työnteossa?”

”Tiedätkö, on tapahtunut aivan kauheita...”

”Catherinella on ollut kouluvierailulla jalassaan väärän väriset kengät?”

Ranen irvailu antoi Samanthalle riittävästi aikaa palata järkiinsä. Ei hän voinut puhua miehelleen sivujensa sabotoinnista, koska oli juuri tajunnut, että Peterillä saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa. Häiriköinti oli alkanut hänen tutustuttuaan mieheen. Ehkä se oli olevinaan jonkinlaista huumoria. Ehkä Peter painosti häntä sillä jatkamaan suhdetta. Ehkä tällä oli jonkinlainen koira-fiksaatio.

Vasta sitten hän huomasi sen. Sivun alareunaan kirjoitetun närkästyneen lukijapalautteen, jossa valitettiin ettei blogin otsikko vastannut lainkaan sisältöä, vaikka todellakin, varjoissa vaanivat koirankakat olivat paljon suurempi ongelma kuin kuninkaallisiin kohdistuva kateus.

”Ei ole totta!” Samantha kiljui.

”Onko oikeasti tapahtunut jotain?”

Samantha tuijotti miestään silmät suurina kykenemättä sanomaan sanaakaan.

Rane tuli katsomaan, mitä kauheuksia hänen vaimonsa tietokone oikein piti sisällään.

”Tuossa. Tuossa”, Samantha hoki osoittaen vapisevalla sormellaan lukijapalautetta.

Hänen miehensä luki kommentin ja purskahti nauruun.

”Tyyppi on selvästi erehtynyt sivustosta”, Rane nauraa hohotti, ”poista se ja ongelma on sillä selvä.”

”Me vedämme nyt rajan koirankakkaan.”

Niinhän sitä luulisi, Samantha ajatteli. Halu kertoa Ranelle sivun sabotoinnista kasvoi vastustamattomaksi, mutta hänen onnistui pidätellä itseään. Niin kauan kuin Peterin syyllisyys ei ollut poissuljettu, hän ei voisi hiiskua asiasta miehelleen. Eikä se todellakaan ollut, poissuljettu nimittäin. Kun Samantha havahtui ajatuksistaan, hän huomasi Ranen hävinneen ovensuusta. Tämä katsoi mitä ilmeisimmin ratkaisseensa vaimonsa ongelman.

Periaatteidensa vastaisesti Samantha poisti lukijapalautteen. Hän oli aina julistanut pitävänsä kaikkea lukijapalautetta arvossa – olipa se myönteistä tai kielteistä. Periaatteesta oli ollut helppoa pitää kiinni niin kauan kuin palaute oli ollut kehuvaa tai ainakin asiallista. ”Me vedämme nyt rajan koirankakkaan”, hän puheli itsekseen deletoidessaan viestin sivultaan.

Tämän jälkeen oli kännykän vuoro. Juuri kun hän oli naputtelemassa vastaustaan Peterin kuutamoajelu-viestiin, Sarlene pyrähti prinsessahepenissään hänen syliinsä ja hänen sovinnolliseksi tarkoittamansa viesti ”nähdään joskus toiste” karkasi hänen käsistään muodossa ”nähdää”.

”Mene isin luokse”, hän komensi tyttöä kieltämättä hermostuen, mutta mitä muutakaan saattoi odottaa hänen tilanteessaan.

”Isi on saunassa”, tyttö vastasi.

”Ja sinun pitäisi olla nukkumassa.”

”Mä haluan että sä lukisit mulle.”

”Kello on puoli yksitoista. Ja mitä varten sinulla on Tuhkimo-mekko päällä?”

”Mä haluan että sä tuut lukemaan mulle.”

”Äidillä on nyt työkiireitä. Sinähän kuuntelit jo sadun. Nyt kipin kapin takaisin sänkyyn.”

”Mä haluan että sä peittelet.”

”No voi pyhä isä sentään. Hyvä on. Mennään. Vauhtia sitten.”

 

Koska Sarlene raportoi aina kaiken isälleen, Samantha ei voinut korjata Peterille livahtanutta viestiä tytön läsnä ollessa. Kun tyttö kymmenen minuuttia myöhemmin oli nukahtanut ja Rane yhä saunassa, Samantha koikkelehti takki kainalossaan kohti tapaamispaikkaa. Peter oli edellisellä kerralla poiminut hänet kyytiinsä reilun kilometrin päässä olevalta bussipysäkiltä ja Samantha toivoi, että mies tajuaisi tulla samaan paikkaan. Jos joku lähettäisi hänelle viestin ”nähdää” vastauksena tiedusteluun kuutamoajelusta, hän päättelisi 1) henkilön suostuvan ehdotukseen, 2) tämän äidinkielen taitojen kaipaavan kohennusta.

Vaikka molemmat johtopäätökset olivat vääriä, hänellä ei ollut mahdollisuutta ryhtyä oikaisemaan niitä.

”Ei. Emme saa tavata näin. Siis mitenkään. Enää koskaan. Toiste.”

Mustan Bemarin intohimon punaiset perävalot loimottivat kauas pysäkin pimeydessä. Samantha kiirehti askeleitaan, vaikka tunsi hikoilevansa valtoimenaan. Hänellä oli vain yksi toive universumin oikukkaaksi käyneelle nukkemestarille: että Rane viihtyisi pitkään saunassa.

”Sammuta valot!” hän kähisi, istuutui kuljettajan viereiselle penkille ja veti oven kiinni. Sen paukahdus tuntui kiirivän ikuisuuden uinuvalla pientaloalueella.

