Reija ymmärtää pelänneensä arjen jakamista Ilkan kanssa, mutta tajuaa viimein, että se on juuri se, mitä hän kaipaa. Testiajo on tullut päätökseen.

Hiplasin koristetyynyn tupsuja. Aika oli kulkenut toisin kuin kotona. Työt eivät olleet käyneet mielessäkään, mutta yhdeksäntenä matkapäivänä arkiaamujen touhut alkoivat tunkea mieleen. Herätys puoli seitsemältä, asukokonaisuuden hätäinen valitseminen – iso ponnistus aamun kiireessä ja vain koska en ikinä ole oppinut päättämään tulevan päivän vaatetuksesta edellisenä iltana – pikainen työmeikki, hiusten sähköisyyden taltuttaminen… miten kuormittavalta se kaikki nyt tuntuikaan.

Lojuin paksulla silkkipeitolla enkä oikein käsittänyt, kuinka viikon kuluttua osaisin suittuna solahtaa takaisin organisaatiomuutosten, tiedotteiden ja embargojen maailmaan.

Ei auttanut, uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Ahdisti kun mietin sitä istumisen ylimäärää, joka taas kohta piinaisi lonkkiani ja selkääni.

Selailin lähistöllä sijaitsevan kylpylän esitettä. Ehkä sivuilta löytyisi reitti toiseen todellisuuteen. Massaggio corpo e mente… Hieronta voisi tehdä hyvää. Jotain erityistä pitäisi vielä keksiä. Rentoutumiselle omistettu päivä tai pari ennen ajoa läpi Euroopan saattaisi olla suurenmoinen juttu, jos kylpylässä osasivat hommansa. Kulmatkin voisi hoidattaa. Ja kädet ja jalat, polvet myös. Voisi häätää orastavan kaulaheltan, antaa rasvasoluille kyytiä, hiotuttaa känsät tiehensä… Löysin lisää sopivia hoitoja esitteen jokaiselta sivulta.

”Mitä ihmettä on watsu?” kysyin Ilkalta.

”Ei aavistustakaan.”

”Soitanko ja kysytään?”

Puheluun vastasi ujosti englantia tapaileva nuori mies, joka selitti, että watsu on shiatsua vedessä. Koska luonnehdinta ei selventänyt toiminnan luonnetta meille juurikaan, päätimme kokeilla. Ajanvarauskirjan rapinaa seurasi ilmoitus, että kolmen vartin kuluttua olisi vapaa aika.

 

Uimapuvut oli äkkiä pakattu, pyyhkeet saisimme kylpylästä. Taas kerran kiipesimme kiemuraisia porraskujia Sasso Barisanosta Civitaan. Läähätimme kuumissamme kun saavuimme hoitolaitokseen, joka vaikutti niin hillityn tasokkaalta, ettei valmiiksi hikinen olemuksemme oikein sopinut tyyliin. Lukuisat kynttilät valaisivat muinaisia kellaritiloja. Puuskutuksen lomassa henkäisin ihastuksesta.

Uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Suorastaan prameassa pukuhuoneessa sain vetää ylleni paksun kylpytakin ja sujauttaa jalkaan tossut, joita koristivat vaaleanpunaiset kimallerusetit. Kun värivalosuihkun jälkeen astuin kallioon louhittuun aulaan, Ilkka jo odotti siellä. Hänen varustuksensa oli muuten samanlainen kuin omani, mutta tossuihin oli vaaleanpunaisen rusetin paikalle kiinnitetty asiallinen tummansininen kangaskaistale.

Pura tässä nyt sitten luutuneita rooleja! Verenpaineeni kihahti. Samalla tajusin, että itse odotin kylpyläkäynniltämme nimenomaan romantiikkaa, hyvin perinteistä romantiikka pienellä twistillä. Ei minua lihasten hyvinvointi kiinnostanut ja rentoutuminenkin vain toisen syliin sulamisena. Miksi pitikin ihmisen rakentua niin ristiriitaisista paloista!

Rauhoituin. En jaksanut alkaa vaahtoamaan sukupuolitetuista tohveleista.

Kaksi nuorta hyvin kaunista naista nouti meidät aulasta ja ohjasi yhä syvemmälle luolastoon. Hiihtelimme tohveleissamme hoitajien perässä kunnes pidemmälle ei enää päässyt. Perimmäinen luolaosasto oli kokonaan allasta, vain tuikkujen levyinen reunus kiersi vettä. Tila muistutti jättiläismäistä kylpyammetta – tai sarkofagia, kuten Ilkka huomautti. Vaikka kivi oli vaaleaa, sen ja kynttilöiden paljous kieltämättä toi mieleen goottilaisen hautakammionäyn.

