Pentu tuli taloon, osa 5/8: Sylvia on yhä teillä tietymättömillä ja Anita alkaa olla jo huolissaan. Peten ja Pierren Suomen-reissu on viimein edennyt idylliseen Hankoon.

Anita kyykki aamupäivän Peten ja Pierren pihalla ja huhuili yhä kateissa olevaa Sylviaa. Kissaa ei kuulunut. Anita piti Edithin visusti sisällä turvassa. Se oli vielä niin pieni, että sen olisi voinut napata haukka tai muu peto. Nyt ei ollut varaa hukata enempää kissoja.

Kauppamatkalla Anita huomasi, että lähes kaikki hänen laittamansa katoamisilmoitukset olivat tiessään. Hän oli kiinnittänyt niitä jokaiseen mahdolliseen paikkaan lähitienoolla, mutta nyt jäljellä oli vain paperinriekaleita. Kuka oli repinyt ilmoitukset irti? Anita pelkäsi, että se joku oli varastanut Sylvian tai pahimmassa tapauksessa tappanut sen. Asuiko naapurustossa kissavihaaja?

Anita muisti erikoisen tarinan, jonka kuuli Lanzarotella opasvuosinaan. Eräs suomalaisturisti kertoi, miten hänen tyttärensä Ursula-niminen marsu oli kadonnut ja liittynyt siilien seuraan. Eräänä iltana, kun siililauma tuli syömään yhden perheen takapihalle, marsu oli saatu kiinni. Se pestiin perusteellisesti, koska se oli täynnä loiseläimiä. Anita ei muistanut, mikä tarinan kertojan nimi oli, mutta marsun nimi, Ursula, oli syöpynyt hänen mieleensä. Ursula piti ääntää englantilaisittain Öösula. Ehkä eläin oli ottanut hatkat naurettavan nimensä takia. Oliko Sylvia villiintynyt marsun lailla ja löytänyt itselleen parempaa seuraa? 

Vihannestorilla, tomaatteja valitessa, Anitalle tuli yhtäkkiä kova ikävä Mirkkua ja lapsenlapsiaan Lindaa ja Miisaa. Kun Mirkku oli pieni, Anita oli laittanut tälle usein mozzarella-salaattia. Siihen aikaan se oli vielä hiukan eksoottinen ruokalaji Suomessa. Mirkku kutsui sitä lumipallosalaatiksi. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ostosretken jälkeen Anita päätti soittaa tyttärelleen. Hän päätyi puhumaan vastaajaan.

”Äiti tässä hei! Mitä teille kuuluu, kun ei ole mitään kuulunut… Mä olen tässä naapurissa kissanvahtina. Aivan ihana pentu! Tytöt tykkäisi kovasti. Niin sitä mietin, että tulisitteko tänne käymään vaikka viikonloppumatkalle. Soitatko. Pus och kram.” 


Claran äiti oli saapunut kaupunkiin ystävättärensä kanssa. Malinista oli kummallista, että rouva ei voinut olla edes muutamaa päivää vain tyttärensä kanssa. Miksi nainen oli edes halunnut lapsen, jos ei voinut poistua omalta mukavuusalueeltaan, johon kuului muotinäytöksiä, cocktailpaloja ja metropolin juoruja? Le Touquet’ssa oli pieni tyttö, joka kuvitteli kadonneen pehmolelunsa syövän makkaroita yön pimeydessä.

”Miten teillä on sujunut täällä?” Claran äiti kysyi varjonsa alta uima-altaalla. Ystävätär oli mennyt kauneusunille sisälle ja Clara jäänyt huoneeseensa leikkimään Karlin kanssa.

”Melko hyvin. Clara on oppinut uimaan paremmin”, Malin vastasi.

”Se on hyvä asia. Clara on reipas ja itsenäinen lapsi. Hän tuskin huomaa minua”, Claran äiti sanoi. Malin ei ollut varma, oliko rouvan äänessä ripaus katkeruutta. Olisiko tämä toivonut lapsen itkevän peräänsä ja takertuvan hameenhelmaan äitinsä nähdessään? Sitä Clara ei enää tehnyt. 

”En tiedä, miten tämän sanoisin… Mietin, onkohan Clara liiankin itsenäinen.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”

”Ehkä Clara on yksinäinen. Hän kuvittelee, että kadonnut pehmokissa on tullut takaisin, juo maitoa ja syö makkaraa. Sitten hän tyhjentää itse ruoka-astiat. Kulhot olivat tyhjiä aamulla, kun menin hänen huoneeseensa. Eihän siinä mitään pahaa ole, mutta ehkä hän kaipaa huomiota.”

”Pah, tuota minä en usko alkuunkaan. Jos Clara on mielestäsi yksinäinen, mene leikkimään hänen kanssaan. Siitähän sinulle maksetaan.”

Nolostunut Malin teki työtä käskettyä ja nieli kiukkukyyneleensä. Onneksi Karim tulisi huomenna, muuten hän ei kestäisi tätä paikkaa ja ilkeää jääkuningataremäntää.

”Varoitin sinua skandinaaveista.”

Claran äidin ystävätär heräsi ja meni uima-asussaan ulos. Pariisittaret siemailivat juomiaan ja nauttivat lämpimästä päivästä.

”Voitko kuvitella, että tuo röyhkeä tytönletukka epäili, että Claran mielenterveydessä olisi jotain vikaa. Kehtasi väittää, että tyttö on yksinäinen ja kuvittelee asioita.”

”Varoitin sinua skandinaaveista. Muistathan, mitä Moniquelle tapahtui. Norjalainen au pair varasti hänen miehensä ja lapsensa. Itä-Euroopasta saat tyttöjä avuksesi puolta halvemmalla, ja aasialaiset ovat nöyriä työntekijöitä. Sinuna pistäisin tuon vaihtoon”, ystävätär valisti.


Edith-kissa tassutteli Anitan syliin sohvalle. Se halusi olla mieluiten ihan kiinni Anitassa aina, kun mahdollista. Anita oli katsonut putkeen Marilyn-elokuvia ja odotti Philippeä päivälliselle. Anita oli kutsunut miehensä vaihtelun vuoksi Peten ja Pierren kotiin. Sama kai se, kenen uunissa paisti kypsyi. Olihan Anitalla myös hiukan ikävä miestään, mutta hän ei uskaltanut jättää kissanpentua yksin pitkiksi ajoiksi. Jos sille tapahtuisi jotain, Anita ei kehtaisi koskaan enää katsoa isäntäparia silmiin. 

Philippe toi mukanaan hyvän punaviinin ja muutaman ruusun heidän puutarhastaan. Hän halusi vietellä vaimonsa takaisin.

”Rakas, etkö voisi tulla jo kotiin?” Philippe aneli ja pyyhki kylläisenä kastiketta suupielistään.

”En minä voi. Minulla on vastuullinen tehtävä kissanpennun hoitajana. Ja pitäähän jonkun olla täällä myös vastaanottamassa Sylvia, kun se suvaitsee palata kotiinsa. Et ole sattunut näkemään sitä meidän pihalla?”

”Luojan kiitos, en! Puuhkahäntä taisi vihdoin ymmärtää, ettei se asu meillä, vaikka yritti tunkeutua sisäänkin…”

”Mitä, oletko sittenkin nähnyt sen? Mitä teit sille?”

”Ei… En ole. Siitä on jo aikaa, kun se yritti sisään kattoikkunasta. Varmasti sinäkin muistat sen…” 

”Ai, se pimu, johon sä tutustuit?”

Philippe oli miltei paljastanut taistelunsa katolla vaanineen kissan kanssa. Hän yritti saada Anitan muihin aatoksiin. ”Olipas hyvää paistia. Nyt maistuisi siivu juustoa palanpainikkeeksi.”

”Minun tekisi mieli jotain raikasta. Katson, olisiko isäntäväellä sorbettia pakastimessa.”

”Älä!” Philippe huusi spontaanisti. Jos Anita löytäisi pakastimesta kissanraadon, Philippen päivät olisivat luetut. Hän ei ehkä pystyisi valehtelemaan vaimolleen uskottavasti. Anita menisi tolaltaan, paikalle kutsuttaisiin poliisi, Pete ja Pierre haastaisivat Anitan oikeuteen… tai Philippen! Oliko pakastimessa hänen sormenjälkiään? Hänen tarkoituksensa oli siirtää kissa toisaalle ennen miesten paluuta. Kukaan ei saanut löytää sitä pakastearkusta.

”Miksei? Kyllähän sinullekin makea maistuu”, Anita sanoi.

”Toki, mutta muistinkin juuri, että olen dieetillä. Ei sorbettia, eikä juustoakaan. Rakas, meille kummallekin tekisi hyvää muutaman kilon pudottaminen. Me emme tästä enää nuorru, ja minä haluan pitää sinut kainalossani mahdollisimman pitkään. Olen muuten huomannut, miten silmäilet sitä nuorta komeaa puutarhuria.”

He jättivät jälkiruoan väliin, ja Anita houkutteli miehensä katsomaan kesken jääneen Kesäleski-elokuvan. 

”Philippe, miksi sinä vilkuilet koko ajan kelloasi etkä keskity tähän hauskaan elokuvaan? Oletko sopinut tapaamisen vielä täksi illaksi?”

”En tietenkään. Kohta kello on tasan, ja sitä en halua jättää näkemättä…”

”Mutta tässä elokuvassa on kohta se kohtaus, jossa Marilynin hameenhelmat nousevat. Muistaakseni pidit siitä.”

”Odotas vain, kun täällä kellossa nousevat helmat! Muistaakseni sinua nauratti viimeksi kovasti se näkymä. No, miksei mitään tapahdu!? Onko tämä kello sekundaa?”

”Soitat sille kellokauppiaalle huomenna. Keskityt nyt meihin”, Anita sanoi ja silitti Edithin pehmeää turkkia. 

Edith vaihtoi Anitan sylistä Philippen syliin kehräämään ja tallomaan pienillä tassuillaan. Mies sieti sen ja jopa neulanterävät kynnet reidellään. Hän oli helpottunut siitä, että pakastettu kissa pysyi viileässä. Hänen oli hiottava suunnitelma sen siirtämiseksi juuri oikeaan aikaan. To do -listan ykköspaikan vei nyt kuitenkin toimimaton luksuskello, eikä mikä tahansa kello, vaan eroottinen luksuskello. Toivottavasti kyseessä oli vain tilapäinen vika, sillä Sven oli vaikuttanut luotettavalta hepulta. Kissoistakin oli päästy puutarhatontun avulla.


Malin ja Clara olivat syöneet päivällistä kahden, kuten tavallisestikin, sillä Claran äiti ystävättärineen oli lähtenyt syömään kaupungin parhaaseen ravintolaan. 

Malin oli paistanut kananugetteja. Ne olivat Claran lempiruokaa. Tyttö soi ensimmäiset kolme hotkien, mutta kysyi sitten, oliko ruokaa lisää, vaikka lautasella oli vielä useampi nugetti jäljellä. 

”Syö nyt ensin lautanen tyhjäksi. Saat sitten lisää, jos pikkuiseen massuusi vielä mahtuu”, Malin sanoi.

”Mä haluan antaa nugetteja myös Karlille.”

”Jaa, syökö sekin kananugetteja? Jos nyt syöt nuo kaikki lautaseltasi, niin annan sinulle vielä kolme lisää ja voit antaa ne iltapalaksi pehmollesi”, Malin lupasi. Ei kai se haittaisi, jos Clara söisi annoksensa päälle vielä muutaman nugetin lisää. Malin oli iloinen, että tytölle maistui ruoka, vaikka jutut olivat outoja. Syököön huoneessaan. Ei ollut ainakaan pöytätavoista tarkka äitinsä todistamassa. 

Aterian jälkeen Malin passitti tytön iltapesulle ja suunnitteli, mitä tv-sarjoja katsoisi sinä iltana. Voisihan hän myös rupatella parhaan ystävänsä kanssa, joka oli päätynyt opiskelemaan Göteborgiin. Tai sitten hän voisi etsiä netistä uuden mekon tai lakata varpaankyntensä. Malin kaipasi piristystä tylsään au pair -elämäänsä. 

Clara lauloi tuutulaulua kissalleen hämärässä huoneessa katosvuoteensa suojassa. Hän oli onnellinen, ettei joutunut enää nukkumaan isossa sängyssään yksin. Malin raotti ovea.

”Clara, kuulin, että laulat. Haluatko, että laulan sinulle pari ruotsalaista lastenlaulua? Tai luen jonkin iltasadun?”

”Ei tarvitse. Mä laulan Karlille. Se nukkui jo, mutta sä herätit sen.”

”Anteeksi. Saanko tulla sanomaan teille molemmille hyvää yötä?”

”Sano vaan siitä ovelta. Karl meni piiloon sängyn alle.”

Malin toivotteli hyvät yöt ja sulki oven. Hän huolestui yhä enemmän Claran voinnista. Olisiko syytä häipyä kuvioista ja etsiä uusi isäntäperhe? Vai pitikö hänen selvittää, miten Ranskan lastensuojelu toimi? Ehkä hän vain soittaisi ensin kotiin mammalle ja kysyisi, mitä kasvatusohjeita Anna Wahlgrenin Barnaboken antoi mielikuvitusolentojen kanssa elävien lasten auttamiseksi. Oli tahoja, jotka pitivät Wahlgrenin oppeja haitallisina, mutta niillä opeilla Malinkin oli kasvatettu vastuulliseksi nuoreksi naiseksi. Ainakin vastuullisemmaksi kuin Claran vanhemmat.


Hanko kelpasi Pierrelle mainiosti. Unelmahuvilan parvekkeelta aukesi merinäköala. Tuuli sai pitsiverhot tanssimaan ja lokit kirkuivat toisilleen. Ikkunalaudan pelargoniat kukkivat vaaleanpunaisina. Muutoin sisustus oli beach house -henkinen: paljon valkoista, hillitysti haaleaa turkoosia, messinkipäätyinen sänky ja uusvanhoja rottinkituoleja. Pierreä ei edes haitannut, että huvilassa oli tupakointikielto myös ulkotiloissa. 

He olivat pyöräilleet aamupäivällä Hangon nähtävyydeltä toiselle ja pulahtaneet uimaan. Lounaaksi riitti jäätelö ja kahvi. Pierre oli hyvällä tuulella, mutta Peteä vaivasi apeus, jota hän ei edes yrittänyt kätkeä. He olivat tulleet huvilalle päivälevolle, jonka jälkeen Pierre oli taas täynnä tarmoa. 

”Täällä voisin viipyä pitempäänkin. Ehkä vuokraamme tämän huoneen ensi kesänä uudelleen. Ollaan vaikka koko loma Hangossa”, Pierre suunnitteli.

”Tämä on ylihinnoiteltu idylli”, Pete sanoi happamana.

Hankoon tulo oli ollut Peten idea, mutta häntä ärsytti se, ettei Pierre ollut rakastunut hänen sukumökkiinsä. Hangon yöelämässä Pierre oli viihtynyt paremmin kuin hyvin. Ei samaa murjotusta kuin Fuengirolan biletalossa. Hangossa Pierre oli päässyt kertomaan itsestään ja elämästään eksoottisella aksentillaan. Kesästä humaltuneet kuulijat olivat huokailleet ihastuksesta. Pete oli yrittänyt peittää ärsytyksensä. Hän ei ollut varma, oliko mustasukkainen, kateellinen vai pettynyt. Ehkä hiukan kaikkea sitä sekä väsynyt lomamatkailuun. He olivat Peten kotimaassa, hänen reviirillään, mutta kaikkien matkalaukkuvuosien jälkeen hän kaipasi jo kotiin. Mieltä kalvoi myös huoli kissoista. Ei sillä, etteikö hän olisi luottanut Anitaan, mutta häntä painoi pienen Edithin kotiutuminen ja Sylvian viileä suhtautuminen tulokkaaseen. 

”Mennäänkö tänään syömään sinne ravintolaan, jota Jonna suositteli?” Pierre kysyi.

”Kuka Jonna?”

”Se hauska blondi, johon tutustuttiin eilen. Se joka alkoi tanssia kesken lauseen, kun tuli hyvä biisi.”

”Ai, se pimu, johon sä tutustuit?” 

”Kutsuin Jonnan meille Ranskaan. Hän on lähdössä Interrail-matkalle ystävineen. Sitähän voi nykyisin tehdä aikuisetkin. Ehkä meidänkin pitäisi kokeilla, eikä tuhota maapalloa lentämällä. Voisin kysyä Jonnalta lisää. Hänkin tulee sinne ravintolaan tänään.” 

Anita ei voinut enää valehdella. Hän tunsi itsensä hirviöksi.

”Mua väsyttää. Eikö voitaisi tilata pizza tai hakea jotain pikaruokaa huoneeseen?”

”Pete, mikä sulla on? Sä halusit näyttää mulle tämän kaupungin ja nyt sitten haluat olla vain sisällä. Ei tässä huoneessa ja huvilassa ole mitään vikaa, pidän kovasti, mutta mennään nyt vähän tuulettumaan. Eihän meillä ole enää kuin pari päivää Suomi-lomaa jäljellä.”

Pierre katsoi Peteä. Se oli sama katse, jonka Pete oli nähnyt vuosia sitten pariisilaisessa apteekissa. Sitä katsetta hän ei voinut vastustaa. 

He kävelivät kohti Hangon Itäsatamassa sijaitsevaa makasiiniravintolaa. Pierre vihelteli jotain vanhaa sävelmää ja silitti lempeästi Peten selkää.


Anita oli nukahtanut sohvalle Philippen lähdettyä. Hän havahtui puhelimen vaativaan soittoääneen. Olisiko se Mirkku, joka kertoisi tulevansa syyslomalle äitiään tervehtimään?

Ei, soittaja oli Pete.

”Moi! Enhän mä herättänyt? Me ollaan Pierren kanssa nyt täällä Hangossa, ja mulla on kauhea huoli, että miten Edith tulee toimeen Sylvian kanssa.”

”Ei tällä pennulla ole mitään hätää. Sanopas Edith Petelle heippa.”

”Onko Sylvia sille kiltti? Se voi olla välillä aika arvaamaton.”

Silloin Anita ei voinut enää valehdella. Hän tunsi itsensä hirviöksi, kuin kissan katoaminen olisi ollut hänen syytään. Anita kertoi, ettei Sylvia ollut koskaan tullut takaisin, vaikka hän oli väittänyt toisin omistajia säästääkseen ja toivonut, että löytäisi kissan ennen miesten paluuta. 

Järkyttynyt Pete ojensi puhelimen Pierrelle. 

”Anita, ei se ole sinun syysi. Mehän olimme paikalla, kun Sylvia lähti. Se on meille vihainen, ei sinulle. Teimme virheen, kun otimme pennun, mutta emme jääneet kotiin katsomaan kaikkien laumaan sopeutumista”, Pierre rauhoitteli nyyhkivää Anitaa.

”Onko Pete mulle vihainen?”

”Ei, se haluaa sanoa vielä jotain. Laitan kaiuttimen päälle.”

”Anita, nyt tehdään niin, että sinä muutat omaan kotiisi ja otat Edithin mukaan. Sylvia varmaan ajattelee, että Edith on tullut sen reviirille, ja palaa, kun pentu on poissa. Kissathan kiintyvät paikkoihin enemmän kuin ihmisiin. Annetaan sille tilaisuus tulla rauhassa kotiin. Me hoidetaan sitten tilanne kuntoon, kun ollaan taas siellä. Sylvia pääsee sisälle kissanluukusta. Käyt vain päivittäin katsomassa, että sillä on ruokaa ja vettä tarjolla.”

”Hyvä on”, Anita lupasi. Hän ei ollut ollenkaan varma, miten Philippe suhtautuisi asiaan.

Jatkiksen uusi osa julkaistaan Me Naisten verkossa lauantaisin.

Missasitko jatkokertomuksen alun? Lue ensimmäinen osa tästä:

Sisältö jatkuu mainoksen alla