Testiajo, osa 3/8: Euroopan halki ajaessa Reijalla on aikaa pohtia suhdettaan Ilkkaan. Myös menneet suhteet nousevat kummittelemaan.

Eihän tämä niin kauheaa ole”, sanoin kun tyhjä kaksikaistainen betonitie aukesi edessä.

”Joo, ei. Mutta saattaa vilkastua kohta.” Ilkka naputteli navigaattorin mittakaavan suuremmaksi. Liittymiä versoi päätiestä kuin kuusesta oksia. ”Sitten kun kaistat lisääntyvät, kannattaa pysytellä toisella oikealta”, hän huomautti.

Ohjeen opettavainen sävy häiritsi. ”Miksei laitimmaisella?” kysyin. ”Haluan olla hitaiden joukossa varmuuden vuoksi.”

”Jos olet ihan oikealla, olet koko ajan vaarassa joutua poistumiskaistalle. Henkilöautojen ei myöskään oleteta ryömivän rekkojen joukossa. Se voi olla välillä todella hidas kaista, olen kuullut, ja sitten taas liittyvä liikenne saattaa porhaltaa joukkoon melkoisen vauhdikkaasti. Et halua olla uloimpana, usko”, Ilkka selitti. Hymisin myöntävästi. Samalla tunnustelin, oliko pieni nyrpeys nousemassa nenänpieliini ja silmänurkkiini. Ei Ilkkakaan ollut aiemmin ajanut Saksassa. Mitä se siinä neuvoo. Mies luki ilmeeni ja sanoi: ”Niin, täytyy muistaa, että olen teoreetikko. Kohta tämä teoria koetellaan.”

Ratti oli tukevasti käsissäni. Hyräilin. Olin ylpeä: Autobahn-neitsyys mennyttä ja aivan kivuttomasti. Apukuskikin oli jo lopettanut ohjaamisen ja keskittyi omiin asioihinsa, luki netistä jotain. Ohitimme Hampurin sujuvasti. Halusin jatkaa.

 

Äkkiä autojen määrä tuntui moninkertaistuvan. ”Nyt tämä näemmä alkaa”, totesin kun Bemari sujahti vasemmalta ohi kuin suihkumoottorin puskemana. Kädet hikosivat ohuiden nahkahansikkaiden sisällä. Silti oloni oli itsevarma: olkoon liikenne hurjaa, tässä minä vain posotan muiden mukana, en jää jalkoihin enkä aiheuta hämmennystä – – kuin korkeintaan itselleni:

”Dortmund? Dortmund! Miten me täällä ollaan! Ihan liian lännessä!” parahdin kun huomiokykyni ylettyi taas opastustauluihin saakka. Jokunen kyltti oli varmaan mennyt ohi keskittyessäni ajamiseen.

Olisi pitänyt vilkuilla navigaattoria. Olisi pitänyt laittaa navigaattoriin äänet.

”Ei me nyt vielä olla missään”, Ilkka aloitti mutta vaikeni sitten. Ruhrin alueen liikenne oli sakeampaa kuin savu 1970-luvulla. Olisi pitänyt vilkuilla navigaattoria. Olisi pitänyt laittaa navigaattoriin äänet. Olisi viimeistään Hannoverissa pitänyt valpastua, mutta minä olin vain keskittynyt pitämään vauhtia. Olin tyytyväisenä lasketellut liikennevirrassa enkä ollut huomannut poistua suoremmin kohti etelää vievälle tielle. Ja nyt kaikki tiet tuntuivat väkisin vievän Düsseldorfiin.

”Anna mennä vain”, Ilkka ehdotti. ”Pysähdytään sopivassa paikassa ja mietitään. Kohta varmaan tulee huoltoasema.”

”Ja nyt tuossa lukee Aachen! Onko se enää Saksaakaan!” hermostuin.

”On se Saksaa, on”, Ilkka rauhoitteli, ”mutta aika lännessä kyllä ollaan. Turhan lännessä… Tai toisaalta sopivan lännessä.”

”Mitä ihmettä sinä tarkoitat?”

”Tämä nyt on vain tällainen idea”, Ilkka aloitti varovasti ja hyökkäsi sitten pitkälliseen sotahistorialliseen selostukseen Ardennien taistelusta ja Bastognen tärkeästä asemasta saksalaisten pullistuman puhkaisemisessa. Vuoden 1944 kenraalit ja jalkaväenrykmentit viuhuivat ohi korvieni. Tottahan minua historia kiinnosti mutta eri tavalla kuin Ilkkaa. Miehen ajoittaiset luentosulkeiset eivät olleet onnistuneet tekemään minusta vielä sotahistorian harrastajaa. Panssarivaunut ja mutaiset miehet hyökkäämässä toistensa kimppuun… Tartuin siihen, mistä panssaridivisioonilta selvän sain ja parahdin: ”Me ollaan aivan liian lännessä ja sinä ehdotat, että mentäisiin vielä lännemmäksi? Belgiaan?”

”Ei se enää juuri hidastaisi”, Ilkka puolustautui. ”Minua kiinnostaisi nähdä Bastognen kaupunki.”

”Voi luoja”, taisin ärähtää.

Emme kivunneet Ardenneille. Päätös syntyi, kun Ilkka katsoi säätiedotuksen puhelimestaan ja rinteiden ennustettiin peittyvän sumuun.

 

Löysimme huoltoaseman, vaihdoimme kuskia ja sormet sojottaen etsimme paperikartasta tien, joka veisi kohti Frankfurt am Mainia. Ilkka ajaisi ja minä googlailisin hotelleja. Jos jaksan, ajattelin. Vaikka liikenteessä ei ollut sattunut varsinaisia vaaratilanteita – eksymistä keskellä tiheimmin asuttua Saksaa ei kai voi sellaisena pitää –, olin rasittunut. En missään tapauksessa halunnut istua autossa niin pitkään, että väsymys olisi samaa luokkaa kuin edellisiltana Tanskassa.

Tunsin tarvetta lepytellä miestä vaikka mitään kireyttä ei ollut.

Ilkka starttasi ja minä vajosin ajatuksiini. Hotellit joutaisivat odottaa. Auton hurina tyynnytti. Olihan näitä tilanteita jokunen ollut yhteisen taipaleemme ensimmäisinä kuukausina, melkein-riitoja. Koskaan emme kuitenkaan olleet varsinaisesti tulistuneet, sillä olin oppinut pelkäämään erimielisyyksiä ja siksi kavahdin sanaharkan mahdollisuuttakin. Olin varma, ettei niin sanottuja hyviä riitoja ollut olemassakaan. Riidasta seurasi vain haukut, ja aina minulle. Olin kai kasvanut olemaan se lapsuuden tytär tummainen, jonka ylle ilkeän ihmisen rooli automaattisesti sovitetaan. Nyt ne muutamat kerrat, jotka Ilkan kanssa olisivat voineet päätyä riitaan, olivatkin johtaneet vain minun hämmennykseeni. Ilkan kanssa ei voinut riidellä. Ilkka ei riitele, Ilkka ei syytä. Ilkka oli ja on loputtoman hyväntuulinen ja jollakin tapaa leuto olematta silti alistuva.

Silloin en Ilkan ominaislaatua vielä ymmärtänyt. Tunsin tarvetta lepytellä miestä vaikka mitään kireyttä ei ollut. Moottoritienopeuksissa en kuitenkaan halunnut häiritä kuskia ja laskea kättäni hänen reidelleen. Siksi loin Ilkkaan vain vaivihkaisen hellän katseen silloin tällöin. Siinä se selitti intoutuneesti saksalaisten hyökkäyksestä Ardenneille ja panssarivaunujen uppoamisesta mutaan eikä vaikuttanut edes pettyneeltä siitä, ettei päässyt Bastogneen. Vähitellen minut valtasi varmuus, että Ilkka ei peitä mitään, että mies on läpikotaisin rehellinen. Muusta minulla oli jo niin paljon kokemusta, että epäaitous ei olisi jäänyt tunnistamatta. Ilkkaan voisin ehkä uskoa. Olimme rakentamassa perustuksia. Niiden vankkuus riippuisi minusta.

 

Ilkan puhe oli jatkunut taukoamatta. Toivoin, että mies ei kuskina keskittyisi ihan niin paljon luennoimiseen. ”Kun panssarivaunulla vedetään toista samanlaista liejusta ylös, vahvinkin vaijeri voi tulla katkeamispisteeseen”, Ilkka selitti. Kuuntelin toisella korvalla ja jotain kuulinkin auton hurinan yli. ”Se ei ole mikään pikkujuttu. Sellainen vaijeri kun kimmahtaa poikki ja sivaltaa, siinä on henki pois. Kimmoraja kun ylittyy, se on sitten siinä”, Ilkka intoili.

Nielaisin. Kuulinko oikein? ”Mitä sinä sanoit Kimmosta?” kysyin epävarmasti.

”Kimmosta?”

”Niin, jotain panssarivaunusta ja Kimmosta.”

”Ai jaa joo. Kimmokerroin se oli tai kimmoraja oikeastaan. Kimmoraja tulee vastaan, jos venytetään tarpeeksi. Kimmokerroin on se vakio, jolla –”

Sydämeni muljahti. Mitä Ilkka selitti?

”Esimerkiksi jos panssarivaunu hinaa toista panssaria, vaijeri venyy kunnes –”

”Unohdetaan nyt ne panssarit, jooko”, sain sanotuksi.

”Joo, mutta siis jos voima ylittää vaikka nyt jonkin soittimen kielen kimmoisuuden, kieli katkeaa. Kappale ei enää millään keinolla palaudu entisenlaisekseen. Kuminauha esimerkiksi. Jos se katkeaa, siinä on kappaleen muovautumiskyky ylitetty silloin kertakaikkisesti.”

Hetken ehdin jo olla kauhuissani, mutta miten Ilkka olisi voinut puhua Kimmosta, ei mitenkään. Aloin monisanaisesti ihastella maisemaa, osoitella tien varresta kevään merkkejä ja bongata haukkoja istumassa meluaidan päällä, mitä tahansa, kunhan ei puhetta Kimmosta tai ihmisen muovautuvuudesta. En mahtanut aivoilleni mitään: aina kun Ilkka puhui fysikaalisen maailman asioista, minä käänsin puheen ihmismieltä koskevaksi.

”Harmittaako sinua kun ei menty Bastogneen?” kysyin.

”Ehkä vähän”, Ilkka tunnusti. ”Olisin halunnut nähdä aitoja taisteluseutuja.”

Suomalainen armeijan käynyt mies ja haluaa nähdä ”aitoja taisteluseutuja”! Puistelin päätäni. Ilkka ei huomannut. Tarkistin uudelleen Luxemburgin ja Belgian rajan sääennustuksen. Vielä olisimme voineet kääntyä, mutta sääennuste lupasi sitkeästi sumua Ardenneille.

Kirosin hempeämielisyyttäni. Oltiin takaisin väännössä, melkein.

”Minä en halua ajaa sumussa”, voihkaisin.

”Ei sinun tarvitsisi ajaa”, Ilkka yritti.

”Mutta kun minä en halua istua edes kyydissä sumussa vuorilla. Sakeassa sumussa.” Kyydissä istuminen oli yleensä rasittavampaa ja pelottavampaa kuin ajaminen, sen olin oppinut.

”Katsottaisiin vain Bastogne, ei siinä minnekään vuorille jouduta isommin.”

Kirosin hempeämielisyyttäni. Oltiin takaisin väännössä, melkein. Bastogne oli jo kertaalleen sujuvasti ohitettu, miksi minun piti ruveta siitä uudelleen puhumaan. Jos vain voisi loikata Ilkan sotahistoriamonologien yli niin kuin muinoin Tolkienin taistelujen… Ilkalle sanoin: ”Joku kurja kylä jossa tököttää torilla panssarivaunu, miksi ihmeessä sinne pitäisi mennä? Ja mitä siitäkään näkisi? Sumussa. Me ei tarvita neljääsataa kilometriä turhaa ajoa. Jos edes riittäisi.”

”Turhaa ajoa? Eikö meidän tarkoitus ollut juuri poikkeilla minne halutaan? Mikään ei ole turhaa tällä matkalla, niin oli puhe”, Ilkka sanoi. Se kuulosti protestilta.

Ilkka oli oikeassa. Tavallaan. En vain ollut voinut kuvitella, että reitiltä poikettaisiin satoja kilometrejä. Ja sitten tajusin: ”Ajatitko sinä minut tahallasi näin länteen, jotta mutka Belgiaan ei enää tuntuisi?”

”No en tietenkään, hassu. Seikkailut on tällaisia. Enkä minä ajattanut. Sinä ajoit itse”, Ilkka napautti ja väänsi radion auki.

 

Puhelin kilautti tekstiviestin saapuneeksi. Minna! Olin luvannut raportoida matkalta. En ollut ehtinyt tai muistanut, oli olevinaan niin paljon tekeillä. Nyt oli korkea aika korjata laiminlyönti, lähettää ehkä jopa postikortti – mutta Roomasta vasta. Sellainen piristää.

Miten menee? Täällä säpinää.

Minnan viestiksi lyhyt ja kryptinen. Vastasin samaan tyyliin:

Hyvin on jaksettu. Säpinää?

Oikeastaan minua harmitti, etten jaksanut kuunnella Ilkkaa paremmin.

En ollut varma, jaksaisinko reissussa perehtyä Minnan säpinään, mutta kysyinpähän kuitenkin. Minna puolestaan saisi tulkita meidän jakselumme miten tahansa ja osuisi oikeaan joka tapauksessa: olimme jaksaneet ajaa hyvin (enimmäkseen), voimme hyvin ja ennen kaikkea: minä olin jaksanut taukoamatonta ihmisseuraa, ja mikä tärkeintä, juuri Ilkan seuraa. Olin istunut halki Euroopan, ajanutkin puolet matkasta. Ilkka puolestaan oli jaksanut jutella sotatarinoita. Autossa aihepiiriä ei päässyt karkuun, se oli käynyt selväksi. Tottahan olin tiennyt miehen harrastuneisuuden, mutta kiinnostuksen syvyys pääsi yllättämään. Bastogneluento oli takana, edessä luultavasti jotain muuta. Olin kuitenkin luopunut liiasta vieraskoreudesta. Olin jopa niin rentoutunut, että muutaman kerran olin pyytänyt Ilkkaa olemaan hiljaa kun radio vaati huomioni, esimerkiksi kun keskusteltiin Heinrich Heineen kohdistetusta antisemitismistä ja sen mahdollisesta vaikutuksesta runoilijan kääntymiseen kristinuskoon. Studiokeskustelijat pohtivat, oliko islaminuskoisten turvapaikanhakijoiden lisääntyneessä kasteelle astumisessa kyse samasta ilmiöstä.

Oikeastaan minua harmitti, etten jaksanut kuunnella Ilkkaa paremmin. Silloin kun kysymys oli jostain muusta kuin sodista, miehen tuoreet näkökulmat riemastuttivat. Oli virkistävää, että Ilkka ei elätellyt mitään ennakko-oletuksia siitä, mikä minua kiinnosti tai ei kiinnostanut; hän ei kyseenalaistanut kykyäni ymmärtää vaan jakoi kanssani yhtä lailla maahanlaskujoukot ja konekiväärikomppaniat kuin fuusiot, fissiot, liukoisuudet ja kimmokertoimetkin.

Tietysti mietin ja olin alusta saakka miettinyt yhteensopivuuttamme. Oliko sitä, en vielä tiennyt, tai jos sitä oli, jatkuisiko se. Ja silti voin hyvin. Nyt aalto kantoi. Me nukuimme yhtenä nippuna, halusin olla Ilkan kyljessä kaiken aikaa, ja Ilkka tuntui olevan vielä läheisyysnälkäisempi. Sen verran oli varmaa, sen verran me tiesimme toisistamme, kaikki muu... Keskeltä kieppuvia ajatuksiani nousi äkkiä yksi selkeä: ei empatian tarvitse olla puhetta.

”Unohdetaan Bastogne”, Ilkka sanoi. Olin kommentoida, että eikös se jo unohdettu, mutta ymmärsin pysyä hiljaa. Ilkka sanoi tähtäävänsä Ulmiin ja siitä suoraan etelään, jotta emme joutuisi Münchenin vetovoimakenttään. Kunhan jonnekin.

Kunhan jonnekin… Äkkiä olin hyvin tyytymätön. Olin huoltoasemalta ostanut sinisiä makeisia. Pallerot maistuivat pahalta, näyttivät myrkyltä ja luultavasti sisälsivät pelkkää E-koodia, mutta annoin käteni toimia kuin ruokintarobotti. Karkki toisensa perään nousi suuhuni. Myrkytystila syveni. Selailin Facebook-virtaa.

Ilkka ei hetkeen puhunut hänkään. Onttojen selfieiden ja pahojen karamellien katkeamaton vuo minut havahdutti: minä en voi hyvin, eikä siitä voi syyttää pelkästään sinisiä höttökarkkeja tai Ilkkaa tai –.

Minun piti saada tietää, missä Kimmo meni.

Poistin Facebook-eston ja aloin selata miehen kuvia. Oletukseni oli, ettei Kimmo pystynyt edelleenkään olemaan päivittämättä vähintään kuutta kuvaa päivittäisten kulkureittiensä varrelta. Ja totta: siellä se oli, tuorein kuva: kaksi kuohuviinilasia epätarkkaa taustaa vasten ja teksti: Helsinki-Vantaa. Kullan kanssa ”kuono” kohti etelää. Nyrpistin nenääni: tallella olivat myös rumat hipsut ja leikkisä alkusoinnuttelu. Kuvakavalkadin aiemmat otokset esittelivät parvekekukkien somaa istuttamishetkeä (”mullitetaan” kullan kanssa kukkasia), vanhojen tuolien kunnostamista (”pinta” kiiltämään kullan kanssa) ja kävelyretkiä syyslehtien keskellä tai lumisilla poluilla. Yökötti ja huvitti: Kimmolla ja uudella naisella oli takanaan vasta yksi syksy ja talvi ja mies jo rakensi kömpelöistä teksteistä ja kuvista ikuisen rakkauden alttaria.

Suljin puhelimen. Huono olo. Käänsin peilin esiin häikäisysuojasta ja irvistin. Kalpea naama, todella huono olo. Ja kuitenkin myös hyvä: Ilkka vieressä.

”Katso”, sanoin Ilkalle, työnsin värjäytyneen kielen ulos suustani ja avasin kitani ammolleen kuin paraskin Bocca di verita.

Ilkka nauroi: ”Varsinainen rotukoira!”

 

Meillä oli sopimus: kaikkea ei kerrota eikä juuri mitään kysellä. Totta kai olimme kumpikin lipsahtaneet periaatteesta ja jotain oli kerrottu ja joskus jopa kysytty siinä määrin, että aiheesta vanhat heilat oli muodostunut meille yhteinen hiljainen vitsi. Ilkka, jolla vanhoja heiloja oli kaksi eikä esimerkiksi kaksikymmentä tai kaksitoistakaan, pyrki jutuissaan hienovaraisin keinoin kasvattamaan joukkoa. Minun pyrkimykseni oli tarkalleen päinvastainen.

Kuvio oli molemmille selvä, eikä siitä tarvinnut puhua. Minua nolotti vanhakantainen ja täysin epäfeministinen pyrkimykseni muka naiselliseen häveliäisyyteen ja toisaalta liikutti Ilkan arasti tavoittelema machouden lisäys. Uskoin ja toivoin, että Ilkka ei hämmentyisi minun jossain määrin kirjavasta menneisyydestäni, mutta en kuitenkaan aivan luottanut, etteikö jotain hämminkiä voisi syntyä. Siksi päätin pitäytyä koetellussa keinossa: siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että lukumäärät nousisivat keskustelunaiheeksi, puhuisin vain viidestä partnerista.

Silloin tällöin kiusasimme toisiamme. ”Kulta, onko vanhat heilat oireilleet viime aikoina?” saatoimme huviksemme kysellä. Minusta vaikutti, että Ilkka oli aidosti pettynyt siihen, että hänen potentiaaliset kosijattarensa eivät oireilleet pahemmin. Tarkkaan ottaen eivät ollenkaan. Kukaan Ilkan vanhaa äitiä lukuun ottamatta – niin ja ehkä Kimmoa, mutta sitä yritin olla ajattelematta – ei ollut tehnyt numeroa meidän suhteestamme. Ilkan äidin duubiot oli helppo sivuuttaa, sillä ne liittyivät lähinnä hiusteni kiharaisuuteen. Hänen mielestään sileähiuksiset ihmiset olivat luotettavampia kuin kiharapäät.

Niin. Kaiken kaikkiaan: mitä historiasta. Emme me sitä jakaneet vaan tulevaisuuden. Päätös oli syntynyt jo toisilla treffeillä. Lukitsimme itsemme nyt-hetkeen ja päätimme olla katsomatta taakse. Menneisyys pitää huolen itsestään, mutta tulevaisuuden luo ihminen.

Olimme arkoja, selvä se, mutta lähes päivittäin sain onnitella meitä järkevästä parisuhteen rakentamisesta. Ei ollut mitään mieltä puhua Jusseista, Laureista tai Tiinoista. Erityisen vähän mieltä olisi ollut puhua Kimmosta. Etenkään Kimmosta ei pitänyt joutua puhumaan. Huonompaan valoon en olisi voinut itseäni saattaa. En halunnut, että arvostelukyky, jota arvelin Ilkan minussa muun muassa kunnioittavan, osoittautuisikin arvostelukyvyttömyydeksi.

En minäkään kaivannut yhtään enempiä tarinoita Ilkan existä. Tiesin olevani mustasukkaisuuteen taipuvainen ja sillä hyvä. Kaikkein parasta oli olla hankkiutumatta tilanteeseen, jossa liika informaatio alkaisi rasittaa. Jo Ilkan kahdenkymmenen vuoden takaisen ihastuksen ikä, 53 vuotta silloin, oli saanut minut suunniltani. Kun Ilkka rohkaistui kertomaan nuoruudenseikkailustaan, hän tuli harkitsemattomasti nimittäneeksi sitä elämänsä suurimmaksi. Vaikka hän heti korjasi sanansa ja lisäsi ”ennen tätä”, luvusta oli kasvanut huomattava arjen riesa. En osannut kuvitella – enkä etenkään olla kuvittelematta – kolmikymppistä Ilkkaa yli viisikymppisen naisen lumoissa. Että voikin menneisyys häiritä! Kun autopaikkani numero sattui olemaan 53, en päässyt eroon ajatuksesta, että se pitäisi vaihtaa. Nyt juuttumiselleni on helppo nauraa, mutta pitkään irvistelin itsekseni aina kun jouduin näkemään luvun. Pelkäsin kai, että Ilkka ikään kuin näkee minun tulevaisuuteeni. Ei mitään järkeä, hoin itselleni. Tuloksetta. Nainen oli ollut 53-vuotias silloin kun Ilkka loi häneen kaipaavia ajatuksia, ja se riitti saastuttamaan viidenkymmenenkolmen minulta iäksi.

Koko ajatusketjun ajan oikea etusormeni oli selannut Kimmon kuvia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.