Meille selitettiin, että laskeutuisimme veteen, johon on liuotettu runsaasti magnesiumsuoloja kellumisen helpottamiseksi. Veden koostumuksen ansiosta pysyisimme pinnalla ilman apuja, mutta siitä huolimatta meitä myös kellutettaisiin, liikuteltaisiin tuettuina hellästi ympäri allasta, jotta saisimme tuntea veden virtauksen iholla. Välillä tehtäisiin kevyitä venytyksiä. Kaiken aikaa saisimme pitää silmät kiinni, unohtaa ulkopuolisen maailman ja lillua kuin sikiö lapsivedessä.

Olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli "vain" ystävyyttä.

Laskeuduimme altaaseen. Jos ei aivan sikiöksi niin kuitenkin vauvaksi oli vaivatonta taantua. Lämmin vesi kannatteli, ja varmemmaksi vakuudeksi kellunta-avustaja tuki niskaa ja päätä samalla otteella, jolla olin itse aikoinani pidellyt Iiristä vauva-ammeessa. Olisin halunnut kertoa sen Ilkalle, mutta puhuminen ei tuntunut sopivan konseptiin. Jättäydyin vieraiden käsien varaan, annoin korvien täyttyä vedellä ja kelluin vaiti.

 

En tänä päivänäkään osaa täysin selittää, mitä watsussa tapahtui. Aivan kuin olisin ollut upotettuna ajattelua kirkastavaan ja rauhoittavaan nesteeseen. Käsitin, että kaiken muun ohessa olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli ”vain” ystävyyttä. Yhtä aikaa ymmärsin, että koko kysymyksenasettelu oli väärä. Meitä kannatteli halu jakaa, halu kohdata uusia tilanteita yhdessä. Olin pelännyt arjen jakamista, mutta vedessä ymmärsin kaipaavani sitä ja pystyväni siihen. Erillisyys oli mahdollista mutta niin oli yhteisyyskin.

Ilkkaa liikuteltiin altaassa uskoakseni samalla tavoin kuin minua. Silloin tällöin tunsin virtauksen, jonka hänen liikkeensä aiheutti. Kahdesti meidän annettiin ajautua hiljaa toistemme kylkeen. Ne olivat lämpimiä ja pehmeitä törmäyksiä. Voisin oppia jakamaan pelot siinä kuin ilotkin.

 

Pukuhuoneessa olin hidas. En olisi tahtonut nousta altaasta. Kuivan maan tavalliset ihmistoimet tuntuivat vierailta. Istuin kylpytakissa ja mietin muodonmuutostani. Muuksi en osannut sitä nimittää. Alle tunnissa olin alkanut tuntea veden varsinaiseksi elementikseni, josta en kaivannut ollenkaan pois. Olin varmaan liian sopeutuvainen.

Hätkähdin kun käteni täysin automaattiohjauksella hakeutui kohti kassini sivutaskua, jossa puhelin odotti äänettömänä. Miten kummalliselta tuntui tarttua puhelimeen ja avata se, turhaltakin.

Kun kapula kuitenkin oli käsissäni, päätin käyttää sitä johonkin hyvään ja tarpeelliseen. Pikainen viestittely Minnan kanssa (onko kaikki ok? – on – onko sulla? – on – paljon kerrottavaa – kahvit? – heti kun rantaudutaan!) kevensi mieltäni. Tuntui äkkiä käsittämättömän ja mittaamattoman luopiomaiselta kaikki se, mitä olin ennättänyt kuvitella Minnan ja Kimmon välille. Päätin, että kun saisin tilanteen asettumaan Ilkan kanssa ja oppisin pitämään Kimmon pois näkökenttäni reuna-alueiltakin, satsaisin Minnaan ja ystävyyteemme. Se oli ollut hapertumisvaarassa pitkään, emmekä tainneet kumpikaan aivan ymmärtää, miksi.

Kellunnan jälkeen olimme Ilkan kanssa nauttineet yrttiteet aulassa. Kun nyt mietiskelin elämänmenoa yksikseni pukuhuoneessa, teetä seurannut jälkihiki alkoi viimein asettua ja pystyin ajattelemaan pukeutumistakin.

Ilmeisesti lilluminen magnesiumsuoloissa lisäsi aineenvaihduntaa. Olin samaan aikaan hyvin virkeä ja aivan uupunut. Ilkka kertoili samankaltaisista tuntemuksista, kun kävelimme kohti piazza Vittorio Venetoa, jonka halki kuljimme useita kertoja päivässä. Siitä oli viikossa muodostunut kaikkien reittiemme leikkauspiste.

Pysähdyimme lepäilemään penkeille. ”Pitäisikö tuolla käydä?” Ilkka kysyi ja osoitti maanalaisiin käytäviin. Roomalaisaikaisista vesivarastoista oli kai kyse. Ajatus kylmänkosteista luolista lämpimän kylpyläkäynnin perään oli minusta erittäin häiritsevä, mutta en protestoinut. Kaupungin vesihuolto oli kiinnostanut Ilkkaa alusta saakka.

Infotaulu lupasi seuraavan opastetun kierroksen alkavan tunnin kuluttua. Ostimme liput ja asetuimme raukeina odottelemaan kivipenkeille, jotka olivat imeneet auringon lämpöä jo tuntuvasti. Kivet olivat kuluneet aaltoisiksi ja sileiksi. Hymyilytti kun ajattelin penkkejä kiillottaneita ja hioneita takamussukupolvia.

Vieressämme istui vanha mies, joka hyräili hiljaa itsekseen ja katsoi meitä uteliaan kiinnostuneena. Hymyilimme toisillemme. Mies otti sen keskustelunavauksena ja alkoi kertoa menneistä ajoista. Se oli enemmän kuin nostalgiaa. Se oli aikamatka. Hän, aito materano, kovan työn kuluttama, olisi halunnut yhä elää entisaikojen arkea. Hän kaipasi raskaan työnteon yhteisöllisyyttä ja yhteisiä rentoutumistapoja. Häntä ei häirinnyt, että vesi oli pitänyt joko kerätä sateesta tai noutaa yhteiskaivoista. Ilkka toivoi, että olisin kysynyt kaupungin sadevedenkeräysjärjestelmästä, mutta kielitaitoni ei riittänyt insinööritieteisiin.

Pistin merkille, että tarinankertojan suussa oli säilynyt vain kolme hammasta. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta sen sain murteesta selvää, että mies ei valitellut menetettyä terveyttään eikä surrut köyhyyttään tai menetettyjä hampaitaan. Mies suri laulun ja soiton loppumista ja aasien katoamista. Ja kun hän sitten alkoi laulaa vikkelästi kieppuvaa, elämää ikiajat rytmittänyttä piirilaulua, näin hänet luola-asumuksen edustalla, kuulin kärrynpyörien kolinan epätasaisella kiveyksellä ja haistoin avotulelta nousevat ruoan tuoksut. Mies tanssitti sormiaan ilmassa. Kyyneleet nousivat laulajan silmiin ja jostain ne löysivät tiensä myös minun poskilleni.

Olin unohtanut kääntää miehen repliikit Ilkalle. Se ei haitannut. Ilkka istui vieressä ja tuntui ymmärtävän kohtaamisesta tärkeimmän ilman minun aukkoista tulkkaamistanikin.

Olin niin onnellinen kaikesta, hampaattomasta miehestä, hänen laulustaan ja tanssivista käsistään, Ilkasta ja yhteisestä kellumisestamme, etten tiennyt kuinka päin olla. Hyväksyin tilani, olin hiljaa ja uskoin siinä hetkessä tavoittaneeni matkamme todellisen annin. Se oli paljon suurempi kuin Kimmon varjosta vapautuminen – mikä oli tietysti ilo sekin.

Mieleni oli muuttunut, mutta minä en ollut muuttanut mieltäni. Siinä se oli, metamorfoosini perimmäinen luonne, johon sisältyi vielä sekin helpotus, että kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse. Ilkka ei yrittänyt lumota minua intensiivisellä katseella tai muilla hurmaustoimilla ja muovata sitten mieleisekseen. Ilkka hengitti samaa ilmaa kanssani, katsoi maailmaa rinnallani ja viihtyi.

Kättelimme vanhan miehen, jonka eloisien käsien iho oli ruskeaa ja paksua kuin parkittu nahka. Meidän oli aika laskeutua vesijärjestelmän uumeniin.

Kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse.

Olin käsittänyt koko vesiasian aivan väärin – tai pikemminkin kuvitellut, sillä en ollut perehtynyt aiheeseen ennalta yhtään. Rooman valtakunnan vesi-insinöörien taidonnäytteet ovat tavallinen ihmetyksen aihe, mutta roomalaisten rakentamista luolista ei Palombaro Lungossa ole kysymys. Kapusimme vesivarastorakennelmassa, jota oli alettu rakentaa vasta 1500-luvulla. Verkostoa oli laajennettu siitedes 1800-luvun lopulle saakka, ja vielä pitkälle 1900-luvulle kaupunkilaiset nostivat kesäisin vetensä piazzan alta. Talvisaikaan monelle sen sijaan riitti sadeveden kerääminen tai Gravinan virta.

Salaperäisiä reittejä tihkunutta pohjavettä oli varastoitu aivan kaupungin keskustan alle viisi miljoonaa litraa. Luolat olivat valtavia, kuusitoista metriä korkeimmillaan. Seinissä aivan lähellä kattoa näkyi yhä veden ylin raja. Muutamat pudonneiden ämpäreiden aiheuttamat ruosteympyrät kuvioivat kattoa. Piazzalla olivat yhä tallessa kaivojen paikat ja myös ne näkyivät katossa.

”En osaa edes kuvitella, miten suurta vaivannäköä eläminen täällä on vaatinut”, sanoin Ilkalle.

”Näin tämä on syntynyt koko kaupunki”, Ilkka sanoi. ”Ei riitä, että kaivaa. Jokaisen louhoksen jokainen kivi on rahdattu rakennusmateriaaliksi maan pinnalle.”

”Käsivoimin varmaan.”

”Käsivoimin. Ei kai täällä ollut sähköäkään ennen 50-lukua.”

”Eikö vesivoimaa olisi voinut valjastaa? Onhan se puro nyt kuitenkin joki.”

”Niin, osan vuotta”, sanoi Ilkka. ”Ei riitä veden määrä, en usko.”

Hetken mielijohteesta loikkasin tulevaisuuden energiaratkaisuihin: ”Milloin fuusiovoima saadaan käyttöön?”

”Ytimiä rakentamaan haluaisit?” Ilkka kysyi yllättyneenä.

”Eikö se olisi turvallisempaa kuin niiden halkominen?” sanoin ja otin Ilkkaa kädestä kiinni.

”Se siinä on ajatus. Ja tehokkuudenkin olisi tarkoitus olla suurempi. Joskus. Vielä ei osata.”

”Milloin osataan?”

”Ainakin muutama kymmenen vuotta menee vielä, että saadaan fuusio rauhanomaiseen käyttöön”, Ilkka kertoi valistuneen arvauksensa.

Ytimien hallittu yhdistyminen… Kaikki tuntui sinä päivänä liittyvän kaikkeen. Oliko meillä niin paljon aikaa? Muutamia kymmeniä vuosia?

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Miehen kasvojen yli kulki hallitsematon reaktio. Kysymykseni putosi kuin vetypommi. Mistä se tuli, en tiedä. Asiasta ei ollut puhuttu tavuakaan.

”Ihan sama”, Ilkka sanoi.

Just. Ihan sama. Pitikin mennä mokaamaan. Taas.

Katselin varpaitani vaivaantuneena. Ne olivat samassa asennossa kuin ennenkin. Tietysti. Mitä minä olin odottanut, muodonmuutosta, hah!

”Ihan sama”, Ilkka toisti, ”ihan herttaisen yksi ja sama, miten se tapahtuu, kunhan vain tapahtuu.”

Uskalsin nostaa katseeni. Ilkan kasvot loistivat. Oi hyvänen aika! Mieshän halusi naimisiin!

”Suloinen mies”, minä sanoin enkä hihkunut yhtään, ajattelin vain, että minun mieheni se siinä ja viimeinkin yksikössä. Siinä se kulkee rinnalla, suloinen mieheni. Viimeinkin!

”Seuraavaa matkaa varten perustetaan yhteinen tili”, Ilkka sanoi.

Kukaan ei koskaan ollut ehdottanut minulle mitään yhtä romanttista.

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Palasimme perusteellisesti uuvutettuina asuntoomme. Luolat ja kaikki ihmeelliset tulevaisuudennäkymät, jotka olivat yllättäen piirtyneet eteemme – se kävi suuresta myllerryksestä meille molemmille. Ilkka rojahti lepäämään, mutta minä tunnistin väsyneenäkin itsessäni levottomuuden, joka vaati toimintaa. Kaivoin matkalaukun esiin. En ollut pitänyt villapuseroita kertaakaan. Ehkä niitä vielä paluumatkalla tarvittaisiin. Lumet olivat varmasti sulamaan päin jo kotonakin, mutta maa huokuisi kylmää vielä pitkään. Tanskaan asti luulisi kuitenkin olevan toisenlaista.

Villapuseroita viikatessa se syntyi, ajatus reitistä: Ilkan pitäisi päästä Bastogneen. Olin ajatellut, että jokin konkreettinen kädenojennus olisi vielä tarpeen kaiken Kimmo-säädön jälkeen. Bastogne tarjosi mahdollisuuden.

”Sinulla ei varmaan olisi mitään sitä vastaan, jos paluumatkalla pysähdyttäisiin Bastognessa?” kysyin tunnustellen.

”Ei taida olla aikaa”, Ilkka sanoi eikä edes irrottanut katsettaan kirjasta.

En aikonut antaa hänen sivuuttaa suunnitelmaa noin vain. Minun piti näyttää, että kykenin ajattelemaan hänenkin tarpeitaan. Joutuisimme joka tapauksessa lähtemään viimeistään kahden päivän kuluttua. Jos noudattaisimme alkuperäistä aikataulua, pitäisi ajaa suorinta tietä kotiin, mutta mikäpä meitä Materassa pidätteli, voisimme hyvin lähteä aiemmin.

Ilkka oli halunnut Bastogneen tullessa, Ilkka pääsisi Bastogneen palatessa.

”Lähdetään jo huomenna, sitten on aikaa”, sanoin. ”Voidaan yöpyä siellä.”

Ilkka ei kuunnellut, örähti vain. Eikö hän voinut vähemmällä ymmärtää, että yritin hyvittää kaiken? Kiepaus Bastognen kautta oli kädenojennus, se olisi suhteemme seuraavan asteen ensimmäinen askel, se oli –

Pysähdyin. Eihän minun itseäni tarvinnut suunnitelmasta vakuuttaa vaan Ilkka. Siirryin suorempaan toimintaan:

”Ilkka, minä täten juhlallisesti lupaan sinulle yhden asian: testiajo on nyt suoritettu. Uskallatko pidentää ajomatkaa kanssani?”

”Olenko kamala?” kysyin. ”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

Villapaitojen viikkaamisesta olin edennyt kenkälaatikoiden lajitteluun. Niitä oli kaksi enemmän kuin alun perin.

Jutteluni oli saanut Ilkan nousemaan sängyltä. Hän oli kaivautunut jääkaapin uumeniin. Nyt mies kohottautui sieltä samppanjapullon kanssa.

”Pakataanpa sitten”, hän sanoi ja kääntyi varomattomasti. Kenkämuurini sortui. ”Yksi, kaksi, kolme, neljä – Reija, monetko näitä oikein on?”

”Muutamat on Iirikselle. Tuliaisia”, väistin.

Ilkka iski silmää. En tiennyt, että hän osasi.

”Olenko kamala?” kysyin.

”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

 

Ilkka on nyt valaissut elämääni jo vuosia. Ei hän ole ritari eikä muusakaan, kunhan vain kumppani ja luullakseni sopivin mahdollinen. Hän luo arkeeni valoa, mutta ei hänkään olisi siihen kyennyt, ellen itse olisi sitä mahdollistanut.

Vielä emme ole ehtineet naimisiin. Meillä on loppuelämä aikaa.

Taipaleemme alkoi huterasta kävelystä kapeilla kujilla ja jyrkänteen reunalla noina keväisinä päivinä Materassa. Siellä me viimeisenä iltanamme kävelimme taas rinnatusten, Ilkka ja minä, vierellämme kaikki kummituksiksi hiutuneet exät, mutta enää ei yksikään välissä. Välissämme ei ollut mitään, ei pyörää, ei tietokonetta, ei salkkua. Tavarat oli jo rahdattu autoon.

Tartuin Ilkan käteen. Ele oli arkinen, helppo ja lämmin, ele, jonka halusin toistuvan päivittäin.

Ilkka katsoi Gravinan kaivamia karuja rinteitä ja sanoi: ”Ihminen nyt kokeilee kaikenlaista.”

Vielä kerran minun piti irrottaa otteeni ja pudota epäilyyn. ”Mitä yrität sanoa?” kysyin. ”Olenko minä vielä kokeilussa?”

”Minä en tee kokeita”, Ilkka sanoi naamalla, josta en ole vielä tänä päivänäkään oppinut tietämään, onko se vakava vai hymyilevä. ”Muista, että olen teoreettinen fyysikko. Ja teoriassa meillä menee minusta oikein hyvin.”

”Mitä se käytännössä tarkoittaa?”

”Käytännössä en tiedä, mutta teoriassa tätä”, Ilkka sanoi ja suuteli minua jyrkänteen laidalla.

Meitä ei uhannut mikään. Laakso oli vehreä. Haukat kirkuivat iloisesti.

Jatkokertomus päättyy.

 

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.