Nina ja Verne suuntaavat Pohjois-Karjalaan. Kätkeekö mystinen tsasouna sisälleen ratkaisun? 

Herää!

– Mitä… Verne säpsähti syvästä unesta ja räpytteli silmiään.

– Paljonko kello on?

– Kohta kuusi, Nina tärisi innostuksesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Katso tätä kuvaa.

Nina noukki Vernen lasit lattialta ja antoi ne hapuilevaan käteen. Verne kohottautui sohvan reunalle ja tuijotti valokuvaa, joka esitti konservaattorin työhuonetta.

– Niin? Verne kähisi aamuäänellään.

– Tsekkaapa, Nina istuutui Vernen viereen.

– Näetkö että tää on otettu siten, että koko kuva-ala on tarkkana?

Verne yritti saada aivonsa käynnistymään.

– Yksi tapa, jolla vakoilijat viestii asioita toisilleen, on ottaa vaikka perhepotretti ja jemmata viesti jonnekin kuvan taustaan: esimerkiksi aakkosmagneeteilla kuvattavien takana näkyvän jääkaapin oveen, Nina sanoi.

– Idis on siinä, että fotoon lavastettu fyysinen esine hämää niin ihmissilmää kuin mitä tahansa salauksenpurkusoftaa. Sitten tää yksi viestin sisältävä kuva pistetään samanlaisten mutta täysin harmittomien kuvien sekaan, ja vain vastaanottaja tietää, mistä tulee etsiä ja mitä.

Verne haukotteli.

– Mitä sitten?

– Mä syynäsin nää kuvat suurennuslasin kanssa, ja katso tuota taulua, joka nojaa lipastoon taustapahvi kameraan päin, Nina asetti suurennuslasin kuvan päälle.

– Taustapahviin on liimattu tarra, jossa on kirjoitusta.

Verne yritti tarkentaa katsettaan haaleisiin merkkeihin, mutta hänen oli pakko katsoa pian muualle.

– Minulle tulee tästä päänsärky. Mitä siinä lukee?

– Numeroita, Nina näytti muistikirjaansa, johon hän oli kopioinut kuvasta poimimansa numerot.

Verne katsoi sivua.

– Koordinaatteja.

Nina kurotti kättään ja nosti läppärin lattialta.

– Mä menin karttapalveluun, ja katos tätä.

Verne tuijotti tietokoneen näyttöä. Koordinaattien kohdetta ilmaiseva nuppineula oli keskellä sankkaa metsää.

– Missä tuo on?

Nina loitonsi satelliittikuvaa. Nuppineulaa ympäröivä metsä näytti jatkuvan loputtomiin, kunnes esiin tuli peltoja ja pieniä vesistöjä.

– Se on Pohjois-Karjalassa, lähellä Kiihtelysvaaraa.

Verne hieroi kasvojaan.

– Tää kohde on yksi alueen korkeimmista vaaroista, ja sen laella sijaitsee erämaapyhäkkö, Nina avasi tietokoneen näytölle hakukoneella löytämänsä kuvan. Se esitti mielikuvituksellisen näköistä tsasounaa eli rukoushuonetta.

– Katso tuota kiviaitaa ja vertaa sitä tähän, Nina sanoi ja näytti toista kamerallaan otettua valokuvaa – sitä, jonka alareunassa näkyivät aidan ja Ninan ylivalotuksen tummentamat siluetit.

– Sano, että se on sama paikka.

– Se kieltämättä näyttää siltä, mutta tsasounoita rakennettiin sotien jälkeen ympäri Suomea…

– Toki, mutta Jatulinvaaran rukoushuone eli Pyhän Antonios Suuren tsasouna vuodelta 1952 on arkkitehti Juho Kahelinin suunnittelema, eikä niitä ole kuin yksi.

– Opettiko Simon sinulle tuonkin?

– Ei vaan parin sanomalehden sekä seurakunnan arkistot, Nina irvisti.

– Kahelin oli omalaatuinen arkkitehti. Vaatii luovaa hulluutta suunnitella tuollainen laitos keskelle ei-mitään ja vielä vaikeapääsyisen vaaran huipulle.

Verne kuunteli.

– Joensuun ortodoksinen seurakunta luopui Jatulinvaaran tsasounasta viisi vuotta sitten.

– Kuka sen nyt omistaa?

– Paikansin vain naftin lehtijutun parin vuoden takaa, jossa mainittiin tsasounan löytäneen uuden omistajan luonnonrauhaa arvostavasta yhdistyksestä. Ostaja ei ollut halunnut nimeään julkisuuteen.

– Näppärää, Verne hymyili ylpeänä Ninasta.

– Oletko muuten nukkunut yhtään?

– Ihan tarpeeksi, Nina nousi sohvalta ja läimäytti Verneä polveen.

– Nyt ylös ja lähdetään.

– Kiihtelysvaaraan? Verne huudahti.

– Kuka ikinä noi kuvat on ottanut, halusi lähettää mulle just tämän viestin.

– Ja kutsua sinut erämaapyhäkköön satojen kilometrien päähän?

– Avec-kutsu, beibi, Nina iski Vernelle silmää.

Kello oli kahdeksan, kun matka maan itärajalle alkoi. Se tulisi kestämään reilut viisi tuntia.

Verne oli tankannut Volkswagen Kuplansa ja Nina käynyt tyhjentämässä lähikaupan ginger ale -varaston: inkiväärijuoma oli näet lääke hänen autopahoinvointiinsa.

Verne tosin teoretisoi, että ainakin osa ginger alen tehosta oli plasebovaikutusta – etenkin, kun Ninalle yhtä tärkeää kuin itse juoma oli lasipullon etiketti, jonka hän raaputti irti ja pyöritti silkinsileäksi palloksi.

– Mä soitan Kaisulle, Nina sanoi ja valitsi konservaattorikollegansa numeron.

– Moi. Mä soittelen siitä Icenin kokoelmasta. Halusin varmistaa, että onko yks niistä tauluista siellä missä pitää. Joo, mä odotan.

Nina pyöritteli etikettiä kuin minikokoista kiinalaista terveyspalloa.

– Joo? Nina valpastui, kun ääni palasi kaiuttimeen.

– Ai on? Ne kaikki? Oletsä varma? Sellainen saaristolaismaisema myös? Okei… No mut hyvä homma. Kiitti. Moi.

Nina pudotti puhelimen käsilaukkuunsa ja hieroi otsaansa.

– Oletan, että se taulu, jota arvelet konservoineesi viime viikon, onkin museolla?

Nina nyökkäsi mietteliäs ilme kasvoillaan.

– Ehkä mä palautin sen ennen eilistä.

– Tai ehkä olet työstänyt jotain toista teosta.

– Mutta miksi? Nina kysyi.

– Miksi mä olisin lähtenyt lomaviikolla paiskimaan hommia, mitä mä saan tehdä duunissa mielin määrin?

– Ehkä joku on palkannut sinut.

– Ei mun tilin mukaan.

– Kenties jossain sinun asunnollasi on kätkettynä pullea kirjekuori täynnä seteleitä.

Nina nauroi.

– Jos niin on, mä lupaan unohtaa tämän koko homman sillä sekunnilla.

Verne hymähti. – Olen todella vakuuttunut siitä, miten olet koonnut tätä palapeliä. Simonko sinulle opetti ne kaikki niksit valokuviin piilotetuista viesteistä ja varjostustekniikoista?

– Kuka muukaan?

– Ja kummisetäsi kannusti harrastamaan karatea?

– Ei ainoastaan kannustanut vaan opetti sitä, Nina vastasi.

– Kesti yllättävän pitkään, ennen kuin mä tajusin eläneeni aika erilaisen lapsuuden.

– Tuo oli vähättelevästi ilmaistu, Verne nauroi.

– Legendaarinen salapoliisi isänä, kansainvälinen filmitähti äitinä ja hypnotisoiva karatetaituri kummisetänä...

– Me elettiin mun ekat 13 vuotta täysin äidin ehdoilla. Koti oli aina siellä, missä se kuvasi leffaa: Ranskasta Thaimaahan ja Italiasta Jenkkeihin, Nina muisteli.

– Kaikki tuli äidille aina hopeatarjottimella, ja siinä sivussa myös mulle.

Nina siemaisi inkiväärioluttaan. Hetken ajan autossa kuului vain kuplavolkkarin moottorille ominainen pärpätys.

– Faija oli mun ainut kiintopiste ”todellisuuteen”. Mä rakastin kaikkia niitä siistejä etsiväjuttuja, mitä mä tein sen ja Väinö-sedän kanssa samaan aikaan, kun äiti yritti kasvattaa musta leidiä ja pesunkestävää pariisitarta, Nina naurahti.

– Kai mulla oli sen verran järkeä päässä, että mä en halunnut elää elämääni siinä äidin julkkiskuplassa. Mä halusin ottaa siihen etäisyyttä, ja koska mä olin rakastunut Suomeen, niin tänne muuttaminen tuntui hyvältä ratkaisulta.

Nina katsoi Verneä ja huokaisi syvään.

– Mutta nyt, kun äiti on sairas, mä mietin, että teinkö mä oikein… Pitäisikö mun elämän olla Ranskassa lähellä porukoita.

– Et mitenkään voinut tietää siitä silloin, Verne sanoi.

– Ja niin itsekästä kuin se minulta on sanoa, niin kiitän jumalaa että päätit silloin tulla Suomeen.

Nina käänsi ruskeat silmänsä kohti Verneä ja hymyili.

– Meillä oli ihan hyvä juttu menossa, eikö vaan?

– Kyllä, Verne sanoi.

– Enkä minä olisi halunnut sen loppuvan. Päinvastoin. Kai tiedät sen?

– Totta kai tiedän, Nina sanoi.

– Mutta jos sä tarvitset avioliiton lupaukseksi siitä, että me tullaan olemaan aina yhdessä tai että mä annan sulle sen lapsiperheunelmasi, niin siihen mä en pysty.

Verne nyökkäsi mutta ei sanonut mitään.

Totuus oli, että hän tarvitsi sen lupaukseksi eikä ollut valmis luopumaan unelmastaan.

Nina avasi radion ja pudotti etikettipallon huomaamatta sormistaan.

Se putosi jalkatilan kumimatolle ja pomppi penkin alle muiden kaltaistensa seuraan.

 

Oli iltapäivä, kun Nina ja Verne saapuivat entiseen Kiihtelysvaaran kuntaan. Erämaan rauha ja luonnon kauneus sivelivät tasankoihin tottuneen Vernen silmiä ja sielua. Mutkat ja mäkiset maantiet, samoin kuin tien varsia somistavien luonnonkukkien paljous oli ainutlaatuinen kokemus, jonka Verne olisi halunnut jakaa Ninan kanssa aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Nyt tämä mahdollisesti elämää muuttava elämys oli pelkistetty päämäärävetoiseksi tehtäväksi: tarkoin määrätyn kohteen paikantamiseksi. Nina tuijotti karttaa puhelimensa näytöllä ja kommentoi maisemaa ainoastaan silloin kun heidän tuli muuttaa suuntaa.

Jatulinvaaran tsasouna sijaitsi todellakin keskellä takamaita. Kuplavolkkari oli jättänyt huonokuntoisen asfalttitien jo hyvän aikaa sitten ja siirtynyt hiekkateille, jotka kiemurtelivat keskellä metsiä ja mukailivat äkkijyrkkien mäkien muotoja. Välillä he ohittivat maatiloja peltoineen, mutta sitten löysivät itsensä jälleen uuden ja loputtomalta tuntuvan suoalueen keskeltä.

– Olemme varmaan jo aika lähellä, Verne sanoi toiveikkaaseen sävyyn.

Nina katseli ikkunoissa vilisevää vehreyttä ja puiden lomasta välkehtivää peilityyntä metsälampea.

– Eikö mikään näytä tutulta?

– Ei, Nina vastasi.

– Mielettömiä maisemia, mutta aivan vieraita.

Silloin etuvasemmalla, kuusten latvojen lomassa, pilkahti taivasta vasten piirtyvän tornin kärki.

– Tuolla! Nina huudahti.

Verne hidasti vauhtia ja näki sen myös. Vaikka Jatulinvaaran huippu ulottui 200 metrin korkeuteen merenpinnasta, onnistui kuusimetsä kätkemään vuoren sisäänsä.

– Mistä sinne mennään?

Nina katsoi vaihtoi karttapalvelun satelliittikuvan karttanäkymäksi ja suurensi sitä puhelimensa näytöllä.

– Sinne pitäisi johtaa jonkinlainen tie ihan tästä läheltä.

Verne osoitti tien vasemmalta puolelta kääntyvää kapea reittiä, joka katosi lähes välittömästi sitä reunustavien puiden siimekseen. Verne ohjasi Volkswagenin tien penkkaan hiekka pölisten.

– Olisiko järkevämpää mennä jalkaisin? Verne kysyi.

– Tie näyttää nousevan melkein pystysuoraan, ja tämä tyttö ei varsinaisesti ole mikään maastoajoneuvo.

Nina nyökkäsi ja sitoi hiuksensa poninhännälle. Hän oli pukeutunut farkkuihin, kevyisiin tennareihin ja harmaaseen collegehuppariin.

He ylittivät maantien ja lähtivät kulkemaan kohti hiekkatietä. Silloin he näkivät tien poikki laitetun puomin, johon kiinnitetty kyltti ilmoitti kyseessä olevan yksityistie. Tie kapeni entisestään, ja sitä reunustava metsä tiheni.

Metsän kasvusto kävi niin sankaksi, että Ninasta tuntui kuin tiellä olisi ollut huomattavasti pimeämpää ja kylmempää kuin maantiellä. Metsästä ei myöskään kantautunut linnunlaulua, mikä loi ympäristöön oudon, kulissimaisen vaikutelman.

Tie mutkitteli pitkin kivisen mäen jyrkkää rinnettä, kunnes teki käännöksen oikealle. Verne ja Nina jatkoivat kulkuaan tienreunassa. Sitten metsäinen osuus loppui ja he alkoivat lähestyä aukeaa, jonka perällä kohosi sadunomainen hirsi- ja luonnonkivirakenteinen talo.

Nina ja Verne pysähtyivät hetkeksi aukean reunalle.

Jatulinvaaran kruunaava kaksikerroksinen rukoushuone huokui maagista tunnelmaa.

Tsasounassa tai sen ympärillä ei näkynyt liikettä.

– Kaikki hyvin? Verne kuiskasi.

Nina rypisti otsaansa.

– Ihan niinku mun alitajunta yrittäisi tarjota jotain, mutta jokin estää sen.

Verne pyyhki huurustuneita silmälasejaan t-paitansa helmaan.

– Miten on mahdollista, että mä olen käynyt tällaisessa mestassa ja vain unohtanut sen?

Nina huokaisi.

– Jos sinut oli huumattu?

– Koko viikoksi?

Nina puuskahti.

– Siihen tarvittaisiin sellaiset mömmöt, että mä en erottaisi taulua tiskirätistä. Mun on täytynyt olla kykenevä jäätävää keskittymistä vaativaan työhön.

Kaksikko eteni lähemmäs rakennusta ympäröivää aitaa, hitaasti, askeleitaan varoen.

Nina katsoi valokuvaa, jossa hän siluettina katseli auringonlaskua. Nina vertasi valokuvassa näkyvää kivimuuria ja sen takana kohoavaa metsää ympäröivään maisemaan.

Ei ollut epäilystäkään, etteikö kuva ollut otettu juuri täällä, juuri heidän edessään olevan aidan sisäpuolella.

Nina käveli rautaportin luo. Se oli lukittu kettingillä ja riippulukolla. Hän siirtyi tarkastelemaan kaksi metriä korkeaa kiviaitaa.

– Tule jelppaamaan mut tästä yli, Nina huikkasi Vernelle.

– Et ole tosissasi.

– Täytyyhän mun nähdä, mitä tuolla sisällä on. Mitä hyötyä tästä reissusta muuten on?

– Sisällä? Verne parahti ja osoitteli tsasounan suuntaan.

– Aiotko mennä tuonne sisälle?

– Kelaa nyt, Nina aloitti, – kamera johdatti mut valokuviin ja valokuvat johdatti mut tänne. Seuraavan vinkin on pakko odottaa tuolla.

– Tiedätkö mitä muuta tuolla odottaa? Syytteet vahingonteosta ja kotirauhan rikkomisesta.

– Jos mä rikon sen tyypin kodin rauhaa, kuka liittyy jotenkin Janin kuolemaan, niin mä olen valmis ottamaan syyn niskoilleni.

Verne laahusti Ninan luo kiviaidalle. Hän teki käsistään ponnistusalustan Ninalle.

Nina loikkasi ylös, heilautti jalkansa aidan yli ja pudottautui kevyesti toiselle puolelle.

Verne suoristi selkänsä ja kuuli Ninan huudahtavan muurin toiselta puolelta:

– Tule!

– Älähän hätäile, Verne murahti.

Nina kuuli aidan toiselta puolelta kantautuvaa ähinää ja sadattelua. Hän ei malttanut kuunnella Vernen ponnisteluja pitkään, vaan kääntyi tsasounan puoleen.

Rakennus nousi ympäristöstään teräväharjainen torni edellä kuin jättiläismäinen, kivisestä maaperästä esiin tunkeutuva miekka.

Nina totesi etuoven olevan odotetusti lukossa. Hän lähti kiertämään taloa, kurkisteli ikkunoista ja vilkuili ympärilleen etsien sisäänpääsyä. Tsasounan takaseinustalta löytyi toinen, pääsisäänkäyntiä kapeampi ovi. Nina otti olkalaukustaan kotelon, joka piti sisällään moniosaisen tiirikkasetin.

Nina oli tyytyväinen, ettei Verne ollut nähnyt tätä Ninan 16-vuotispäivänä isältään saamaa lahjaa.

Sitten hän polvistui oven eteen ja ryhtyi töihin.

Kilometrien päässä musta Mercedes-Benz erkaantui asfalttitieltä ja lähti jyristämään kovaa vauhtia kohti Jatulinvaaraa.

Jatkuu ensi numerossa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla