kuva Reetta Kyttä ja Shutterstock
kuva Reetta Kyttä ja Shutterstock

Reija ja Ilkka ovat edenneet Roomaan. Äkkiä Reija huomaa väkijoukossa jonkun, jota ei olisi ikinä kuvitellut Roomassa näkevänsä. Vai kuvitteleeko hän vain?

Saksa on pitkä, Italiakin on pitkä. Molempien läpi kiisimme lopulta niin nopeasti kuin suinkin. Ajatus, että katsastaisimme kiinnostavia kohteita jo ennen Roomaa, oli sanattomasti ja yksimielisesti unohdettu Bastogne-episodin jälkeen. Pari tankkausta, paussia ja yöpymistä ja taakse jäivät niin Veronan parvekkeet kuin Firenzen taideaarteetkin. Pysähdyksemme olivat proosallisia huoltotaukoja, kaikki samanlaisia: tankkaus, vessa, automaattikahvia, sämpylä tai pala patonkia, yleensä varsin kelvollinen, ja pikkuinen makea herkku jäystettäväksi muutaman askeleen matkalla takaisin autoon. Ja juomapullo, ei pidä unohtaa juomapulloja. Takapenkki tulvehti niitä. Emme olleet keksineet keinoa päästä eroon kasvavasta pullokuormasta.

Moottoriteiden laitamilla ei ollut minun silmiini enää mitään kiinnostavaa jos oli koskaan ollutkaan. ”Rooma ei tule ikinä. Miksi kaikki maat ovat niin pitkiä?” marisin kuin pieni lapsi.

Hätkähdin kun huomasin Ilkan huvittuvan ruikutuksestani.

Ilkka tyynnytteli minua niin kuin lasta tyynnytellään, lupaili, kuinka aivan pian eteemme piirtyisivät Rooman kukkulat. Ja tietysti niin kävikin, olinhan sen tiennyt itsekin. Hätkähdin kun huomasin Ilkan huvittuvan ruikutuksestani. Pitäisi olla tarkkana tai roolini lähtisi vääntymään väärään suuntaan. Ei ollut tarkoitus taantua lapseksi, vaikka yksi Ilkan kultaisimpia puolia olikin hänen huolehtiva isämäisyytensä.

Päätin pitää pienempää suuta ja aivan erityisesti hillitä sormeni ja kosketusnäytön suhdetta. Puhelin saisi pysyä laukussa ja Kimmon kuvat piilossa. Niiden selaaminen oli hyvää vauhtia kehittymässä jos ei nyt pakkomielteeksi niin pakkoliikkeeksi kuitenkin. Olin muun muassa tiiraillut kuvia Kimmon keväisistä yrttiviljelmistä. Ties mitä vielä järjettömämpiä lieveilmiöitä lähtisi kasvamaan huonon suhteen muistelemisesta.

Katselimme Romulusta ja Remusta tuskin koirankokoisen suden alla. Ei ihme, etten ollut aiemmilla reissuillani huomannut sitä. Kaikkein kummallisinta oli, että patsas kohosi aivan vieressämme, ikuisen Rooman symboli käden ulottuvilla. Olimme edellisiltana pyörineet ympäri Rooman kehätien lähes kokonaan, joten osasimme arvostaa mittakaavan muutosta.

”Onhan tämä nyt melko noloa”, Ilkka sanoi ja luki opaskirjaa.

”Noloa? Patsaan pienuuttako tarkoitat?” ihmettelin.

”En minä sitä, ja ei tuo nyt niin pieni ole, varmaan aika lailla yksi yhteen. Tai susi on, eivät kaksoset. Mutta miten kevein perustein olen pitänyt itseäni historian harrastajana! En ole tiennyt, että Romulus tappoi Remuksen”, Ilkka selitti.

En minä ollut sen viisaampi: ”Taivas, tappoiko? Tuossahan ne imevät nisää sulassa sovussa.”

”Campidoglio on kai aina ollut juonittelun keskus”, Ilkka huoahti. ”Pojat kasvoivat ja riitautuivat, tavallinen tarina. Mutta mietipä tätä: Jos Remus olisikin saanut elää ja perustaa Rooman Romuluksen sijaan, olisiko Roma Rema?”

En jäänyt kuuntelemaan Ilkan hihittelyä Reeman kukkuloille vaan astelin suden luota Markus Aureliuksen ratsastajapatsaan hallitsemalle aukiolle. Ei minua pronssipatsas suuremmin kiinnostanut, vaan katseeni hakeutui kahteen suureen marmoripatsaaseen portaikon yläpäässä. En ollut niitäkään koskaan katsonut tarkemmin. Otin muutaman askeleen alaspäin ja kiersin hahmojen etupuolelle.

”Nenät ja muut ulokkeet tallella näillä”, sanoin.

”Jo pari tuhatta vuotta, se on saavutus. Ja muutenkin tyynet kaksoset nämä Castor ja Pollux, toisin kuin Romulus ja Remus. Päätyivät tähdiksi taivaalle”, Ilkka valisti.

”Ai nämä on ne nimenomaiset kaksoset, horoskooppipojat?”

”Siinä uskossa minä elelen. Kovia hevosmiehiä. Äitinsä oli Leda, jonka Zeus hedelmöitti. Kävi joutsenena päälle. Siksi kaksoset kuoriutuivat munasta.”

”No nyt minä tajuan nuo päähineet! Miekkoset ovat aitoja munapäitä, kuoret vielä pipoina takaraivolla keikkumassa”, nauroin.

Ilkka vakavoitui: ”Se ei itse asiassa ollut mikään kiva romanssi. Joutsen raiskasi Ledan.” Nauruni tyrehtyi. ”Anteeksi”, Ilkka aloitti, mutta taisin sihistä kärsimättömästi lisäselvitykset lopettaakseni. Näkökentässä vilahti jotain, mikä vaati kaiken huomioni. Hämmentyneenä Ilkka nousi pari rappusta ylös takaisin aukiolle ja syventyi kirjaansa. En pidätellyt häntä enkä antanut selitystä. Kauhistutti, miten vähän me toisistamme tiesimme, mutta vielä enemmän kauhistutti katseeni poimima vilahdus.

Kimmo oli takuulla huomannut minut.

Ei minua järkyttänyt Zeuksen ja Ledan kohtaamisen luonne, vaan turistijoukosta äkkiä erottunut tuttu hahmo. Mies askelsi Cordonataa alaspäin. Tyrmistyneet aivoni käsittelivät kuvaa kiivaasti. En olisi halunnut tunnistaa näkemääni. Kimmon oli täytynyt ohittaa minut aivan hetki sitten.

Kimmo oli takuulla huomannut minut.

Tärinä levisi rintaontelosta ylös hartioihin ja sieltä niskaa pitkin kallonpohjaan saakka. Oli kuin pääkoppani olisi halunnut ravistaa näyn pois aivoista. Ja kuitenkaan Kimmon ilmestyminen ei oikeastaan ollut yllätys. Olinhan nähnyt miehen lentokenttäpäivityksen jo moottoritiellä Saksassa, mutta en sentään ollut osannut arvata hänen suuntaavan Roomaan. Olisi ehkä pitänyt, sillä kaikki tiet tosiaan vievät Roomaan. Valitettavasti kaikkien tiet.

Ilkalle en voinut järkytystäni purkaa. Lupaus raportoida Minnalle kuulumisia reitin varrelta singahti mieleeni. Haukoin henkeä hapettomassa kuplassa yksinäni, hain turvaa jostain tutusta, ensin puhelimesta, sitten Minnasta. Tekstasin ”Rauniona Roomassa” ja vilkuilin kiiltävää ruutua seuraavien minuuttien ajan vastauksen toivossa. Olisi ollut helpottavaa päästä juttelemaan edes vähän, mutta Minnasta ei kuulunut.

Voiko matkakumppaninsa unohtaa? Siltä tuntui, sillä yllätyin kun näin Ilkan seisoskelevan pienen matkan päässä aukiolla. Hän tutki kiveystä intensiivisesti. Pakotin itseni takaisin yhteiseen hetkeemme ja kävelin muutamat metrit hänen luokseen. ”Mennään jo raunioille”, ehdotin.

”Odotas hetki, katso tätä.”

Ilkka osoitti viemärikaivon kantta. Näytin kai jokseenkin hämmentyneeltä.

”SPQR”, Ilkka tavasi valurautakannesta. ”Senatus Populusque Romanun, Rooman senaatti ja kansa. Huvittavaa, että se on käytössä edelleen”, Ilkka selitti. ”Olin lukiossa aika innokas…”

”Hyvä, mutta mennään silti jo raunioille”, keskeytin. En pystynyt keskittymään roomalaisten sinne tänne kaivertamiin kirjaimiin, vielä vähemmän jaksoin kiinnostua Ilkan yllättäen ilmenneestä latinantaidosta. Mitä kaikkea mieheen kätkeytyikään. Kauhea ajatus oikeastaan.

Oli päästävä tasan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Kimmon hahmo oli portaiden alapäässä hävinnyt.

Aurinko porotti ja antiikkiset kadut hohkasivat kuumina. Jos kevät oli tätä, mitä olisi kesä, mietimme me pohjoiset vaeltajat, jotka Colosseumille taivallettuamme olimme aivan nuuduksissa. Ostimme pullot ylihintaista vettä ja virkistyimme sen verran, että jaksoimme jonottaa liput päivän viimeiseen opastukseen.

Muinaisen taisteluareenan sisäpuolella Ilkka osasi nautinnollisesti jättäytyä oppaan huomaan. Pätevästi opas selostikin hienostuneista salaluukuista ja hissisysteemeistä, joiden avulla nälkiintyneet leijonat, karhut ja muut pedot nostettiin häkeistään taistelemaan keskenään tai ihmisiä vastaan. Minä pystyin kuitenkin keskittymään tarinoihin vain hetkittäin, ja ryhmän mukana pysyin ainoastaan koska Ilkka piti kädestäni kiinni. En osannut vaientaa ääniä päässäni. Tuijotin areenan syvyyksiin ja kellarien labyrinttiin, jonka päälle oli vanhan mallin mukaan osittain uudelleen rakennettu puulattiaa. Mieleni porautui kannen alle ja pohti suurten kissapetojen vankeutta. Raivostuneet pedot singahtelivat piiloistaan äkkiarvaamatta.

Päivän rauniokierroksen jälkeen lepäilimme hotellissa. Minä lueskelin ja Ilkka näytti selailevan karttakirjaa. Kummankin toiveissa oli nukahtaa. Tunnelma oli Campidoglion ja Forumin jälkeen väsynyt. Se oli luonnollista, kai. Ilkka vaikutti tyytyväiseltä samoilumme antiin. Omista mietteistäni en halunnut tai jaksanut puhua. Sitä paitsi rauniot ovat mykistäviä, kirjaimellisesti.

Laskin matkapokkarini yöpöydälle ja selailin Matera-papereitani. Rooman vehmaat ja pyöreät kukkulat olivat saaneet minut kaipaamaan Basilicatan karuutta. Oli oltava huolellinen reaktioissani: kivisen kaupungin oli tarkoitus vaikuttaa ensituttavuudelta myös minulle. Kaikki muu vaatisi selittämistä. Lopulta nukahdin mielessäni ajatus, joka haki aforismin muotoa: historian rakastajia me olemme mutta emme sen jakajia, emme toistemme historian.