”Alright”, vastasi Peter, käänsi virran pois päältä ja kiersi lihaksikkaan käsivartensa Samanthan ympäri.

”Ei. Emme saa tavata näin. Siis mitenkään. Enää koskaan. Toiste.”

Samanthan ääni muuttui sana sanalta hapuilevammaksi Peterin kämmenen liukuessa hänen reidellään. Ja samassa tämän lämpimät, pehmeät huulet painautuivat hänen huulilleen ja miehekäs eau de cologne ympäröi hänet vastustamattomaan tuoksupilveensä. Täytyy selvittää, mitä merkkiä se on ja vinkata naisille blogisivulla, oli hänen viimeinen ajatuksensa ennen kuin seksuaalinen halu voiteli hänen sisuksensa ja sumensi pään.

 

Noin seitsemän minuuttia yli yhdentoista satunnainen ohikulkija huomasi mustan auton pysäkillä. Hän hidasti askeleitaan, itse asiassa juoksuaskeleitaan, sillä hän oli lenkillä – pukeutunut tummaan ihonmyötäiseen juoksuasuun ja mustaan pipoon. Lähempi tarkastelu paljasti auton seiskasarjan BMW:ksi. Pimeys ja huurtuneet ikkunat estivät näkemästä autossa olevia henkilöitä kovin selvästi. Lenkkeilijä pysähtyi. Hän seisoi vastakkaisella puolella tietä aivan auton kohdalla, harkitsi hetken – hyvin lyhyen hetken – vilkaisi molemmille sivuilleen, sillä hiljaisillakin asuinalueilla saattoi liikkua kaahareita yöaikaan, ja lähti ylittämään tietä. Tie oli asvaltoitu ja hänen lenkkitossujensa vaimentama askel äänetön. Tosin hahmot autossa olisivat tuskin huomanneet häntä, vaikka hän olisi pomppinut ja heiluttanut käsiään. Nämä olivat sulautuneet yhteen. Auto keinahteli ja ähellys kantautui ulos asti.

Huurtunutta lasia valuvat norot avasivat kapeita ikkunoita matkustamon hämärään. Lenkkeilijä seisoi auton vieressä ja katseli. Olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta hän ajatteli joka tapauksessa ottaa muutaman kuvan satumaisen tuurinsa kunniaksi ja kaivoi kännykän esiin käsivarsikotelosta. Varmistettuaan ettei salama ollut päällä, hän painoi valkoista ympyrää näytön alalaidassa – kerran, kaksi, kolmesti. Sitten hän lähti. Yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

”Olet uskomaton nainen, tiesitkö sitä?”

Samantha korjaili vaatteita päälleen. Voi herranjumala, hän ajatteli siistiessään hiuksiaan. Rakkauden aromit lemahtivat nenään – hänen olisi päästävä livahtamaan suihkuun Ranen huomaamatta. Onneksi heillä oli kaksi kylpyhuonetta. Voi luoja, miten tässä näin kävi, oli hänen seuraava hyödytön ajatuksensa. Eikö hän enää hallinnut itseään? Entä jos hän oli jakautunut kahdeksi ja hänen toinen paha minänsä kävi öisin sabotoimassa hänen hyvän minänsä saavutuksia? Niin kuin siinä Turun Kaupunginteatterin Jekyll ja Hyde -näytelmässä jokunen vuosi takaperin. Ei, nyt stop mielikuvituksen lennolle, hän komensi itseään.

”Olet uskomaton nainen, tiesitkö sitä?”

Samantha katsahti Peteriä kuin olisi vasta tajunnut tämänkin olevan paikalla.

”Tätä ei sitten koskaan tapahtunut”, hän vastasi ja lisäsi: ”Minun on mentävä. Emme voi enää tavata. Eikä ainuttakaan viestiä enää. Tämä on tässä. Ajattele tätä hyvästeinä.”

”Tällaisia hyvästejä harrastaa mielellään.”

”Ei. Et nyt tajunnut. Olen tosissani.”

Samantha oli jo avannut oven ja nostanut oikean jalkansa asvaltille, kun hänen mieleensä juolahti jotain:

”Pidätkö koirista?”

”Minulla on ollut kolme koiraa.”

”Mitä niille tapahtui?”

”Ne kuolivat. Enimmäkseen vanhuuteen.”

Samantha oli nostanut jo toisenkin jalkansa ulos autosta. Hän seisoi kumartuneena avoimen oven ja auton väliin: ”Keräsitkö niiden kakat?”

Oven aukaisu oli sytyttänyt valon auton sisälle ja Samantha tarkkaili tiukasti Peterin ilmettä esittäessään kysymyksen. Matkalla kotiin hän pohti, kielikö tämän hämmentynyt ilme syyllisyydestä ja jos näin oli, liittyikö syyllisyys hänen blogiinsa vai keräämättä jääneisiin kakkoihin?

Aina välillä, varsinkin heilutellessaan käsiään, hän saattoi yhä tuntea miehen eau de colognen. Muisto vaati häntä pysähtymään ja nuuhkimaan takinhihaansa. Niin vaarallinen aine pitäisi kieltää lailla, hän ajatteli. Kotipihalla hän riisui takkinsa ja pelmutti sitä tyynessä yössä saadakseen tuoksun ja sen myötä myös tapahtuneen katoamaan.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

58-vuotias kirjailija, joka on kirjoittanut 11 romaania ja 4 nuortenkirjaa.

Ennen kirjailijan-uraansa hän työskenteli kansainvälisillä sijoitusmarkkinoilla.

Haahti on pitänyt blogia itsekin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla