kuva Reetta Kyttä ja Shutterstock
kuva Reetta Kyttä ja Shutterstock

Reija ja Ilkka ovat edenneet Roomaan. Äkkiä Reija huomaa väkijoukossa jonkun, jota ei olisi ikinä kuvitellut Roomassa näkevänsä. Vai kuvitteleeko hän vain?

Saksa on pitkä, Italiakin on pitkä. Molempien läpi kiisimme lopulta niin nopeasti kuin suinkin. Ajatus, että katsastaisimme kiinnostavia kohteita jo ennen Roomaa, oli sanattomasti ja yksimielisesti unohdettu Bastogne-episodin jälkeen. Pari tankkausta, paussia ja yöpymistä ja taakse jäivät niin Veronan parvekkeet kuin Firenzen taideaarteetkin. Pysähdyksemme olivat proosallisia huoltotaukoja, kaikki samanlaisia: tankkaus, vessa, automaattikahvia, sämpylä tai pala patonkia, yleensä varsin kelvollinen, ja pikkuinen makea herkku jäystettäväksi muutaman askeleen matkalla takaisin autoon. Ja juomapullo, ei pidä unohtaa juomapulloja. Takapenkki tulvehti niitä. Emme olleet keksineet keinoa päästä eroon kasvavasta pullokuormasta.

Moottoriteiden laitamilla ei ollut minun silmiini enää mitään kiinnostavaa jos oli koskaan ollutkaan. ”Rooma ei tule ikinä. Miksi kaikki maat ovat niin pitkiä?” marisin kuin pieni lapsi.

Hätkähdin kun huomasin Ilkan huvittuvan ruikutuksestani.

Ilkka tyynnytteli minua niin kuin lasta tyynnytellään, lupaili, kuinka aivan pian eteemme piirtyisivät Rooman kukkulat. Ja tietysti niin kävikin, olinhan sen tiennyt itsekin. Hätkähdin kun huomasin Ilkan huvittuvan ruikutuksestani. Pitäisi olla tarkkana tai roolini lähtisi vääntymään väärään suuntaan. Ei ollut tarkoitus taantua lapseksi, vaikka yksi Ilkan kultaisimpia puolia olikin hänen huolehtiva isämäisyytensä.

Päätin pitää pienempää suuta ja aivan erityisesti hillitä sormeni ja kosketusnäytön suhdetta. Puhelin saisi pysyä laukussa ja Kimmon kuvat piilossa. Niiden selaaminen oli hyvää vauhtia kehittymässä jos ei nyt pakkomielteeksi niin pakkoliikkeeksi kuitenkin. Olin muun muassa tiiraillut kuvia Kimmon keväisistä yrttiviljelmistä. Ties mitä vielä järjettömämpiä lieveilmiöitä lähtisi kasvamaan huonon suhteen muistelemisesta.

Katselimme Romulusta ja Remusta tuskin koirankokoisen suden alla. Ei ihme, etten ollut aiemmilla reissuillani huomannut sitä. Kaikkein kummallisinta oli, että patsas kohosi aivan vieressämme, ikuisen Rooman symboli käden ulottuvilla. Olimme edellisiltana pyörineet ympäri Rooman kehätien lähes kokonaan, joten osasimme arvostaa mittakaavan muutosta.

”Onhan tämä nyt melko noloa”, Ilkka sanoi ja luki opaskirjaa.

”Noloa? Patsaan pienuuttako tarkoitat?” ihmettelin.

”En minä sitä, ja ei tuo nyt niin pieni ole, varmaan aika lailla yksi yhteen. Tai susi on, eivät kaksoset. Mutta miten kevein perustein olen pitänyt itseäni historian harrastajana! En ole tiennyt, että Romulus tappoi Remuksen”, Ilkka selitti.

En minä ollut sen viisaampi: ”Taivas, tappoiko? Tuossahan ne imevät nisää sulassa sovussa.”

”Campidoglio on kai aina ollut juonittelun keskus”, Ilkka huoahti. ”Pojat kasvoivat ja riitautuivat, tavallinen tarina. Mutta mietipä tätä: Jos Remus olisikin saanut elää ja perustaa Rooman Romuluksen sijaan, olisiko Roma Rema?”

En jäänyt kuuntelemaan Ilkan hihittelyä Reeman kukkuloille vaan astelin suden luota Markus Aureliuksen ratsastajapatsaan hallitsemalle aukiolle. Ei minua pronssipatsas suuremmin kiinnostanut, vaan katseeni hakeutui kahteen suureen marmoripatsaaseen portaikon yläpäässä. En ollut niitäkään koskaan katsonut tarkemmin. Otin muutaman askeleen alaspäin ja kiersin hahmojen etupuolelle.

”Nenät ja muut ulokkeet tallella näillä”, sanoin.

”Jo pari tuhatta vuotta, se on saavutus. Ja muutenkin tyynet kaksoset nämä Castor ja Pollux, toisin kuin Romulus ja Remus. Päätyivät tähdiksi taivaalle”, Ilkka valisti.

”Ai nämä on ne nimenomaiset kaksoset, horoskooppipojat?”

”Siinä uskossa minä elelen. Kovia hevosmiehiä. Äitinsä oli Leda, jonka Zeus hedelmöitti. Kävi joutsenena päälle. Siksi kaksoset kuoriutuivat munasta.”

”No nyt minä tajuan nuo päähineet! Miekkoset ovat aitoja munapäitä, kuoret vielä pipoina takaraivolla keikkumassa”, nauroin.

Ilkka vakavoitui: ”Se ei itse asiassa ollut mikään kiva romanssi. Joutsen raiskasi Ledan.” Nauruni tyrehtyi. ”Anteeksi”, Ilkka aloitti, mutta taisin sihistä kärsimättömästi lisäselvitykset lopettaakseni. Näkökentässä vilahti jotain, mikä vaati kaiken huomioni. Hämmentyneenä Ilkka nousi pari rappusta ylös takaisin aukiolle ja syventyi kirjaansa. En pidätellyt häntä enkä antanut selitystä. Kauhistutti, miten vähän me toisistamme tiesimme, mutta vielä enemmän kauhistutti katseeni poimima vilahdus.

Kimmo oli takuulla huomannut minut.

Ei minua järkyttänyt Zeuksen ja Ledan kohtaamisen luonne, vaan turistijoukosta äkkiä erottunut tuttu hahmo. Mies askelsi Cordonataa alaspäin. Tyrmistyneet aivoni käsittelivät kuvaa kiivaasti. En olisi halunnut tunnistaa näkemääni. Kimmon oli täytynyt ohittaa minut aivan hetki sitten.

Kimmo oli takuulla huomannut minut.

Tärinä levisi rintaontelosta ylös hartioihin ja sieltä niskaa pitkin kallonpohjaan saakka. Oli kuin pääkoppani olisi halunnut ravistaa näyn pois aivoista. Ja kuitenkaan Kimmon ilmestyminen ei oikeastaan ollut yllätys. Olinhan nähnyt miehen lentokenttäpäivityksen jo moottoritiellä Saksassa, mutta en sentään ollut osannut arvata hänen suuntaavan Roomaan. Olisi ehkä pitänyt, sillä kaikki tiet tosiaan vievät Roomaan. Valitettavasti kaikkien tiet.

Ilkalle en voinut järkytystäni purkaa. Lupaus raportoida Minnalle kuulumisia reitin varrelta singahti mieleeni. Haukoin henkeä hapettomassa kuplassa yksinäni, hain turvaa jostain tutusta, ensin puhelimesta, sitten Minnasta. Tekstasin ”Rauniona Roomassa” ja vilkuilin kiiltävää ruutua seuraavien minuuttien ajan vastauksen toivossa. Olisi ollut helpottavaa päästä juttelemaan edes vähän, mutta Minnasta ei kuulunut.

Voiko matkakumppaninsa unohtaa? Siltä tuntui, sillä yllätyin kun näin Ilkan seisoskelevan pienen matkan päässä aukiolla. Hän tutki kiveystä intensiivisesti. Pakotin itseni takaisin yhteiseen hetkeemme ja kävelin muutamat metrit hänen luokseen. ”Mennään jo raunioille”, ehdotin.

”Odotas hetki, katso tätä.”

Ilkka osoitti viemärikaivon kantta. Näytin kai jokseenkin hämmentyneeltä.

”SPQR”, Ilkka tavasi valurautakannesta. ”Senatus Populusque Romanun, Rooman senaatti ja kansa. Huvittavaa, että se on käytössä edelleen”, Ilkka selitti. ”Olin lukiossa aika innokas…”

”Hyvä, mutta mennään silti jo raunioille”, keskeytin. En pystynyt keskittymään roomalaisten sinne tänne kaivertamiin kirjaimiin, vielä vähemmän jaksoin kiinnostua Ilkan yllättäen ilmenneestä latinantaidosta. Mitä kaikkea mieheen kätkeytyikään. Kauhea ajatus oikeastaan.

Oli päästävä tasan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Kimmon hahmo oli portaiden alapäässä hävinnyt.

Aurinko porotti ja antiikkiset kadut hohkasivat kuumina. Jos kevät oli tätä, mitä olisi kesä, mietimme me pohjoiset vaeltajat, jotka Colosseumille taivallettuamme olimme aivan nuuduksissa. Ostimme pullot ylihintaista vettä ja virkistyimme sen verran, että jaksoimme jonottaa liput päivän viimeiseen opastukseen.

Muinaisen taisteluareenan sisäpuolella Ilkka osasi nautinnollisesti jättäytyä oppaan huomaan. Pätevästi opas selostikin hienostuneista salaluukuista ja hissisysteemeistä, joiden avulla nälkiintyneet leijonat, karhut ja muut pedot nostettiin häkeistään taistelemaan keskenään tai ihmisiä vastaan. Minä pystyin kuitenkin keskittymään tarinoihin vain hetkittäin, ja ryhmän mukana pysyin ainoastaan koska Ilkka piti kädestäni kiinni. En osannut vaientaa ääniä päässäni. Tuijotin areenan syvyyksiin ja kellarien labyrinttiin, jonka päälle oli vanhan mallin mukaan osittain uudelleen rakennettu puulattiaa. Mieleni porautui kannen alle ja pohti suurten kissapetojen vankeutta. Raivostuneet pedot singahtelivat piiloistaan äkkiarvaamatta.

Päivän rauniokierroksen jälkeen lepäilimme hotellissa. Minä lueskelin ja Ilkka näytti selailevan karttakirjaa. Kummankin toiveissa oli nukahtaa. Tunnelma oli Campidoglion ja Forumin jälkeen väsynyt. Se oli luonnollista, kai. Ilkka vaikutti tyytyväiseltä samoilumme antiin. Omista mietteistäni en halunnut tai jaksanut puhua. Sitä paitsi rauniot ovat mykistäviä, kirjaimellisesti.

Laskin matkapokkarini yöpöydälle ja selailin Matera-papereitani. Rooman vehmaat ja pyöreät kukkulat olivat saaneet minut kaipaamaan Basilicatan karuutta. Oli oltava huolellinen reaktioissani: kivisen kaupungin oli tarkoitus vaikuttaa ensituttavuudelta myös minulle. Kaikki muu vaatisi selittämistä. Lopulta nukahdin mielessäni ajatus, joka haki aforismin muotoa: historian rakastajia me olemme mutta emme sen jakajia, emme toistemme historian.

Torkkujen jälkeen sonnustauduimme siisteihin vaatteisiin ja jalkauduimme etsimään ravintolaa Corson liepeiltä. Seuraavaksi illaksi oli varaus La Rosettaan, nyt sai kelvata ensimmäinen sopivalta tuntuva. Pysähdyimme lukemaan ruokalistaa Il Falchetto -nimisen paikan ovelle, ja kun isäntä tuli tervehtimään ystävällisen tunkeilemattomasti, päätimme astua sisään.

Kun kysyin Ilkalta, mitä hän aikoi ottaa, mies ähki neuvottomana.

Pieni sali oli kotoisa mutta tyylikkään eleetön. Vaaleaksi kalkittu miljöö herätti nälkäni. Kun kysyin Ilkalta, mitä hän aikoi ottaa, mies ähki neuvottomana ja sanoi sitten, ettei itse asiassa ole kovinkaan nälkäinen. ”Otetaanko vain alkuruoka ja pasta?” hän ehdotti.

Ehkä olin vähän herkässä tilassa, mutta ehdotus loukkasi minua. Eikö mies jaksanut katsella kasvojani kokonaisen illallisen vertaa?

Viereisessä pöydässä istui vanha brittipariskunta. Heidän punaviinipullonsa oli jo tyhjentynyt ja nyt isäntä kiikutti miehelle pallon talon vaniljajäätelöä marjojen päällä. Jäätelön kruununa paloi yksi kynttilä. Syntymäpäiväsankarin puoliso huomasi uteliaan katseeni. Hymyilin takaisin ja pohdin hiljaa mielessäni, olisimmeko ikinä Ilkan kanssa tuossa pisteessä. Toivoinko vai pelkäsinkö, en tiedä. Alkuruoka ja pasta! – ei kovin lupaavaa.

Pöytänaapurimme sanoi hymyillen miehensä olevan niin vanha että he molemmat yrittävät unohtaa sen. Päivänsankari upotti lusikkansa vaatimattomalta näyttävän annoksensa marjoihin ja ihastui kun löysi mustikoiden ja vadelmien joukosta myös punaherukoita. ”Näitä ei usein saa”, mies sanoi haltioissaan ja hetken olin kommentoida, että Suomessa niihin törmää joka paikassa. Avasin jo suuni mutta viime hetkellä tajusin, että makuelämys oli päivänsankarille harvinainen, mitä minä sitä latistamaan.

Yhteisymmärrys pöytiemme välillä vahvistui, kun ravintolasalin nurkassa ison pyöreän pöydän albaaniseurueessa yksi mies alkoi riidellä. Hän huusi, ei ystävilleen, mutta puhelimeensa. Aluksi meitä muita nauratti, niin hupaisan selväksi miehen kiihtymys kävi koko salille. Miehen seurue ymmärsi olla nolo raivoisan jäsenensä puolesta ja toppuutteli tätä. Aikansa mesottuaan mies poistui pihalle ja jatkoi siellä. Siinä vaiheessa hänen pöytäseurueensa loi anteeksipyytäviä katseita muihin ruokailijoihin, mikä osittain pelasti tilanteen. Muutamassa minuutissa viereisten pöytien aluksi epäuskoinen huvittuneisuus oli muuttunut ärtymykseksi. Antipastot olimme nappailleet suuhumme aivan huomaamatta.

Juuri sopivalla hetkellä tilanteen rauhoituttua saapuivat primi piattimme. Eteeni asetettiin höyryävä lautasellinen strozzapreti alla carbonaraa, jonka Suomi-vastine olisi mummon läskisoosi. Ronskin paksu spaghetti ja rasva eri muodoissaan oli syntisen hyvää – ja syntinen oli annos siankylkineen muutenkin. Vesi herahti kielelleni eikä sitä hillinnyt edes häpeä, jota tunsin valinnastani, kun Ilkka sai eteensä kevyen merellisen risottonsa. ”Minunhan tuota pitäisi syödä”, sanoin Ilkalle, ”naisten ruokaa.” Ilkka ei tavoittanut itseironiaani, jolla yritin hälventää metahäpeääni, häpeääni siitä että häpesin.

”Mistä sinä puhut?” hän kysyi.

Rapea possunkylki, vehnä, juusto ja keltuainen soittivat sinfoniaa suussani. Puhuminen, kuka sitä tarvitsee? ”Täydellinen mustapippuri”, sain lopulta huokaistua. Ja sitten, tovin vielä maiskuteltuani: ”Nämä nyt on vain näitä. Naisen pitäisi syödä kevyesti ja miehen raskaasti. Stereotypioita.”

Ilkka sanoi, ettei meidän sellaisista tarvitsisi välittää, ei missään asiassa. Totta kai olin samaa mieltä, mutta jostain syystä häpeä ei hälvennyt, muutti vain muotoaan. Kun voisi pysäyttää itsensä edes syömisen ajaksi! Ensin nolostelin annostani, sitten hävettivät jostain esiin tunkevat naiseuden mallit, hävetti jopa kiitollisuus, jota tunsin Ilkkaa kohtaan siitä, ettei silava-annokseni ollut hänelle ongelma. ”Mutta kyllä ilmastonmuutos pitäisi muistaa”, lopetin valintani suomimisen epätoivoiseen yritykseen kääntää outo ajatuskulku jotenkin ymmärrettäväksi.

Ei kahvia, päätimme. Olisi parempi nukkua. Viereinen pöytäkin oli tyhjentynyt. Emme olleet huomanneet, milloin. Harmittelin sitä hetken, sillä pariskunta oli kiinnostava, mutta harmitusta seurasi tyytyväisyys: mitä ilmeisimmin olimme Ilkan kanssa uppoutuneet toistemme seuraan.

Lämmin ruoka teki tehtävänsä. Raukeina hinauduimme suurenmoisen tilavaan hotellihuoneeseemme ja rojahdimme sängylle. Vuode oli ainakin puoli metriä leveämpi kuin kummankaan kotona. Ristiriitainen tunne. Oli ruhtinaallista levittäytyä, mutta yöllä tuntui yksinäiseltä kun toinen ei ollut lähellä. Joskus liian lähellä on sopivan lähellä, sen olin oppinut Ilkan kanssa.

Toinen Rooman-päivä kului aukiolta toiselle kulkiessa ja pieniin palatseihin kurkistellessa. Suuret museot päätimme jättää toiseen kertaan, vain Pantheoniin astuimme sisään. Ilkka ihaili muinaisten rakentajien mittaustarkkuutta.

Katseemme hakeutuivat samaan suuntaan, kupoliin, mutta minua ihmetyttivät eniten sosialistiselta realismilta näyttävät ontelorakenteet. Mittaustarkkuudestakin ymmärsin olla kiitollinen, vaikka en käsittänytkään, kuinka kupoli ylipäätään voi pysyä ylhäällä suuri reikä keskellään. Ilkalle siinä taas ei ollut mitään outoa: lujuudesta tunnetusti pitää huolen käänteinen vuoripaine. ”Käänteinen vuoripaine?” kysyin ja sain kuulla, että tämän nimenomaisen paineen takia kaivosluolatkin pysyvät koossa vaikka niiden kattoa ei ole mitenkään tuettu.

”Mitä? Eihän kaivosluola ole mikään selitys sille että puolipallon muotoinen reikäleipä pysyy päämme päällä!” protestoin.

”Pinnansuuntainen puristus pitää palaset kasassa”, Ilkka yritti. ”Vetoja ja vääntöjä ei saa syntyä. Voiman on kuljettava pinnan suuntaisesti niin että…”

”Mutta keskellä on tyhjää! Ei siellä mikään purista”, protestoin. Ilkan selitys ei vakuuttanut.

”Niin, tämä on niin pyöreä, ettei tuolla laella mikään pysyisi, siksi pitää olla aukko. Kai…”.

”Tämä on pysynyt kaksituhatta vuotta kuosissa etkä sinä fyysikkonakaan ymmärrä, miten?” ihmettelin. ”Ja sekin vielä, että tähän huusholliin on satanut sisään aina eikä täällä home haise. Meillä tehdään taloja, jotka kupruilevat ennen kuin ihmiset ovat sisään muuttaneet.”

”Täällä on hyvä tuuletus ja vesi ohjataan pois.” Ilkka osoitti keskilattiassa olevia pieniä reikiä. ”Ja kupolin voimat minä piirrän sinulle vielä”, hän lupasi.

Viimeinen iltamme Roomassa. Hyvissä ajoin pakkasimme vähät tavaramme valmiiksi aamuista lähtöä varten ja sonnustauduimme illalliselle, tällä kertaa rennon juhlavasti.

Olin varannut pöydän La Rosetasta. Ilkan piti päästä jakamaan kanssani elämys, joka oli jättänyt minuun lähtemättömän muistijäljen. Ravintolan isäntä Massimo taisi muistaa minut edelliseltä käynniltä, mutta hienotunteisesti vältti osoittamasta liiallista tuttavallisuutta eikä kohottanut kulmakarvaansakaan uuden seuralaisen huomattuaan.

Pöydästämme oli suora näkö­ala hummeriakvaarioon. Asukkaita oli tankissa kolme, jokaisella valkoiset tukevat kuminauhat saksissaan. Pitkään ne makasivat pohjalla aivan hiljaa, mutta sitten yksi liikahti, teki ilmeisesti toisen olon hankalaksi, ja kohta pöllysi koko akvaario.

Katselin kauhuissani eläinten turhautunutta raivoa vankilan ahtaudessa. Hiekka sumensi veden kun jonkun asiakkaan seuraava ateria taisteli lajitoveriaan vastaan pyrstö pystyssä ja jalat hämähäkkimäisesti haroen. Välillä hummerit lepäsivät kuin kuolleet. Ehkä ne toivoivat elämänsä loppuvan pian, mietin maistellessani käsittämättömän herkullista tatinpalaa mustekalan musteessa. Aika ajoin minun oli pakotettava katseeni äyriäisistä Ilkkaan. Olisin voinut tuijottaa hummerien kovaa elämää koko illan.

Akvaarion asukkaiden kärsimys sävytti ateriointiani.

Keskustelu kärsi. Akvaarion asukkaiden kärsimys sävytti ateriointiani eikä ilta kohonnut odotusteni tasolle. Ilkalla meni paremmin: hän oli vilkaissut saksikäsiä vain muutaman kerran eikä ymmärtääkseni samalla tavalla ollut mennyt mukaan niiden eloonjäämistaisteluun vaan nautiskeli merellisen kimaransa tyytyväisenä. Hän oli puheliaalla tuulella eikä huomannut minun vaiteliaisuuttani. Kiitin mielessäni miessukukunnan kykyä monologeihin.

Aterian jälkeen ehdotin, että lähellä kun oltiin, käveltäisiin Trevin suihkulähteelle. ”En minä muuten niin suihkulähteistä piittaa, mutta tämä kannattaa nähdä”, vakuutin Ilkalle. Nautin siitä, että sain esitellä Roomaa Ilkalle, joka ei ollut käynyt kaupungissa aiemmin. Itsekseni tuumin myös, että iltatunnelmamme kaipasi pientä romantiikkalisää.

Olin suunnasta varma, mutta en tunnistanut ainuttakaan kujaa. Juuri kun alkoi tuntua, etten enää löydä koko Fontana di Treviä, ihmisten kuhinan ja veden kohinan täyttämä pikkuinen aukio paljastui kulman takaa.

”Wau!” Ilkka puhalsi. ”No jo on, on kyllä”, hän juuttui toistelemaan Okeanoksen vallan lumoamana.

Kaivoin kukkarostani viisisenttisen, asensin Ilkan selin altaan ääreen ja annoin kolikon. Piti varmistaa, että pääsemme Roomaan takaisin.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.