Torkkujen jälkeen sonnustauduimme siisteihin vaatteisiin ja jalkauduimme etsimään ravintolaa Corson liepeiltä. Seuraavaksi illaksi oli varaus La Rosettaan, nyt sai kelvata ensimmäinen sopivalta tuntuva. Pysähdyimme lukemaan ruokalistaa Il Falchetto -nimisen paikan ovelle, ja kun isäntä tuli tervehtimään ystävällisen tunkeilemattomasti, päätimme astua sisään.

Kun kysyin Ilkalta, mitä hän aikoi ottaa, mies ähki neuvottomana.

Pieni sali oli kotoisa mutta tyylikkään eleetön. Vaaleaksi kalkittu miljöö herätti nälkäni. Kun kysyin Ilkalta, mitä hän aikoi ottaa, mies ähki neuvottomana ja sanoi sitten, ettei itse asiassa ole kovinkaan nälkäinen. ”Otetaanko vain alkuruoka ja pasta?” hän ehdotti.

Ehkä olin vähän herkässä tilassa, mutta ehdotus loukkasi minua. Eikö mies jaksanut katsella kasvojani kokonaisen illallisen vertaa?

Viereisessä pöydässä istui vanha brittipariskunta. Heidän punaviinipullonsa oli jo tyhjentynyt ja nyt isäntä kiikutti miehelle pallon talon vaniljajäätelöä marjojen päällä. Jäätelön kruununa paloi yksi kynttilä. Syntymäpäiväsankarin puoliso huomasi uteliaan katseeni. Hymyilin takaisin ja pohdin hiljaa mielessäni, olisimmeko ikinä Ilkan kanssa tuossa pisteessä. Toivoinko vai pelkäsinkö, en tiedä. Alkuruoka ja pasta! – ei kovin lupaavaa.

Pöytänaapurimme sanoi hymyillen miehensä olevan niin vanha että he molemmat yrittävät unohtaa sen. Päivänsankari upotti lusikkansa vaatimattomalta näyttävän annoksensa marjoihin ja ihastui kun löysi mustikoiden ja vadelmien joukosta myös punaherukoita. ”Näitä ei usein saa”, mies sanoi haltioissaan ja hetken olin kommentoida, että Suomessa niihin törmää joka paikassa. Avasin jo suuni mutta viime hetkellä tajusin, että makuelämys oli päivänsankarille harvinainen, mitä minä sitä latistamaan.

Yhteisymmärrys pöytiemme välillä vahvistui, kun ravintolasalin nurkassa ison pyöreän pöydän albaaniseurueessa yksi mies alkoi riidellä. Hän huusi, ei ystävilleen, mutta puhelimeensa. Aluksi meitä muita nauratti, niin hupaisan selväksi miehen kiihtymys kävi koko salille. Miehen seurue ymmärsi olla nolo raivoisan jäsenensä puolesta ja toppuutteli tätä. Aikansa mesottuaan mies poistui pihalle ja jatkoi siellä. Siinä vaiheessa hänen pöytäseurueensa loi anteeksipyytäviä katseita muihin ruokailijoihin, mikä osittain pelasti tilanteen. Muutamassa minuutissa viereisten pöytien aluksi epäuskoinen huvittuneisuus oli muuttunut ärtymykseksi. Antipastot olimme nappailleet suuhumme aivan huomaamatta.

Juuri sopivalla hetkellä tilanteen rauhoituttua saapuivat primi piattimme. Eteeni asetettiin höyryävä lautasellinen strozzapreti alla carbonaraa, jonka Suomi-vastine olisi mummon läskisoosi. Ronskin paksu spaghetti ja rasva eri muodoissaan oli syntisen hyvää – ja syntinen oli annos siankylkineen muutenkin. Vesi herahti kielelleni eikä sitä hillinnyt edes häpeä, jota tunsin valinnastani, kun Ilkka sai eteensä kevyen merellisen risottonsa. ”Minunhan tuota pitäisi syödä”, sanoin Ilkalle, ”naisten ruokaa.” Ilkka ei tavoittanut itseironiaani, jolla yritin hälventää metahäpeääni, häpeääni siitä että häpesin.

”Mistä sinä puhut?” hän kysyi.

Rapea possunkylki, vehnä, juusto ja keltuainen soittivat sinfoniaa suussani. Puhuminen, kuka sitä tarvitsee? ”Täydellinen mustapippuri”, sain lopulta huokaistua. Ja sitten, tovin vielä maiskuteltuani: ”Nämä nyt on vain näitä. Naisen pitäisi syödä kevyesti ja miehen raskaasti. Stereotypioita.”

Ilkka sanoi, ettei meidän sellaisista tarvitsisi välittää, ei missään asiassa. Totta kai olin samaa mieltä, mutta jostain syystä häpeä ei hälvennyt, muutti vain muotoaan. Kun voisi pysäyttää itsensä edes syömisen ajaksi! Ensin nolostelin annostani, sitten hävettivät jostain esiin tunkevat naiseuden mallit, hävetti jopa kiitollisuus, jota tunsin Ilkkaa kohtaan siitä, ettei silava-annokseni ollut hänelle ongelma. ”Mutta kyllä ilmastonmuutos pitäisi muistaa”, lopetin valintani suomimisen epätoivoiseen yritykseen kääntää outo ajatuskulku jotenkin ymmärrettäväksi.

Ei kahvia, päätimme. Olisi parempi nukkua. Viereinen pöytäkin oli tyhjentynyt. Emme olleet huomanneet, milloin. Harmittelin sitä hetken, sillä pariskunta oli kiinnostava, mutta harmitusta seurasi tyytyväisyys: mitä ilmeisimmin olimme Ilkan kanssa uppoutuneet toistemme seuraan.

Lämmin ruoka teki tehtävänsä. Raukeina hinauduimme suurenmoisen tilavaan hotellihuoneeseemme ja rojahdimme sängylle. Vuode oli ainakin puoli metriä leveämpi kuin kummankaan kotona. Ristiriitainen tunne. Oli ruhtinaallista levittäytyä, mutta yöllä tuntui yksinäiseltä kun toinen ei ollut lähellä. Joskus liian lähellä on sopivan lähellä, sen olin oppinut Ilkan kanssa.

Toinen Rooman-päivä kului aukiolta toiselle kulkiessa ja pieniin palatseihin kurkistellessa. Suuret museot päätimme jättää toiseen kertaan, vain Pantheoniin astuimme sisään. Ilkka ihaili muinaisten rakentajien mittaustarkkuutta.

Katseemme hakeutuivat samaan suuntaan, kupoliin, mutta minua ihmetyttivät eniten sosialistiselta realismilta näyttävät ontelorakenteet. Mittaustarkkuudestakin ymmärsin olla kiitollinen, vaikka en käsittänytkään, kuinka kupoli ylipäätään voi pysyä ylhäällä suuri reikä keskellään. Ilkalle siinä taas ei ollut mitään outoa: lujuudesta tunnetusti pitää huolen käänteinen vuoripaine. ”Käänteinen vuoripaine?” kysyin ja sain kuulla, että tämän nimenomaisen paineen takia kaivosluolatkin pysyvät koossa vaikka niiden kattoa ei ole mitenkään tuettu.

”Mitä? Eihän kaivosluola ole mikään selitys sille että puolipallon muotoinen reikäleipä pysyy päämme päällä!” protestoin.

”Pinnansuuntainen puristus pitää palaset kasassa”, Ilkka yritti. ”Vetoja ja vääntöjä ei saa syntyä. Voiman on kuljettava pinnan suuntaisesti niin että…”

”Mutta keskellä on tyhjää! Ei siellä mikään purista”, protestoin. Ilkan selitys ei vakuuttanut.

”Niin, tämä on niin pyöreä, ettei tuolla laella mikään pysyisi, siksi pitää olla aukko. Kai…”.

”Tämä on pysynyt kaksituhatta vuotta kuosissa etkä sinä fyysikkonakaan ymmärrä, miten?” ihmettelin. ”Ja sekin vielä, että tähän huusholliin on satanut sisään aina eikä täällä home haise. Meillä tehdään taloja, jotka kupruilevat ennen kuin ihmiset ovat sisään muuttaneet.”

”Täällä on hyvä tuuletus ja vesi ohjataan pois.” Ilkka osoitti keskilattiassa olevia pieniä reikiä. ”Ja kupolin voimat minä piirrän sinulle vielä”, hän lupasi.

Viimeinen iltamme Roomassa. Hyvissä ajoin pakkasimme vähät tavaramme valmiiksi aamuista lähtöä varten ja sonnustauduimme illalliselle, tällä kertaa rennon juhlavasti.

Olin varannut pöydän La Rosetasta. Ilkan piti päästä jakamaan kanssani elämys, joka oli jättänyt minuun lähtemättömän muistijäljen. Ravintolan isäntä Massimo taisi muistaa minut edelliseltä käynniltä, mutta hienotunteisesti vältti osoittamasta liiallista tuttavallisuutta eikä kohottanut kulmakarvaansakaan uuden seuralaisen huomattuaan.

Pöydästämme oli suora näkö­ala hummeriakvaarioon. Asukkaita oli tankissa kolme, jokaisella valkoiset tukevat kuminauhat saksissaan. Pitkään ne makasivat pohjalla aivan hiljaa, mutta sitten yksi liikahti, teki ilmeisesti toisen olon hankalaksi, ja kohta pöllysi koko akvaario.

Katselin kauhuissani eläinten turhautunutta raivoa vankilan ahtaudessa. Hiekka sumensi veden kun jonkun asiakkaan seuraava ateria taisteli lajitoveriaan vastaan pyrstö pystyssä ja jalat hämähäkkimäisesti haroen. Välillä hummerit lepäsivät kuin kuolleet. Ehkä ne toivoivat elämänsä loppuvan pian, mietin maistellessani käsittämättömän herkullista tatinpalaa mustekalan musteessa. Aika ajoin minun oli pakotettava katseeni äyriäisistä Ilkkaan. Olisin voinut tuijottaa hummerien kovaa elämää koko illan.

Akvaarion asukkaiden kärsimys sävytti ateriointiani.

Keskustelu kärsi. Akvaarion asukkaiden kärsimys sävytti ateriointiani eikä ilta kohonnut odotusteni tasolle. Ilkalla meni paremmin: hän oli vilkaissut saksikäsiä vain muutaman kerran eikä ymmärtääkseni samalla tavalla ollut mennyt mukaan niiden eloonjäämistaisteluun vaan nautiskeli merellisen kimaransa tyytyväisenä. Hän oli puheliaalla tuulella eikä huomannut minun vaiteliaisuuttani. Kiitin mielessäni miessukukunnan kykyä monologeihin.

Aterian jälkeen ehdotin, että lähellä kun oltiin, käveltäisiin Trevin suihkulähteelle. ”En minä muuten niin suihkulähteistä piittaa, mutta tämä kannattaa nähdä”, vakuutin Ilkalle. Nautin siitä, että sain esitellä Roomaa Ilkalle, joka ei ollut käynyt kaupungissa aiemmin. Itsekseni tuumin myös, että iltatunnelmamme kaipasi pientä romantiikkalisää.

Olin suunnasta varma, mutta en tunnistanut ainuttakaan kujaa. Juuri kun alkoi tuntua, etten enää löydä koko Fontana di Treviä, ihmisten kuhinan ja veden kohinan täyttämä pikkuinen aukio paljastui kulman takaa.

”Wau!” Ilkka puhalsi. ”No jo on, on kyllä”, hän juuttui toistelemaan Okeanoksen vallan lumoamana.

Kaivoin kukkarostani viisisenttisen, asensin Ilkan selin altaan ääreen ja annoin kolikon. Piti varmistaa, että pääsemme Roomaan takaisin.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.