Puutarhakaupan kasvihuoneessa Ruusu ja Murto kohtaavat kaamean näyn. Ovatko Orcin veljekset olleet taas asialla?

Hellesensin puutarhakaupan ovi Oxfordin Main Streetin varrella oli lukossa ja ovessa lappu: SULJETTU. Liike näyttikin tyhjältä, sikäli kuin hyllyjen välistä näki sisään.

Pihamaan kasvihuoneesta kuului kuitenkin heikkoa kähinää.

”Mikä toi on?” Ruusu kysyi. ”Ihan kuin joku yrittäis huutaa, muttei ihan jaksaisi.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Mennään kattomaan”, Murto sanoi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kasvihuone oli täynnä kaikenlaisia kasveja ruukuissa, istutuslaatikoissa ja amppeleissa. Tuoksu oli huumaava, värikirjo upea. Kaiken sen keskellä punatukkainen kuusikymppinen nainen farkuissa ja vihreäruutuisessa flanellipaidassa riippui kaulastaan nailonköyden varassa kahvihuoneen teräksiseeen kurkihirteen ruuvatusta teräskoukusta. Hänen jalkansa yltivät maahan, jos hän seisoi puukengillä varpaisillaan, mutta toinen puukenkä oli jo lähtenyt jalasta ja voimat alkoivat ehtyä toisestakin jalasta. Ei ihme, että ääni kähisi, kun hän yritti huutaa apua köyden varassa huojuessaan.

Murto otti naisen olkapäälleen ja kannatteli häntä niin, että köysi jäi veltoksi. Ruusu nappasi sivupöydältä oksasakset ja katkaisi köyden.

Murto laski naisen maahan ja hölläsi hirttosolmua, joka oli painunut hänen kaulansa ihoon. Ruusu katkaisi silmukan ja heitti köydenpätkän pihalle. Nainen haukkoi henkeä, ja Murto auttoi hänet istuvaan asentoon ja jäi tukemaan häntä.

”Oletko sä Erin?” Ruusu kysyi, kun nainen lopulta avasi silmänsä.

Nainen kakoi kurkkuaan, ei päässyt vielä ääneen. Nyökkäsi.

”Mitä tapahtui?”

”Orc… Orcin veljekset… Ne on olleet mulla hommissa. Kantaneet multasäkkejä, kaivaneet istutuskuoppia ja sellaista.”

”Orcin veljekset?” Ruusu ihmetteli. Miten se oli mahdollista? Vastahan hän oli muutama tunti sitten sysännyt kolme Orcin veljestä maastoautoineen rotkoon, josta he eivät taatusti nousisi omin voimin edes kolmantena päivänä.

”Bo, Jim ja Cole. Ei mitään ruudinkeksijöitä, mutta luotettavia työhevosia.”

”Mitä Tonylle tapahtui?” Murto kysyi.

”Kelle Tonylle?” Erin ihmetteli.

”Sille joka tuli äsken kysymään sulta kamaa.”

”Mitä kamaa? En mä tiedä mistään kamasta. Mä olen rehellinen puutarhakauppias.”

”Joka myy ainakin kukkaa”, Ruusu sanoi. ”Niin meille kerrottiin.”

”Kaikkea sitä kerrotaan. Mustataan rehellisen yrittäjän maine.”

Puutarhaliikeyrittäjän henki tuntui jo kulkevan normaalisti, ja Murto nousi pois tukemasta häntä. Naisen kaulaan oli jäänyt ilkeän näköiset punaiset juonteet, ja hän otti vielä kädellään tukea maasta.

”Kiitos kun pelastitte mut. Mä en tajua, mikä muhun meni, kun mä tolleen…”

”Eikö ne olletkaan Orcin veljekset?”

”Mitkä ihmeen Orkku-veljekset? En mä tunne semmosia.”

”Ei kyllä kannattaisi”, Ruusu sanoi, ”jos ne tekee tollasta työnantajalleen.”

”Mä antaisin niille potkut, Murto sanoi. ”Työnantajan vetäminen hirteen on aika pätevä irtisanomisperuste.”

”Muuten ne on ihan mukavia kundeja”, Erin vetosi. ”Tai siis olis… Ehkä… Jos mä tuntisin ne.”

”Ei me olla poliiseja eikä syytetä sua mistään”, Ruusu sanoi. ”Me vaan halutaan tietää, mihin veljekset vei Tonyn.”

”Jaa sen pienen kaljupään? Jotain ne puhui aarteesta… ja Kaikourasta. Ja valaista…”

”Miksi ne sut hirteen veti?”

”En mä tiedä… Ne vaan on joskus vähän häijyjä.”

”Mutta muuten ihan mukavia”, Murto sanoi. ”Ne muuten vei sun pakettiautos.”

”No sit mä kyllä annan niille potkut”, Erin sanoi kaulaansa hieroen ja nousi jaloilleen. ”Ei sillä, että ne olis vähään aikaan saaneet palkkaa…”

”No sittenhän te olette tasoissa”, Ruusu sanoi ja lähti.

Murto tuli perässä. Pihalla hän kysyi:

”Mitä tehdään?”

”Mennään syömään Chuck Berryn pannarit. Ei me päästä lähtemään täältä ennen kuin Land Cruiserissa on tuulilasi.”

”Mutta mitä Chuck Berry sanoo, jos me syödään sen pannarit?”

”Tuskin mitään”, Ruusu arveli. ”Sehän on kuollut.”

”Niin oli Orcin veljeksetkin.”

”Mistä me tiedetään, vaikka täällä olis sata tai tuhat tai satatuhatta Orcin veljestä?”

”Ei mistään”, Murto myönsi.

 

Matkalla Kaikouraan vuoret ilmestyivät taas horisonttiin. Nyt ne olivat edessäpäin pohjoisessa, ja meri väikkyi oikealla. Oltiin jo eteläsaaren itärannikolla. Christchurchin he olivat kiertäneet. Se olisikin ollut yli kolmensadantuhannen asukkaan kaupunki, maanjäristyksistä huolimatta. Eteläsaaren suurin, koko Uuden-Seelannin toiseksi suurin. Vain Aucklandissa oli enemmän väkeä. Tuplasti.

”Mutta kyllä on mukava ajaa autolla, jossa on tuulilasi”, Ruusu sanoi.

Erosen Anna oli paikannut samaan hintaan takalasin luodinreiänkin, mitään kyselemättä, ja kuivattanut lämmittimillä auton sisätilat.

”Mukava on”, Murto vahvisti. ”Vaikkei nyt sadakaan. Edes luoteja.”

”Parempi niin.”

Oarun jälkeen tie oli alkanut myötäillä rantaviivaa, junarata kulki tien ja vuorten välissä. Parhaimmillaan rantatyrskyt löivät penkan yli asfaltille.

”Tässä koko jutussa ei ole mitään järkeä”, Ruusu pohti ääneen. ”Ensin mä istun koneessa Watkinsin ja sun välissä, ja Watkins viedään Hamadissa pois lennolta. Sitten…”

”Mitä jos Watkinsia ei vietykään?” Murto kysyi. ”Jos se lähtikin suosiolla?”

Ruusu mietti. Sarumanin näköinen uniformupukuinen mies ja Watkins olivat keskustelleet eleettömästi, Watkinsilla oli ollut tavanomainen asiallinen ilmeensä ja harmaaparralla tiukka ilme, mutta ehkä Ruusu oli tulkinnut liikaa sen varaan. Ehkä Watkins oli tosiaan lähtenyt suosiolla.

”Mutta miksi Watkins sitten tapettiin? Ja kuka sen teki?”

”Veikkaan Tonya tai Orcin veljeksiä. Molemmat oli Hokitikassa. Ja murha se varmasti oli – läheltä ammuttua niskalaukausta on vaikea tulkita itsepuolustukseksi tai pikaistuksissa tehdyksi tapoksikaan. Syy liittyy varmasti Tummaan timanttiin.”

Ruusu oli samaa mieltä kaikesta, mutta lisäsi ajatuksissaan murhaajakandidaatiksi myös Murron. Mies oli väittänyt menneensä syömään, vaan oliko hän todella mennyt? Ruusu oli katsellut puhelunsa aikana toisaalle. Murto olisi hyvin voinut hiippailla betoninojatuolin luokse, ampua Watkinsin pistoolilla, jossa oli äänenvaimennin, ja palata hetken kuluttua huomaamaan luodinreiän miehen niskassa, kun Ruusu yritti elvyttää Watkinsia.

Murrosta saattoi kuvitella mitä tahansa.

”Sitten on vielä yksi mahdollisuus”, Murto sanoi.

Ruusu hätkähti. Ei kai mies tarjoaisi itseään?

Ei sentään.

”Joan Nehemiah. Nehemiah saattoi lähteä tilaltaan saman tien meidän perään, tavata Watkinsin rannalla ja ampua sen äänenvaimentimella varustetulla aseella. Nehemiah ei tosin tiettävästi ole aikaisemmin tappanut ketään, mutta kerta se on ensimmäinenkin.”

”Miksi Nehemiah olisi tappanut Watkinsin?”

”Timantin takia, tietysti”, Murto sanoi. ”Tai ehkä mä tein sen. Ehkä mä en mennytkään syömään. Tai ehkä sä ammuit Watkinsin ja yritit sitten hämäykseksi elvyttää, niinku et olis huomannutkaan luodinreikää niskassa. Mihin sä piilotit aseen?”

”Ei minulla ole asetta”, Ruusu sanoi.

”Niinhän sä sanot”, Murto sanoi. ”Ja niinhän mäkin sanoin. Kun tarkemmin ajattelee, Hokitikan poliisi uskoi meitä yllättävän helposti. Ehkä komisario Heathers itte tappoi Watkinsin. Ehkä Heatherskin on timantin jäljillä.”

”Se on mahdollista”, Ruusu myönsi, ”– muttei kovin todennäköistä.”

Hän ei puhunut mitään siitä, että Heathers oli saanut hänet puhumaan totta silkalla katseen voimalla. Ja ilmeisesti Murronkin, koska tämä oli paljastanut komisariolle oikean nimensä.

 

Valassafarien lähtöpaikka oli matala uudenpuoleinen lasi- ja puurakennus Kaikouran laidalla. Safarit olivat jo siltä päivältä ohi ja ovet kiinni, kaksi tummansinistä alusta laiturissa. Mutta jykevärintainen viisikymppinen mies tummansinisessä T-paidassa ja sortseissa ja purjehduskengissä tuli avaamaan safarikeskuksen lasioven, kun Murto ja Ruusu vasta lähestyivät sitä parkkipaikan suunnasta.

”Toivonen ja Korhonen, otaksun?” mies kysyi käsi ojossa ja leveästi hymyillen.

”Oikein”, Murto vastasi ja tarttui miehen käteen.

”Piet Velmont”, mies esittäytyi Ruusulle.

”Toivonen”, Ruusu sanoi kätellessään. Murto sai vastata omista nimisotkuistaan. Hän ei niitä käynyt oikomaan.

Velmont tarjosi heille automaattikahvit pahvimukista toimistossaan keskuksen privaattipuolella. Mukissa oli tietysti valassafarin mainos.

”Vaihdoit sitten timantit valaisiin”, Murto sanoi.

Velmont nyökkäsi. Jostain syystä Ruusulle tuli hänestä mieleen soturiprinssi, joka ei ollut tottunut toimisto-olosuhteisiin. Sormusten herran Boromiria hän hieman muistuttikin, vaikka parrasta oli jäljellä vain viikset. Seinällä oli komea jäljitelmä rauta-ajan miekasta.

”Ryhävalaisiin. Paitsi että valaita ei hiota eikä myydä. Niitä vain käydään katsomassa.”

”Onko Tummaa timanttia näkynyt?” Ruusu kysyi.

Boromir… tai siis Velmont käänsi katseensa Ruusuun. Punnitsi häntä katseellaan.

”Suoraan asiaan. Hyvä. En ole nähnyt Tummaa enkä Mustaa timanttia sen jälkeen, kun myin sen norjalaiselle Sorgestedtille vuonna 2001.”

”Ja myyntiin se tuli Zürichistä?” Murto tarkisti.

”Pankkiiri von und zu Straßenbahnin kuolinpesästä. Siihen se oli luetteloitu Mustana timanttina, ja sillä nimellä panin sen myyntiin.”

”Eikö kellot soineet missään vaiheessa? Tumma timantti on sentään melko maineikas.”

”Minäkin olen kuullut siitä, vaikken ole kummallakaan alalla”, Ruusu sanoi. ”En jalokivi- enkä etsiväbisneksessä.”

”Miten sinä sitten liityt tähän?” Velmont ihmetteli.

Ruusu huomasi puhuneensa sivu suunsa. Murto pelasti nopeasti tilanteen:

”Hän on tyttöystäväni.”

Ruusu ei ollut ihan varma, oliko hän tyytyväinen Murron pelastukseen, mutta Velmontille se näytti riittävän. Mies palasi taas asiaan.

”Olin silloin vasta tullut alalle. Isä kuoli, ja alaan perehtynyt isosisko jäi junan alle. Minun piti ottaa firma johtooni, vaikka olin lukenut meribiologiaa. Siinä ei juuri tullut timanttitarinoita kahlattua.”

”Eikö kukaan firmasta varoittanut sinua?”

”Siskoni Maud oli lievästi sanoen kulmikas persoona. Hän oli jo ehtinyt antaa kenkää isolle osalle henkilökunnasta ja riitaantua loppujen kanssa, eikä ketään kiinnostanut valistaa hänen veljeään. Vei pari vuotta, ennen kuin sain taas suhteet kuntoon hiojien ja muun talonväen sekä asiakkaiden kanssa. Kymmenen vuotta sitten katsoin pitäneeni isän perintöä yllä tarpeeksi kauan ja myin firman.”

”Onko kukaan muu käynyt kyselemässä timantista?” Ruusu kysyi.

”Vaikka kuinka moni. Toimittajia, poliiseja, vakuutusetsiviä, yksityisetsiviä, keräilijöitä, roistoja ja tyttöystäviä. Aina ei tiedä, mihin lokeroon kukakin kuuluu.”

”Moni varmaan useampaan kuin yhteen”, Ruusu sanoi.

”Entä nyt lähipäivinä? Onko ketään käynyt?” Murto kysyi.

”Ei ihan lähipäivinä. Onko jotain odotettavissa?”

”Orcin veljekset”, Ruusu sanoi. ”Häikäilemätön kolmikko. Ne veti työnantajansa hirteen, josta me pelastettiin se viime hetkellä.”

Murto heitti Ruusuun katseen täynnä tikareita. Ei kai olisi pitänyt kertoa liikaa. Mutta mitä väliä sillä oli? Eivät he menettäneet mitään, vaikka varoittivatkin Velmontia.

”Kiitos varoituksesta”, Velmont sanoi.

 

Samassa vastaanottoaulasta kuului hirvittävä rysähdys, lasinsirujen ropinaa ja dieselmoottorin jyrinää.

Velmont nousi, otti komeasti kaiverretun lyömämiekan seinältä ja lähti aulaa kohti miekka ojossa. Väliovet olivat auki, mutta käytävässä oli mutka, jonka taakse ei nähnyt. Murto ja Ruusu seurasivat soturiprinssiä. Heillä ei ollut asetta.

Lukitusta lasiovesta oli yrittänyt ajaa sisään valkoinen jenkkipakettiauto, joka oli juuttunut mahastaan kiinni parioven alareunan teräsvahvikkeisiin. Lattia oli täynnä lasisiruja, esitetelineet olivat kaatuneet ja puusohva lentänyt keskelle aulaa. Auton leveällä etupenkillä istui kolme miestä, jotka yrittivät turhaan saada ovia auki.

”Orcin veljekset!” Ruusu tunnisti. He näyttivät aika lailla samoilta kuin edellisetkin, mutta näillä oli kaikilla ruudullinen flanellipaita. Yhdellä sininen, toisella punainen, kolmannella keltainen.

Hellesensin puutarhamyymälästä varastetun pakettiauton ohjaamon ovet olivat jääneet jumiin ulko-oven teräskamanoita vasten. Tuulilasi oli säröillä, mutta vielä yhtenä kappaleena. Moottori möyrysi täysillä, kuski kokeili ykköstä ja pakkia vuoronperään, mutta kärry vain heijasi edestakaisin ja kumit kärysivät.

”Haaa!” Velmont huusi ja syöksyi miekka ojossa autoa kohti. Hän survaisi miekan terän jäähdyttimen säleiköstä sisään ja kiskaisi sen pois, perääntyi nopeasti auton luota.

Jäähdytin syöksi nesteensä lattialle. Punaruutupaitainen kuski huomasi sen ja sammutti moottorin. Keskellä istuva keltapaitainen alkoi takoa tuulilasia kappaleiksi pistoolin perällä. Lasi hajosi, mutta niin hajosi muovinen pistoolin peräkin.

Kun tuulilasi alkoi olla poissa tieltä, sinipaitainen veljes lähti työntymään pää edellä tuulilasista valassafarifirman aulaan.

”Top tykkkänään!” Velmont sanoi. Hän oli laskenut miekan tiskille ja taikonut tiskin alta järeän pumppuhaulikon sanojensa tueksi. ”Pysytte siellä autossa, kunnes poliisit tulevat. Aseet voitte heittää aulan lattialle.”

Poliisisireeni lähestyi jo. Veljekset näyttivät tajuavan tappionsa ja viskelivät pistooleja, revolvereita ja puukkoja ja puntareita aulan lattialle, kunnes se alkoi muistuttaa asevarikkoa.

”Me taidetaan jatkaa matkaa”, Murto sanoi Velmontille. ”Sä varmaan pärjäät täällä poliisien tuloon saakka.”

”Kyllä pärjään”, Velmont vakuutti. ”Jos rosvot alkaa ryppyillä, ammun niiltä pään pois. Se rauhoittaa kummasti.”

”Mistähän me…..?” Ruusu alkoi kysyä.

Velmont tajusi heti.

”Käytävän toisessa päässä on takaovi. Mä painan sen täältä auki.”

Velmont painoi nappulaa tiskin alta, ja takaovella soi summeri. Murto ja Ruusu lähtivät.

Takapihalta näkyi rautatieasema. Sieltä oli juuri lähdössä juna pohjoiseen, ja laituria pitkin ravasi pieni kaljupäinen nuorukainen, joka oli kaulaansa myöten tatuoitu. Hän liikkui yllättävän nopeasti ja ehti kuin ehtikin junaan.

”Näitkö sä?” Ruusu kysyi.

”Näinkö mä mitä?” Murto kysyi. Hän marssi jo kohti talon kulmaa, jonka takana parkkipaikka ja heidän Land Cruiserinsa olivat.

”Tony nousi just tohon junaan.”

Murto pysähtyi ja katsoi aseman suuntaan. Ovi sulkeutui parhaillaan Tonyn takana, ja juna lähti liikkeelle.

”Ootko sä varma, että se oli Tony?” Murto kysyi.

”Kyllä mä nyt Tonyn tunnen.”

”Ja se oli varmasti hengissä? Ettei sillä ollut luodinreikää niskassa?”

Ruusu tuhahti. Hän alkoi jo saada tarpeekseen Murron piikittelystä.

”Tietääköhän Tony, mihin se on menossa?” Murto pohti. ”Vai lähtikö se vain karkuun Orceja?”

”Seurataan sitä”, Ruusu sanoi. ”Mikä on seuraava asema pohjoiseen päin?”

”Blenheim.”

Kun ja Murto ja Ruusu jatkoivat maantietä pohjoiseen, heitä vastaan tuli poliisiauto hälytysvalot välkkyen. Taustapeilistä Ruusu näki, miten kärry kurvasi valassafarifirman parkkipaikalle ja poliisit hyökkäsivät ase kädessä kohti safarikeskusta.

 

Jatkokertomus päivittyy lauantaisin.

Tapani Bagge

56-vuotias kirjailija, joka on julkaissut pitkälti yli 100 kirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia ja tv-käsikirjoituksia sekä toiminut suomentajana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla