Kuvitus: Helmi Järvinen
Kuvitus: Helmi Järvinen

Meedioksi itseään kutsuvan naisen saapuminen nostaa pintaan kylän vanhoja salaisuuksia.

Punainen, korkea Onnibussi keinautti lantiotaan pysähtyessään kirkonkylän marketin eteen. Monta matkustajaa bussista ei purkautunut. Vanha nainen toisen vanhan naisen, ehkä tyttärensä, saattamana. Todennäköisesti naiset olivat olleet kaupungissa sairausasiaa hoitamassa. Keikkatyöläisen oloinen mies, opiskelijalta vaikuttava, vihainen tyttö, joka tuijotti älykännykkäänsä kävellessään ja jonka suu muotoili äänettömiä kirouksia.

Viimeisenä bussista ilmestyi punatukkainen nainen. Hän asteli bussin portaita kuin elokuvatähti punaisella matolla. Nainen otti ison reppunsa auton kylkisäiliöstä, heilautti sen kevyesti toiselle olkapäälleen ja lähti määrätietoisesti astelemaan. Hän oli komea ilmestys, pitkä ja suoraryhtinen. Olemus huokui voimaa ja pelottomuutta, askelet etenivät keväisessä lumisohjossa olettaen, että kaikkien tuli väistyä kulkijan tieltä.

Nainen astui marketiin. Hän laski reppunsa kassaa vastapäätä ja vilkaisi kassatyttöä, joka näytti tympääntyneen joko tarkoituksettomaan elämäänsä tai autioon kauppaan ja täytti tyhjyyttä nakuttelemalla geelikynsiään kassahihnaa vasten.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Voinko mä jättää reppuni tähän? Pitäisi tehdä ruokaostokset eikä se mahdu noihin lokeroihin.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kassatyttö hätkähti puhuttelusta.

”Juu, ilman muuta”, hän lupasi ja silmäili muukalaista.

Kirkonkylässä kaikki tunsivat kaikki, joten uudet kasvot piristivät päivää, varsinkin näin eksoottisen linnun. Nainen erottui kuin papukaija varpusparvesta. Kassatyttö arvuutteli mielessään tulijan aikeita. Ehkä kansalaisopiston luennoitsija? Naisasianainen tai taiteilija? Yläkoulun sijainen, musiikinopettaja?

Papukaijanainen kiersi myymälän ja poimi kärryihinsä tavanomaiset maidot, leivät ja makkarat, suodatinpaperit ja tarjouskahvit. Ei ollut ainakaan vegaani. Nainen kaarsi kärryineen kassalle ja alkoi mättää ostoksiaan hihnalle.

”Nelkytkolme kakskytviis”, kassatyttö ilmoitti.

Nainen maksoi seteleillä. Kanta-asiakaskorttia hän ei syöttänyt.

”Toi kahvi olis tarjouksessa, jos on plussakortti.”

”Antaa olla, pienet ostokset”, nainen kuittasi ja kysyi:

”Kai mä voin laittaa tän ilmoituksen asiakastaululle?”

Nainen suoristi arkin kokoisen ilmoituksen, jossa tummalla pohjalla oli hänen haaveellinen kasvokuvansa, tähtiä, taivaankappaleita, säteileviä kiviä ja sateenkaari.

”Noora Näkijä Meedio.

Yhteys henkimaailmaan ja vainajiin.

Unien tulkintaa. Myös tarotit.

Tunnelukkojen avaus. Energian puhdistus ja tasapainotus.

Kaukoparannusta.

Tilaa rohkeasti vastaanottoaika!

Puhelinkonsultaatiot 2,48 + ppm”

Alimpana oli puhelinnumero.

Kassatytön silmät liimautuivat ilmoitukseen mutta hänen suunsa loksahti auki. Meedio lykkäsi hänelle kortin, jossa oli sama teksti ja kuva kuin julisteessa.

”Ota yhteyttä, jos siltä tuntuu”, nainen sanoi.

Hän pakkasi ostoksensa ja oli jo lähdössä kohti ilmoitustaulua, kun käännähti ja palasi kassatytön luokse.

”Anteeksi, että tunkeilen, mutta mulla on voimakas tunne, että mun pitää välittää sulle tää viesti.”

”Viesti?”

”Niin. En tiedä keneltä. Ehkä sinua suojelevilta enkeleiltä. Tuolta ylhäältä. Viesti varoittaa pahansuovasta tahosta. Varo häntä, joka auliisti lainaa sinulle rahaa. Hänellä on pahat mielessä ja hän on muuta kuin päällepäin näyttää. Tämä on tökeröä, mutta näin viesti kuului. Jätä huomiotta, jos se ei tunnu osuvan elämäntilanteeseesi. Sori”, nainen sanoi ja meni ilmoitustaululle julisteineen.

”Mistä se tiesi”, kassatyttö ajatteli.

”Ai se Nurmikunnasten entinen talo? Se mikä on tyhjänä?”

Nainen laski reppunsa rintamamiestalon kynnykselle. Avain oli oikeassa paikassa. Hän kopeloi sen esille, avasi oven ja astui sisään. Talosta huokui asumattomuus: joka lautaan, patjaan, nojatuoliin ja kutterieristeeseen pesiytynyt hyytävä kylmyys, kosteus, kadonneen elämän ominaishaju – ehkä jokin ruoka. Kaali, ruskea kastike, peruna, kostunut villavaate. Homeen makeaa hajua talossa ei tuntunut.

Nainen haki polttopuita liiteristä, jossa niitä vielä oli ja viritti varovasti tulen pönttöuuniin. Hän oli varautunut siihen, että katolle pitäisi kiivetä ja piippuun kurkistella, mutta uuni alkoi nopeasti vetää. Tuli humisi ja säteili lämpöä. Hän siirtyi keittiöön, missä vanhanaikainen puuliesi törötti pinttyneen likaisen sähköhellan vieressä. Hän sytytti tulen hellan pesään, ja lieden rautainen kansilevy alkoi nopeasti levittää lämpöä ja karkottaa kosteutta.

Talo alkoi naksahdella. Yöllä talo huokailisi ja natisisi kuin sadan vuoden unesta herätetty jättiläinen. Huonompihermoinen olisi säikkynyt, mutta naiselle oudot äänet, askelet ja kopinat olivat tuttuja. Hän selviäisi tästä, niin kuin oli selvinnyt kaikesta muustakin. Hän lämmittäisi talon, kuivattaisi petivaatteet, tuulettaisi, pesisi lattiat ja ikkunat, solmisi sähkösopimuksen, toivoisi että putket toimivat. Hänellä oli tehtävä ja se oli tehtävä, kun kerran henkivoimat niin vaativat.

Kassatyttö soitti kahden päivän päästä. Naista huvitti. Tyttö oli onnistunut hillitsemään itsensä kerrassaan yhden vuorokauden ajan. Nainen sopi ajan ja neuvoi tytölle osoitteen. Tyttö tunsi sen.

”Ai se Nurmikunnasten entinen talo? Se mikä on tyhjänä?”

Koska tytön hiljaisuus puhelimen toisessa päässä oli kysyvä, nainen katsoi parhaaksi selittää:

”Vuokrasin talon perheen pojalta. Tämä on ihan hyvässä kunnossa. Kyllä tänne uskaltaa tulla.”

”En minä sitä.”

Tyttö tuli ujona ja nolona, seisoi pihassa kauan ennen kuin uskaltautui koputtamaan ovelle. Näkijä meni avaamaan, hymyili rohkaisevasti ja ojensi kätensä.

”Tervetuloa, käy sisään. Näkijä, vaikka sen kai tiesitkin.”

”Selina”, tyttö henkäisi.

Hänen kätensä oli kylmä ja kapea, kovin pieni ja nuori.

”Tämä ei maksa mitään. Näkeminen on lahja tai kirous, kuinka sen ottaa.”

He istuivat 70-luvun pulleisiin plyysinojatuoleihin, näkijä hupsahti syvälle tuolin pehmeään syliin, Selina tasapainoili selkä suorana tuolin reunalle. Matalalla tiikkisellä kahvipöydällä oli keksejä ja teepusseja. Näkijä kaatoi kuppeihin kiehuvaa vettä. Talo oli asutun oloinen. Seinillä oli tauluja ja ryijy, kirjahyllystä katselivat matkamuistonuket ja valokuvat kehyksissään, sohvatyynyissä oli käsin virkatut päälliset. Nurkan pikkupöydällä suitsuketikku levitti itämaista tuoksuaan.

”Toivottavasti ei häiritse sinua. Koetan hävittää talon vanhoja hajuja ja tuoda omiani tilalle. Se on vaistomaista. Ota teetä. Rooibos on hyvää.”

”Mitä tämä maksaa?” Selina henkäisi.

Näkijä kumartui eteenpäin ja taputti tyttöä kädelle.

”Tämä ei maksa mitään. Näkeminen on lahja tai kirous, kuinka sen ottaa, ja se voidaan ottaa pois, jos sitä käyttää väärin. Minä annan sinulle lahjan kertomalla, mitä näen ja sinä voit antaa minulle lahjan, jos sinusta tuntuu, että sait jotain arvokasta. Mikä sinun lahjasi on, sen päätät ihan itse.”

Tyttö näytti helpottuneelta.

”Ymmärrän.”

”Olen tavallinen ihminen. Käyn ostoksilla marketissa. Minulla on tavallinen ammatti, graafinen suunnittelija. Maksan verot, käyn hammaslääkärillä. Näkeminen tuli, kun putosin lapsena tikkailta. Olin tajuton aika pitkään ja sinä aikana olin jossain. Kun palasin, oli väylä ylöspäin auki. En tietenkään tajunnut sitä lapsena. Luulin, että kaikki näkevät ja kuulevat niin kuin minä. Olin jo kolmekymppinen, ennen kuin ymmärsin, että lahja on saatu ja sitä on velvollisuus käyttää.”

”Miten sinä niin kuin tulit tänne?” Selina kysyi.

Näkijä hymyili iloisesti.

”Kävi käsky. Pakko totella. Sain viestin, että minun pitää mennä paikkaan, missä on Pyhälampi ja Kirkkojärvi. Olisivat voineet antaa tarkemmat koordinaatit. Oli jokseenkin työlästä selvittää. Suomessa on kymmeniä Kirkkojärviä ja Pyhälampia.”

”Mistä tiedät, että tämä on oikea paikkakunta?”

”Merkkejä oli ilmassa. Asuintalooni tuli putkiremontti. Oli pakko muuttaa pois. Tämän vuokrattava talo löytyi helposti. Minulle järjestettiin asuinpaikka, niin sen koin. Kun tulin kirkonkylään, tiesin olevani oikeassa paikassa. Pyhälammesta laskee Vähäjoki Kirkkojärveen, kylä on sen rannalla. Minulle oli näkynä näytetty kylän kuva.”

”Sitten vain tulit.”

Näkijä nyökkäsi.

”Kun on asettunut korkeampien voimien palvelukseen, pitää totella. Mutta nyt puhutaan sinusta. Onko sinulla jokin erityinen kysymys mielessäsi?”

Selina pudisti päätään.

”Jos kertoisit, mitä minusta näet.”

Niinhän ne aina. Ei mitään erikoista, mutta kuitenkin toiveissa jotain ihanaa, jotain parempaa, jotain erilaista kuin tämä nykyinen tässä. Näkijä tarttui Selinaa kädestä, sulki silmänsä ja keskittyi.

”Teet työtä rahan kanssa mutta omassa elämässäsi siitä on puutetta. Lähitulevaisuudessa en näe muutosta. Myöhemmin kyllä. Tässä on kolme naista, kaksi nuorta, yksi vanhempi. Jotain harmaata… kuin ukkospilvi… surua on paljon. Raskas suru naisten päällä. No, nyt se katosi.”

Näkijä avasi silmänsä. Selinan silmät olivat pyöristyneet.

”Se on ihan totta. Me ollaan äidin kanssa tosi tiukilla. Sekin oli totta mitä sanoit lainarahasta. Mä oon joutunut ottamaan pikavippejä, ja ne tuntuu vain kasvavan. Surukin on totta. Eikö ollut muuta?”

Näkijä pudisti päätään.

”Valitettavasti. En voi valita, mitä näen ja mitä viestejä saan. En voi määräillä yläkertaa. Näen sen, mikä minulle näytetään. Ehkä toisen kerran sitten. Joskus käy niin, että saan näyn vasta asiakkaan lähdettyä.”

Selina nousi ja kiitti. Näkijä saatteli tytön ovelle ja vilkutti.

”Tervetuloa toistekin. Vaikka vain teelle. Ja hei, yksi juttu vielä. Ei ole noloa unelmoida rakkaudesta. Nuoren ihmisen kuuluu tehdä niin. Joku nuori mies sinua katselee. On lähellä. Tuttu. Ota selvää miehen aikeista, älä ole liian sinisilmäinen.”

Selina oli alkanut arasti hymyillä.

”Ei minulla muuta”, Näkijä sanoi.

”Niin. Haluatteko keskusteluajan?”

Näkijä jäi seisomaan rapuilleen ja katselemaan maisemaa. Sen kauneus rauhoitti mieltä. Huhtikuun illassa oli sinipunainen vivahde, aurinko laski hitaasti, ilma alkoi viiletä. Talo oli mäellä, syrjässä kirkonkylästä. Täältä näki kylään, miten sen talot olivat asettuneet järven rannalle kuin helminauhaan. Pyhälampi ja Kirkkojärvi, nimet tulivat kaukaa. Lammessa oli ehkä kastettu pakanasuomalaisia, järven rannalle rakennettu kirkko. Nyt lammen toisella puolen siinteli punatiilinen tehdasrakennus, yhdenlainen kirkko sekin. Näkijä ei ollut huolissaan vaan odotti luottavaisesti, että asiat lähtisivät liikkeelle. Aina ne lähtivät.

Muutaman päivän kuluttua puhelin soi.

”Tässä on Hanna Silvennoinen”, asiallinen, itsensä keskellä oleva ja tärkeydestään tietoinen ääni ilmoitti.

”Niin. Haluatteko keskusteluajan?”

”Haluaisin keskustella kanssanne eräästä asiasta. Se koskee oikeastaan koko tätä paikkakuntaa. En enää tiedä, kenen kanssa tästä puhuisin. Te olette mahdollisuus. Ette te sen huonompi keskustelukumppani ole kuin joku muukaan. Ulkopuolisen katse voisi olla hyvä.”

”Minua voi sinutella. Tuntuu paremmalta niin. Milloin haluaisitte tulla?”

”Jos voisit tulla tänne. Herättää turhaa huomiota, jos minä tulen Nurmikunnasten talolle. Siitä puhuu kohta koko kylä. Asun lähellä tehdasta. Tasakattoinen rapattu talo Pyhälammen rannalla. Minuakin voi sinutella.”

”Enköhän löydä. Sopiiko heti tänään iltapäivällä? Minulla olisi aikaa.”

”Mitä pikemmin sen parempi. Tervetuloa. Tule mieluummin suoraan, niin että et kulje kylän läpi. Ymmärrät varmaan.”

”Toki.”

Näkijä käveli kumisaappaissaan kohti Pyhälampea ja mietti, että kevätloskan kuivettua voisi hankkia polkupyörän. Tai viedä liiterissä seisovan Jopon korjattavaksi. Se voisi olla halvempaa. Lammen rantaa kiersi kävelytie. Koivut riiputtivat jo urpujaan ja pajunkissat pölisivät keltaisina. Ojassa lirisi sulavesi. Kottarainen liversi ja jokin muu, joka ei ollut peipponen, sillä peipposen näkijä tunnisti. Ehkä rastas.

