Kameran filmiltä paljastuu joukko vahingonlaukauksia, joita Nina ei usko itse ottaneensa. Mutta kuka sitten? 

Valokuvausliikkeen ovi ei ollut ehtinyt sulkeutua Ninan takana, kun hän repäisi kuoren auki ja veti esiin nipun kymppikoon kuvia. Kuusi ensimmäistä kuvaa esittivät Ninaa ja Verneä. Pari poseerasi jokaisessa kuvassa samassa asennossa mutta eri ympäristöissä. Heidän perinteensä oli viettää uuttavuotta aina eri paikassa. Nina soi nopean hymyn muistoille. Sitten hän selasi kuvia päästäkseen niihin, jotka olivat hänelle uusia ja joita hän ei muistanut ottaneensa. Niitä oli yhdeksän.

Nina rypisti kulmiaan. Otos otoksen perään oli kuin harhalaukaus: yhdessä näkyi pelkkää taivasta, toinen oli sumea lähikuva epämääräisestä kankaasta – joku kuvista oli otettu auton sisältä siten, että salamavalo heijastui ikkunasta takaisin.

– Mitä hittoa… Nina huokaisi ääneen ja hieroi otsaansa. Hän ei ikimaailmassa olisi ottanut tällaisia kuvia – ei edes vahinkoräpsyinä, eikä missään tapauksessa filmille, josta hän oli rakentanut aikakapselia kuuden vuoden ajan uudenvuodenaaton kuvilla.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mutta kuka sitten? Miksi kamera on ollut minulla mukana ja ennen kaikkea missä?

Nina oli toivonut saavansa kuvista vastauksia siihen mitä muistinmenetyksen aikana oli tapahtunut, mutta sen sijaan hänen edessään oli nyt entistä enemmän kysymyksiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yksi onnistuneemmista otoksista oli kuva konservaattorin työhuoneesta, mutta ei Ninan työpaikalta, museosta. Viimeinen oli siluettikuva, mutta sekin oli sommitelmallisesti aivan pielessä: kuva oli lähes pelkkää taivasta, alareunan täyttivät alivalottuneet siluetit, joiden keskellä erottui hahmo. Selin seisovan naisen hahmo. Nina tunsi kylmien väreiden kulkevan selkärangassaan, kun hän tunnisti hahmon itsekseen. Se oli hän; seisomassa jossain, katsomassa auringonlaskua, kun joku oli ottanut hänestä kuvan.

Saattoiko Verne kuitenkin olla oikeassa? Oliko Nina lähtenyt jonkun muukalaisen mukaan ex-tempore-seikkailulle? Viikonlopun irtiotolle pois kosinnan, parisuhteen tulevaisuuden ja perheongelmien ristipaineesta. Kuvien perusteella jotain tämänkaltaista oli tapahtunut, mutta Nina ei yksinkertaisesti kyennyt tunnistamaan itseään moisesta ratkaisusta.

Sekö siinä blackoutissa on takana? Että mä olen tehnyt jotain niin luonteeni vastaista, että mä pakotan itseni unohtamaan sen? Ihan niin kuin Verne on sanonut.

Ninasta tuntui pahalta, mutta hän ei antanut ahdistuksen päästä pintaan. Hän pyyhkäisi yksinäisen kyyneleen poskeltaan ja otti puhelimen käsilaukustaan. Näytön lasi oli särkynyt, mutta Nina sai valittua numeron.

– Hei, Simonin ääni vastasi.

– Moi.

Isän ääni kuulosti niin lohduttavalta, että Ninaa halutti vain antaa itkulle periksi.

– Mitä kuuluu? Oletko jo puhunut Vernen kanssa?

– Joo.

– Suostuiko hän auttamaan sinua?

– Suostui, mutta mä… Nina nielaisi palan kurkustaan.

– Mä taidan tarvita ammattilaisen apua.

– Oletko kunnossa?

– Olen, Nina mietti, sanoisiko mitään tutun taidekauppiaan kuolemasta tai uhkarohkeasta murhaajan takaa-ajosta.

– Mutta tää taitaa olla vähän sekavampi tapaus kuin mihin mä ja Verne pystytään.

– Älä aliarvioi itseäsi, Simon sanoi.

Nina painoi puhelimen rintaansa vasten ja tukahdutti nyyhkäisyn. Tää on liikaa. Mä en pysty tähän. Miksei isi tajua sitä? Miksei se osaa lukea rivien välistä? Miksei se vain tule auttamaan?

– Nina? kaiuttimesta kuului ja Nina vei puhelimen takaisin korvalleen.

– Käänny Väinön puoleen.

– Väinön? Nina ähkäisi epäuskon vallassa.

– Mä toivoin, että sä…

– En voi jättää äitiäsi yksin, Simon sanoi hellästi mutta lujasti.

– Et kai ole vaarassa?

– En, Nina huokaisi. Mitä nyt olen käytännössä seuraavana veitsimurhaajan tappolistalla.

– Hyvä, Simon vastasi.

– Onhan sinulla nyt Väinön numero?

– On, Nina sanoi.

– Mä vaan… Mä en ole nähnyt sitä vuosiin…

– Hän on kummisetäsi. Voit luottaa häneen, aivan kuten minä luotin oman henkeni hänen käsiinsä lukemattomia kertoja.

– Okei, Nina sanoi.

– Pidä minut ajan tasalla. Rakastan sinua.

– Niin mäkin sua, isi, Nina vastasi ja tunsi, kuinka hänen suupielensä olivat taas vääntymässä itkuun.

– Kerro äidille terveisiä.

 

Puhelu päättyi. Nina sulki silmänsä, hengitti syvään alistaen sielunhädän ja itsesäälin takaisin sisäänsä. Ilta alkoi hämärtyä ja ilma viiletä. Nina napitti neuletakkinsa kiinni ja lähti kävelemään kohti kotiaan violetin taivaan levittäytyessä katujen ylle. 

Lähestyessään kotitaloaan Nina näki Vernen istuvan portaalla ulko-oven syvennyksessä.

– Verne! Nina lähti juoksemaan häntä kohti.

Verne nousi ylös ja meni Ninaa vastaan huolestunein kasvoin.

Nina veti Vernen pitkään halaukseen ja rutisti tätä.

– Mitä poliisi sanoi? Nina kysyi kasvot yhä Vernen rintaa vasten.

– Kysyi tunnenko vainajan ja sen sellaista, Verne nielaisi.

– Kerroitko musta mitään?

– En, Verne vastasi karheasti ja vetäytyi halauksesta.

– Kävitkö hakemassa ne kuvat?

– Joo. Mutta ne vaatii tulkintaa, Nina oikoi vaatteitaan. Vernen etäinen käytös ei ollut jäänyt Ninalta huomaamatta, eikä hän enää halunnut näyttää heikolta tai haavoittuvalta.

– Mitä sä muuten täällä teet?

– Odotin sinua, Verne puuskahti.

– Olin huolissani sinusta. Näkikö se mies sinut?

– Näki.

– Hyvä jumala sentään, Verne haroi hiuksiaan.

– Meidän on mentävä kertomaan tästä poliisille.

– Ei, Nina sanoi.

– Ei vielä.

– Mitä odotat? Verne heilautti kätensä ilmaan.

– Sitä että se tulee tappamaan sinutkin?

– Mä haluan tutkia niitä kuvia, Nina vastasi.

– Mä haluan selvittää, mistä tässä kaikessa on kyse.

– Murhasta. Tässä on kyse murhasta, Verne sanoi ykskantaan.

– Ja sinä olet konservaattori. Konservaattorit eivät jahtaa murhaajia.

– Sä voit kävellä tästä pois ihan milloin haluat. Mä selviän tästä yksinkin, Nina katsoi Verneä silmiin, eikä osoittanut pienintäkään merkkiä perääntymisestä.

Verne oli hetken hiljaa, katsoi pois ja sitten taas Ninaa.

– Olen mukana.

– Kiitos, Niina hymyili ja nyökäytti päätään kiitollisuutta ilmaisevana eleenä. – Menisimmekö nyt vilkaisemaan niitä kuvia?

Nina oli valmistanut illalliseksi caesar-salaatin ja annosteli sitä lautasille. Verne istui keittiön pöydän äärellä ja katseli toinen toistaan sekavampia valokuvia.

– En tiedä, mitä näistä pitäisi ajatella, Verne haukotteli ja hankasi väsyneitä silmiään.

Nina asetti lautaset pöydälle, istui Vernen viereen ja otti kuvat tutkittavakseen.

Verne poimi pöydältä yhden uudenvuodenaattokuvista. Se oli otettu Etelä-Ranskassa, kun Nina ja Verne olivat viettämässä toista yhteistä uuttavuottaan. Verne oli tuolloin tavannut Ninan vanhemmat ensimmäisen kerran ja ajatellut, että ei ollut löytänyt ainoastaan maailman cooleinta tyttöystävää vaan myös maailman cooleimmat appivanhemmat.

– Katsos tota, Nina näytti Vernelle kuvaa ja havahdutti tämän muistoista nykyhetkeen.

– Mitä minun pitäisi nähdä tuossa?

– Taulun taustalevy.

Verne siristi katsettaan. Valokuva oli kauttaaltaan epätarkka. Kuvan vasemmassa reunassa erottui kaistale suorareunaista esinettä, mutta kaikki sen takana oli pelkkiä muotoja sumussa.

– Ja mä oon aika pirun varma, että minkä taulun.

– No?

– Sen mitä mä lähdin viikko sitten sunnuntaina työstämään.

– Museolle?

– Jep.

– Mutta tämä ei ole museolla, Verne sanoi ja osoitti kuvaa, jossa Nina esiintyi siluettina.

– Ei niin, Nina sanoi.

– Missä ikinä mä olen ollutkaan, se teos on ollut mulla mukana, mikä taas sotii mun ammattitaitoa vastaan.

– Kuinka niin?

– Mun duuni on vastata siitä, että museon teoksia säilytetään just oikeissa kosteus- ja lämpöolosuhteissa. Mä en ikinä olis niin pöljä, että edes ajattelisin lähteväni kämpille joku taideaarre kainalossani, Nina sanoi.

– Ja jos niitä kuljetellaan jonnekin, niin se tapahtuu tarkoituksenmukaisilla taidekuljetusautoilla, enkä mä tietääkseni a) omista sellaista tai b) ole suorittanut ajokorttia viikon aikana.

– Mutta se, jonka seurassa olet ollut, on voinut järjestää asianmukaisen kuljetuksen, Verne sanoi.

– Se rajaa tavikset pois yhtälöstä, Nina naurahti kuivasti.

Verne huokaisi.

– Mikä se teos oikein on?

– Öljyvärimaalaus. Aika perusmaisemataulu. Kuului Elisabeth ja Alfred Icenin kulttuurikodin kuolinpesän aivan hel-ve-tin suureen jäämistöön, Nina sanoi.

– Mikä tekee juuri tästä taulusta niin erityisen?

– Ei mitään hajua, Ninan silmät olivat lasittuneet.

– Entä muut kuvat?

– Ei mitään hajua, Nina kuiskasi, ja hänen äänensä murtui.

Hän tunsi äkillisen tunnekuohun nousevan sisuksistaan ja purkautuvan pidättelemättömänä itkuna.

– Jani kuoli mun takia, Nina nyyhkytti ja käänsi kiukusta punoittavat kasvonsa Verneen.

– Se tapettiin siksi, että mä ostin siltä jotain saatanan pensseleitä ja lörpötin jostain helvetin taulusta!

Nina huusi sydämensä pohjasta ja löi lautasensa pöydältä. Se lensi seinään ja hajosi pirstaleiksi. Sitten Nina hautasi kasvonsa käsiinsä ja itki lohduttomasti.

Verne nielaisi ja mietti, mitä sanoa Ninalle.

– Se ei ollut sinun syytäsi.

Nina ei vastannut.

Hän vain pudisteli päätään ja itki pahaa oloaan. Verne rypisti otsaansa, mutta ei sanonut tai tehnyt mitään muuta kuin istui Ninan lähellä ja odotti kärsivällisesti.

Kun itku oli laantunut nyyhkytykseksi, Verne aloitti varovasti:

– Isäsi on painostanut sinua liian ankarasti jatkamaan perheyritystä.

Nina katsoi Verneä silmät punoittaen ja suu raollaan.

– Mitä sä sanoit?

– Sitä, että Simon yrittää tehdä sinusta seuraajansa turhan kovin keinoin.

– Miten se liittyy mihinkään? Nina ähkäisi ärtyneesti.

– Et yrittäisi selvittää mysteeriä oman henkesi kaupalla, jos Simon ei asettaisi sinulle paineita, Verne vastasi rauhallisesti ja sovittelevalla äänellä.

– Isillä ja sen odotuksilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, Nina sanoi ja pyyhki silmiään.

– Mä en voi vain antaa sen olla, että oon menettänyt viikon elämästäni ja sen viikon tapahtumat koituvat sivullisten kuolemaksi. Voisitko sä?

Verne huokaisi.

– Manipulaatio voi olla… huomaamatonta.

– Jos faija liittyy tähän jotenkin, niin siten, että ilman niitä asioita, mitä se mulle penskana opetti, mä en tietäisi ollenkaan, mitä tehdä, ja sitten mä vasta rikki olisin, Nina vastasi.

– Äläkä sä holhoa mua, äläkä pidä mua minään aarteena tai neitona pulassa.

Verne nyökkäsi, kurotti kätensä kohti viinipulloa mutta pysäytti liikkeensä ja katsoi Ninaa.

– Älä murehdi autoa. Sä voit jäädä tänne yöksi, Nina sanoi ja ojensi lasiaan Vernelle.

– Itse asiassa olisi kiva, jos jäisit.

Verne täytti Ninan lasin.

– Kaiken sen jälkeen mitä tänään on tapahtunut, mä en halua olla yksin, Nina sanoi ja maistoi portugalilaista Gazelaa.

– Nukun sohvalla, Verne totesi ja kaatoi itselleen viiniä.

– Kyllä me mahdutaan tonne parvelle, Nina sanoi.

– Ihan niinku viime viikolla ja monta vuotta ennen sitä.

– Sohva on hyvä, Verne hymyili hieman jäykästi.

 

Myöhemmin illalla Nina ja Verne olivat asettuneet olohuoneeseen – molemmat syventyneinä valokuviin. Nina makasi mahallaan parvisängyssä.

Hän oli levittänyt arvoitukselliset valokuvat eteensä ja tutki niitä suurennuslasilla kuin filatelisti postimerkkikokoelmaansa.

Verne istui lattialla sohvaan nojaten. Hän oli tehnyt olonsa mukavaksi laittamalla soimaan Astor Piazzollan musiikkia viulisti Gidon Kremerin esittämänä ja katseli Ninan valokuva-albumeita.

– Oletko sinä tuossa?

Nina kurotti kaulaansa parvisängyn laidan yli ja katsoi Vernen osoittamaan valokuvaa.

Se esitti teini-ikäistä Ninaa seisomassa tatamilla gi-asuun pukeutuneena ja hymyilemässä voitonriemuisesti. Ninan takana seisoi tummapiirteinen mies, selvästi tytöstä ylpeänä.

– Ai, joo, olen, Nina naurahti.

– Karaten 1. kyūn tasokoe. Olinkohan mä seitsemäntoista.

– Uskomatonta. Olet sitten kaiken muun hyvän lisäksi vielä karateka, Verne tuijotti kuvaa.

– Miten me emme ole koskaan puhuneet tästä?

– Urheiluun ja erityisesti kamppailu-urheiluun liittyvät jutut eivät tule sun kanssa puheeks, Nina sanoi.

– Niinku ikinä.

– Kyllä, olen sitä mieltä, että vapaaottelu on yksi nyky-yhteiskunnan karkeimmista degeneraation merkeistä ja toksisen maskuliinisuuden lippulaiva, mutta se on aivan eri asia kuin zen-buddhalaisuudesta versova, tuhansien vuosien aikana kehittynyt itämainen ruumiintaide, Verne sanoi ja tarkensi katseensa Ninan takana olevaan mieheen.

– Kuka sinun kanssasi on tässä kuvassa?

– Väinö. Mun kummisetä. Isin entinen työtoveri.

– Toinen asia, josta emme ole koskaan puhuneet.

– Koska se on aika erikoinen tyyppi. Erakko. Mä oon nähnyt sen viimeksi varmaan jotain kymmenen vuotta sitten.

– Mitä hän tekee?

– Sitä ei jumalakaan tiedä, Nina naurahti.

– Mutta Väinöä on kutsuttu muun muassa esoteerikoksi, mystikoksi, salatieteilijäksi, taistelulajien taitajaksi…

– Hetkinen, Verne otti silmälasit nenältään ja naputti niillä valokuvaa.

– Tarkoitatko, että Väinö Rautawaara on sinun kummisetäsi?

– Sä siis tiedät sen?

– Herranjestas, Verne sanoi.

– Hänhän oli yksi 1960- ja 70-lukujen näkyvimmistä mediapersoonista. Kansainvälisestikin tunnettu hypnotisoija, illusionisti ja…

– Yksityisetsivä, Nina kohautti harteitaan.

– Isi ja Väinö-setä olivat aikoinaan varmasti melkoinen parivaljakko. Ihan niin kuin me.

Verne mulkaisi Ninaa.

– Joo, ihan niin kuin me.

Ilta eteni lähelle puolta yötä. Verne oli torkahtanut valokuva-albumin ääreen ja havahtui parvelta kantautuvaan pehmeään kuorsaukseen.

Hän nousi tikkaille ja näki Ninan nukahtaneen ympärilleen levittämien valokuvien, muistikirjan ja suurennuslasin keskelle.

Salapoliisin tytär, Verne hymyili ja silitti Ninan hiuksia hellästi. Sitten hän laskeutui alas ja kävi nukkumaan sohvalle.

Jatkuu ensi numerossa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla