Vakuutusetsivä Korhonen palkkaa Ruusun autonkuljettajakseen. Tumma timantti painaa Ruusun housuntaskussa.

Aamulla Ruusu vasta viritteli kahvinkeitintä, kun puhelin soi. Tuntematon suomalainen numero. Varmaan joku puhelinmyyjä, jonka puhelusta Ruusu joutuisi maksamaan välin Suomesta Uuteen-Seelantiin. Hän jätti vastaamatta.

Jo yöllä Ruusu oli soittanut kämpästä huolehtivalle naiselle, joka oli luvannut että lukkoliikkeestä kävisi aamulla joku vaihtamassa parvekkeen oven lukon. Poliisia kai oli turha hälyttää, kun ei mitään ollut viety?

Sama se Ruusulle. Rengon perämetsässä hän oli tottunut tulemaan toimeen omin avuin. Hän irrotti yhden olohuoneen kattolampun ripustuksesta pätkän rautalankaa ja kehitteli siitä parvekkeen oveen hätävaralukituksen loppuyöksi. Tukevampi se oli kuin alkuperäinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Maailmalla oli tapahtunut kaikenlaista, mutta Ruusu ei jaksanut kiinnostua. Läheisellä Mount Cookilla oli sattunut sumussa helikopterionnettomuus, jossa viisi ihmistä kuoli. Ruusu päätti olla lähtemättä helikopterilennolle tällä reissulla. Ensimmäinen kerta se olisi ollutkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vastapäätä oli kahvila, josta leijui parvekkeelle tuoreiden leivonnaisten tuoksu, mutta Ruusu nautti mieluummin aamukahvinsa omassa rauhassa. Ei tarvinnut meikata ja pukeutua. No, oli hän farkut vetänyt jalkaansa, kun parvekkeelta näkyi suoraan toisen kerroksen salille.

Kuka idiootti tuolla kadulla soitti torvea?

Joku oli muuten saattanut nähdä sen öisen hiippailijan tuolta salilta tai kahvilan yläkerran baarista. Voisi illemmalla käydä kyselemässä. Mutta ennen kymmentä pitäisi mennä satamaan, että ehtisi järviristeilylle.

Sää oli onneksi kaunis, taivas melkein pilvetön. Tuntui hyvältä vain istua siinä aamuauringossa, juoda kahvia ja syödä voileipää. Ilman että oli kiire mihinkään, ilman että kukaan muksuista roikkui hihassa ja kaipasi huomiota.

Samaan aikaan hänellä oli jo hirveä ikävä niitä pikku tuholaisia. Olikohan Eevillä flunssa? Ääni oli ollut vähän maassa, eikä tyttö ollut saanut nukuttuakaan…

Kuka idiootti tuolla kadulla soitti torvea? Ruusu kurkisti kaiteen yli.

Vakuutusetsivä Korhonenhan se siellä valkoisine maastureineen, Toyota se taisi olla. Korhonen huomasi heti Ruusun ja huikkasi:

”Sullahan ei ollut varattuna muuta kuin paluulento?”

”Ei niin. Mitä sitten?”

Korhonen näytti vasenta kättään, josta oli kolme keskimmäistä sormea paketissa, yksitellen valkoiseen sideharsoon käärittynä.

”Mä tarviin kuskin.”

”Mitä sun sormilles tapahtui?”

”Mä leikkasin leipää.”

”Ei olis kannattanut. Tuu tänne ylös, niin puhutaan.”

 

Korhonen lukitsi Toyotan kadun laitaan ja lähti tulemaan rappuun. Ruusu mietti kuumeisesti. Oliko Korhonen tosiaan leikannut leipää – vai oliko hän saanut krikettimailasta, kun yritti varastaa Ruusun olkalaukun? Toisaalta varas oli näyttänyt hintelältä ja hänen sormensa pitkiltä ja hoikilta. Ja mitä ihmettä Korhonen olisi tehnyt Ruusun olkalaukulla?

Toisaalta Ruusu ei ymmärtänyt, mitä kukaan olisi tehnyt hänen olkalaukullaan. Hänellä oli kyllä pari tuhatta euroa käteistä mukanaan, mutta suurin osa siitä oli myttyinä rintaliiveissä. Vai oliko joku saanut vihiä, että tumma timantti oli hänellä?

Mitä hän ylipäätään tekisi timantilla? Odottaisi turhaan, että Qatarissa vankilaan joutunut Gandalf, tai siis Watkins, tulisi hakemaan sen häneltä?

Entä jos kirous alkaisi vaikuttaa häneen?

Paljon hyviä kysymyksiä. Yhtään vastausta Ruusu ei ehtinyt keksiä ennen kuin ovikello soi.

”Sähän oot kova gimma.”

”Kerää kamas niin lähdetään”, Korhonen sanoi heti. ”Mulla on Hokitikassa yksi tyyppi, jota pitää jututtaa… Mitä tolle parvekkeen ovelle on tapahtunut?”

”Joku murtautui tänne viime yönä”, Ruusu sanoi ja sulki rapun oven Korhosen perässä. ”Mun pitää odottaa lukkoliikkeen miestä.”

”Katosko jotain? Kai sä teit rikosilmoituksen? Onko sulla vakuutus?”

”On mulla matkavakuutus, mutta mitään ei kadonnut.”

”Ootko varma?”

”Mä huitasin varasta krikettimailalla näpeille, kun se vasta tavoitteli mun veskaani. Jätkä lähti uikuttaen karkuun.”

”Krikettimailalla?” Korhonen sanoi ja katsoi Ruusua arvostavasti. ”Sähän oot kova gimma.”

”Rengossa ei muuten pärjää.”

”Sen mä uskon. Onko sulla jotain arvotavaraa vai oliko se vaan ihan joku satunnainen yritys?”

”Varmasti ihan satunnainen. Mitä sä maksat kuskilles?”

”Saat hyvää seuraa, ja voin mä safkoja höylätä firman kortilla. Majoitukset sun pitää maksaa ite, ei mulla ole semmoista edustustiliä.”

”Miten edustustili liittyy kuskin palkkaan?” Ruusu kysyi.

”Ei mitenkään. Mutta ei mulla ole valtuuksia palkata kuskiakaan. Mä ajattelin, että jos sä kaipaat matkaseuraa…”

Ruusu ei ollut uskoa korviaan. Oli kundilla pokkaa.

”Jos mä kerran elämässä pääsen omin päin ulkomaille, miksi hitossa mä ryhtyisin jonkun vakuutusdekkarin kuskiksi? Varsinkaan, kun sä et voi kertoa mulle mitä sä tutkit. Pitääkö mun pistää pussi päähän, kun sä meet jututtamaan sitä tyyppiäs? Ajelen sokkona, niinkö?”

 

Ensimmäistä kertaa Korhonen meni hieman vaikean näköiseksi. Hän katseli lenkkareitaan ja sanoi:

”Niin no… Kai mä jotain voin kertoa. Jos sä lupaat, ettet kerro eteenpäin.”

”Kaikki tai ei mitään.”

”Kaikki?”

”Kaikki tai ei mitään. Jos mä huomaan, että sä pimität jotain, mä lähden heti omille teilleni.”

”Olkoon menneeksi”, Korhonen sanoi ja tarjosi Ruusulle kättään. Sitä ehjää.

Ruusu tarttui siihen, vaikka häntä epäilyttikin, oliko hän täysissä järjissään. Tiedä mihin seikkailuihin hän joutuisi tuon vakuutusetsivän kanssa. Jos mies nyt edes oli vakuutusetsivä. Nimestäkään ei ollut varmuutta.

Mutta juuri se Ruusua kiehtoikin.

"Sun pitää kertoa, mitä me tutkitaan."

Kello oli kymmenen. TSS Earnslaw’n höyrypilli vihelsi satamassa, ja Ruusu starttasi valkoisen Toyota RAV4:n entisen kämppänsä edestä. Toisen yön majoitus jäi hänen tappiokseen, koska hän oli jo maksanut sen eikä perunut ajoissa. No, ei se häntä konkurssiin vienyt.

Tuntui oudolta vaihtaa vasemmalla kädellä. Rattikin oli väärällä puolella. Vuokra-auton kojelaudassa oli iso teksti: KEEP LEFT.

”Mitäs toi nyt tarkoittaa?” Ruusu kysyi Korhoselta.

”Että pysy vasemmalla”, Korhonen sanoi ja kiinnitti turvavyönsä, alkoi sitten räplätä auton navigaattoria. ”Mä syötän tänne osoitteen, seuraat vain ajo-ohjeita. Mä voin vaikka ottaa nokoset.”

”Etkä voi”, Ruusu sanoi. ”Mun täytyy ensin päästä jyvälle tästä vasemmalla ajamisesta.”

”Kunhan vaan väistelet vastaantulijat.”

”Ja sitten sun pitää kertoa, mitä me tutkitaan ja mikä on tilanne. Sä lupasit.”

 

Citymaasturi lähti jymäkästi liikkeelle. Väärään suuntaan. Navigaattorin kärsivällinen naisääni kehotti tekemään U-käännöksen heti kun se olisi mahdollista.

Ruusu teki sen seuraavassa risteyksessä. Liikennettä ei ollut siihen aikaan hirveästi, ja hän onnistui omasta mielestään hyvin. Korhonen kuitenkin osoitti tien vasenta laitaa ja karjui:

”Keep left! Keep left!”

”Ota iisisti”, Ruusu sanoi ja kurvasi vasemmalle kaistalle.

Parin korttelin päästä heidän piti kääntyä liikenneympyrästä vasemmalle jyrkkään ylämäkeen. Ruusu lähti ympyrässä oikealle eli väärään suuntaan ja joutui kiertämään pari kierrosta ennen kuin pääsi kääntymään ylämäkeen. Vastaantulijat väistelivät ja tööttäilivät.

Mäki oli jyrkkä. He sivuuttivat hautausmaan ja köysiradalle vievän kävelytien ja tulivat maantielle, jota pitkin lähdettiin pohjoiseen, syvemmälle vuoristoon. Meri jäi vuorten taakse vasemmalle. Maisemat olivat huikeita: rosoista kalliota, jyrkkiä niittyjä. Ylhäällä jyhkeää havumetsää, vähän alempana sademetsämäistä lehtoa. Toisinaan tie kapeni yhden auton kuljettavaksi sillaksi joen tai puron yli.

"Timantti on seikkaillut eri puolilla maailmaa ja väitetään, että se olis kirottu."

Hokitikaan oli melkein 484 kilometriä. Navigaattorin mukaan kuuden tunnin ja kahdeksantoista minuutin matka.

”Voidaan pysähtyä matkalla syömään”, Korhonen lupasi.

”Miksi me mennään Hokitikaan?” Ruusu kysyi, kun vielä muisti. ”Kuka siellä on?”

”Joan Nehemiah, toivottavasti. Kuuluisa jalokivivaras, nyt tosin eläkkeellä. Hän on perustanut saksanhirvitilan ja väittää luopuneensa kokonaan rikoksista. Ehti kai tienata jo tarpeekseen.

”Mitä me kysytään siltä?”

”Sä et kysy mitään. Saat tulla mukaan, jos lupaat pysyä kuunteluoppilaana. Tää homma vaatii kokemusta ja osaamista.”

”Mitä sä aiot kysyä siltä?”

”Mä en kysy sitä suoraan, mutta mä yritän saada selville, onko sillä jotain tietoa… Keep left!”

Ruusu katsoi Korhoseen ihmeissään.

”Niin mistä?”

”Pysy vasemmalla!” Korhonen karjaisi.

 

Ruusu tajusi vaihtaa kaistaa juuri sopivasti ennen vastaan tulevaa maasturia. Vastaantulija soitti torvea.

”Niin mistä sä yrität saada tietoa?” Ruusu kysyi.

”Tummasta timantista.”

”Mikäs se on?” Ruusu kysyi. Hän oli ylpeä itsestään. Ei tullut edes noloa katkosta.

”Nykyisellään 44,5 karaatin savunharmaa timantti, joka löytyi 1600-luvulla Intiasta. Se on seikkaillut eri puolilla maailmaa ja väitetään, että se olis kirottu. Viimeksi se katosi vuonna 1917 Viipurista, Monrepos’n kartanosta. Kartanon omistaneen Nicolay-suvun edustaja palkkasi mut etsimään sen…”

”Onko ne hukanneet kartanonsa?”

”Senkin. Se jäi Pariisin rauhansopimuksessa Neuvostoliiton puolelle. Mutta Nicolayt palkkasi mut etsimään Tummaa timanttia…

”Hetkinen. Eikös sun pitänyt olla vakuutusetsivä?”

”Niin mä olenkin. Mutta tää on viraapelihomma, mä oon lomalla vakuutusyhtiöstä.”

”Okei”, Ruusu sanoi, vaikkei ollut ihan varma. Mikähän tämä Korhonen loppujen lopuksi oli miehiään? Ja mitähän hän olisi tuuminut, jos olisi kuullut että Tumma timantti oli Ruusun farkkujen taskussa?

Korhonen jatkoi tarinaansa:

”Mä oon saanut selville, että timantti myytiin pimeillä markkinoilla Pariisissa 1919. Luultavasti Neuvostovaltio rahoitti sillä asehankintojaan. Niillähän oli vielä sisällissota kesken.”

”Ja kirous toimi hidastetusti: Neuvostoliitto kaatui seitkyt vuotta myöhemmin.”

”Mistä tiesit, että timantti on kirottu?”

”Mä oon varmaan lukenut siitä jostain lehdestä”, Ruusu sepitti nopeasti. Ylpeys oli käynyt lankeemuksen edellä. ”Ei sillä, että mä uskoisin mihinkään kirouksiin.”

”Ei uskonut Emmanuel Pironkaan, joka timantin osti. Menestyksekäs terästehtailija Elsassista. Mutta toisessa maailmansodassa Piron menetti vaimonsa keskitysleiriin ja timantin Göringin rosvojoukolle, joka keräsi taidetta ja arvoesineitä miehitetyiltä alueilta. Sodan jälkeen timantti päätyi Amerikkaan. Sen salakuljettanut amerikkalaissotilas joutui moottoripyöräonnettomuuteen ja menetti päänsä, kun edellä ajavasta kuorma-autosta lensi metalliromua.”

”Kirous taas.”

”Tai huono tuuri. Sitä maailmassa riittää ihan ilman kirouksiakin. Perikunta menetti timantin valtiolle ja se palautettiin Eurooppaan Pironin suvulle. Emmanuel tosin oli jo päätynyt giljotiiniin ammuttuaan naapurin, jonka ilmianto oli vienyt hänen vaimonsa keskitysleiriin sodan aikana. Pironin serkku Jean ei pystynyt maksamaan perintöveroa ja menetti timantin Ranskan valtiolle. Se oli aikansa näytteillä Louvressa, mutta 1967 se katosi sieltä remontin yhteydessä.”

”Mikseivät Nicolayt missään vaiheessa vaatineet timanttia itselleen?” Ruusu ihmetteli.

”Ei heillä ollut aavistustakaan sen vaiheista. Paul de Nicolay ja hänen siskonsa olivat uskonnollisia ihmisiä eivätkä niin piitanneet maallisista. Heille ei jäänyt suoria perillisiä, mutta Ruotsin-serkut kiinnostuivat timantista, kun sen tarina tuli esiin Olof Palmen murhatutkimuksissa.”

”Miten Tumma timantti liittyy Palmeen?”

”Tiettävästi sitä oli tarjottu Etelä-Afrikasta vakuudeksi erääseen Boforsin asekauppaan, jonka Palme sitten kielsi. Eteläafrikkalaiset eivät pitäneet siitä.”

”Ja tappoivat Palmen, niinkö?”

”Ei ihan suoranaisesti, mutta vaikuttivat asiaan.”

”Musta tuntuu, että Palme-jutussa on kyse siitä, että ruotsalaiset eivät voi hyväksyä yksinkertaista ratkaisua eli sitä että Pettersson teki sen ja poliisit sössivät tutkinnan. Pitää kehitellä kaikenlaista salaliittoteoriaa. Ihan niin kuin aikoinaan Kennedyn kanssa.”

”Ehkä timantti ei sitten lähtenytkään Zürichistä."

”Sähän olet perehtynyt asioihin.”

”Kaikenlaista tulee luettua, ettei aivot ihan nyykähdä lasten- ja eläintenhoidon parissa. Sä oot sitten käynyt Etelä-Afrikassa sen timantin jäljillä?”

”Mä olen pyörinyt ympäri maapalloa viimeisten viiden vuoden aikana. Eteläafrikkalaiselta De Rhuys -timanttifirmalta Tumma timantti varastettiin 1993. Seuraavaksi se tuli esiin Zürichissä, kun jäljitettiin natsien varastamaa tavaraa tallelokeroista. Se oli jotenkin taas päätynyt yhteen Göringin sveitsiläisbulvaanin vuokraamista lokeroista.”

”Tai siten on olemassa kaksi Tummaa timanttia”, Ruusu sanoi.

”Sekin on tietysti mahdollista”, Korhonen myönsi. ”Tämä Sveitsistä löytynyt timantti yritettiin palauttaa Ranskaan, mutta katosi matkalla, kun juna syöksyi raiteilta ja arvokuljetusvaunu upposi Reiniin. Vaunu hajosi kappaleiksi, ja kassakaapin epäiltiin uponneen pohjamutaan. Joku sen kuitenkin sieltä kalasti ja avasi, koska 2001 Tumma timantti oli myytävänä amsterdamilaisessa jalokiviliikkeessä, nyt Mustan timantin nimellä.”

”Mistä se sinne oli tullut?”

”Kuolinpesästä. Vainaja oli zürichläinen pankkiiri.”

”Ehkä timantti ei sitten lähtenytkään Zürichistä junaan”, Ruusu arveli.

”Ehkä”, Korhonen myönsi. ”Kaikki on mahdollista. Käydäänkö kahvilla?”

”Nyt jo? Kello on vasta kakstoista…”

”Sä oot ehkä huomannut, ettei täällä ole ABC:tä joka risteyksessä niin kuin Suomessa. Kurvaa vasemmalle tohon huoltikselle.

”Vastapäätä on oikee kahvilakin”, Ruusu huomautti ja kiepautti auton kahvilan parkkipaikalle.

 

Huoltamo oli valkoinen aaltopeltirakennus, josta maali varisi. Sen takana sivutie jatkui merenrannan motelliin ja lomakeskukseen. Kahvila oli uudenpuoleinen hirsirakennus, jossa oli komea terassikin maantien varressa. He olivat juuri laskeutuneet vuorilta Haastjoen vartta pitkin laaksoon, joka oli tasaista pensastoista niittyä. Vuoret kohosivat oikealla horisontissa kahvilan takana.

”Mennään sitten kahvilaan”, Korhonen sanoi, kun Ruusu oli jo sammuttanut auton.

He istuivat hetken auringossa melkein tyhjällä terassilla, joivat kahvin ja söivät pullan. Kummankaan ei tehnyt mieli puhua timantista eikä mistään muustakaan.

Vessasta lähtiessään Ruusu tarkisti vaistomaisesti, että timantti oli yhä taskussa. Niin oli autonavainkin. Siitä huolimatta heidän valkoinen Toyotansa kurvasi juuri parkkipaikalta maantielle kohti pohjoista. Kuski heilautti kättään, mutta Ruusu erotti lasin takaa vain mustan lippalakin, joka oli syvällä silmillä.

Mitä helvettiä? Oliko Korhonen päättänyt jatkaa matkaa omin päin?

Samassa Korhonen tuli ulos kahvilasta ja kysyi:

”Missä meidän auto on?”

Ruusu osoitti maantielle, missä valkoinen Toyota kaahasi kovaa kyytiä kohti pohjoista.

”Se ei malttanut odottaa meitä.”

 

Jatkokertomus päivittyy lauantaisin.

Tapani Bagge

56-vuotias kirjailija, joka on julkaissut pitkälti yli 100 kirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia ja tv-käsikirjoituksia sekä toiminut suomentajana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla