Reija ymmärtää olevansa Kimmon jäljiltä niin rikki, että hänen on vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan. Uusi kohtaaminen Kimmon kanssa avaa Reijan silmät.

Se yö oli koko matkallamme ensimmäinen, joka aidosti tuntui rakastavaisten yöltä. Myös uni oli syvää ja hyvää.

Aamulla peilistä minua tarkkaili kirkastunut katse. Ensi kertaa pistin merkille sisustuksesta muutakin kuin Ikea-kalustuksen. Miten olin saattanutkin olla huomaamatta! Keittiön pöytä oli hurmaava, satoja vuosia vanhaa tammea, tummaksi patinoitunut. Pöytälevy aaltoili. Entisten ruokailijoiden kyynärvarret olivat jättäneet painaumat kovaan puuhun. Tunsin heidän lämpönsä.

Olimme suunnitelleet päivän ohjelmaksi reippailua ja kulttuuria heti aamusta saakka, mutta päätimme, että tuhatvuotiset kirkot kyllä odottavat, ja palasimme aamiaisen jälkeen sänkyyn. Ihminen tarvitsee myös aikaa tuijotella kattoon. Tai jonnekin.

Kun silmäni suostuivat taas tarkentamaan muuallekin kuin Ilkan sänkeen, huomioni kiinnittyi nimenomaan kattoon. ”Ruuvejako tuolla on?” Osoitin kahdeksan metrin korkeuteen. ”Eihän noista ole järkeä mitään roikottaa, ei tuonne kukaan kiipeä.”

”No ei”, Ilkka myönsi ja jäi tuijottamaan hänkin. Aloin hätääntyä. Olin kertonut Ilkalle hämähäkkikammostani ja nyt arvasin miehen mittailevan tummia täpliä mahdollisina araknofoobikon uhkina.

”Liikkuvatko ne sinusta?” kysyin.

”Ehkä”, Ilkka empi, ”mutta eivät ne 8-jalkaisia ole, älä pelkää.”

Totta kai pelkäsin, ja pelko lukitsi katseeni kattoon. Tarkkailin vaaraa. Tummentumat alkoivat kuitenkin muuttua silmissäni ruuvinkannoista vähemmän uhkaaviksi Tudor-ruusuiksi. ”Ei kai Materalla mitään ruusujen sodan kanssa ole voinut olla…”, ihmettelin. Mietteeni keskeytyivät, kun yksi täplä putosi kopsahtaen lattialle ja oikeni.

Se oli tuhatjalkainen.

”Kappas”, sanoi Ilkka.

Katossa vietti aikaansa ainakin kolmekymmentä punaruskeaa tuhatjalkaista. Suurin osa niistä oli kiertynyt somasti kerälle, osa vietti aikaansa vääntyneenä J:n muotoon.

Huokaisin helpottuneena. Ilkka katsoi minuun ihmetellen: ”Ne voivat olla myrkyllisiä.”

”Ihan sama kunhan eivät ole hämähäkkejä”, sanoin ja pomppasin sängystä viileälle kivilattialle harvinaisen valmiina päivän seikkailuihin.

 

Kun reippailumme aluksi kapusimme Via Sette Doloria ylös, kujan kärsimyksentäyteinen nimi ja pakomatkani sitä alas unohtuivat, niin valoisa oli päivä. Suuntasimme kohti Möykkykirkkoa. Se oli meiltä edelleen sisältä näkemättä, vaikka itse möykky osui silmiin joka päivä. Emme olleet onnistuneet selvittämään, oliko Möykyksi puhuttelemani kukkula aito maastonmuoto vai ihmisen tekoa.

Koska kirkko oli ulkoapäin niin merkillinen, olin odottanut sisätiloilta jotain aivan erityistä. Sisus oli tavallaan pettymys: rapautuneilta freskoseiniltä tuijottivat vastaan samat Bysantin ikonikasvoiset pyhimykset, joihin uskoin törmänneeni jo lukuisat kerrat muualla. En oppinut erottamaan miehiä toisistaan. Vain museossa olin tavannut mieleen iskostuneen pyhimyksen: miehen päässä sojotti kirves.

Jatkoimme möykyn alapuolelle kirkkoon, joka oli rakennettu aivan rotkon reunalle. Pyhätön nimeksi paljastui San Pietro Caveoso, mikä oli hyvin hyödyllinen tieto, sillä viimeinkin aloin hahmottaa, mikä osa Materasta tarkalleen oli Sasso Caveosoa, mikä Barisanoa ja mihin väliin Civita asettui.

”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

Alttarin edessä koristeellisen kirjatelineen päällä lepäsi avoinna arkinen kansio, sisällään paksu nippu kuluneita muovitaskuja. Pysähdymme lehteilemään sivuja ja kohta ymmärsin: pyhimyskalenteri. Lähes joka päivälle oli pyhimys tai muutama. Kaikkien pyhien päivät eivät kuitenkaan ole juhlapyhiä. Vähäisemmät pyhimykset saavat tyytyä muistopäiviin. ”Miten mahtaa olla muistamisen kanssa…”, Ilkka mutisi.

Siirryin kuorista sivummalle tutkimaan seinämaalauksia ja nyt viimeinkin näin tuoreudessaan pysäyttävän pyhimyskuvan: ”Vain italialaiset pystyvät tuohon”, sanoin ja osoitin isoa freskoa.

”Mihin?”

”Et huomaa?” nauroin. Minun piti melkein piirtää ääriviivat kädelläni ennen kuin Ilkka pisti merkille mitään outoa seinän kokoisessa Mariassa, joka perinteiseen ja monesti kuvattuun tapaan kantoi Jeesus-lasta käsivarrellaan.

Vähemmän perinteiseen tapaan Pyhän Äidin toisessa kädessä roikkui käsilaukku.

”Mitä voi madonna kantaa käsilaukussa? Vapahtajan vaippoja ehkä?” Ilkka mietti.

Miehen hymy oli äkkiä niin täynnä valoa, että se toi mieleeni Iiriksen ensihymyn. Minun lapseni, minun vauvani… ja ennen kuin ehdin estää, suustani pullahti: ”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

”Kai tuo on retorinen kysymys?”

”Ei ole. Tämä on hyvin käytännöllinen kysymys.”

Se oli. Ilkka voisi haluta lapsia. Hänellä oli kaksi poikaa, hän voisi haluta lisää. Emme olleet keskustelleet aiheesta, en halunnut keskustelua ja silti olin avannut suuni. Olin aivan yliherkässä tilassa.

Ilkka ymmärsi olla jatkamatta. (Nyt tiedän, että koko aihetta ei hänelle edes ollut.) Sen sijaan hän muotoili huolellisesti: ”Nyt ehkä utelen, anteeksi jos liikaa, mutta onko mahdollisesti niin, että olet joskus joutunut, tai ehkä pikemminkin päätynyt, elämään arkeasi sellaisessa todellisuudessa, joka ei ole sopinut sinulle?”

Mitä minä olisin voinut vastata?

”Niin”, sanoi Ilkka, ei yhtään enempää. Siinä oli kaikki.

Nielaisin. Lämpö ja ymmärrys koskettivat. Voiko olla, että edessäni seisova mies tuotti vain hyviä yllätyksiä? En olisi ollut oma itseni, ellei seuraava ajatukseni olisi kiirehtinyt varoittamaan: liian hyvää ollakseen totta, liian hyvää kestääkseen.

Astuimme ulos kirkosta. Aurinko paistoi aukion kiveykseen niin että heijastus häikäisi kuin maalishanget. Kuivasin silmäni ja samalla pyyhin liikutuksen loitommalle. Paljon oli vielä selvitettävää ennen kuin antaisin itselleni luvan rentoutua.

 

Kirkon turvallisen kyljen vierestä – sen, jonka alla ei suoraan ammottanut rotko – alkoi nauhoilla eristetty alue, jossa luola-asumukset olivat selvästi jääneet huolenpitoa vaille. Alue oli suljettu luultavasti sortumisvaaran vuoksi. Raunioituneet asumukset kiinnostivat minua. Ilkka olisi tyytynyt nojailemaan aitaan ja katselemaan, miten linnut heittäytyivät jyrkänteen laidalta siivilleen, mutta minä halusin pois tavallisilta poluilta. Halusin myös karkottaa pois Kimmon herättämän pelon. Olisi kiusallista, jos kohtaamisen sivutuotteena kehittäisin vielä korkeanpaikankammonkin.

Muovinauha oli helposti alitettu. Alueella kulki polku, mistä päättelin, ettei maa heti voinut olla sortumassa. Tarkoitukseni oli kurkistaa muutamaan laitimmaisista luolista, koska en halunnut, että Ilkka joutuisi odottelemaan, mutta jo ensimmäistä lähestyessäni olin valmis kääntymään saman tien takaisin. Nenä kertoi, että joku tai jokin käytti aluetta vessanaan.

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa.

Samassa takaa kuului Ilkan iloinen huikkaus. Kielletty maasto oli alkanut kiinnostaa häntäkin. Jatkoin syvemmälle löyhkäävän alueen poluille ja oikeastaan vastoin tahtoani. Tunsin ärtymyksen liikahduksen, samanlaisen, jota aiheuttivat elämän pienet riesat, kadonneen hansikkaan etsiminen tai avaimien jahtaaminen aamun kiireessä. Nyt tosin ensin tulvahti ilo – Kiva, Ilkka tulee seuraksi! – mutta heti perään nosti päätään tympeä väsymys: Miksi en saa olla hetkeäkään rauhassa. Kannoilla seurasi kokonaisempi ajatus, äärimmäisen hankala ja rasittava eikä valitettavasti aivan uusi. Se oli vaivannut minua jo kotona pakatessani: Miksi minä suostun tähän?

Totta kai kaikki nykyiset analyysini ja pohdintani ovat jälkiviisautta. Toimin tuolloin tavoilla, joita en enää käsitä. Olin kuin pahan loitsun kahlitsema. Luultavasti olin vain ylikuormittunut. Joka tapauksessa pääsi tapahtumaan seuraavasti: Ilkka ojensi kätensä tueksi kun laskeuduin korkealta terassitasolta takaisin polulle. Minä onneton en suinkaan tarttunut käteen vaan kivahdin: ”Lakkaa hyysäämästä!”

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa. Vaikka käsitin välittömästi, että nyt syntyi korjattavaa (taas), en malttanut lopettaa: ”Minä pärjään! En ole mitenkään heikko ja vajavainen ilman sinua!” Kun kiivastuneena tuijotin hämmentynyttä miestä alaspäin askelmaltani, osui katseeni hänen jalkoihinsa. Huomasin, että Ilkka oli kompuroinut ja rikkonut housujensa oikean polven. Ei hän epäillyt minun selviytymistäni, hän kehotti varovaisuuteen.

Havainto sai aikaiseksi vain sen, että hyppäsin polulle ja mutisin nolon anteeksipyynnön. Kuljimme takaisin hiljaisuudessa. En jaksanut selittää mitään enkä edes ymmärtänyt, mitä olisin voinut selittää. Ilkka vaikutti melko lyödyltä.

 

Ilkka jäi asuntoon lueskelemaan, kun läksin kaupungille selvittämään ajatuksiani. Ilma tuntui ohuelta ja valo sirisi silmissä. Olin ajatellut väärin, se oli selvää. En vain käsittänyt, missä kaikessa menin vikaan. Ei minun tarvinnut osoittaa Ilkalle mitään. Ilkan mielessä tuskin oli käynyt, että minä olisin jotenkin vajavainen ilman miehen väkevää kättä.

Itsenäisyyteni oli ja on minulle tärkeä, selvä se. Jostain syystä olin luisunut vaalimaan riippumattomuuttani kuin se olisi suurenkin uhan alla. Ja olihan se ollut. Viimeksi edellispäivänä Kimmo oli kirjaimellisesti yrittänyt riippua minussa. Mutta Kimmon häiritsevä ja rikollinen käytös ei tarkoittanut, että varuillaanolon pitäisi olla normaalitila. Järjellä ymmärsin Kimmon julmuuden poikkeukseksi, mutta niin rikki olin, että oli vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan.

Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan.

Kuljeskelin ostoskaduilla päämäärättä. Pysähdyin pohtimaan hansikastilannettani; harkitsin jäätelön maistelemista; punnitsin, jaksaisinko sovitella rintaliivejä. Lopulta seisahduin tuijottamaan neulepuodin ikkunasta sisään. Pieni näyteikkuna oli ahdettu täyteen itse tehtyjä villapaitoja ja -liivejä, jotka näyttivät muutaman vuosikymmenen takaisilta. Tekijän käsiala oli epätasainen, mitä reikäisinkään pitsineulemalli ei pystynyt peittämään. Arvosteluni lakkasi, kun valo äkkiä muuttui niin, etten nähnytkään enää liikkeeseen sisään vaan heijastuin ikkunasta itse.

Se oli oivalluksen hetki, niin klassinen, että aloin nauraa peilikuvalle: Hassu tyttö, täydellistä itseään täynnä ja kyvytön luottamaan kehenkään! Kömpelön ikkunasomistuksen neuleet vetivät vinoon, koko kaupunki kenotti vinossa, minä yksin olin haluton ja kyvytön suvaitsemaan minkäänlaista vinoutta itsessäni. Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan, ritariksi tai enkeliksi, ja silti, kaikesta silottelusta huolimatta, olin kykenemätön luottamaan häneen.

Niin sekaisin en ollut, ettenkö olisi ymmärtänyt, että kykyni luottaa oli kärsinyt kolhuja. Kun tapasin Ilkan, en välttämättä uskonut parempaan, mutta halusin yrittää. Ainakin halusin yrittää unohtaa Kimmon. Muistin Ilkan muutamaan kertaan melko epätoivoisena vakuuttaneen, että hän ON luotettava. Muistin myös nihkeän torjuntani, että ei sitä nyt tarvitse noin vakuutella. Siinä oli junnattu: Ilkka vakuuttelemassa, että tulisin kyllä huomaamaan hänen luotettavuutensa ja minä juuttuneena kantaani (lausuinko sen ääneen vai ajattelinko vain, en onneksi enää muista), että nuo nimenomaiset vakuuttelut olen kuullut ennenkin eikä niihin ole ollut luottamista.

Jo riitti! Hymyilin heijastukselleni voitonriemuisesti ja käännyin niiltä sijoiltani takaisin. En ymmärtänyt, miksi, mutta siinä hetkessä tunsin itseni täysin vapaaksi. Minun ei tarvitsisi pelätä Kimmoa, ei kostaa hänelle, ei varoittaa hänen uutta kumppaniaan eikä etenkään rankaista itseäni. Yritys seurustella Kimmon kanssa oli minun mittapuullani niin äärimmäinen hölmöys, että sen takia en ollut voinut uskoa onnistuvani enää kenenkään kanssa. Nyt uskoin osaavani lopettaa itseni soimaamisen.

Kävelin majapaikkaamme ikionnellisena siitä, että olin mielestäni oppinut jotain. Innoissani julistin Ilkalle heti ovelta: ”Sinun kanssasi minä jaksan itseäni!”

Ilkka hiipi kirja kädessä eteisaulaan. ”Mennään illalliselle”, hän sanoi.

 

Kevät oli päivän aikana ottanut aimo harppauksen kohti kesää. Sujautin jalkaani nudet avokkaat – eivätpä olleet tulleet turhaan mukaan nekään. Ahtauduin kuristaviin alusvaatteisiin ja pujottauduin pitkähihaiseen kellertävään silkkimekkoon. Kaiken rotkoissa resuamisen jälkeen oli virkistävää piirtää kasvot ja laittautua siistiksi. Koko komeuden päälle vedin haalean aprikoosin värisen kevättakin. Etelän kevääseen se sopi, Suomessa olin palellut siinä muutaman vapun.

Emme etsineet muodollista ravintolaa, eikä Materassa sellaista olisi ehkä vastaan tullutkaan. Pienen tallustelun jälkeen päädyimme taverna La Focagnaan. Isäntä toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi ja johdatti liinattomaan pöytään.

”Onkohan tämä…” Ilkka aloitti, ja arvasin, mikä häntä mietitytti. Juuri remontoitu ravintola oli kuin skandityylin showroom, puuta ja selkeitä linjoja. Ehkä ympäristö ei ollut ideaali meille, mutta vakuutin Ilkalle, että proseccot ja pieni purtava auttaisivat.

Niin kävikin. Viini pirskautti aurinkoiset mineraalinsa, pienet oliivit eivät olleet purkkia nähneetkään ja ruokalista vaikutti kelvolliselta. Liian tuttu sisustustyyli unohtui kokonaan, kun viereiseen pöytään asettui kaksi hyvin suittua nuorta miestä. Millin tai parin vahvuiset partakoukerot kuvioivat miesten hymyttömiä kasvoja kuin puupiirroksen viivat. He istuivat harmillisen lähellä, niin lähellä, etten voinut häpeilemättä tuijottaa.

”Ilkka, nyt ei käytetä mitään kansainvälisiä sanoja, äläkä etenkään katso”, pyysin ja vältin huolellisesti viittaamasta saapujiin, ”mutta haluaisin puhua näiden nuorten miesten olemuksesta. Kauanko aamuisin menee jos pitää huoltaa tuollaiset viikset?”

Totta kai Ilkka käänsi päänsä katsoakseen. Minä varoittelemaan: ”Älä nyt tuijota, juttele jotain, kehu vaikka säätä, mutta vastaa sitten, minua kiinnostaa. Katso noita tauluja, samalla näet par- viikset.”

Nyt Ilkka oli juonessa mukana. Hän höpötteli pikkutuulihaukoista ja kaupunkilinnunpöntöistä ja kysyi paljonko viime puhelinlaskuni oli ollut, kunhan tuotti kotoperäisiä pitkiä sanoja, joista ei voinut saada kiinni ilman hyvää suomen kielen taitoa.

”Minulla menisi viikko”, hän sitten naurahti, ”mutta nuo ovat luultavasti harjoitelleet paremmin.”

Pöytään saapui kolmas mies, jonkin verran vanhempi kuin partataiturit. Karskit nuoret miehet kohentautuivat tuoleillaan. Jokin ryhmän dynamiikassa muuttui.

Kun seurueeseen liittyi vielä neljäskin mies, selvästi vanhin, kuvio täydentyi. Aistin tunnelmassa valta-asetelman ja jotain pidäteltyä. Ehkä vain kuvittelin, mutta tänä päivänäkin olen sitä mieltä, että osuin oikeaan. Sanoin Ilkalle: ”Älä sano ääneen sitä kaikkien tuntemaa rosvosanaa joka alkaa ämmällä, se kaikkien tunnetuin, mutta oletko samaa mieltä, että tässä saatamme istua järjestäytyneen rikollisuuden naapureina?”

Ilkka katsoi minua hetken kysyvästi. Kun sitten ymmärrys syttyi hänen katseeseensa, jatkoin: ”Katso tuota miestä, tai älä katso, katso ravintolan isäntää, katso miten liian kohtelias hän on, suorastaan matelevainen.”

”Ei tuo ole kohteliaisuutta vaan pelkoa”, Ilkka sanoi. Isäntä oli kiirehtinyt pöytään kun vanhin mies saapui. Tuntui kummalliselta, että hän naurahteli hermostuneesti.

”Wau, mikä ilmiö, tässä on käynnissä jotain, kaikilla pelokas kunnioitus tai inho, vaikea sanoa kumpi”, selitin innoissani.

Ilkka kertoi, kuinka hän oli lauantaina pistänyt merkille, että kaupunkiin oli lipunut useita suuria mustia autoja, maastomallia, näyttivät luodinkestäviltä. Takapenkille ei nähnyt. Kuljettajilla oli kultaketjut kaulassa, aurinkolasit silmillä ja puvut päällä. Tarkkailemamme ravintola-asiakkaat eivät olleet kuljettajia. He olivat korkeammalla. Tavallisemmissa vaatteissa.

Koko ravintolasali oli hiljentynyt neljännen miehen asettuessa pöytään. Tiesin kyllä, että meillä, Ilkalla ja minulla, oli muitakin asioita käsiteltävänä kuin Etelä-Italian järjestäytynyt rikollisuus, lähinnä minun säikkyyteni ja edellisen suhteeni vaikutus siihen, mutta ehkä pelko ja sen aiheuttama jähmettyminen oli juuri se teema, josta minun kannatti tehdä havaintoja. Saattoi olla niinkin, että pelkuruuttani pelasin yhä aikaa: mafiapomoista keskusteleminen kaikkia mahdollisia kiertoilmaisuja käyttäen oli toimiva viivytystaktiikka.

 

Niin kiinnostavia kuin hahmotonta uhkaa tihkuneet miehet olivatkin, emme oikein pitäneet muutoksesta, jonka heidän läsnäolonsa aiheutti ravintolan tunnelmassa. Siksi pyysimme laskun ja päätimme sammuttaa nälän vastapäisessä jäätelöbaarissa, jonka punakirjavaa mosaiikkilattiaa ei voinut olla huomaamatta. Väri houkutteli asiakkaita. Paikkaan oli aina jono.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä.

Jos olisin osannut katsoa ovensuusta ja herkullisesta lattiasta yhtään peremmälle, jäätelöt olisivat mitä todennäköisimmin saaneet jäädä. Kun hetken jonotuksen jälkeen pääsimme astumaan sisään pieneen myymälään, erottui vasemman takanurkan varjoista teehyllyn äärestä tuttu siluetti: Kimmo poninhäntineen. Hänen käsipuolessaan Vappu.

Väistäminen kävi mielessä.

Torjuin halun väistää.

Ilkka näki samat hahmot kuin minäkin, mutta toisin silmin. Hän nyökkäsi Vapulle tervehdykseksi, kohteliaasti mutta epätietoisena siitä muistettiinko hänet.

En halunnut yhtään lisää draamaa. Painotin itselleni, että Ilkka ja Vappu olivat vain kaksi ohikulkijaa, jotka olivat sattuneet juomaan kahvit.

Sitten Ilkka näki Kimmon ensi kertaa. Hän rypisti otsaansa hienoisen kysyvästi, kuin ei olisi ymmärtänyt. Ja silloin minäkin näin: sivullamme seisoi sammunut, lysähtänyt ihminen, joka yritti ulosmitata elämältä jotain, mitä ei voinut saada.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä. Silti olin helpottunut, että baarissa ei ollut vapaita asiakaspaikkoja. Kolmen maun tötteröt käsissämme sovittauduimme Corson vilinää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.