Osa 4/8

Juhannus on sujunut suomalaiskansallisissa merkeissä, ja alkaa olla keskikesän taikojen aika. 

Kylmät väreet kulkivat pitkin Tomin kosteaa ihoa, eikä sillä ollut mitään tekemistä järveltä puhaltavan tuulenvireen kanssa. Brandonin sanat olivat saaneet hänet hälytystilaan. Bändi oli hajoamassa tai tyypit olivat tappamassa toisensa. Keikka peruuntuisi, levy-yhtiö olisi konkurssissa, ja hän taistelisi ruuanmurusista rottien kanssa katuojassa.

– Minä autan kaikessa, missä voin. Mitä vain tarvitsette...

– Jeesus sentään, rauhoitu nyt. Kaikki on kunnossa.

– Onko kyseessä jokin pr-skandaali? Voin auttaa, jos tiedän mistä on kysymys. Huumeista? Naisista?

Brandon naurahti ja työnsi käden hiuksiinsa.

– Kerronpa sinulle salaisuuden. Johnny on meistä ainoa, joka on jonkin sortin naistenmies, ja hän ei ole nyt kiinnostunut.

– Mistä tiedät? Tomi kysyi. Hän oli kyllä nähnyt, miten laulaja oli seurannut katseellaan Venlaa, kun tämä oli kävellyt ylös huvilan portaita lanteet keinuen.

– Hänellä on muuta ajateltavaa, Brandon sanoi eikä selittänyt tarkemmin.

Tomi toivoi, että niin todella oli, koska hän ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi kilpailemaan Venlan huomiosta. Joku näistä epänormaalin itsevarmoista ja luonnottoman komeista rokkareista saattaisi olla juuri sellainen häiriömuuttuja, joka pilaisi kaiken.

Venla makasi Kotkalinnan alakerrassa, uhkaavan violetinsävyisiin ornamenttikuvioihin tapetoidun makuuhuoneen parisängyssä, tasaisesti hengittävän Tomin vieressä. Oli niin valoisaa, ettei hän tiennyt paljonko kello oli. Vanha huvila hänen ympärillään hengitti ja valitti, nitisi liitoksistaan niin kuin hänen suhteensa.

Venla kääntyi katsomaan vieressään nukkuvaa Tomia ja ajatteli, että hänessä täytyi olla jotain todella pahasti vialla. Hän oli saanut kaiken, mistä oli haaveillut. Tomi oli ihana, komea ja kaikin puolin täydellinen, lojaali ja luotettava. Ja siitä huolimatta Venla kuunteli hänen hengitystään, hellää, pehmeää siilintuhinaa ja halusi painaa tyynyn vasten miehen kasvoja, jotta ääni lakkaisi.

 

Ensimmäinen ilta huvilalla oli sujunut kaikin puolin hienosti. Juhannusaatto oli vaihtunut juhannuspäiväksi ilman että kukaan kuoli tai loukkaantui vakavasti, ja Tomi oli vaikuttanut helpottuneelta. Rippileirikonsepti oli yllättävän toimiva: he olivat paistaneet makkaraa avotulella rannassa, ja bändi oli intoutunut laulamaan kitaran säestyksellä 90-luvun voimaballadeja. Tomi oli sanonut säästäneensä saunomisen tarkoituksella seuraavalle päivälle, koska halusi pitää huolta siitä, että autenttiset Suomi-kokemukset eivät menisi jetlagin vuoksi keneltäkään hukkaan. Silti, Venla oli salaa odottanut, että miehestä paljastuisi edes joitakin uusia piirteitä, kun hänet heitettäisiin mukavuusalueeltaan tällaisen tehtävän kimppuun. Kävi kuitenkin ilmi, että Tomi oli tasalaatuisen rauhallinen, yllätyksetön oma itsensä myös uudessa roolissaan rockbändin lapsenvahtina.

Venla nousi sängystä varoen herättämästä Tomia ja hiipi ulos makuuhuoneesta. Alakerran salongissa tunnelma oli huuhkajainfernon jäljiltä edelleen aavemainen ja synkkä, mutta muuten Kotkalinna oli osoittautunut viehättäväksi. Huvila oli niin syrjässä, että öisin saattoi nukkua ikkunat auki ilman että liikenteen melua tai muita häiriöääniä kantautui sisään. Äänimaisema koostui veden loiskeista rantakalliota vasten, lintujen villistä viserryksestä ja tuulen havinasta hennonvihreissä puissa.

Sekä satunnaisista amerikkalaisista kirouksista.

– Apua! Tulkaa nyt vitun tähden katsomaan! Mikä helvetti tuo on?

Adam puski ulkoa takaisin sisälle ja paukautti oven kauhuissaan kiinni. Mies haisi tuoreelle tupakalle ja jäi kurkistelemaan kuistin lasiovista ulos. Yläkerrasta kuului kolinaa ja epämääräistä manailua, kun häly oli ravistellut asukkaat valveille juhannusunistaan. Venla meni paljain varpain kuistin ovelle miehen perässä, kurkisti ulos ja taisteli pidätelläkseen naurua.

– Se murisi ja sähisi minulle. Onko se vaarallinen?

– Mikä siellä on? Tomi kysyi Venlan selän takaa hitaalla, unisella äänellä. Venla huomasi, että porrastasanteelle oli ilmestynyt päitä niin kuin tikanpoikia pesän ovelle.

– Menkää takaisin nukkumaan. Se on siili.

– Fucking hell, Adderall! Kerää nyt hyvä mies itsesi, Brandon nauroi.

– Hei, kaikki se puhe mäyristä ja villieläimistä, voiko minua syyttää siitä, että säikähdin?

– Se on kerällä ja räyhää, koska pelkää sinua enemmän kuin sinä sitä. Mennään takaisin sisälle, minä laitan kahvia. Kaikki ovat kuitenkin jo tolpillaan, Venla virnisti ja joutui puremaan poskeaan ettei olisi nauranut ääneen.

– Sori, Adam sanoi ja katseli pälyillen ympärilleen. – Hei missä J on? Hän ei tainnut tulla vielä alas?

– En tiedä, Venla sanoi ja suuntasi kohti keittiötä.

 

Venla istui pöydän viereen odottamaan, että kahvinkeittimen kurlutus lakkaisi. Anni hämmenteli puurokattilaa liedellä rennosti hyräillen ja selaili toisella kädellä puhelintaan. Adam ilmestyi hetken kuluttua keittiön ovensuuhun otsa kurtussa.

– Hän ei ollut huoneessaan. Alan huolestua. Mitä jos hän on lähtenyt harhailemaan jonnekin tai jotain on sattunut?

– Kuka? Anni kysyi.

– Johnny.

– Hän on pihakeinussa, nainen sanoi ja viittasi kauhalla kohti keittiön ikkunaa. – Hän on istunut siellä ties kuinka kauan. Käy sanomassa, että täällä olisi aamiaista.

Mistä tiedän, olenko valmis? MItä jos hän kosii?

Adam kurkisti ikkunasta keinua kohti ja näytti ihmeen helpottuneelta nähdessään Johnnyn. Venla ei voinut olla miettimättä, miksi mies suhtautui bändikaveriinsa kuin ylisuojeleva äiti. Johnny oli vaikuttanut siltä, että osaisi pitää huolen itsestään. Venla oli iltamyöhällä, yksin huussissa istuessaan katsonut puhelimestaan bändin livevideoita, ja ainakin lavalla mies oli määrätietoinen ja karismaattinen. Hänessä oli samanlaista raakuutta kuin nuoressa Trent Reznorissa, joka antoi lavalla kaikkensa. Mies, joka käveli pihakeinusta sisälle, oli sama ja kuitenkin joku aivan muu. Lavalla, artistin naamion takana hän oli itsevarma, mutta huvilalla hän eristäytyi omiin oloihinsa ja antoi muiden nähdä vain pieniä välkähdyksiä todellisesta itsestään, joka vaikutti herkältä ja jotenkin perustavanlaatuisen yksinäiseltä.

– Minä ajattelin, että voisimme tehdä tänään vähän juhannustaikoja, Anni sanoi, kun he kaikki istuivat aamiaispöydässä. Naisen kasvot säteilivät intoa, mutta Venlalla oli vaikeuksia pitää naamaansa peruslukemilla, kun hän näki Tomin ilmeen.

– Eikö ne olisi pitänyt tehdä eilen, aattoyönä? Venla kysyi.

– Keskikesä ei katso kalenteria eikä kristillisiä juhlapyhiä, Anni ilmoitti. – Kesäpäivänseisaus on tänään. Huntu maailmojen välillä on ohuempi. Kukkia ja kasveja kannattaa kerätä nyt, kun ne ovat voimakkaimmillaan.

Jani mutisi jotain ja pyöräytti silmiään, mutta Tomi vaikutti yllättäen tyytyväiseltä.

– Kuulostaa hyvältä, menkää ihmeessä. Minä ajattelin tutustuttaa miehet sillä aikaa puukiukaan lämmityksen hienouksiin.

 

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kun Anni ja Venla kävelivät ruohottuneen hiekkatien piennarta pitkin ja keräsivät pellonreunalta peurankelloja ja koiranputkia.

– Meinaatko kerätä seitsemän kukkaa, vai joko tiedät tulevan sulhasesi? Anni kysyi kepeästi.

Venlan oli tarkoitus nauraa, mutta tunne muuttuikin puolivälissä ja alkoi kuristaa hänen kurkkuaan.

– Tomi aikoo kosia. Hän oli jättänyt yläkerran makuuhuoneeseen minulle hääpuvunkin valmiiksi. Kuka tekee sellaista? Miten hän voi olla niin varma siitä mitä haluaa? Minä en edes tiedä, mistä keksin itselleni uuden työpaikan, saati sitten, kenen kanssa haluan viettää loppuelämäni!

– Ei sinulla ole kiire. Minäkin löysin kutsumukseni vasta, kun työttömänä oli aikaa miettiä asioita. En itsekään uskonut siihen aluksi, mutta hyvinvointivalmentaja on nykyisin ihan oikea ammatti, Anni hymyili. – Jani on tukenut minua koko ajan, en tiedä olisinko jaksanut sitä kaikkea yksin.

Venla ajatteli, että Tomikin oli ollut aina hänen tukenaan. Mies oli tehnyt kaiken oikein, mutta siitä huolimatta Venla epäröi.

– Mistä tiedän, olenko valmis sellaiseen? Mitä jos hän kosii? Hän tekee kuitenkin jonkun naurettavan, suuren eleen, ja sitten olisi uskomattoman noloa sanoa ei.

– Ai niin kuin hankkii sinulle hääpuvun kysymättä? Anni virnisti. – Sinä olet aikuinen nainen, teet omat päätöksesi. Sano se hänelle. Mutta jos et halua hänen kanssaan naimisiin, sinun pitää kertoa se mahdollisimman pian. On julmaa antaa hänen ymmärtää, että teillä on yhteinen tulevaisuus, jos sinä suunnittelet muuta.

– En minä mitään suunnittele. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä haluan. Minä tarvitsen jonkin merkin. Sinähän sanoit, että juhannuksena on taikaa ilmassa. Ehkä minä näen tulevaisuuteni heijastuvan suonsilmäkkeestä tai jotain.

– Kunhan et itse uppoa sinne suohon, Anni pudisti päätään.

Kylmät väreet juoksivat pitkin Tomin ihoa.

Venla palasi edeltä huvilalle, kun Anni jäi vielä poimimaan kukkia tien reunasta. Rantasaunan piipusta kohoili valkeaa savua sen merkiksi, että kiuas oli saatu lämpimäksi. Jani näkyi hilaavan suurta puutelinettä portaita alas, ja Tomi pudisteli käsiään saunan verannalla. Johnny oli käärinyt farkkujensa lahkeet ja kökötti yksin laiturin päässä roikottaen jalkojaan laidan yli viileässä vedessä. Hän näytti rauhalliselta, ja istui kaikessa räikeydessään seesteiseen maisemaan yllättävän sointuvasti.

Venla kuuli, kuinka Johnnyn toinen käsi alkoi naputtaa hajamielistä rytmiä laiturilautoja vasten, ja hetken kuluttua hän jo hyräili. Ääni rikkoi rannan peilityynen hiljaisuuden ensin varovasti, kokeillen äänimaiseman viskositeettiä, kunnes mies päästi äänensä vähitellen nousemaan tuulen huminan ja laineiden loiskeen ylle. Kämmenet löivät reisiä vasten rytmiä ja vielä muotoutumaton kappale alkoi löytää raaminsa. Melodia oli yhtäkkiä kirkas kuin sininen taivas miehen yllä ja sanat pulppusivat suoraan rintakehän syvyyksistä. Johnny näytti siltä, että laulaminen teki fyysisesti kipeää, mutta musiikin virtaa oli mahdoton pysäyttää.

 

Kun Johnny lopetti, oli hetken aikaa täysin äänetöntä kuin sekuntia ennen ydinräjähdystä, kun ilma imeytyy sisään tyhjiöön. Venlan sydän hakkasi yllättävästä liikutuksesta. Sitten vastarannalta räpsähteli vettä vasten lentoon vihaisesti vaakkuva sorsa, ja taika hajosi.

– Joo, hän tekee tuollaista. Se on joka kerta yhtä käsittämätöntä, Adam sanoi Venlan vierestä niin yllättäen, että nainen hätkähti ja nauroi, koska se oli hänen tapansa reagoida säikähdykseen. He seisoivat ylärinteessä rinnakkain, ja Adamilla oli pelkkä pyyhe lanteillaan, ja hänen saunasta märkä ihonsa höyrysi ulkoilmassa.

– Siksi se, että hän antaa periksi, on niin traagista.

– Antaa periksi? Venla kysyi ja kääntyi katsomaan miehen sivuprofiilia.

– Hän on kieltäytynyt hoidoista. Paskiainen, ihan niin kuin se olisi hänen päätöksensä. Jos hän aikoo kuolla, se tappaa koko bändin. Kätkisin sytostaatteja hänen aamupuuroonsa, jos siitä olisi mitään apua.

– Syöpä?

– Keuhkoissa, Adam nyökkäsi ja puristi sitten huulensa yhteen, kuin olisi pidätellyt yllättävää tunnetta.

Venla katsoi laiturilla istuvaa Johnnya, jonka viriili ja seksikäs keho näytti yhtäkkiä hauraalta ja uupuneelta.

– Tämä ei varmaan ole minun asiani sanoa, mutta eikö teidän kannattaisi vähentää keikkailua? Jos hän vielä teloo itsensä keikoilla, hän ei enää palaudu samalla tavalla. Musta silmä bassonkaulasta on pientä, jos ajattelee...

– Niinkö hän sanoi? Adam keskeytti. – Että hän kolhi silmäkulmansa keikalla?

Kun Venla nyökkäsi, Adam naurahti kolkosti.

– Se kusipää. Rakastan häntä, mutta piru vie…

Mies oli pitkään hiljaa, pudisteli päätään ja yritti selvästi päättää, jatkaisiko puhettaan. Lopulta hän katsoi Venlaa suoraan silmiin ja sanoi:

– Minä löin häntä. Hän kertoi minulle olevansa sairas ja sanoi haluavansa lopettaa bändin, ja minulla pimeni. Olin vihainen, hän pilasi kaiken minkä eteen olimme tehneet vuosia töitä. Minä halusin tapella ja oletin, että hän löisi takaisin, mutta hän vain katsoi minua kuin olisi pettynyt ja käveli pois.

Venla avasi suunsa mutta tajusi vasta sitten, ettei tiennyt mitä sanoa. Siinä hänen vieressään seistessään Adam vaikutti rauhalliselta, vakaalta kuin rantakallio, mutta väkivaltaisuus oli aina oire jostakin.

– Johnny tarvitsee jotain, minkä vuoksi taistella, minkä vuoksi elää. Minä en anna hänen luovuttaa, Adam sanoi haudanvakavana. – Hän ei pääse bändistä eroon muuten kuin kuolemalla.

Hiki kirveli Tomin silmiä, mutta hän oli kiitollinen kivun tuomasta harhautuksesta. Brandonin hartioiden yli levittäytyvä teksti Dum spiro, spero näytti sumealta kaksoiskuvalta mutta ei onnistunut peittämään alleen miehen lämmöstä punehtuneen ihon hehkua.

– Voinko? mies kysyi alemmalta lauteelta, ja Tomi havahtui ajatuksistaan.

– Totta kai.

Brandon siirsi koivuvihdan syrjään ennen kuin otti punaiseen muovikuuppaan vettä ja viskasi sen kohti kiuasta. Kivet sähähtivät vihaisesti, mutta hirsinen sauna hengitti ja kohoava höyry oli hellän pehmeää polttavan sijaan. Brandon kyyristyi ja haukkoi henkeään ennen kuin pyyhkäisi märät hiuksensa kasvoiltaan ja kääntyi katsomaan Tomia.

– Minun on pitänyt kysyä sinulta jotain.

Saunan pukuhuoneessa kolahti, ja Janin nauru kaikui oven toiselta puolelta. Ennen kuin Brandon ehti sanoa mitään, ovi avautui ja Adamin partainen naama paistoi raosta. Valkoiset hampaat vilkahtivat, kun hän laittoi peliin parhaan Hohto-imitaationsa:

– Wheeeere's Johnny?

Adam nauroi omalle nokkeluudelleen ja tuli sisään saunan puolelle. Hän näytti yllättyvän huomatessaan, että lauteilla istuivat vain Brandon ja Tomi.

– Missä J on? Hän on häipynyt rannasta, ja minä luulin, että hän on tullut tänne. Häneltä menee kohta koko tämä hikimajakokemus ohi!

– En ole nähnyt häntä pitkään aikaan, Brandon sanoi. Kaksoset vaihtoivat kummallisen, huolestuneen katseen, ja sitten Brandon laskeutui alas lauteilta.

– Minä soitan hänelle.

Tomi kietoi pyyhkeen lanteilleen ja meni miehen perässä saunan pukuhuoneen läpi ulos verannalle. Brandon katseli järvelle puhelin korvallaan, ja hetken aikaa he vain odottivat. Sitten maiseman hiljaisuuden rikkoi puhelimen soittoääni, joka kaikui rannasta, laiturilta.

Kylmät väreet juoksivat pitkin Tomin saunankosteaa ihoa, kun hän tajusi, mitä oli tapahtunut. Johnny oli poissa. Laiturinnokassa oli vain hänen takkinsa, jonka päällä kilisevän puhelimen näyttö vilkutti Brandonin nimeä.

Jatkuu...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me Naiset
Teksti
Kuvat
Getty Images ja Suvi-Tuuli Junttila