Watkinsille käy huonosti. Ruusu ja Korhonen päätyvät komisarion juttusille, joka tuntuu tietävän enemmän kuin paljastaa.

Hokitikassa oli matkailumessut, ja kaikki majapaikat tuntuivat olevan täynnä. Vain Beachfront-hotellista löytyi yksi kahden hengen huone.

”Siinä on parivuode”, Korhonen sanoi Ruusulle, joka tuli perässä aulaan pysäköityään auton. Kello oli jo melkein kahdeksan illalla. ”Ei kai se haittaa?”

”Ei haittaa”, Ruusu vastasi. ”Sä voit nukkua sohvalla tai nojatuolissa tai vaikka lattialla.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”No kiva”, Korhonen sanoi ja maksoi huoneen luottokortillaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Huoneessa oli sentään divaanisohva. Ja lasitettu parveke, josta näki suoraan rannalle. Kun matkalaukut oli saatu huoneeseen, Korhonen sanoi menevänsä syömään hampurilaisen.

”Mulla ei nyt ole nälkä”, Ruusu sanoi. ”Mä käyn vähän kävelyllä.”

Aurinko laski horisonttiin, ranta näytti autiolta. Mainingit kiipesivät harmaalle hiekalle laiskan tuntuisesti.

Ajopuita ja kiviä oli kerätty sivummalle kasoihin, ja ajopuista oli myös taiteiltu iso vesihana ja erilaisia eläimiä.

Ruusu soitti äidille. Nyt kellon pitäisi kotona olla aamuyhdeksän.

”Taasko sä soitat”, kysyi äiti, joka aina valitti ettei Ruusu ikinä soita. ”Eikö tää tule kalliiksi? Matkatkin maksaa. Hassaat kaikki rahas.”

”On mulla nyt vähäks aikaa hassattavaa”, Ruusu sanoi.

”Jos et jää kiinni.”

”Mites siellä pärjätään?”

”Aina me pärjätään, vaikka pää kainalossa.”

”Ei kai mitään ole sattunut?”

”Ei mitään normikurjuutta kummempaa. Ulkovuoraus on saatu kiinni, nyt sopii talven tulla. Laudoissa on pohjamaali, lopputyöt jää ensi kesään.”

Peltikatto oli uusittu jo ennen Ruusun lähtöä. Ulkorakennuksen remontti jäisi sekin seuraavaan kesään.

”Onko Nikkilää näkynyt?”

”Käy se aina välillä. Jututtaa työmiehet ja muksut, ja vähän muakin. Ehkä tästä vielä tulee jotain. Tai en mä tiedä, ku sillä on jo se komissaarinsa. Hurja-Hanna…”

Ruusu sai nyt puhua lastenkin kanssa. Eevin puheista ei paljon tajunnut, mutta äittää tyttö hoki. Iivari ja Jalmari kertoivat, mitä eläimet olivat tehneet. Kuusivuotias Jalmari kertoi senkin, että Nikkilä oli ollut heillä yötä. Mummon kanssa kaksin makkarissa.

Siinä vaiheessa äiti otti luurin pois pojalta ja sanoi, että nyt riitti rahantuhlaus. Ruusu yritti vielä luvata tuliaisia, mutta puhelu oli jo päättynyt.

 

Keskelle hiekkarantaa oli kivikasaan pystytetty ajopuukirjaimista teksti HOKITIKA, ja sen edessä oli sinivihreäruutuinen betoninen nojatuoli. Siinä näkyi istuvan joku.

Ruusu meni katsomaan.

Watkins oli etuajassa. Hän retkotti tuolilla rennon näköisenä, mutta velttona. Silmät kiinni. Pää oli rauennut selkänojan päälle.

”Watkins”, Ruusu sanoi ja kosketti miehen kättä.

Se tuntui kylmältä.

Ulkoisen väkivallan merkkejä ei näkynyt. Perushoitajana Ruusu tiesi, mitä piti tehdä. Hän haki turhaan kaulalta pulssia. Täytyi yrittää elvytystä. Hän tarttui miestä kainaloiden alta ja veti hänet hiekalle selälleen, avasi hengitystien ja tunnusteli poskellaan ilmavirtaa. Ei tuntunut, eikä rintakehä liikkunut.

Ruusu aloitti paineluelvytyksen. Kämmentyvi keskelle rintalastaa, toinen käsi alemman päälle. Kolmekymmentä lujaa painallusta. Kylkiluut rusahtelivat, mutteivät toivottavasti murtuneet.

Taas hän avasi Watkinsin hengitystien, sulki sieraimet, peitti suullaan hänen suunsa ja puhalsi rauhallisesti kaksi kertaa. Watkinsin rintakehä nousi ja laski.

Kolmekymmentä painallusta, kaksi puhallusta. Kolmekymmentä painallusta, kaksi puhallusta. Kolmekymmentä painallusta, kaksi puhallusta. Hän jatkoi sitä pitkään. Hän muisti kyllä, että olisi pitänyt soittaa hätänumeroon, mutta hän ei muistanut mikä se täällä oli.

Ruusu jatkoi elvytystä, vaikka alkoi jo tajuta, että teki turhaa työtä. Watkins ei enää heräisi henkiin.

”Joko sä löysit uuden heilan?”

Ruusu havahtui kuin olisi ollut jonkinlaisessa transsissa. Hän veti huulensa pois Watkinsin kylmiltä huulilta ja oikaisi selkänsä. Korhonen seisoi hänen edessään, betonisen nojatuolin vierellä, ja näytti kiinnostuneelta.

”Mä… Mä yritin elvyttää…”

”Näyttää jo vähän turhalta. Etkö sä huomannut tuota luodinreikää niskassa?”

”Mitä?”

Ruusu kavahti pystyyn ja otti vielä yhden taka-askeleen. Korhonen kyykistyi Watkinsin viereen ja käänsi miehen ylävartaloa sen verran, että Ruusu näki niskassa mustareunaisen luodinreiän.

”Etupuolella ei näy ulostuloaukkoa, joten luoti on jäänyt sisään”, Korhonen sanoi ja alkoi tutkia vainajan taskuja. ”Se on varmasti ollut pienikaliiperinen ja ammuttu aika jyrkässä kulmassa alaspäin.”

Taskuista ei löytynyt mitään.

”Tarkkaan on putsattu.”

Korhonen katsoi vainajan kasvoja tarkemmin.

”Mähän tunnen tän tyypin. Tää istui Zürichistä Hamadiin sun vieresssäs. Te juttelittekin. Olitteko te sopinut tapaamisen tänne?”

”Ei”, Ruusu kiisti heti. Hän ei vieläkään luottanut Korhoseen. ”Mä tulin vaan kävelylle ja löysin tän täältä.”

”Mitä te juttelitte koneessa?”

”Se kertoi että se on kielitieteilijä Samuel Watkins ja sitten se kertoi, miten se vertailee äidinkielen vaikutusta englannin ääntämiseen.”

”Pitkään sä jaksoit kuunnella kielitieteellisiä luentoja.”

”Mä oon aina ollut kiinnostunut tieteestä”, Ruusu sanoi. ”Pitäis varmaan soittaa poliisi.”

Korhonen nyökkäsi.

”Parempi ettei puhuta mitään siitä, että on ennenkin nähty tää heppu. Muuten asiat mutkistuu liikaa, eikä me päästä eteenpäin täältä.”

”Mihin me ollaan seuraavaksi menossa?”

”Itärannikolle Kaikouraan.”

”Mitä siellä sitten on? Miksi me mennään sinne? Äläkä sano, että sitten näet. Mä lähden muuten omille teilleni.”

”Mennään jututtamaan yhtä valassafarijärjestäjää. Piet Velmont Amsterdamista. Entinen jalokivikauppias. Timantti oli sen liikkeessä myynnissä 2001, Mustan timantin nimellä.”

 

Ruusu ja Korhonen saivat viettää yönsä hotellissa, kun olivat ensin kertoneet poliisille miten ruumis oli löytynyt ja ettei heillä ollut aiemmin ollut mitään tekemistä vainajan kanssa. Ruusu oli varmuuden vuoksi poistanut vessareissullaan kännykästä ”Gandalfin” lähettämän tekstarin.

Huoneen divaanisohva oli vähän lyhyt Korhoselle, hänen jalkateränsä jäivät roikkumaan tyhjän päälle. Rannalta paistoi kirkas valo poliisien lampuista, kun he tutkivat ruumiin löytöpaikkaa ja sen ympäristöä. Ruusu ei saanut unta. Päässä pyörivät Watkinsin niskasta löytynyt luodinreikä ja sen herättämät puolen vuoden takaiset kauhukuvat. Ei uskaltanut nukahtaa, kun ei tiennyt mitä unia näkisi.

Korhonenkin tuntui kääntelehtivän vuoteellaan. Ehkä hän oli nukkunut liikaa varastoon.

Aamukahdelta Ruusu sanoi:

”Tuu tänne. En mä saa kuitenkaan nukuttua.”

”En mäkään”, Korhonen sanoi ja tuli.

Loppuyö kuluikin mukavasti. Ruusu ei enää kaivannut unta.

Jossain vaiheessa Ruusu oli kuitenkin nukahtanut. Hän heräsi siihen, että Korhonen hivuttautui pois hänen altaan.

”Kello on puoli yhdeksän”, Korhonen sanoi ja suuteli häntä. ”Meidän piti olla ysiltä poliisiasemalla kuultavana.”

Korhosen tumma sänki alkoi jo käydä parrasta, mutta ei se haitannut Ruusua. Hän alkoi luottaa mieheen.

Ruusu kävi ensimmäisenä suihkussa. Vetäessään farkkuja jalkaansa hän säikähti.

Timantti oli kadonnut kellotaskusta!

Oliko Korhonen pöllinyt sen? Vai oliko se vain pudonnut taskusta?

Ruusu katsoi ensin tuolin, jolla hänen vaatteensa olivat yöllä olleet. Siinä ei näkynyt mitään, mutta kokolattiamatolla tuolin juurella lepäsi tumma timantti. Hän poimi sen nopeasti ja sujautti taskuunsa. Hän ehti tehdä sen juuri ennen kuin Korhonen tuli suihkusta.

Miten ihmeessä kivi oli pudonnut taskusta? Se sopi sinne niin tiukasti. Oliko Korhonen penkonut hänen tavaroitaan sillä aikaa, kun hän oli suihkussa?

Oli. Hän oli jättänyt olkalaukkunsa keskelle kirjoituspöytää, ja nyt se oli pöydän reunalla.

Mutta miksi Korhonen oli jättänyt timantin lattialle? Oliko se pudonnut sinne hänen huomaamattaan, kun hän oli laskenut housut takaisin tuolille?

Ehkä.

Joka tapauksessa Korhonen tiesi nyt, että timantti oli hänellä. Ja hän tiesi, ettei Korhoseenkaan voinut luottaa.

 

Hokitikan poliisiasema oli vaatimaton matala rakennus vain muutaman korttelin päässä rantahotellista, aivan suuren liikenneympyrän ja kaupungin kellotornin tuntumassa. Rikoskomisario Ann Heathers otti Korhosen ja Ruusun vastaan arkistokaapin ja paperipinojen täyttämässä työhuoneessaan, jonka ikkunasta aukesi näköala naapuritalon lankkuaitaan. Työpöydällä oli tietokone, jonka näyttöä oli pidetty litteänä ehkä kymmenen vuotta sitten.

Komisario oli pitkä, hoikka, viisikymppinen, eteerisen kaunis mutta samalla juurevan tuntuinen. Jotain keijumaista hänessä oli. Pitkät vaaleat kiharat oli sidottu poninhännälle. Valkoinen housupuku valkoisine paitoineen näytti rypyttömältä ja tahrattomalta, sinivihreät silmät tuntuivat näkevän kaiken.

Nainen tarkisti heidän passinsa ja sanoi jo lukeneensa heidän alustavat lausuntonsa.

”Haluaisin vielä hieman tarkistella yksityiskohtia. Ensin vaikka neiti Toivoselta.”

Komisario Heathers heitti Korhoseen katseen, joka nosti vakuutusetsivän tuoliltaan ja vei hänet käytävään. Kun ovi oli sulkeutunut Korhosen takana, Heathers keskitti katseensa Ruusuun.

”Hokitika on pieni kaupunki, meillä on vain pari tuhatta asukasta. Mutta 1860-luvulla tämä oli lännen kultaryntäyksen keskus. Ja täällä vallitsee vieläkin lännen laki.”

”Mitä sä tarkoitat?” Ruusu ihmetteli.

”Etkö todellakaan ollut nähnyt vainajaa aiemmin?”

Ruusu tiesi, mitä hänen piti sanoa, mutta huomasikin sanovansa:

”Hän istui lentokoneessa vieressäni Zürichistä Hamadiin.

”Miksei Sydneyyn?”

”Hänet vietiin Hamadissa turvatarkastuksesta sivuun. Seuraavan kerran näin hänet tuolla rannalla kuolleena.”

”Eikö hän ottanut sinuun yhteyttä missään vaiheessa?”

”Eilen tuli tekstiviesti. Hän halusi tavata Hokitikan merkin alla rannalla kello 21.”

”Miksi tuhosit viestin?”

”En tiedä.”

”Miksi menit rannalle jo kahdeksan jälkeen?”

”Soitin kotiin äidille. Hän hoitaa lapsiani.”

”Mitä teit, kun löysit vainajan?”

”Yritin elvyttää. Olen perushoitaja, tiedän mitä pitää tehdä.”

”Vaikka uhrilla olisi luodinreikä niskassa?”

”En huomannut sitä.”

”Onko sinulla aavistustakaan, miksi tohtori Watkins tuli Hokitikaan?”

”Varmaankin Tumman timantin takia.”

Komisario pyyhkäisi hiussuortuvan pois otsaltaan ja katsoi Ruusuun hetken hiljaa. Ruusu ei käsittänyt, mikä häneen oli mennyt. Hän ei pystynyt valehtelemaan tuolle naiselle. Tämä tuntui tietävän kaiken joka tapauksessa.

Ehkä siksi Heathers ei kysynyt, missä timantti oli.

”Ruusu”, Heathers puhutteli häntä. ”Katso peiliin.”

”Mitä ihmettä?”

”Katso peiliin. Mieti, onko sinusta siihen tehtävään, jonka olet saanut. Pystytkö siihen todella? Mieti myös, mitä todella aiot. Ja kenen kanssa? Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä, jotta voit pitää heitä silmällä. Voit luottaa vain itseesi.

Ruusu nyökkäsi, mutta katsoi koko ajan komisarioon. Jostain syystä hän ei voinut irrottaa katsettaan noista sinivihreistä silmistä, jotka olivat syvät kuin porakaivo. Hän tunsi uppoavansa niihin.

”Voit luottaa vain itseesi – ja minuun”, Heathers sanoi. ”Soita, jos tarvitset apua. Äärimmäisessä hädässä.”

Heathers ojensi Ruusulle nimikortin, jonka vasemmassa reunassa komeili Uuden-Seelannin poliisin logo: kirjaimet N, Z ja P päällekkäin saniaisten keskellä, punainen brittikruunu yläpuolellaan. Teksti oli sekä englanniksi että maoriksi: Anne Heathers, rikoskomisario, ja puhelinnumero ja sähköpostiosoite.

”Kiitos”, Ruusu sanoi ja pani kortin olkalaukkuunsa.

Komisario nousi ja ojensi Ruusulle kätensä pöydän yli.

”Kiitos kun olit rehellinen.”

”Oliko mulla vaihtoehtoa?”

”Ei”, Heathers sanoi hymyillen ja puristi Ruusun kättä lämpimästi. ”Toivottavasti et tarvitse apuani.”

Vasta ovella Ruusu pystyi irrottamaan katseensa komisariosta. Kun Korhonen astui vuorostaan sisään, Ruusu meni poliisiaseman aulan vessaan ja katsoi itseään peilistä.

Oliko hänestä siihen tehtävään, jonka hän oli Watkinsilta saanut? Mikä se oikeastaan oli? Pystyisikö hän siihen? Mitä hän todella aikoi? Ja kenen kanssa?

Nyt hän tiesi, ettei voisi luottaa muihin kuin itseensä. Ja ehkä komisario Heathersiin. Äärimmäisessä hädässä.

Kun Korhonen tuli komisario Heathersin huoneesta, Ruusu kuuli Heathersin viimeiset sanat:

”Kiitos kun olitte rehellinen, etsivä Murto.”

”Etsivä Murto?” Ruusu kysyi, kun he olivat päässeet autoonsa ja löytäneet sen ikkunasta sakkolapun, jonka Korhonen – tai Murto – ruttasi taskuunsa.

”Meidän täytyy tankata. Tuolla liikenneympyrästä vasemmalla taisi olla huoltoasema.”

Ruusu käynnisti auton ja lähti ajamaan kohti liikenneympyrää, jonka keskeltä kellotorni kohosi.

”Tankkauksen jälkeen sä viimeistään selität tai mä heitän sut hiiteen autostani.”

”Mä voin selittää heti”, mies lupasi. Tyypillinen mies. Selitys löytyi aina, hyvä tai huono. Useimmiten kelvoton. ”Mähän sanoin jo että… Keep left! Keep left!”

”Mitä sä höyryät?” Ruusu kysyi, mutta tajusi sitten kiertävänsä liikenneympyrää väärään suuntaan. Hän tajusi sen siitä, että vastaan tuli musta avolavapakettiauto, joka tööttäsi ja väisti häntä palopostia päin. Samassa hän tajusi tunnistavansa vastaantulijat. ”Orcin veljekset!”

”Käänny nyt oikealle!” Korhonen-Murto komensi. ”Ja seuraavasta vasemmalle. Ja pysy koko ajan vasemmalla!”

Ruusu totteli. Taustapeilistä hän ehti nähdä, että paloposti rikkoutui ja alkoi syöstä vettä korkeuksiin kuin suihkulähde ja että veljekset purkautuivat autosta ja puivat nyrkkiä heidän peräänsä.

”Tuolla näkyy se huoltis. Kurvaa siihen, mä tankkaan. Muuten ei selvitä vuoriston läpi.”

Ruusu kurvasi kylmäaseman pumpun eteen ja nousi avaamaan polttoainesäiliön lukon avaimella. Korhonen käytti luottokorttiaan koneessa ja alkoi tankata. Kumpikin vilkuili koko ajan tielle. Veljeksiä ei ainakaan vielä näkynyt.

Mutta kun he nousivat autoon, jostakin pujahti takapenkille pienikokoinen kaljupäinen poika, joka näytti ikäänsä vanhemmalta ja lonksutti levottomasti leukojaan.

”Mä vien teidät Mordoriin”, poika kähisi. Tonyhan se siinä. Tuttu autovaras.

”Mordoriin?” Ruusu tarkisti.

”Mikä se on?” Korhonen ihmetteli.

”Mun aarteeni on siellä”, poika jatkoi.

”Mennään”, Korhonen sanoi.

”Sun piti selittää”, Ruusu muistutti.

”Veljekset tulee”, Korhonen sanoi ja osoitti tielle heidän taakseen.

Niin tulivatkin. Juoksujalkaa. Väliä oli vielä muutama sata metriä.

Ruusu käynnisti ja kaasutti maasturin matkaan.

”Minne mennään?”

”Seuraat vaan noita viittoja Arthurinsolaan. Me mennään sitä kautta noiden vuorten läpi Christchurchiin ja sitten itärannikkoa pitkin Kaikouraan.”

”Just sinne mun piti teidät opastaa”, Tony sanoi.

Orcin veljekset kutistuivat nopeasti taustapeilissä ja lakkasivat juoksemasta. Lähtisivät varmasti etsimään itselleen uutta autoa.

Ruusu otti mukavan asennon ratin takana ja sanoi Korhoselle:

”Nyt se selitys, etsivä Murto.”

 

Jatkokertomus päivittyy lauantaisin.

Tapani Bagge

56-vuotias kirjailija, joka on julkaissut pitkälti yli 100 kirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia ja tv-käsikirjoituksia sekä toiminut suomentajana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla