Reija ymmärtää olevansa Kimmon jäljiltä niin rikki, että hänen on vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan. Uusi kohtaaminen Kimmon kanssa avaa Reijan silmät.

Se yö oli koko matkallamme ensimmäinen, joka aidosti tuntui rakastavaisten yöltä. Myös uni oli syvää ja hyvää.

Aamulla peilistä minua tarkkaili kirkastunut katse. Ensi kertaa pistin merkille sisustuksesta muutakin kuin Ikea-kalustuksen. Miten olin saattanutkin olla huomaamatta! Keittiön pöytä oli hurmaava, satoja vuosia vanhaa tammea, tummaksi patinoitunut. Pöytälevy aaltoili. Entisten ruokailijoiden kyynärvarret olivat jättäneet painaumat kovaan puuhun. Tunsin heidän lämpönsä.

Olimme suunnitelleet päivän ohjelmaksi reippailua ja kulttuuria heti aamusta saakka, mutta päätimme, että tuhatvuotiset kirkot kyllä odottavat, ja palasimme aamiaisen jälkeen sänkyyn. Ihminen tarvitsee myös aikaa tuijotella kattoon. Tai jonnekin.

Kun silmäni suostuivat taas tarkentamaan muuallekin kuin Ilkan sänkeen, huomioni kiinnittyi nimenomaan kattoon. ”Ruuvejako tuolla on?” Osoitin kahdeksan metrin korkeuteen. ”Eihän noista ole järkeä mitään roikottaa, ei tuonne kukaan kiipeä.”

”No ei”, Ilkka myönsi ja jäi tuijottamaan hänkin. Aloin hätääntyä. Olin kertonut Ilkalle hämähäkkikammostani ja nyt arvasin miehen mittailevan tummia täpliä mahdollisina araknofoobikon uhkina.

”Liikkuvatko ne sinusta?” kysyin.

”Ehkä”, Ilkka empi, ”mutta eivät ne 8-jalkaisia ole, älä pelkää.”

Totta kai pelkäsin, ja pelko lukitsi katseeni kattoon. Tarkkailin vaaraa. Tummentumat alkoivat kuitenkin muuttua silmissäni ruuvinkannoista vähemmän uhkaaviksi Tudor-ruusuiksi. ”Ei kai Materalla mitään ruusujen sodan kanssa ole voinut olla…”, ihmettelin. Mietteeni keskeytyivät, kun yksi täplä putosi kopsahtaen lattialle ja oikeni.

Se oli tuhatjalkainen.

”Kappas”, sanoi Ilkka.

Katossa vietti aikaansa ainakin kolmekymmentä punaruskeaa tuhatjalkaista. Suurin osa niistä oli kiertynyt somasti kerälle, osa vietti aikaansa vääntyneenä J:n muotoon.

Huokaisin helpottuneena. Ilkka katsoi minuun ihmetellen: ”Ne voivat olla myrkyllisiä.”

”Ihan sama kunhan eivät ole hämähäkkejä”, sanoin ja pomppasin sängystä viileälle kivilattialle harvinaisen valmiina päivän seikkailuihin.

 

Kun reippailumme aluksi kapusimme Via Sette Doloria ylös, kujan kärsimyksentäyteinen nimi ja pakomatkani sitä alas unohtuivat, niin valoisa oli päivä. Suuntasimme kohti Möykkykirkkoa. Se oli meiltä edelleen sisältä näkemättä, vaikka itse möykky osui silmiin joka päivä. Emme olleet onnistuneet selvittämään, oliko Möykyksi puhuttelemani kukkula aito maastonmuoto vai ihmisen tekoa.

Koska kirkko oli ulkoapäin niin merkillinen, olin odottanut sisätiloilta jotain aivan erityistä. Sisus oli tavallaan pettymys: rapautuneilta freskoseiniltä tuijottivat vastaan samat Bysantin ikonikasvoiset pyhimykset, joihin uskoin törmänneeni jo lukuisat kerrat muualla. En oppinut erottamaan miehiä toisistaan. Vain museossa olin tavannut mieleen iskostuneen pyhimyksen: miehen päässä sojotti kirves.

Jatkoimme möykyn alapuolelle kirkkoon, joka oli rakennettu aivan rotkon reunalle. Pyhätön nimeksi paljastui San Pietro Caveoso, mikä oli hyvin hyödyllinen tieto, sillä viimeinkin aloin hahmottaa, mikä osa Materasta tarkalleen oli Sasso Caveosoa, mikä Barisanoa ja mihin väliin Civita asettui.

”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

Alttarin edessä koristeellisen kirjatelineen päällä lepäsi avoinna arkinen kansio, sisällään paksu nippu kuluneita muovitaskuja. Pysähdymme lehteilemään sivuja ja kohta ymmärsin: pyhimyskalenteri. Lähes joka päivälle oli pyhimys tai muutama. Kaikkien pyhien päivät eivät kuitenkaan ole juhlapyhiä. Vähäisemmät pyhimykset saavat tyytyä muistopäiviin. ”Miten mahtaa olla muistamisen kanssa…”, Ilkka mutisi.

Siirryin kuorista sivummalle tutkimaan seinämaalauksia ja nyt viimeinkin näin tuoreudessaan pysäyttävän pyhimyskuvan: ”Vain italialaiset pystyvät tuohon”, sanoin ja osoitin isoa freskoa.

”Mihin?”

”Et huomaa?” nauroin. Minun piti melkein piirtää ääriviivat kädelläni ennen kuin Ilkka pisti merkille mitään outoa seinän kokoisessa Mariassa, joka perinteiseen ja monesti kuvattuun tapaan kantoi Jeesus-lasta käsivarrellaan.

Vähemmän perinteiseen tapaan Pyhän Äidin toisessa kädessä roikkui käsilaukku.

”Mitä voi madonna kantaa käsilaukussa? Vapahtajan vaippoja ehkä?” Ilkka mietti.

Miehen hymy oli äkkiä niin täynnä valoa, että se toi mieleeni Iiriksen ensihymyn. Minun lapseni, minun vauvani… ja ennen kuin ehdin estää, suustani pullahti: ”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

”Kai tuo on retorinen kysymys?”

”Ei ole. Tämä on hyvin käytännöllinen kysymys.”

Se oli. Ilkka voisi haluta lapsia. Hänellä oli kaksi poikaa, hän voisi haluta lisää. Emme olleet keskustelleet aiheesta, en halunnut keskustelua ja silti olin avannut suuni. Olin aivan yliherkässä tilassa.

Ilkka ymmärsi olla jatkamatta. (Nyt tiedän, että koko aihetta ei hänelle edes ollut.) Sen sijaan hän muotoili huolellisesti: ”Nyt ehkä utelen, anteeksi jos liikaa, mutta onko mahdollisesti niin, että olet joskus joutunut, tai ehkä pikemminkin päätynyt, elämään arkeasi sellaisessa todellisuudessa, joka ei ole sopinut sinulle?”

Mitä minä olisin voinut vastata?

”Niin”, sanoi Ilkka, ei yhtään enempää. Siinä oli kaikki.

Nielaisin. Lämpö ja ymmärrys koskettivat. Voiko olla, että edessäni seisova mies tuotti vain hyviä yllätyksiä? En olisi ollut oma itseni, ellei seuraava ajatukseni olisi kiirehtinyt varoittamaan: liian hyvää ollakseen totta, liian hyvää kestääkseen.

Astuimme ulos kirkosta. Aurinko paistoi aukion kiveykseen niin että heijastus häikäisi kuin maalishanget. Kuivasin silmäni ja samalla pyyhin liikutuksen loitommalle. Paljon oli vielä selvitettävää ennen kuin antaisin itselleni luvan rentoutua.

 

Kirkon turvallisen kyljen vierestä – sen, jonka alla ei suoraan ammottanut rotko – alkoi nauhoilla eristetty alue, jossa luola-asumukset olivat selvästi jääneet huolenpitoa vaille. Alue oli suljettu luultavasti sortumisvaaran vuoksi. Raunioituneet asumukset kiinnostivat minua. Ilkka olisi tyytynyt nojailemaan aitaan ja katselemaan, miten linnut heittäytyivät jyrkänteen laidalta siivilleen, mutta minä halusin pois tavallisilta poluilta. Halusin myös karkottaa pois Kimmon herättämän pelon. Olisi kiusallista, jos kohtaamisen sivutuotteena kehittäisin vielä korkeanpaikankammonkin.

Muovinauha oli helposti alitettu. Alueella kulki polku, mistä päättelin, ettei maa heti voinut olla sortumassa. Tarkoitukseni oli kurkistaa muutamaan laitimmaisista luolista, koska en halunnut, että Ilkka joutuisi odottelemaan, mutta jo ensimmäistä lähestyessäni olin valmis kääntymään saman tien takaisin. Nenä kertoi, että joku tai jokin käytti aluetta vessanaan.

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa.

Samassa takaa kuului Ilkan iloinen huikkaus. Kielletty maasto oli alkanut kiinnostaa häntäkin. Jatkoin syvemmälle löyhkäävän alueen poluille ja oikeastaan vastoin tahtoani. Tunsin ärtymyksen liikahduksen, samanlaisen, jota aiheuttivat elämän pienet riesat, kadonneen hansikkaan etsiminen tai avaimien jahtaaminen aamun kiireessä. Nyt tosin ensin tulvahti ilo – Kiva, Ilkka tulee seuraksi! – mutta heti perään nosti päätään tympeä väsymys: Miksi en saa olla hetkeäkään rauhassa. Kannoilla seurasi kokonaisempi ajatus, äärimmäisen hankala ja rasittava eikä valitettavasti aivan uusi. Se oli vaivannut minua jo kotona pakatessani: Miksi minä suostun tähän?

Totta kai kaikki nykyiset analyysini ja pohdintani ovat jälkiviisautta. Toimin tuolloin tavoilla, joita en enää käsitä. Olin kuin pahan loitsun kahlitsema. Luultavasti olin vain ylikuormittunut. Joka tapauksessa pääsi tapahtumaan seuraavasti: Ilkka ojensi kätensä tueksi kun laskeuduin korkealta terassitasolta takaisin polulle. Minä onneton en suinkaan tarttunut käteen vaan kivahdin: ”Lakkaa hyysäämästä!”

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa. Vaikka käsitin välittömästi, että nyt syntyi korjattavaa (taas), en malttanut lopettaa: ”Minä pärjään! En ole mitenkään heikko ja vajavainen ilman sinua!” Kun kiivastuneena tuijotin hämmentynyttä miestä alaspäin askelmaltani, osui katseeni hänen jalkoihinsa. Huomasin, että Ilkka oli kompuroinut ja rikkonut housujensa oikean polven. Ei hän epäillyt minun selviytymistäni, hän kehotti varovaisuuteen.

Havainto sai aikaiseksi vain sen, että hyppäsin polulle ja mutisin nolon anteeksipyynnön. Kuljimme takaisin hiljaisuudessa. En jaksanut selittää mitään enkä edes ymmärtänyt, mitä olisin voinut selittää. Ilkka vaikutti melko lyödyltä.

 

Ilkka jäi asuntoon lueskelemaan, kun läksin kaupungille selvittämään ajatuksiani. Ilma tuntui ohuelta ja valo sirisi silmissä. Olin ajatellut väärin, se oli selvää. En vain käsittänyt, missä kaikessa menin vikaan. Ei minun tarvinnut osoittaa Ilkalle mitään. Ilkan mielessä tuskin oli käynyt, että minä olisin jotenkin vajavainen ilman miehen väkevää kättä.

Itsenäisyyteni oli ja on minulle tärkeä, selvä se. Jostain syystä olin luisunut vaalimaan riippumattomuuttani kuin se olisi suurenkin uhan alla. Ja olihan se ollut. Viimeksi edellispäivänä Kimmo oli kirjaimellisesti yrittänyt riippua minussa. Mutta Kimmon häiritsevä ja rikollinen käytös ei tarkoittanut, että varuillaanolon pitäisi olla normaalitila. Järjellä ymmärsin Kimmon julmuuden poikkeukseksi, mutta niin rikki olin, että oli vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan.

Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan.

Kuljeskelin ostoskaduilla päämäärättä. Pysähdyin pohtimaan hansikastilannettani; harkitsin jäätelön maistelemista; punnitsin, jaksaisinko sovitella rintaliivejä. Lopulta seisahduin tuijottamaan neulepuodin ikkunasta sisään. Pieni näyteikkuna oli ahdettu täyteen itse tehtyjä villapaitoja ja -liivejä, jotka näyttivät muutaman vuosikymmenen takaisilta. Tekijän käsiala oli epätasainen, mitä reikäisinkään pitsineulemalli ei pystynyt peittämään. Arvosteluni lakkasi, kun valo äkkiä muuttui niin, etten nähnytkään enää liikkeeseen sisään vaan heijastuin ikkunasta itse.

Se oli oivalluksen hetki, niin klassinen, että aloin nauraa peilikuvalle: Hassu tyttö, täydellistä itseään täynnä ja kyvytön luottamaan kehenkään! Kömpelön ikkunasomistuksen neuleet vetivät vinoon, koko kaupunki kenotti vinossa, minä yksin olin haluton ja kyvytön suvaitsemaan minkäänlaista vinoutta itsessäni. Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan, ritariksi tai enkeliksi, ja silti, kaikesta silottelusta huolimatta, olin kykenemätön luottamaan häneen.

Niin sekaisin en ollut, ettenkö olisi ymmärtänyt, että kykyni luottaa oli kärsinyt kolhuja. Kun tapasin Ilkan, en välttämättä uskonut parempaan, mutta halusin yrittää. Ainakin halusin yrittää unohtaa Kimmon. Muistin Ilkan muutamaan kertaan melko epätoivoisena vakuuttaneen, että hän ON luotettava. Muistin myös nihkeän torjuntani, että ei sitä nyt tarvitse noin vakuutella. Siinä oli junnattu: Ilkka vakuuttelemassa, että tulisin kyllä huomaamaan hänen luotettavuutensa ja minä juuttuneena kantaani (lausuinko sen ääneen vai ajattelinko vain, en onneksi enää muista), että nuo nimenomaiset vakuuttelut olen kuullut ennenkin eikä niihin ole ollut luottamista.

Jo riitti! Hymyilin heijastukselleni voitonriemuisesti ja käännyin niiltä sijoiltani takaisin. En ymmärtänyt, miksi, mutta siinä hetkessä tunsin itseni täysin vapaaksi. Minun ei tarvitsisi pelätä Kimmoa, ei kostaa hänelle, ei varoittaa hänen uutta kumppaniaan eikä etenkään rankaista itseäni. Yritys seurustella Kimmon kanssa oli minun mittapuullani niin äärimmäinen hölmöys, että sen takia en ollut voinut uskoa onnistuvani enää kenenkään kanssa. Nyt uskoin osaavani lopettaa itseni soimaamisen.

Kävelin majapaikkaamme ikionnellisena siitä, että olin mielestäni oppinut jotain. Innoissani julistin Ilkalle heti ovelta: ”Sinun kanssasi minä jaksan itseäni!”

Ilkka hiipi kirja kädessä eteisaulaan. ”Mennään illalliselle”, hän sanoi.

 

Kevät oli päivän aikana ottanut aimo harppauksen kohti kesää. Sujautin jalkaani nudet avokkaat – eivätpä olleet tulleet turhaan mukaan nekään. Ahtauduin kuristaviin alusvaatteisiin ja pujottauduin pitkähihaiseen kellertävään silkkimekkoon. Kaiken rotkoissa resuamisen jälkeen oli virkistävää piirtää kasvot ja laittautua siistiksi. Koko komeuden päälle vedin haalean aprikoosin värisen kevättakin. Etelän kevääseen se sopi, Suomessa olin palellut siinä muutaman vapun.

Emme etsineet muodollista ravintolaa, eikä Materassa sellaista olisi ehkä vastaan tullutkaan. Pienen tallustelun jälkeen päädyimme taverna La Focagnaan. Isäntä toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi ja johdatti liinattomaan pöytään.

”Onkohan tämä…” Ilkka aloitti, ja arvasin, mikä häntä mietitytti. Juuri remontoitu ravintola oli kuin skandityylin showroom, puuta ja selkeitä linjoja. Ehkä ympäristö ei ollut ideaali meille, mutta vakuutin Ilkalle, että proseccot ja pieni purtava auttaisivat.

Niin kävikin. Viini pirskautti aurinkoiset mineraalinsa, pienet oliivit eivät olleet purkkia nähneetkään ja ruokalista vaikutti kelvolliselta. Liian tuttu sisustustyyli unohtui kokonaan, kun viereiseen pöytään asettui kaksi hyvin suittua nuorta miestä. Millin tai parin vahvuiset partakoukerot kuvioivat miesten hymyttömiä kasvoja kuin puupiirroksen viivat. He istuivat harmillisen lähellä, niin lähellä, etten voinut häpeilemättä tuijottaa.

”Ilkka, nyt ei käytetä mitään kansainvälisiä sanoja, äläkä etenkään katso”, pyysin ja vältin huolellisesti viittaamasta saapujiin, ”mutta haluaisin puhua näiden nuorten miesten olemuksesta. Kauanko aamuisin menee jos pitää huoltaa tuollaiset viikset?”

Totta kai Ilkka käänsi päänsä katsoakseen. Minä varoittelemaan: ”Älä nyt tuijota, juttele jotain, kehu vaikka säätä, mutta vastaa sitten, minua kiinnostaa. Katso noita tauluja, samalla näet par- viikset.”

Nyt Ilkka oli juonessa mukana. Hän höpötteli pikkutuulihaukoista ja kaupunkilinnunpöntöistä ja kysyi paljonko viime puhelinlaskuni oli ollut, kunhan tuotti kotoperäisiä pitkiä sanoja, joista ei voinut saada kiinni ilman hyvää suomen kielen taitoa.

”Minulla menisi viikko”, hän sitten naurahti, ”mutta nuo ovat luultavasti harjoitelleet paremmin.”

Pöytään saapui kolmas mies, jonkin verran vanhempi kuin partataiturit. Karskit nuoret miehet kohentautuivat tuoleillaan. Jokin ryhmän dynamiikassa muuttui.

Kun seurueeseen liittyi vielä neljäskin mies, selvästi vanhin, kuvio täydentyi. Aistin tunnelmassa valta-asetelman ja jotain pidäteltyä. Ehkä vain kuvittelin, mutta tänä päivänäkin olen sitä mieltä, että osuin oikeaan. Sanoin Ilkalle: ”Älä sano ääneen sitä kaikkien tuntemaa rosvosanaa joka alkaa ämmällä, se kaikkien tunnetuin, mutta oletko samaa mieltä, että tässä saatamme istua järjestäytyneen rikollisuuden naapureina?”

Ilkka katsoi minua hetken kysyvästi. Kun sitten ymmärrys syttyi hänen katseeseensa, jatkoin: ”Katso tuota miestä, tai älä katso, katso ravintolan isäntää, katso miten liian kohtelias hän on, suorastaan matelevainen.”

”Ei tuo ole kohteliaisuutta vaan pelkoa”, Ilkka sanoi. Isäntä oli kiirehtinyt pöytään kun vanhin mies saapui. Tuntui kummalliselta, että hän naurahteli hermostuneesti.

”Wau, mikä ilmiö, tässä on käynnissä jotain, kaikilla pelokas kunnioitus tai inho, vaikea sanoa kumpi”, selitin innoissani.

Ilkka kertoi, kuinka hän oli lauantaina pistänyt merkille, että kaupunkiin oli lipunut useita suuria mustia autoja, maastomallia, näyttivät luodinkestäviltä. Takapenkille ei nähnyt. Kuljettajilla oli kultaketjut kaulassa, aurinkolasit silmillä ja puvut päällä. Tarkkailemamme ravintola-asiakkaat eivät olleet kuljettajia. He olivat korkeammalla. Tavallisemmissa vaatteissa.

Koko ravintolasali oli hiljentynyt neljännen miehen asettuessa pöytään. Tiesin kyllä, että meillä, Ilkalla ja minulla, oli muitakin asioita käsiteltävänä kuin Etelä-Italian järjestäytynyt rikollisuus, lähinnä minun säikkyyteni ja edellisen suhteeni vaikutus siihen, mutta ehkä pelko ja sen aiheuttama jähmettyminen oli juuri se teema, josta minun kannatti tehdä havaintoja. Saattoi olla niinkin, että pelkuruuttani pelasin yhä aikaa: mafiapomoista keskusteleminen kaikkia mahdollisia kiertoilmaisuja käyttäen oli toimiva viivytystaktiikka.

 

Niin kiinnostavia kuin hahmotonta uhkaa tihkuneet miehet olivatkin, emme oikein pitäneet muutoksesta, jonka heidän läsnäolonsa aiheutti ravintolan tunnelmassa. Siksi pyysimme laskun ja päätimme sammuttaa nälän vastapäisessä jäätelöbaarissa, jonka punakirjavaa mosaiikkilattiaa ei voinut olla huomaamatta. Väri houkutteli asiakkaita. Paikkaan oli aina jono.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä.

Jos olisin osannut katsoa ovensuusta ja herkullisesta lattiasta yhtään peremmälle, jäätelöt olisivat mitä todennäköisimmin saaneet jäädä. Kun hetken jonotuksen jälkeen pääsimme astumaan sisään pieneen myymälään, erottui vasemman takanurkan varjoista teehyllyn äärestä tuttu siluetti: Kimmo poninhäntineen. Hänen käsipuolessaan Vappu.

Väistäminen kävi mielessä.

Torjuin halun väistää.

Ilkka näki samat hahmot kuin minäkin, mutta toisin silmin. Hän nyökkäsi Vapulle tervehdykseksi, kohteliaasti mutta epätietoisena siitä muistettiinko hänet.

En halunnut yhtään lisää draamaa. Painotin itselleni, että Ilkka ja Vappu olivat vain kaksi ohikulkijaa, jotka olivat sattuneet juomaan kahvit.

Sitten Ilkka näki Kimmon ensi kertaa. Hän rypisti otsaansa hienoisen kysyvästi, kuin ei olisi ymmärtänyt. Ja silloin minäkin näin: sivullamme seisoi sammunut, lysähtänyt ihminen, joka yritti ulosmitata elämältä jotain, mitä ei voinut saada.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä. Silti olin helpottunut, että baarissa ei ollut vapaita asiakaspaikkoja. Kolmen maun tötteröt käsissämme sovittauduimme Corson vilinää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.