Reija ymmärtää pelänneensä arjen jakamista Ilkan kanssa, mutta tajuaa viimein, että se on juuri se, mitä hän kaipaa. Testiajo on tullut päätökseen.

Hiplasin koristetyynyn tupsuja. Aika oli kulkenut toisin kuin kotona. Työt eivät olleet käyneet mielessäkään, mutta yhdeksäntenä matkapäivänä arkiaamujen touhut alkoivat tunkea mieleen. Herätys puoli seitsemältä, asukokonaisuuden hätäinen valitseminen – iso ponnistus aamun kiireessä ja vain koska en ikinä ole oppinut päättämään tulevan päivän vaatetuksesta edellisenä iltana – pikainen työmeikki, hiusten sähköisyyden taltuttaminen… miten kuormittavalta se kaikki nyt tuntuikaan.

Lojuin paksulla silkkipeitolla enkä oikein käsittänyt, kuinka viikon kuluttua osaisin suittuna solahtaa takaisin organisaatiomuutosten, tiedotteiden ja embargojen maailmaan.

Ei auttanut, uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Ahdisti kun mietin sitä istumisen ylimäärää, joka taas kohta piinaisi lonkkiani ja selkääni.

Selailin lähistöllä sijaitsevan kylpylän esitettä. Ehkä sivuilta löytyisi reitti toiseen todellisuuteen. Massaggio corpo e mente… Hieronta voisi tehdä hyvää. Jotain erityistä pitäisi vielä keksiä. Rentoutumiselle omistettu päivä tai pari ennen ajoa läpi Euroopan saattaisi olla suurenmoinen juttu, jos kylpylässä osasivat hommansa. Kulmatkin voisi hoidattaa. Ja kädet ja jalat, polvet myös. Voisi häätää orastavan kaulaheltan, antaa rasvasoluille kyytiä, hiotuttaa känsät tiehensä… Löysin lisää sopivia hoitoja esitteen jokaiselta sivulta.

”Mitä ihmettä on watsu?” kysyin Ilkalta.

”Ei aavistustakaan.”

”Soitanko ja kysytään?”

Puheluun vastasi ujosti englantia tapaileva nuori mies, joka selitti, että watsu on shiatsua vedessä. Koska luonnehdinta ei selventänyt toiminnan luonnetta meille juurikaan, päätimme kokeilla. Ajanvarauskirjan rapinaa seurasi ilmoitus, että kolmen vartin kuluttua olisi vapaa aika.

 

Uimapuvut oli äkkiä pakattu, pyyhkeet saisimme kylpylästä. Taas kerran kiipesimme kiemuraisia porraskujia Sasso Barisanosta Civitaan. Läähätimme kuumissamme kun saavuimme hoitolaitokseen, joka vaikutti niin hillityn tasokkaalta, ettei valmiiksi hikinen olemuksemme oikein sopinut tyyliin. Lukuisat kynttilät valaisivat muinaisia kellaritiloja. Puuskutuksen lomassa henkäisin ihastuksesta.

Uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Suorastaan prameassa pukuhuoneessa sain vetää ylleni paksun kylpytakin ja sujauttaa jalkaan tossut, joita koristivat vaaleanpunaiset kimallerusetit. Kun värivalosuihkun jälkeen astuin kallioon louhittuun aulaan, Ilkka jo odotti siellä. Hänen varustuksensa oli muuten samanlainen kuin omani, mutta tossuihin oli vaaleanpunaisen rusetin paikalle kiinnitetty asiallinen tummansininen kangaskaistale.

Pura tässä nyt sitten luutuneita rooleja! Verenpaineeni kihahti. Samalla tajusin, että itse odotin kylpyläkäynniltämme nimenomaan romantiikkaa, hyvin perinteistä romantiikka pienellä twistillä. Ei minua lihasten hyvinvointi kiinnostanut ja rentoutuminenkin vain toisen syliin sulamisena. Miksi pitikin ihmisen rakentua niin ristiriitaisista paloista!

Rauhoituin. En jaksanut alkaa vaahtoamaan sukupuolitetuista tohveleista.

Kaksi nuorta hyvin kaunista naista nouti meidät aulasta ja ohjasi yhä syvemmälle luolastoon. Hiihtelimme tohveleissamme hoitajien perässä kunnes pidemmälle ei enää päässyt. Perimmäinen luolaosasto oli kokonaan allasta, vain tuikkujen levyinen reunus kiersi vettä. Tila muistutti jättiläismäistä kylpyammetta – tai sarkofagia, kuten Ilkka huomautti. Vaikka kivi oli vaaleaa, sen ja kynttilöiden paljous kieltämättä toi mieleen goottilaisen hautakammionäyn.

Meille selitettiin, että laskeutuisimme veteen, johon on liuotettu runsaasti magnesiumsuoloja kellumisen helpottamiseksi. Veden koostumuksen ansiosta pysyisimme pinnalla ilman apuja, mutta siitä huolimatta meitä myös kellutettaisiin, liikuteltaisiin tuettuina hellästi ympäri allasta, jotta saisimme tuntea veden virtauksen iholla. Välillä tehtäisiin kevyitä venytyksiä. Kaiken aikaa saisimme pitää silmät kiinni, unohtaa ulkopuolisen maailman ja lillua kuin sikiö lapsivedessä.

Olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli "vain" ystävyyttä.

Laskeuduimme altaaseen. Jos ei aivan sikiöksi niin kuitenkin vauvaksi oli vaivatonta taantua. Lämmin vesi kannatteli, ja varmemmaksi vakuudeksi kellunta-avustaja tuki niskaa ja päätä samalla otteella, jolla olin itse aikoinani pidellyt Iiristä vauva-ammeessa. Olisin halunnut kertoa sen Ilkalle, mutta puhuminen ei tuntunut sopivan konseptiin. Jättäydyin vieraiden käsien varaan, annoin korvien täyttyä vedellä ja kelluin vaiti.

 

En tänä päivänäkään osaa täysin selittää, mitä watsussa tapahtui. Aivan kuin olisin ollut upotettuna ajattelua kirkastavaan ja rauhoittavaan nesteeseen. Käsitin, että kaiken muun ohessa olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli ”vain” ystävyyttä. Yhtä aikaa ymmärsin, että koko kysymyksenasettelu oli väärä. Meitä kannatteli halu jakaa, halu kohdata uusia tilanteita yhdessä. Olin pelännyt arjen jakamista, mutta vedessä ymmärsin kaipaavani sitä ja pystyväni siihen. Erillisyys oli mahdollista mutta niin oli yhteisyyskin.

Ilkkaa liikuteltiin altaassa uskoakseni samalla tavoin kuin minua. Silloin tällöin tunsin virtauksen, jonka hänen liikkeensä aiheutti. Kahdesti meidän annettiin ajautua hiljaa toistemme kylkeen. Ne olivat lämpimiä ja pehmeitä törmäyksiä. Voisin oppia jakamaan pelot siinä kuin ilotkin.

 

Pukuhuoneessa olin hidas. En olisi tahtonut nousta altaasta. Kuivan maan tavalliset ihmistoimet tuntuivat vierailta. Istuin kylpytakissa ja mietin muodonmuutostani. Muuksi en osannut sitä nimittää. Alle tunnissa olin alkanut tuntea veden varsinaiseksi elementikseni, josta en kaivannut ollenkaan pois. Olin varmaan liian sopeutuvainen.

Hätkähdin kun käteni täysin automaattiohjauksella hakeutui kohti kassini sivutaskua, jossa puhelin odotti äänettömänä. Miten kummalliselta tuntui tarttua puhelimeen ja avata se, turhaltakin.

Kun kapula kuitenkin oli käsissäni, päätin käyttää sitä johonkin hyvään ja tarpeelliseen. Pikainen viestittely Minnan kanssa (onko kaikki ok? – on – onko sulla? – on – paljon kerrottavaa – kahvit? – heti kun rantaudutaan!) kevensi mieltäni. Tuntui äkkiä käsittämättömän ja mittaamattoman luopiomaiselta kaikki se, mitä olin ennättänyt kuvitella Minnan ja Kimmon välille. Päätin, että kun saisin tilanteen asettumaan Ilkan kanssa ja oppisin pitämään Kimmon pois näkökenttäni reuna-alueiltakin, satsaisin Minnaan ja ystävyyteemme. Se oli ollut hapertumisvaarassa pitkään, emmekä tainneet kumpikaan aivan ymmärtää, miksi.

Kellunnan jälkeen olimme Ilkan kanssa nauttineet yrttiteet aulassa. Kun nyt mietiskelin elämänmenoa yksikseni pukuhuoneessa, teetä seurannut jälkihiki alkoi viimein asettua ja pystyin ajattelemaan pukeutumistakin.

Ilmeisesti lilluminen magnesiumsuoloissa lisäsi aineenvaihduntaa. Olin samaan aikaan hyvin virkeä ja aivan uupunut. Ilkka kertoili samankaltaisista tuntemuksista, kun kävelimme kohti piazza Vittorio Venetoa, jonka halki kuljimme useita kertoja päivässä. Siitä oli viikossa muodostunut kaikkien reittiemme leikkauspiste.

Pysähdyimme lepäilemään penkeille. ”Pitäisikö tuolla käydä?” Ilkka kysyi ja osoitti maanalaisiin käytäviin. Roomalaisaikaisista vesivarastoista oli kai kyse. Ajatus kylmänkosteista luolista lämpimän kylpyläkäynnin perään oli minusta erittäin häiritsevä, mutta en protestoinut. Kaupungin vesihuolto oli kiinnostanut Ilkkaa alusta saakka.

Infotaulu lupasi seuraavan opastetun kierroksen alkavan tunnin kuluttua. Ostimme liput ja asetuimme raukeina odottelemaan kivipenkeille, jotka olivat imeneet auringon lämpöä jo tuntuvasti. Kivet olivat kuluneet aaltoisiksi ja sileiksi. Hymyilytti kun ajattelin penkkejä kiillottaneita ja hioneita takamussukupolvia.

Vieressämme istui vanha mies, joka hyräili hiljaa itsekseen ja katsoi meitä uteliaan kiinnostuneena. Hymyilimme toisillemme. Mies otti sen keskustelunavauksena ja alkoi kertoa menneistä ajoista. Se oli enemmän kuin nostalgiaa. Se oli aikamatka. Hän, aito materano, kovan työn kuluttama, olisi halunnut yhä elää entisaikojen arkea. Hän kaipasi raskaan työnteon yhteisöllisyyttä ja yhteisiä rentoutumistapoja. Häntä ei häirinnyt, että vesi oli pitänyt joko kerätä sateesta tai noutaa yhteiskaivoista. Ilkka toivoi, että olisin kysynyt kaupungin sadevedenkeräysjärjestelmästä, mutta kielitaitoni ei riittänyt insinööritieteisiin.

Pistin merkille, että tarinankertojan suussa oli säilynyt vain kolme hammasta. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta sen sain murteesta selvää, että mies ei valitellut menetettyä terveyttään eikä surrut köyhyyttään tai menetettyjä hampaitaan. Mies suri laulun ja soiton loppumista ja aasien katoamista. Ja kun hän sitten alkoi laulaa vikkelästi kieppuvaa, elämää ikiajat rytmittänyttä piirilaulua, näin hänet luola-asumuksen edustalla, kuulin kärrynpyörien kolinan epätasaisella kiveyksellä ja haistoin avotulelta nousevat ruoan tuoksut. Mies tanssitti sormiaan ilmassa. Kyyneleet nousivat laulajan silmiin ja jostain ne löysivät tiensä myös minun poskilleni.

Olin unohtanut kääntää miehen repliikit Ilkalle. Se ei haitannut. Ilkka istui vieressä ja tuntui ymmärtävän kohtaamisesta tärkeimmän ilman minun aukkoista tulkkaamistanikin.

Olin niin onnellinen kaikesta, hampaattomasta miehestä, hänen laulustaan ja tanssivista käsistään, Ilkasta ja yhteisestä kellumisestamme, etten tiennyt kuinka päin olla. Hyväksyin tilani, olin hiljaa ja uskoin siinä hetkessä tavoittaneeni matkamme todellisen annin. Se oli paljon suurempi kuin Kimmon varjosta vapautuminen – mikä oli tietysti ilo sekin.

Mieleni oli muuttunut, mutta minä en ollut muuttanut mieltäni. Siinä se oli, metamorfoosini perimmäinen luonne, johon sisältyi vielä sekin helpotus, että kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse. Ilkka ei yrittänyt lumota minua intensiivisellä katseella tai muilla hurmaustoimilla ja muovata sitten mieleisekseen. Ilkka hengitti samaa ilmaa kanssani, katsoi maailmaa rinnallani ja viihtyi.

Kättelimme vanhan miehen, jonka eloisien käsien iho oli ruskeaa ja paksua kuin parkittu nahka. Meidän oli aika laskeutua vesijärjestelmän uumeniin.

Kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse.

Olin käsittänyt koko vesiasian aivan väärin – tai pikemminkin kuvitellut, sillä en ollut perehtynyt aiheeseen ennalta yhtään. Rooman valtakunnan vesi-insinöörien taidonnäytteet ovat tavallinen ihmetyksen aihe, mutta roomalaisten rakentamista luolista ei Palombaro Lungossa ole kysymys. Kapusimme vesivarastorakennelmassa, jota oli alettu rakentaa vasta 1500-luvulla. Verkostoa oli laajennettu siitedes 1800-luvun lopulle saakka, ja vielä pitkälle 1900-luvulle kaupunkilaiset nostivat kesäisin vetensä piazzan alta. Talvisaikaan monelle sen sijaan riitti sadeveden kerääminen tai Gravinan virta.

Salaperäisiä reittejä tihkunutta pohjavettä oli varastoitu aivan kaupungin keskustan alle viisi miljoonaa litraa. Luolat olivat valtavia, kuusitoista metriä korkeimmillaan. Seinissä aivan lähellä kattoa näkyi yhä veden ylin raja. Muutamat pudonneiden ämpäreiden aiheuttamat ruosteympyrät kuvioivat kattoa. Piazzalla olivat yhä tallessa kaivojen paikat ja myös ne näkyivät katossa.

”En osaa edes kuvitella, miten suurta vaivannäköä eläminen täällä on vaatinut”, sanoin Ilkalle.

”Näin tämä on syntynyt koko kaupunki”, Ilkka sanoi. ”Ei riitä, että kaivaa. Jokaisen louhoksen jokainen kivi on rahdattu rakennusmateriaaliksi maan pinnalle.”

”Käsivoimin varmaan.”

”Käsivoimin. Ei kai täällä ollut sähköäkään ennen 50-lukua.”

”Eikö vesivoimaa olisi voinut valjastaa? Onhan se puro nyt kuitenkin joki.”

”Niin, osan vuotta”, sanoi Ilkka. ”Ei riitä veden määrä, en usko.”

Hetken mielijohteesta loikkasin tulevaisuuden energiaratkaisuihin: ”Milloin fuusiovoima saadaan käyttöön?”

”Ytimiä rakentamaan haluaisit?” Ilkka kysyi yllättyneenä.

”Eikö se olisi turvallisempaa kuin niiden halkominen?” sanoin ja otin Ilkkaa kädestä kiinni.

”Se siinä on ajatus. Ja tehokkuudenkin olisi tarkoitus olla suurempi. Joskus. Vielä ei osata.”

”Milloin osataan?”

”Ainakin muutama kymmenen vuotta menee vielä, että saadaan fuusio rauhanomaiseen käyttöön”, Ilkka kertoi valistuneen arvauksensa.

Ytimien hallittu yhdistyminen… Kaikki tuntui sinä päivänä liittyvän kaikkeen. Oliko meillä niin paljon aikaa? Muutamia kymmeniä vuosia?

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Miehen kasvojen yli kulki hallitsematon reaktio. Kysymykseni putosi kuin vetypommi. Mistä se tuli, en tiedä. Asiasta ei ollut puhuttu tavuakaan.

”Ihan sama”, Ilkka sanoi.

Just. Ihan sama. Pitikin mennä mokaamaan. Taas.

Katselin varpaitani vaivaantuneena. Ne olivat samassa asennossa kuin ennenkin. Tietysti. Mitä minä olin odottanut, muodonmuutosta, hah!

”Ihan sama”, Ilkka toisti, ”ihan herttaisen yksi ja sama, miten se tapahtuu, kunhan vain tapahtuu.”

Uskalsin nostaa katseeni. Ilkan kasvot loistivat. Oi hyvänen aika! Mieshän halusi naimisiin!

”Suloinen mies”, minä sanoin enkä hihkunut yhtään, ajattelin vain, että minun mieheni se siinä ja viimeinkin yksikössä. Siinä se kulkee rinnalla, suloinen mieheni. Viimeinkin!

”Seuraavaa matkaa varten perustetaan yhteinen tili”, Ilkka sanoi.

Kukaan ei koskaan ollut ehdottanut minulle mitään yhtä romanttista.

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Palasimme perusteellisesti uuvutettuina asuntoomme. Luolat ja kaikki ihmeelliset tulevaisuudennäkymät, jotka olivat yllättäen piirtyneet eteemme – se kävi suuresta myllerryksestä meille molemmille. Ilkka rojahti lepäämään, mutta minä tunnistin väsyneenäkin itsessäni levottomuuden, joka vaati toimintaa. Kaivoin matkalaukun esiin. En ollut pitänyt villapuseroita kertaakaan. Ehkä niitä vielä paluumatkalla tarvittaisiin. Lumet olivat varmasti sulamaan päin jo kotonakin, mutta maa huokuisi kylmää vielä pitkään. Tanskaan asti luulisi kuitenkin olevan toisenlaista.

Villapuseroita viikatessa se syntyi, ajatus reitistä: Ilkan pitäisi päästä Bastogneen. Olin ajatellut, että jokin konkreettinen kädenojennus olisi vielä tarpeen kaiken Kimmo-säädön jälkeen. Bastogne tarjosi mahdollisuuden.

”Sinulla ei varmaan olisi mitään sitä vastaan, jos paluumatkalla pysähdyttäisiin Bastognessa?” kysyin tunnustellen.

”Ei taida olla aikaa”, Ilkka sanoi eikä edes irrottanut katsettaan kirjasta.

En aikonut antaa hänen sivuuttaa suunnitelmaa noin vain. Minun piti näyttää, että kykenin ajattelemaan hänenkin tarpeitaan. Joutuisimme joka tapauksessa lähtemään viimeistään kahden päivän kuluttua. Jos noudattaisimme alkuperäistä aikataulua, pitäisi ajaa suorinta tietä kotiin, mutta mikäpä meitä Materassa pidätteli, voisimme hyvin lähteä aiemmin.

Ilkka oli halunnut Bastogneen tullessa, Ilkka pääsisi Bastogneen palatessa.

”Lähdetään jo huomenna, sitten on aikaa”, sanoin. ”Voidaan yöpyä siellä.”

Ilkka ei kuunnellut, örähti vain. Eikö hän voinut vähemmällä ymmärtää, että yritin hyvittää kaiken? Kiepaus Bastognen kautta oli kädenojennus, se olisi suhteemme seuraavan asteen ensimmäinen askel, se oli –

Pysähdyin. Eihän minun itseäni tarvinnut suunnitelmasta vakuuttaa vaan Ilkka. Siirryin suorempaan toimintaan:

”Ilkka, minä täten juhlallisesti lupaan sinulle yhden asian: testiajo on nyt suoritettu. Uskallatko pidentää ajomatkaa kanssani?”

”Olenko kamala?” kysyin. ”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

Villapaitojen viikkaamisesta olin edennyt kenkälaatikoiden lajitteluun. Niitä oli kaksi enemmän kuin alun perin.

Jutteluni oli saanut Ilkan nousemaan sängyltä. Hän oli kaivautunut jääkaapin uumeniin. Nyt mies kohottautui sieltä samppanjapullon kanssa.

”Pakataanpa sitten”, hän sanoi ja kääntyi varomattomasti. Kenkämuurini sortui. ”Yksi, kaksi, kolme, neljä – Reija, monetko näitä oikein on?”

”Muutamat on Iirikselle. Tuliaisia”, väistin.

Ilkka iski silmää. En tiennyt, että hän osasi.

”Olenko kamala?” kysyin.

”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

 

Ilkka on nyt valaissut elämääni jo vuosia. Ei hän ole ritari eikä muusakaan, kunhan vain kumppani ja luullakseni sopivin mahdollinen. Hän luo arkeeni valoa, mutta ei hänkään olisi siihen kyennyt, ellen itse olisi sitä mahdollistanut.

Vielä emme ole ehtineet naimisiin. Meillä on loppuelämä aikaa.

Taipaleemme alkoi huterasta kävelystä kapeilla kujilla ja jyrkänteen reunalla noina keväisinä päivinä Materassa. Siellä me viimeisenä iltanamme kävelimme taas rinnatusten, Ilkka ja minä, vierellämme kaikki kummituksiksi hiutuneet exät, mutta enää ei yksikään välissä. Välissämme ei ollut mitään, ei pyörää, ei tietokonetta, ei salkkua. Tavarat oli jo rahdattu autoon.

Tartuin Ilkan käteen. Ele oli arkinen, helppo ja lämmin, ele, jonka halusin toistuvan päivittäin.

Ilkka katsoi Gravinan kaivamia karuja rinteitä ja sanoi: ”Ihminen nyt kokeilee kaikenlaista.”

Vielä kerran minun piti irrottaa otteeni ja pudota epäilyyn. ”Mitä yrität sanoa?” kysyin. ”Olenko minä vielä kokeilussa?”

”Minä en tee kokeita”, Ilkka sanoi naamalla, josta en ole vielä tänä päivänäkään oppinut tietämään, onko se vakava vai hymyilevä. ”Muista, että olen teoreettinen fyysikko. Ja teoriassa meillä menee minusta oikein hyvin.”

”Mitä se käytännössä tarkoittaa?”

”Käytännössä en tiedä, mutta teoriassa tätä”, Ilkka sanoi ja suuteli minua jyrkänteen laidalla.

Meitä ei uhannut mikään. Laakso oli vehreä. Haukat kirkuivat iloisesti.

Jatkokertomus päättyy.

 

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.