kuva Reetta Kyttä ja Shutterstock
kuva Reetta Kyttä ja Shutterstock

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Reija ja Ilkka ovat edenneet Roomaan. Äkkiä Reija huomaa väkijoukossa jonkun, jota ei olisi ikinä kuvitellut Roomassa näkevänsä. Vai kuvitteleeko hän vain?

Saksa on pitkä, Italiakin on pitkä. Molempien läpi kiisimme lopulta niin nopeasti kuin suinkin. Ajatus, että katsastaisimme kiinnostavia kohteita jo ennen Roomaa, oli sanattomasti ja yksimielisesti unohdettu Bastogne-episodin jälkeen. Pari tankkausta, paussia ja yöpymistä ja taakse jäivät niin Veronan parvekkeet kuin Firenzen taideaarteetkin. Pysähdyksemme olivat proosallisia huoltotaukoja, kaikki samanlaisia: tankkaus, vessa, automaattikahvia, sämpylä tai pala patonkia, yleensä varsin kelvollinen, ja pikkuinen makea herkku jäystettäväksi muutaman askeleen matkalla takaisin autoon. Ja juomapullo, ei pidä unohtaa juomapulloja. Takapenkki tulvehti niitä. Emme olleet keksineet keinoa päästä eroon kasvavasta pullokuormasta.

Moottoriteiden laitamilla ei ollut minun silmiini enää mitään kiinnostavaa jos oli koskaan ollutkaan. ”Rooma ei tule ikinä. Miksi kaikki maat ovat niin pitkiä?” marisin kuin pieni lapsi.

Hätkähdin kun huomasin Ilkan huvittuvan ruikutuksestani.

Ilkka tyynnytteli minua niin kuin lasta tyynnytellään, lupaili, kuinka aivan pian eteemme piirtyisivät Rooman kukkulat. Ja tietysti niin kävikin, olinhan sen tiennyt itsekin. Hätkähdin kun huomasin Ilkan huvittuvan ruikutuksestani. Pitäisi olla tarkkana tai roolini lähtisi vääntymään väärään suuntaan. Ei ollut tarkoitus taantua lapseksi, vaikka yksi Ilkan kultaisimpia puolia olikin hänen huolehtiva isämäisyytensä.

Päätin pitää pienempää suuta ja aivan erityisesti hillitä sormeni ja kosketusnäytön suhdetta. Puhelin saisi pysyä laukussa ja Kimmon kuvat piilossa. Niiden selaaminen oli hyvää vauhtia kehittymässä jos ei nyt pakkomielteeksi niin pakkoliikkeeksi kuitenkin. Olin muun muassa tiiraillut kuvia Kimmon keväisistä yrttiviljelmistä. Ties mitä vielä järjettömämpiä lieveilmiöitä lähtisi kasvamaan huonon suhteen muistelemisesta.

Katselimme Romulusta ja Remusta tuskin koirankokoisen suden alla. Ei ihme, etten ollut aiemmilla reissuillani huomannut sitä. Kaikkein kummallisinta oli, että patsas kohosi aivan vieressämme, ikuisen Rooman symboli käden ulottuvilla. Olimme edellisiltana pyörineet ympäri Rooman kehätien lähes kokonaan, joten osasimme arvostaa mittakaavan muutosta.

”Onhan tämä nyt melko noloa”, Ilkka sanoi ja luki opaskirjaa.

”Noloa? Patsaan pienuuttako tarkoitat?” ihmettelin.

”En minä sitä, ja ei tuo nyt niin pieni ole, varmaan aika lailla yksi yhteen. Tai susi on, eivät kaksoset. Mutta miten kevein perustein olen pitänyt itseäni historian harrastajana! En ole tiennyt, että Romulus tappoi Remuksen”, Ilkka selitti.

En minä ollut sen viisaampi: ”Taivas, tappoiko? Tuossahan ne imevät nisää sulassa sovussa.”

”Campidoglio on kai aina ollut juonittelun keskus”, Ilkka huoahti. ”Pojat kasvoivat ja riitautuivat, tavallinen tarina. Mutta mietipä tätä: Jos Remus olisikin saanut elää ja perustaa Rooman Romuluksen sijaan, olisiko Roma Rema?”

En jäänyt kuuntelemaan Ilkan hihittelyä Reeman kukkuloille vaan astelin suden luota Markus Aureliuksen ratsastajapatsaan hallitsemalle aukiolle. Ei minua pronssipatsas suuremmin kiinnostanut, vaan katseeni hakeutui kahteen suureen marmoripatsaaseen portaikon yläpäässä. En ollut niitäkään koskaan katsonut tarkemmin. Otin muutaman askeleen alaspäin ja kiersin hahmojen etupuolelle.

”Nenät ja muut ulokkeet tallella näillä”, sanoin.

”Jo pari tuhatta vuotta, se on saavutus. Ja muutenkin tyynet kaksoset nämä Castor ja Pollux, toisin kuin Romulus ja Remus. Päätyivät tähdiksi taivaalle”, Ilkka valisti.

”Ai nämä on ne nimenomaiset kaksoset, horoskooppipojat?”

”Siinä uskossa minä elelen. Kovia hevosmiehiä. Äitinsä oli Leda, jonka Zeus hedelmöitti. Kävi joutsenena päälle. Siksi kaksoset kuoriutuivat munasta.”

”No nyt minä tajuan nuo päähineet! Miekkoset ovat aitoja munapäitä, kuoret vielä pipoina takaraivolla keikkumassa”, nauroin.

Ilkka vakavoitui: ”Se ei itse asiassa ollut mikään kiva romanssi. Joutsen raiskasi Ledan.” Nauruni tyrehtyi. ”Anteeksi”, Ilkka aloitti, mutta taisin sihistä kärsimättömästi lisäselvitykset lopettaakseni. Näkökentässä vilahti jotain, mikä vaati kaiken huomioni. Hämmentyneenä Ilkka nousi pari rappusta ylös takaisin aukiolle ja syventyi kirjaansa. En pidätellyt häntä enkä antanut selitystä. Kauhistutti, miten vähän me toisistamme tiesimme, mutta vielä enemmän kauhistutti katseeni poimima vilahdus.

Kimmo oli takuulla huomannut minut.

Ei minua järkyttänyt Zeuksen ja Ledan kohtaamisen luonne, vaan turistijoukosta äkkiä erottunut tuttu hahmo. Mies askelsi Cordonataa alaspäin. Tyrmistyneet aivoni käsittelivät kuvaa kiivaasti. En olisi halunnut tunnistaa näkemääni. Kimmon oli täytynyt ohittaa minut aivan hetki sitten.

Kimmo oli takuulla huomannut minut.

Tärinä levisi rintaontelosta ylös hartioihin ja sieltä niskaa pitkin kallonpohjaan saakka. Oli kuin pääkoppani olisi halunnut ravistaa näyn pois aivoista. Ja kuitenkaan Kimmon ilmestyminen ei oikeastaan ollut yllätys. Olinhan nähnyt miehen lentokenttäpäivityksen jo moottoritiellä Saksassa, mutta en sentään ollut osannut arvata hänen suuntaavan Roomaan. Olisi ehkä pitänyt, sillä kaikki tiet tosiaan vievät Roomaan. Valitettavasti kaikkien tiet.

Ilkalle en voinut järkytystäni purkaa. Lupaus raportoida Minnalle kuulumisia reitin varrelta singahti mieleeni. Haukoin henkeä hapettomassa kuplassa yksinäni, hain turvaa jostain tutusta, ensin puhelimesta, sitten Minnasta. Tekstasin ”Rauniona Roomassa” ja vilkuilin kiiltävää ruutua seuraavien minuuttien ajan vastauksen toivossa. Olisi ollut helpottavaa päästä juttelemaan edes vähän, mutta Minnasta ei kuulunut.

Voiko matkakumppaninsa unohtaa? Siltä tuntui, sillä yllätyin kun näin Ilkan seisoskelevan pienen matkan päässä aukiolla. Hän tutki kiveystä intensiivisesti. Pakotin itseni takaisin yhteiseen hetkeemme ja kävelin muutamat metrit hänen luokseen. ”Mennään jo raunioille”, ehdotin.

”Odotas hetki, katso tätä.”

Ilkka osoitti viemärikaivon kantta. Näytin kai jokseenkin hämmentyneeltä.

”SPQR”, Ilkka tavasi valurautakannesta. ”Senatus Populusque Romanun, Rooman senaatti ja kansa. Huvittavaa, että se on käytössä edelleen”, Ilkka selitti. ”Olin lukiossa aika innokas…”

”Hyvä, mutta mennään silti jo raunioille”, keskeytin. En pystynyt keskittymään roomalaisten sinne tänne kaivertamiin kirjaimiin, vielä vähemmän jaksoin kiinnostua Ilkan yllättäen ilmenneestä latinantaidosta. Mitä kaikkea mieheen kätkeytyikään. Kauhea ajatus oikeastaan.

Oli päästävä tasan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Kimmon hahmo oli portaiden alapäässä hävinnyt.

Aurinko porotti ja antiikkiset kadut hohkasivat kuumina. Jos kevät oli tätä, mitä olisi kesä, mietimme me pohjoiset vaeltajat, jotka Colosseumille taivallettuamme olimme aivan nuuduksissa. Ostimme pullot ylihintaista vettä ja virkistyimme sen verran, että jaksoimme jonottaa liput päivän viimeiseen opastukseen.

Muinaisen taisteluareenan sisäpuolella Ilkka osasi nautinnollisesti jättäytyä oppaan huomaan. Pätevästi opas selostikin hienostuneista salaluukuista ja hissisysteemeistä, joiden avulla nälkiintyneet leijonat, karhut ja muut pedot nostettiin häkeistään taistelemaan keskenään tai ihmisiä vastaan. Minä pystyin kuitenkin keskittymään tarinoihin vain hetkittäin, ja ryhmän mukana pysyin ainoastaan koska Ilkka piti kädestäni kiinni. En osannut vaientaa ääniä päässäni. Tuijotin areenan syvyyksiin ja kellarien labyrinttiin, jonka päälle oli vanhan mallin mukaan osittain uudelleen rakennettu puulattiaa. Mieleni porautui kannen alle ja pohti suurten kissapetojen vankeutta. Raivostuneet pedot singahtelivat piiloistaan äkkiarvaamatta.

Päivän rauniokierroksen jälkeen lepäilimme hotellissa. Minä lueskelin ja Ilkka näytti selailevan karttakirjaa. Kummankin toiveissa oli nukahtaa. Tunnelma oli Campidoglion ja Forumin jälkeen väsynyt. Se oli luonnollista, kai. Ilkka vaikutti tyytyväiseltä samoilumme antiin. Omista mietteistäni en halunnut tai jaksanut puhua. Sitä paitsi rauniot ovat mykistäviä, kirjaimellisesti.

Laskin matkapokkarini yöpöydälle ja selailin Matera-papereitani. Rooman vehmaat ja pyöreät kukkulat olivat saaneet minut kaipaamaan Basilicatan karuutta. Oli oltava huolellinen reaktioissani: kivisen kaupungin oli tarkoitus vaikuttaa ensituttavuudelta myös minulle. Kaikki muu vaatisi selittämistä. Lopulta nukahdin mielessäni ajatus, joka haki aforismin muotoa: historian rakastajia me olemme mutta emme sen jakajia, emme toistemme historian.

Torkkujen jälkeen sonnustauduimme siisteihin vaatteisiin ja jalkauduimme etsimään ravintolaa Corson liepeiltä. Seuraavaksi illaksi oli varaus La Rosettaan, nyt sai kelvata ensimmäinen sopivalta tuntuva. Pysähdyimme lukemaan ruokalistaa Il Falchetto -nimisen paikan ovelle, ja kun isäntä tuli tervehtimään ystävällisen tunkeilemattomasti, päätimme astua sisään.

Kun kysyin Ilkalta, mitä hän aikoi ottaa, mies ähki neuvottomana.

Pieni sali oli kotoisa mutta tyylikkään eleetön. Vaaleaksi kalkittu miljöö herätti nälkäni. Kun kysyin Ilkalta, mitä hän aikoi ottaa, mies ähki neuvottomana ja sanoi sitten, ettei itse asiassa ole kovinkaan nälkäinen. ”Otetaanko vain alkuruoka ja pasta?” hän ehdotti.

Ehkä olin vähän herkässä tilassa, mutta ehdotus loukkasi minua. Eikö mies jaksanut katsella kasvojani kokonaisen illallisen vertaa?

Viereisessä pöydässä istui vanha brittipariskunta. Heidän punaviinipullonsa oli jo tyhjentynyt ja nyt isäntä kiikutti miehelle pallon talon vaniljajäätelöä marjojen päällä. Jäätelön kruununa paloi yksi kynttilä. Syntymäpäiväsankarin puoliso huomasi uteliaan katseeni. Hymyilin takaisin ja pohdin hiljaa mielessäni, olisimmeko ikinä Ilkan kanssa tuossa pisteessä. Toivoinko vai pelkäsinkö, en tiedä. Alkuruoka ja pasta! – ei kovin lupaavaa.

Pöytänaapurimme sanoi hymyillen miehensä olevan niin vanha että he molemmat yrittävät unohtaa sen. Päivänsankari upotti lusikkansa vaatimattomalta näyttävän annoksensa marjoihin ja ihastui kun löysi mustikoiden ja vadelmien joukosta myös punaherukoita. ”Näitä ei usein saa”, mies sanoi haltioissaan ja hetken olin kommentoida, että Suomessa niihin törmää joka paikassa. Avasin jo suuni mutta viime hetkellä tajusin, että makuelämys oli päivänsankarille harvinainen, mitä minä sitä latistamaan.

Yhteisymmärrys pöytiemme välillä vahvistui, kun ravintolasalin nurkassa ison pyöreän pöydän albaaniseurueessa yksi mies alkoi riidellä. Hän huusi, ei ystävilleen, mutta puhelimeensa. Aluksi meitä muita nauratti, niin hupaisan selväksi miehen kiihtymys kävi koko salille. Miehen seurue ymmärsi olla nolo raivoisan jäsenensä puolesta ja toppuutteli tätä. Aikansa mesottuaan mies poistui pihalle ja jatkoi siellä. Siinä vaiheessa hänen pöytäseurueensa loi anteeksipyytäviä katseita muihin ruokailijoihin, mikä osittain pelasti tilanteen. Muutamassa minuutissa viereisten pöytien aluksi epäuskoinen huvittuneisuus oli muuttunut ärtymykseksi. Antipastot olimme nappailleet suuhumme aivan huomaamatta.

Juuri sopivalla hetkellä tilanteen rauhoituttua saapuivat primi piattimme. Eteeni asetettiin höyryävä lautasellinen strozzapreti alla carbonaraa, jonka Suomi-vastine olisi mummon läskisoosi. Ronskin paksu spaghetti ja rasva eri muodoissaan oli syntisen hyvää – ja syntinen oli annos siankylkineen muutenkin. Vesi herahti kielelleni eikä sitä hillinnyt edes häpeä, jota tunsin valinnastani, kun Ilkka sai eteensä kevyen merellisen risottonsa. ”Minunhan tuota pitäisi syödä”, sanoin Ilkalle, ”naisten ruokaa.” Ilkka ei tavoittanut itseironiaani, jolla yritin hälventää metahäpeääni, häpeääni siitä että häpesin.

”Mistä sinä puhut?” hän kysyi.

Rapea possunkylki, vehnä, juusto ja keltuainen soittivat sinfoniaa suussani. Puhuminen, kuka sitä tarvitsee? ”Täydellinen mustapippuri”, sain lopulta huokaistua. Ja sitten, tovin vielä maiskuteltuani: ”Nämä nyt on vain näitä. Naisen pitäisi syödä kevyesti ja miehen raskaasti. Stereotypioita.”

Ilkka sanoi, ettei meidän sellaisista tarvitsisi välittää, ei missään asiassa. Totta kai olin samaa mieltä, mutta jostain syystä häpeä ei hälvennyt, muutti vain muotoaan. Kun voisi pysäyttää itsensä edes syömisen ajaksi! Ensin nolostelin annostani, sitten hävettivät jostain esiin tunkevat naiseuden mallit, hävetti jopa kiitollisuus, jota tunsin Ilkkaa kohtaan siitä, ettei silava-annokseni ollut hänelle ongelma. ”Mutta kyllä ilmastonmuutos pitäisi muistaa”, lopetin valintani suomimisen epätoivoiseen yritykseen kääntää outo ajatuskulku jotenkin ymmärrettäväksi.

Ei kahvia, päätimme. Olisi parempi nukkua. Viereinen pöytäkin oli tyhjentynyt. Emme olleet huomanneet, milloin. Harmittelin sitä hetken, sillä pariskunta oli kiinnostava, mutta harmitusta seurasi tyytyväisyys: mitä ilmeisimmin olimme Ilkan kanssa uppoutuneet toistemme seuraan.

Lämmin ruoka teki tehtävänsä. Raukeina hinauduimme suurenmoisen tilavaan hotellihuoneeseemme ja rojahdimme sängylle. Vuode oli ainakin puoli metriä leveämpi kuin kummankaan kotona. Ristiriitainen tunne. Oli ruhtinaallista levittäytyä, mutta yöllä tuntui yksinäiseltä kun toinen ei ollut lähellä. Joskus liian lähellä on sopivan lähellä, sen olin oppinut Ilkan kanssa.

Toinen Rooman-päivä kului aukiolta toiselle kulkiessa ja pieniin palatseihin kurkistellessa. Suuret museot päätimme jättää toiseen kertaan, vain Pantheoniin astuimme sisään. Ilkka ihaili muinaisten rakentajien mittaustarkkuutta.

Katseemme hakeutuivat samaan suuntaan, kupoliin, mutta minua ihmetyttivät eniten sosialistiselta realismilta näyttävät ontelorakenteet. Mittaustarkkuudestakin ymmärsin olla kiitollinen, vaikka en käsittänytkään, kuinka kupoli ylipäätään voi pysyä ylhäällä suuri reikä keskellään. Ilkalle siinä taas ei ollut mitään outoa: lujuudesta tunnetusti pitää huolen käänteinen vuoripaine. ”Käänteinen vuoripaine?” kysyin ja sain kuulla, että tämän nimenomaisen paineen takia kaivosluolatkin pysyvät koossa vaikka niiden kattoa ei ole mitenkään tuettu.

”Mitä? Eihän kaivosluola ole mikään selitys sille että puolipallon muotoinen reikäleipä pysyy päämme päällä!” protestoin.

”Pinnansuuntainen puristus pitää palaset kasassa”, Ilkka yritti. ”Vetoja ja vääntöjä ei saa syntyä. Voiman on kuljettava pinnan suuntaisesti niin että…”

”Mutta keskellä on tyhjää! Ei siellä mikään purista”, protestoin. Ilkan selitys ei vakuuttanut.

”Niin, tämä on niin pyöreä, ettei tuolla laella mikään pysyisi, siksi pitää olla aukko. Kai…”.

”Tämä on pysynyt kaksituhatta vuotta kuosissa etkä sinä fyysikkonakaan ymmärrä, miten?” ihmettelin. ”Ja sekin vielä, että tähän huusholliin on satanut sisään aina eikä täällä home haise. Meillä tehdään taloja, jotka kupruilevat ennen kuin ihmiset ovat sisään muuttaneet.”

”Täällä on hyvä tuuletus ja vesi ohjataan pois.” Ilkka osoitti keskilattiassa olevia pieniä reikiä. ”Ja kupolin voimat minä piirrän sinulle vielä”, hän lupasi.

Viimeinen iltamme Roomassa. Hyvissä ajoin pakkasimme vähät tavaramme valmiiksi aamuista lähtöä varten ja sonnustauduimme illalliselle, tällä kertaa rennon juhlavasti.

Olin varannut pöydän La Rosetasta. Ilkan piti päästä jakamaan kanssani elämys, joka oli jättänyt minuun lähtemättömän muistijäljen. Ravintolan isäntä Massimo taisi muistaa minut edelliseltä käynniltä, mutta hienotunteisesti vältti osoittamasta liiallista tuttavallisuutta eikä kohottanut kulmakarvaansakaan uuden seuralaisen huomattuaan.

Pöydästämme oli suora näkö­ala hummeriakvaarioon. Asukkaita oli tankissa kolme, jokaisella valkoiset tukevat kuminauhat saksissaan. Pitkään ne makasivat pohjalla aivan hiljaa, mutta sitten yksi liikahti, teki ilmeisesti toisen olon hankalaksi, ja kohta pöllysi koko akvaario.

Katselin kauhuissani eläinten turhautunutta raivoa vankilan ahtaudessa. Hiekka sumensi veden kun jonkun asiakkaan seuraava ateria taisteli lajitoveriaan vastaan pyrstö pystyssä ja jalat hämähäkkimäisesti haroen. Välillä hummerit lepäsivät kuin kuolleet. Ehkä ne toivoivat elämänsä loppuvan pian, mietin maistellessani käsittämättömän herkullista tatinpalaa mustekalan musteessa. Aika ajoin minun oli pakotettava katseeni äyriäisistä Ilkkaan. Olisin voinut tuijottaa hummerien kovaa elämää koko illan.

Akvaarion asukkaiden kärsimys sävytti ateriointiani.

Keskustelu kärsi. Akvaarion asukkaiden kärsimys sävytti ateriointiani eikä ilta kohonnut odotusteni tasolle. Ilkalla meni paremmin: hän oli vilkaissut saksikäsiä vain muutaman kerran eikä ymmärtääkseni samalla tavalla ollut mennyt mukaan niiden eloonjäämistaisteluun vaan nautiskeli merellisen kimaransa tyytyväisenä. Hän oli puheliaalla tuulella eikä huomannut minun vaiteliaisuuttani. Kiitin mielessäni miessukukunnan kykyä monologeihin.

Aterian jälkeen ehdotin, että lähellä kun oltiin, käveltäisiin Trevin suihkulähteelle. ”En minä muuten niin suihkulähteistä piittaa, mutta tämä kannattaa nähdä”, vakuutin Ilkalle. Nautin siitä, että sain esitellä Roomaa Ilkalle, joka ei ollut käynyt kaupungissa aiemmin. Itsekseni tuumin myös, että iltatunnelmamme kaipasi pientä romantiikkalisää.

Olin suunnasta varma, mutta en tunnistanut ainuttakaan kujaa. Juuri kun alkoi tuntua, etten enää löydä koko Fontana di Treviä, ihmisten kuhinan ja veden kohinan täyttämä pikkuinen aukio paljastui kulman takaa.

”Wau!” Ilkka puhalsi. ”No jo on, on kyllä”, hän juuttui toistelemaan Okeanoksen vallan lumoamana.

Kaivoin kukkarostani viisisenttisen, asensin Ilkan selin altaan ääreen ja annoin kolikon. Piti varmistaa, että pääsemme Roomaan takaisin.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.