Lammen rannassa seisoi kaivinkone ja möyri mutaa. Kaivinkoneen kopissa mies keskittyi nykimään keppejään tai mitä ne nyt olivatkin.

Rapattu mahtitalo oli helppo tunnistaa. Se oli rakennettu tehtaan johtajaa varten parhaalle rantatontille vähän tehtaasta edemmäs. Ovi oli lakattua tiikkiä ja lasia, kuin keltaisia pullonpohjia. Ovikello äänsi hillityn porvarillisen soinnun.

Rouva Silvennoinen tuli itse avaamaan, kätteli ja ohjasi vieraan saliin. Jalopuiselle pöydälle oli katettu kahvit ja piirakat, ohuet lautasliinat oli pyöräytetty perhosiksi kahvikupin korvaan.

”Kahvia vai teetä?”

”Mitä itse tykkäät juoda. Kumpikin käy.”

”Jos sitten kahvia. Pistin jo tippumaan, kun näin, että olit tulossa.”

Naiset totesivat kevään olevan pitkällä. Valon lisääntymisen nopeus hämmästytti kumpaakin. Pääsiäinen oli tänä vuonna myöhään. Kumpikaan ei muistanut, miten pääsiäispyhät laskettiin. Täysikuulla oli asian kanssa tekemistä.

”Miten olet asettunut tänne? Kummitteleeko Nurmikunnasten talossa?”

Sitä ne kysyivät aina. Arvelivat huijariksi ja kokeilivat kepillä. Näkijä iski hymyillen takaisin.

”Vanha talo naksuu ja huokailee. Ihan normaalia. Mutta on siellä joku vanha mies, joka tykkää huonoa, että käytän hänen tavaroitaan. Kova polttamaan tupakkaa. Tupakanhajusta hänet tunnistaakin.”

Rouva Silvennoinen kiskaisi henkeä ja kadotti hetkeksi yliotteensa.

”Se on varmaan Nurmikunnaksen Eino. Kova tupakkamies. Siihen kuolikin, keuhkosyöpään ja vaimo meni puolen vuoden kuluttua perässä. Poika muutti työn perässä jonnekin. Miten… talon vuokraaminen, tarkoitan.”

”Vuokraus sujui asiallisesti. Netistä tämän löysin. Ei mitään ongelmaa.”

”Viisi vuotta sitten tästä kylästä katosi kolme ihmistä. ”

Kumpikin oli nyt tutkaillut vastapuolen eikä asiaa voitu enää pitkittää. Hanna Silvennoinen laski molemmat kätensä pöytäliinalle ja silitti sormenpäällään liinaan kirjottua kukkakuviota. Hänen katseensa seurasi sormen liikettä, ikään kuin häntä olisi hävettänyt kertoa asiansa.

”Haluaisin keskustella ulkopuolisen ihmisen kanssa tästä asiasta. Jonkun, jolla ei ole oma lusikka sopassa. Marketin Selina kertoi sinusta ja kehui kovasti. Ajattelin, että ei tästä vahinkoakaan ole. Kun en saa rauhaa. Viisi vuotta eikä rauhaa. Aina se pyörii mielessä.”

Näkijä katsoi naista myötätuntoisesti ja nyökkäsi.

”Viisi vuotta sitten tästä kylästä katosi kolme ihmistä. Yksi heistä oli minun mieheni, tehtaan omistaja ja toimitusjohtaja.”

Jatkuu ensi viikolla...

Anneli Kanto

on 68-vuotias kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja, joka on tunnettu historiallisista romaaneistaan. Kanto on kirjoittanut myös palkittuja lasten- ja nuortenkirjoja, näytelmiä sekä tv-draamoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla