Testiajo, osa 3/8: Euroopan halki ajaessa Reijalla on aikaa pohtia suhdettaan Ilkkaan. Myös menneet suhteet nousevat kummittelemaan.

Eihän tämä niin kauheaa ole”, sanoin kun tyhjä kaksikaistainen betonitie aukesi edessä.

”Joo, ei. Mutta saattaa vilkastua kohta.” Ilkka naputteli navigaattorin mittakaavan suuremmaksi. Liittymiä versoi päätiestä kuin kuusesta oksia. ”Sitten kun kaistat lisääntyvät, kannattaa pysytellä toisella oikealta”, hän huomautti.

Ohjeen opettavainen sävy häiritsi. ”Miksei laitimmaisella?” kysyin. ”Haluan olla hitaiden joukossa varmuuden vuoksi.”

”Jos olet ihan oikealla, olet koko ajan vaarassa joutua poistumiskaistalle. Henkilöautojen ei myöskään oleteta ryömivän rekkojen joukossa. Se voi olla välillä todella hidas kaista, olen kuullut, ja sitten taas liittyvä liikenne saattaa porhaltaa joukkoon melkoisen vauhdikkaasti. Et halua olla uloimpana, usko”, Ilkka selitti. Hymisin myöntävästi. Samalla tunnustelin, oliko pieni nyrpeys nousemassa nenänpieliini ja silmänurkkiini. Ei Ilkkakaan ollut aiemmin ajanut Saksassa. Mitä se siinä neuvoo. Mies luki ilmeeni ja sanoi: ”Niin, täytyy muistaa, että olen teoreetikko. Kohta tämä teoria koetellaan.”

Ratti oli tukevasti käsissäni. Hyräilin. Olin ylpeä: Autobahn-neitsyys mennyttä ja aivan kivuttomasti. Apukuskikin oli jo lopettanut ohjaamisen ja keskittyi omiin asioihinsa, luki netistä jotain. Ohitimme Hampurin sujuvasti. Halusin jatkaa.

 

Äkkiä autojen määrä tuntui moninkertaistuvan. ”Nyt tämä näemmä alkaa”, totesin kun Bemari sujahti vasemmalta ohi kuin suihkumoottorin puskemana. Kädet hikosivat ohuiden nahkahansikkaiden sisällä. Silti oloni oli itsevarma: olkoon liikenne hurjaa, tässä minä vain posotan muiden mukana, en jää jalkoihin enkä aiheuta hämmennystä – – kuin korkeintaan itselleni:

”Dortmund? Dortmund! Miten me täällä ollaan! Ihan liian lännessä!” parahdin kun huomiokykyni ylettyi taas opastustauluihin saakka. Jokunen kyltti oli varmaan mennyt ohi keskittyessäni ajamiseen.

Olisi pitänyt vilkuilla navigaattoria. Olisi pitänyt laittaa navigaattoriin äänet.

”Ei me nyt vielä olla missään”, Ilkka aloitti mutta vaikeni sitten. Ruhrin alueen liikenne oli sakeampaa kuin savu 1970-luvulla. Olisi pitänyt vilkuilla navigaattoria. Olisi pitänyt laittaa navigaattoriin äänet. Olisi viimeistään Hannoverissa pitänyt valpastua, mutta minä olin vain keskittynyt pitämään vauhtia. Olin tyytyväisenä lasketellut liikennevirrassa enkä ollut huomannut poistua suoremmin kohti etelää vievälle tielle. Ja nyt kaikki tiet tuntuivat väkisin vievän Düsseldorfiin.

”Anna mennä vain”, Ilkka ehdotti. ”Pysähdytään sopivassa paikassa ja mietitään. Kohta varmaan tulee huoltoasema.”

”Ja nyt tuossa lukee Aachen! Onko se enää Saksaakaan!” hermostuin.

”On se Saksaa, on”, Ilkka rauhoitteli, ”mutta aika lännessä kyllä ollaan. Turhan lännessä… Tai toisaalta sopivan lännessä.”

”Mitä ihmettä sinä tarkoitat?”

”Tämä nyt on vain tällainen idea”, Ilkka aloitti varovasti ja hyökkäsi sitten pitkälliseen sotahistorialliseen selostukseen Ardennien taistelusta ja Bastognen tärkeästä asemasta saksalaisten pullistuman puhkaisemisessa. Vuoden 1944 kenraalit ja jalkaväenrykmentit viuhuivat ohi korvieni. Tottahan minua historia kiinnosti mutta eri tavalla kuin Ilkkaa. Miehen ajoittaiset luentosulkeiset eivät olleet onnistuneet tekemään minusta vielä sotahistorian harrastajaa. Panssarivaunut ja mutaiset miehet hyökkäämässä toistensa kimppuun… Tartuin siihen, mistä panssaridivisioonilta selvän sain ja parahdin: ”Me ollaan aivan liian lännessä ja sinä ehdotat, että mentäisiin vielä lännemmäksi? Belgiaan?”

”Ei se enää juuri hidastaisi”, Ilkka puolustautui. ”Minua kiinnostaisi nähdä Bastognen kaupunki.”

”Voi luoja”, taisin ärähtää.

Emme kivunneet Ardenneille. Päätös syntyi, kun Ilkka katsoi säätiedotuksen puhelimestaan ja rinteiden ennustettiin peittyvän sumuun.

 

Löysimme huoltoaseman, vaihdoimme kuskia ja sormet sojottaen etsimme paperikartasta tien, joka veisi kohti Frankfurt am Mainia. Ilkka ajaisi ja minä googlailisin hotelleja. Jos jaksan, ajattelin. Vaikka liikenteessä ei ollut sattunut varsinaisia vaaratilanteita – eksymistä keskellä tiheimmin asuttua Saksaa ei kai voi sellaisena pitää –, olin rasittunut. En missään tapauksessa halunnut istua autossa niin pitkään, että väsymys olisi samaa luokkaa kuin edellisiltana Tanskassa.

Tunsin tarvetta lepytellä miestä vaikka mitään kireyttä ei ollut.

Ilkka starttasi ja minä vajosin ajatuksiini. Hotellit joutaisivat odottaa. Auton hurina tyynnytti. Olihan näitä tilanteita jokunen ollut yhteisen taipaleemme ensimmäisinä kuukausina, melkein-riitoja. Koskaan emme kuitenkaan olleet varsinaisesti tulistuneet, sillä olin oppinut pelkäämään erimielisyyksiä ja siksi kavahdin sanaharkan mahdollisuuttakin. Olin varma, ettei niin sanottuja hyviä riitoja ollut olemassakaan. Riidasta seurasi vain haukut, ja aina minulle. Olin kai kasvanut olemaan se lapsuuden tytär tummainen, jonka ylle ilkeän ihmisen rooli automaattisesti sovitetaan. Nyt ne muutamat kerrat, jotka Ilkan kanssa olisivat voineet päätyä riitaan, olivatkin johtaneet vain minun hämmennykseeni. Ilkan kanssa ei voinut riidellä. Ilkka ei riitele, Ilkka ei syytä. Ilkka oli ja on loputtoman hyväntuulinen ja jollakin tapaa leuto olematta silti alistuva.

Silloin en Ilkan ominaislaatua vielä ymmärtänyt. Tunsin tarvetta lepytellä miestä vaikka mitään kireyttä ei ollut. Moottoritienopeuksissa en kuitenkaan halunnut häiritä kuskia ja laskea kättäni hänen reidelleen. Siksi loin Ilkkaan vain vaivihkaisen hellän katseen silloin tällöin. Siinä se selitti intoutuneesti saksalaisten hyökkäyksestä Ardenneille ja panssarivaunujen uppoamisesta mutaan eikä vaikuttanut edes pettyneeltä siitä, ettei päässyt Bastogneen. Vähitellen minut valtasi varmuus, että Ilkka ei peitä mitään, että mies on läpikotaisin rehellinen. Muusta minulla oli jo niin paljon kokemusta, että epäaitous ei olisi jäänyt tunnistamatta. Ilkkaan voisin ehkä uskoa. Olimme rakentamassa perustuksia. Niiden vankkuus riippuisi minusta.

 

Ilkan puhe oli jatkunut taukoamatta. Toivoin, että mies ei kuskina keskittyisi ihan niin paljon luennoimiseen. ”Kun panssarivaunulla vedetään toista samanlaista liejusta ylös, vahvinkin vaijeri voi tulla katkeamispisteeseen”, Ilkka selitti. Kuuntelin toisella korvalla ja jotain kuulinkin auton hurinan yli. ”Se ei ole mikään pikkujuttu. Sellainen vaijeri kun kimmahtaa poikki ja sivaltaa, siinä on henki pois. Kimmoraja kun ylittyy, se on sitten siinä”, Ilkka intoili.

Nielaisin. Kuulinko oikein? ”Mitä sinä sanoit Kimmosta?” kysyin epävarmasti.

”Kimmosta?”

”Niin, jotain panssarivaunusta ja Kimmosta.”

”Ai jaa joo. Kimmokerroin se oli tai kimmoraja oikeastaan. Kimmoraja tulee vastaan, jos venytetään tarpeeksi. Kimmokerroin on se vakio, jolla –”

Sydämeni muljahti. Mitä Ilkka selitti?

”Esimerkiksi jos panssarivaunu hinaa toista panssaria, vaijeri venyy kunnes –”

”Unohdetaan nyt ne panssarit, jooko”, sain sanotuksi.

”Joo, mutta siis jos voima ylittää vaikka nyt jonkin soittimen kielen kimmoisuuden, kieli katkeaa. Kappale ei enää millään keinolla palaudu entisenlaisekseen. Kuminauha esimerkiksi. Jos se katkeaa, siinä on kappaleen muovautumiskyky ylitetty silloin kertakaikkisesti.”

Hetken ehdin jo olla kauhuissani, mutta miten Ilkka olisi voinut puhua Kimmosta, ei mitenkään. Aloin monisanaisesti ihastella maisemaa, osoitella tien varresta kevään merkkejä ja bongata haukkoja istumassa meluaidan päällä, mitä tahansa, kunhan ei puhetta Kimmosta tai ihmisen muovautuvuudesta. En mahtanut aivoilleni mitään: aina kun Ilkka puhui fysikaalisen maailman asioista, minä käänsin puheen ihmismieltä koskevaksi.

”Harmittaako sinua kun ei menty Bastogneen?” kysyin.

”Ehkä vähän”, Ilkka tunnusti. ”Olisin halunnut nähdä aitoja taisteluseutuja.”

Suomalainen armeijan käynyt mies ja haluaa nähdä ”aitoja taisteluseutuja”! Puistelin päätäni. Ilkka ei huomannut. Tarkistin uudelleen Luxemburgin ja Belgian rajan sääennustuksen. Vielä olisimme voineet kääntyä, mutta sääennuste lupasi sitkeästi sumua Ardenneille.

Kirosin hempeämielisyyttäni. Oltiin takaisin väännössä, melkein.

”Minä en halua ajaa sumussa”, voihkaisin.

”Ei sinun tarvitsisi ajaa”, Ilkka yritti.

”Mutta kun minä en halua istua edes kyydissä sumussa vuorilla. Sakeassa sumussa.” Kyydissä istuminen oli yleensä rasittavampaa ja pelottavampaa kuin ajaminen, sen olin oppinut.

”Katsottaisiin vain Bastogne, ei siinä minnekään vuorille jouduta isommin.”

Kirosin hempeämielisyyttäni. Oltiin takaisin väännössä, melkein. Bastogne oli jo kertaalleen sujuvasti ohitettu, miksi minun piti ruveta siitä uudelleen puhumaan. Jos vain voisi loikata Ilkan sotahistoriamonologien yli niin kuin muinoin Tolkienin taistelujen… Ilkalle sanoin: ”Joku kurja kylä jossa tököttää torilla panssarivaunu, miksi ihmeessä sinne pitäisi mennä? Ja mitä siitäkään näkisi? Sumussa. Me ei tarvita neljääsataa kilometriä turhaa ajoa. Jos edes riittäisi.”

”Turhaa ajoa? Eikö meidän tarkoitus ollut juuri poikkeilla minne halutaan? Mikään ei ole turhaa tällä matkalla, niin oli puhe”, Ilkka sanoi. Se kuulosti protestilta.

Ilkka oli oikeassa. Tavallaan. En vain ollut voinut kuvitella, että reitiltä poikettaisiin satoja kilometrejä. Ja sitten tajusin: ”Ajatitko sinä minut tahallasi näin länteen, jotta mutka Belgiaan ei enää tuntuisi?”

”No en tietenkään, hassu. Seikkailut on tällaisia. Enkä minä ajattanut. Sinä ajoit itse”, Ilkka napautti ja väänsi radion auki.

 

Puhelin kilautti tekstiviestin saapuneeksi. Minna! Olin luvannut raportoida matkalta. En ollut ehtinyt tai muistanut, oli olevinaan niin paljon tekeillä. Nyt oli korkea aika korjata laiminlyönti, lähettää ehkä jopa postikortti – mutta Roomasta vasta. Sellainen piristää.

Miten menee? Täällä säpinää.

Minnan viestiksi lyhyt ja kryptinen. Vastasin samaan tyyliin:

Hyvin on jaksettu. Säpinää?

Oikeastaan minua harmitti, etten jaksanut kuunnella Ilkkaa paremmin.

En ollut varma, jaksaisinko reissussa perehtyä Minnan säpinään, mutta kysyinpähän kuitenkin. Minna puolestaan saisi tulkita meidän jakselumme miten tahansa ja osuisi oikeaan joka tapauksessa: olimme jaksaneet ajaa hyvin (enimmäkseen), voimme hyvin ja ennen kaikkea: minä olin jaksanut taukoamatonta ihmisseuraa, ja mikä tärkeintä, juuri Ilkan seuraa. Olin istunut halki Euroopan, ajanutkin puolet matkasta. Ilkka puolestaan oli jaksanut jutella sotatarinoita. Autossa aihepiiriä ei päässyt karkuun, se oli käynyt selväksi. Tottahan olin tiennyt miehen harrastuneisuuden, mutta kiinnostuksen syvyys pääsi yllättämään. Bastogneluento oli takana, edessä luultavasti jotain muuta. Olin kuitenkin luopunut liiasta vieraskoreudesta. Olin jopa niin rentoutunut, että muutaman kerran olin pyytänyt Ilkkaa olemaan hiljaa kun radio vaati huomioni, esimerkiksi kun keskusteltiin Heinrich Heineen kohdistetusta antisemitismistä ja sen mahdollisesta vaikutuksesta runoilijan kääntymiseen kristinuskoon. Studiokeskustelijat pohtivat, oliko islaminuskoisten turvapaikanhakijoiden lisääntyneessä kasteelle astumisessa kyse samasta ilmiöstä.

Oikeastaan minua harmitti, etten jaksanut kuunnella Ilkkaa paremmin. Silloin kun kysymys oli jostain muusta kuin sodista, miehen tuoreet näkökulmat riemastuttivat. Oli virkistävää, että Ilkka ei elätellyt mitään ennakko-oletuksia siitä, mikä minua kiinnosti tai ei kiinnostanut; hän ei kyseenalaistanut kykyäni ymmärtää vaan jakoi kanssani yhtä lailla maahanlaskujoukot ja konekiväärikomppaniat kuin fuusiot, fissiot, liukoisuudet ja kimmokertoimetkin.

Tietysti mietin ja olin alusta saakka miettinyt yhteensopivuuttamme. Oliko sitä, en vielä tiennyt, tai jos sitä oli, jatkuisiko se. Ja silti voin hyvin. Nyt aalto kantoi. Me nukuimme yhtenä nippuna, halusin olla Ilkan kyljessä kaiken aikaa, ja Ilkka tuntui olevan vielä läheisyysnälkäisempi. Sen verran oli varmaa, sen verran me tiesimme toisistamme, kaikki muu... Keskeltä kieppuvia ajatuksiani nousi äkkiä yksi selkeä: ei empatian tarvitse olla puhetta.

”Unohdetaan Bastogne”, Ilkka sanoi. Olin kommentoida, että eikös se jo unohdettu, mutta ymmärsin pysyä hiljaa. Ilkka sanoi tähtäävänsä Ulmiin ja siitä suoraan etelään, jotta emme joutuisi Münchenin vetovoimakenttään. Kunhan jonnekin.

Kunhan jonnekin… Äkkiä olin hyvin tyytymätön. Olin huoltoasemalta ostanut sinisiä makeisia. Pallerot maistuivat pahalta, näyttivät myrkyltä ja luultavasti sisälsivät pelkkää E-koodia, mutta annoin käteni toimia kuin ruokintarobotti. Karkki toisensa perään nousi suuhuni. Myrkytystila syveni. Selailin Facebook-virtaa.

Ilkka ei hetkeen puhunut hänkään. Onttojen selfieiden ja pahojen karamellien katkeamaton vuo minut havahdutti: minä en voi hyvin, eikä siitä voi syyttää pelkästään sinisiä höttökarkkeja tai Ilkkaa tai –.

Minun piti saada tietää, missä Kimmo meni.

Poistin Facebook-eston ja aloin selata miehen kuvia. Oletukseni oli, ettei Kimmo pystynyt edelleenkään olemaan päivittämättä vähintään kuutta kuvaa päivittäisten kulkureittiensä varrelta. Ja totta: siellä se oli, tuorein kuva: kaksi kuohuviinilasia epätarkkaa taustaa vasten ja teksti: Helsinki-Vantaa. Kullan kanssa ”kuono” kohti etelää. Nyrpistin nenääni: tallella olivat myös rumat hipsut ja leikkisä alkusoinnuttelu. Kuvakavalkadin aiemmat otokset esittelivät parvekekukkien somaa istuttamishetkeä (”mullitetaan” kullan kanssa kukkasia), vanhojen tuolien kunnostamista (”pinta” kiiltämään kullan kanssa) ja kävelyretkiä syyslehtien keskellä tai lumisilla poluilla. Yökötti ja huvitti: Kimmolla ja uudella naisella oli takanaan vasta yksi syksy ja talvi ja mies jo rakensi kömpelöistä teksteistä ja kuvista ikuisen rakkauden alttaria.

Suljin puhelimen. Huono olo. Käänsin peilin esiin häikäisysuojasta ja irvistin. Kalpea naama, todella huono olo. Ja kuitenkin myös hyvä: Ilkka vieressä.

”Katso”, sanoin Ilkalle, työnsin värjäytyneen kielen ulos suustani ja avasin kitani ammolleen kuin paraskin Bocca di verita.

Ilkka nauroi: ”Varsinainen rotukoira!”

 

Meillä oli sopimus: kaikkea ei kerrota eikä juuri mitään kysellä. Totta kai olimme kumpikin lipsahtaneet periaatteesta ja jotain oli kerrottu ja joskus jopa kysytty siinä määrin, että aiheesta vanhat heilat oli muodostunut meille yhteinen hiljainen vitsi. Ilkka, jolla vanhoja heiloja oli kaksi eikä esimerkiksi kaksikymmentä tai kaksitoistakaan, pyrki jutuissaan hienovaraisin keinoin kasvattamaan joukkoa. Minun pyrkimykseni oli tarkalleen päinvastainen.

Kuvio oli molemmille selvä, eikä siitä tarvinnut puhua. Minua nolotti vanhakantainen ja täysin epäfeministinen pyrkimykseni muka naiselliseen häveliäisyyteen ja toisaalta liikutti Ilkan arasti tavoittelema machouden lisäys. Uskoin ja toivoin, että Ilkka ei hämmentyisi minun jossain määrin kirjavasta menneisyydestäni, mutta en kuitenkaan aivan luottanut, etteikö jotain hämminkiä voisi syntyä. Siksi päätin pitäytyä koetellussa keinossa: siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että lukumäärät nousisivat keskustelunaiheeksi, puhuisin vain viidestä partnerista.

Silloin tällöin kiusasimme toisiamme. ”Kulta, onko vanhat heilat oireilleet viime aikoina?” saatoimme huviksemme kysellä. Minusta vaikutti, että Ilkka oli aidosti pettynyt siihen, että hänen potentiaaliset kosijattarensa eivät oireilleet pahemmin. Tarkkaan ottaen eivät ollenkaan. Kukaan Ilkan vanhaa äitiä lukuun ottamatta – niin ja ehkä Kimmoa, mutta sitä yritin olla ajattelematta – ei ollut tehnyt numeroa meidän suhteestamme. Ilkan äidin duubiot oli helppo sivuuttaa, sillä ne liittyivät lähinnä hiusteni kiharaisuuteen. Hänen mielestään sileähiuksiset ihmiset olivat luotettavampia kuin kiharapäät.

Niin. Kaiken kaikkiaan: mitä historiasta. Emme me sitä jakaneet vaan tulevaisuuden. Päätös oli syntynyt jo toisilla treffeillä. Lukitsimme itsemme nyt-hetkeen ja päätimme olla katsomatta taakse. Menneisyys pitää huolen itsestään, mutta tulevaisuuden luo ihminen.

Olimme arkoja, selvä se, mutta lähes päivittäin sain onnitella meitä järkevästä parisuhteen rakentamisesta. Ei ollut mitään mieltä puhua Jusseista, Laureista tai Tiinoista. Erityisen vähän mieltä olisi ollut puhua Kimmosta. Etenkään Kimmosta ei pitänyt joutua puhumaan. Huonompaan valoon en olisi voinut itseäni saattaa. En halunnut, että arvostelukyky, jota arvelin Ilkan minussa muun muassa kunnioittavan, osoittautuisikin arvostelukyvyttömyydeksi.

En minäkään kaivannut yhtään enempiä tarinoita Ilkan existä. Tiesin olevani mustasukkaisuuteen taipuvainen ja sillä hyvä. Kaikkein parasta oli olla hankkiutumatta tilanteeseen, jossa liika informaatio alkaisi rasittaa. Jo Ilkan kahdenkymmenen vuoden takaisen ihastuksen ikä, 53 vuotta silloin, oli saanut minut suunniltani. Kun Ilkka rohkaistui kertomaan nuoruudenseikkailustaan, hän tuli harkitsemattomasti nimittäneeksi sitä elämänsä suurimmaksi. Vaikka hän heti korjasi sanansa ja lisäsi ”ennen tätä”, luvusta oli kasvanut huomattava arjen riesa. En osannut kuvitella – enkä etenkään olla kuvittelematta – kolmikymppistä Ilkkaa yli viisikymppisen naisen lumoissa. Että voikin menneisyys häiritä! Kun autopaikkani numero sattui olemaan 53, en päässyt eroon ajatuksesta, että se pitäisi vaihtaa. Nyt juuttumiselleni on helppo nauraa, mutta pitkään irvistelin itsekseni aina kun jouduin näkemään luvun. Pelkäsin kai, että Ilkka ikään kuin näkee minun tulevaisuuteeni. Ei mitään järkeä, hoin itselleni. Tuloksetta. Nainen oli ollut 53-vuotias silloin kun Ilkka loi häneen kaipaavia ajatuksia, ja se riitti saastuttamaan viidenkymmenenkolmen minulta iäksi.

Koko ajatusketjun ajan oikea etusormeni oli selannut Kimmon kuvia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.