Tuovatko kamerasta löytyvät kuvat lisätietoa viikosta, joka on pyyhkiytynyt mystisesti Ninan mielestä? 

Meillä on tunti aikaa, Nina sanoi Vernelle, kun valokuvausliikkeen ovi sulkeutui heidän takanaan.

– Käydään kahvilla.

Aurinko laskeutui alemmaksi ja taivas hehkui oranssina. Lämmin kevät oli herättänyt kaupungin ennenaikaiseen kesätunnelmaan. Ihmisiä liikkui kaduilla ja istumassa terasseilla nauttimassa leudosta kevätillasta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Nina ja Verne olivat aikeissa ylittää katua, kun kuulivat polkupyörän kellon raivokasta kilinää. Verne ehti kiskaista Ninan takaisin jalkakäytävälle, kun mies polkupyörällä suhahti aivan heidän edestään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Blaireau! Nina huusi pyöräilijän perään. Nina ei ollut koskaan pelännyt avata suutaan kohdatessaan vääryyttä tai töykeää käytöstä, mutta oli todennut, että Suomessa kiroukset kannatti esittää ranskaksi: vain harva kiinnitti niihin silloin huomiota, eikä tilanne päässyt muuttumaan rumemmaksi.

Verne oli todistanut Ninan kuohahduksia ja pelännyt, milloin solvattu törkimys olisikin ranskan kielen taitoinen ja päättäisi syöttää haukut takaisin niiden lausujalle tai – ja juuri sitä Verne pelkäsi – lausujan poikaystävälle.

Siksi Verne tunsi sydämensä pysähtyvän, kun mies jarrutti renkaat ulahtaen ja kääntyi katsomaan taakseen.

– Nina! mies huusi ja otti aurinkolasit nenältään. Hän oli viisissäkymmenissä, hyvässä kunnossa ja pukeutunut treenitrikoisiin.

– Kuulostitkin tutulta!

– Tunnetko hänet? Vernen ääni oli aiottua korkeampi ja sai hänet kuulostamaan pelokkaalta.

Nina siristi silmiään ja katsoi, kuinka pyöräilijä riisui kypärän päästään.

– Ai hei! Nina huudahti ja kuiskasi Vernelle.

– Taide- ja kehyskaupan Jani.

Verne muisti Ninan puhuneen Janista, joka kuuleman perusteella tuntui olevan kiinnostuneempi hyvinvointitrendeistä ja lifestylestä kuin taiteesta ja kehyksistä.

– Moi, Jani sanoi.

– Sori tosta äskeisestä. Eihän käynyt mitenkään?

– Ei, Nina pudisti päätään.

– Me taidettiinkin olla menossa punaisilla.

– Sulla on törkeen nopeet refleksit, Jani katseli Verneä päästä varpaisiin.

– Mitä jäbä treenaa? Fighter’s Yogaa? TFW:tä?

– Joo, Verne ryki voimakkaasti toivoen sekä äänensä että kiveksensä palautuvan miehiselle korkeudelle.

– No WTF:ää tulee kyllä treenattua… Ja sitä Farter’s Yogaa. Aika paljon itse asiassa.

– Sen kyl huomaa, Jani nyökkäili ja katsahti Ninaan.

– Melkoinen pantteri sulla badigaardina.

– On, Nina hymyili leveästi ja puristi Verneä hauiksesta.

– Se joutu hankkimaan aseenkantoluvat näitä varten.

Vernen kasvot lehahtivat punaisiksi, mutta hän ei voinut olla miettimättä, oliko epäsäännöllinen squashin peluu sittenkin muokannut hänen kehostaan vaivihkaa tappavan aseen.

– Syntyikö näätäsiveltimillä tulosta? Jani kysyi Ninalta.

Kysymys nosti Ninan kasvoille hämmästyksen ilmeen.

– Anteeksi kuinka?

– Näätäsiveltimillä. Kolinskyilla.

– Joo mä tiedän mitä ne ovat, mutta… Nina päästi naurunpurskahduksen.

– Sori, mä en nyt ole yhtään kartalla, miksi me puhutaan niistä.

– Kävit ostamassa sivellinlajitelman viime viikolla, Jani sanoi.

– Sanoit että tarttet sitä jonkun teoksen konservointiin.

Verne katsoi Ninaa silmä kovana.

– Niin just, Nina vilkaisi Verneä ja jatkoi hieman epävarmasti:

– Oliko meillä siitä enemmänkin puhetta?

– Oli… Janin älykello hälytti.

Hän vilkaisi sen näyttöä ja veti kypärän päähänsä.

– Mun täytyy mennä, mut tulkaa putiikkiin, niin jutellaan lisää. Mä oon siellä iltaan asti tekemässä inventaariota.

– Voidaanko me tulla saman tien? Nina kysyi.

– Yes! Jani huikkasi.

– Nähdään kohta!

Taidekauppias hyppäsi pyöränsä satulaan ja katosi liikenteeseen. Nina kääntyi katsomaan Verneä.

– Miksi ihmeessä mä olisin ostanut siveltimiä, joita mä saan duunissa käyttöön ihan mielin määrin?

– Olet konservoinut jotain omin päin ja jossain muualla kuin työpaikallasi?

Nina naputti sormenpäällä poskeaan mietteliäänä.

– Mennään nyt sinne taidekauppaan, Verne sanoi.

– Ehdimme vielä hakea kuvat kehityksestä.

 

Taide- ja kehyskauppa Tanskanen sijaitsi kuuden korttelin päässä. Ilma olisi ollut mukava kävelylle, mutta Nina ja Verne olivat hypänneet linja-auton kyytiin joutuakseen nopeammin perille. Liikehuoneisto oli kerrostalon katutasossa.

Näyteikkunassa loisti valo, ja Janin polkupyörä oli kytketty ketjulukolla lyhtypylvääseen.

– Magee äijä se Jani, Verne sanoi.

Nina katsoi Verneä kummeksuvasti: aivan kuin tämä olisi päästänyt suustaan jotain ihmiskorvalle tuntematonta ääntä.

– Mitä? Verne huomasi Ninan katseen.

– Sä et oo koskaan sanonut mitään ”mageeks” etkä ketään ”äijäks”. Erityisesti ketään, kuka käyttää treenitrikoita julkisilla paikoilla, Nina nauroi.

– Sä vaan leijut sen takia kun se sanoi sua pantteriksi.

– Entä jos leijunkin? Verne puolustautui.

– Kyllä minunkin miehinen egoni tarvitsee vahvistusta silloin tällöin, Verne yritti.

– Mikset ole jo kosimassa sitä? Nina heitti.

– Olinkin unohtanut tuon… Verne huokaisi ja avasi kaupan oven Ninalle.

Kello helähti ja ilmoitti tulijoista. Verne ja Nina astelivat tuulikaapista kaupan puolelle. Seinät olivat täynnä erikokoisia kehystettyjä maalauksia, ja ilma tuoksui vienosti samalta kuin puutyöluokassa. Taidetarvikkeita oli esillä sekä nurkkahyllyissä että kassan vieressä. Kaupan kaiuttimissa soi Michael Kiwanuka, mutta Jani Tanskasesta ei näkynyt jälkeäkään.

– Missä se nyt on? Nina mutristeli huuliaan.

Verne kurkisti kassatiskin taakse, jossa sijaitsivat liikkeen verstas ja taukohuone.

– Huhuu?

Kun vastausta ei kuulunut, Verne astui peremmälle. Verstas oli tyhjä. Verne asteli taukohuoneen ovelle.

– Jani?

Nina katsoi ikkunasta ulos ja näki kadun vastakkaisella puolella seisovan miehen. Mies seisoi hievahtamatta kuin vartiossa ja tuijotti suoraan Ninaan. Nina tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn.

Mies oli hoikka ja pelottavan näköinen: syväuurteiset kasvot olivat teräväpiirteiset, posket kolmikulmaiset ja litteät. Hänen silmissään oli teräksinen katse, ja vasen silmä näytti katsovan hieman ylöspäin. Leveä suu oli kuin luotu ivallista hymyä varten ja isot hampaat olivat kuin ikeniin iskettyjä kiiloja. Tummat hiukset oli ajettu sängelle.

Verne avasi taukohuoneen oven ja katsoi sisään osaamatta varautua siihen, mikä häntä odotti.

– Nina…Vernen ääni kuului kaupan puolelle käheänä kuiskauksena.

– No? Nina kysyi irrottamatta katsettaan ulkona odottavan miehen silmistä.

– Soita yksi yksi kahteen, Verne hoiperteli kassatiskin luo ja näytti pahoinvoivalta.

Nina ryntäsi Vernen luo, mutta tämä esti Ninaa menemästä peremmälle.

– Älä mene sinne.

Nina kurotti kaulaansa nähdäkseen edes vilauksen siitä, mitä taukohuoneessa oli tapahtunut.

– Se on kuollut, Verne sanoi pitäen kiinni Ninasta.

– Oletko varma?

– Hänen rinnastaan sojottaa veitsi, Verne vastasi ääni pingottuneena.

– Tosi iso veitsi.

Nina tunsi sähköistyvänsä.

Mies kadulla.

Nina ampaisi takaisin ikkunan luo. Mies oli kadonnut.

– Soita sä! Nina huusi rynnätessään ulos.

– Mihin sinä menet? Verne hihkaisi, mutta Nina ei ollut enää kuulemassa.

Nina leväytti oven auki ja tähyili katua molempiin suuntiin. Hän näki miehen katoavan nurkan taakse ja syöksyi tämän perään tukka hulmuten.

 

Nina juoksi niin kovaa kuin avokkaillaan pääsi ja tavoitti korttelin kulman. Hänen katseensa etsi kuumeisesti siluettia, joka liikkui tanssijan sulavuudella. Hiki valui noroina Ninan niskasta ja alkoi levitä läiskäksi mekon selkämykseen. Nina pyyhki hiuksia kasvoiltaan ja hengitti raskaasti rinta kohoillen.

Missä sä olet?

Nina hölkkäsi sydän pamppaillen autokaistalle nähdäkseen paremmin jalkakäytävää eteenpäin.

Tuolla!

Mies oli nousemassa bussiin seuraavassa korttelissa.

Nina pyrähti uudelleen juoksuun ja väisti tulevaa autoa. Kuljettaja kommentoi rämäpäistä käytöstä tööttäyksellä.

Kyytiinnousijoiden jonossa viimeisenä ollut äiti lastenvaunujen kanssa oli nousemassa bussiin, kun Nina tavoitti pysäkin. Bussin ovet sulkeutuivat ja moottori käynnistyi. Nina koputti etuoven ikkunaa. Valtaistuimellaan rötköttävä bussikuski loi Ninaan tympeään olisit-ollut-ajoissa-katseen. Lopulta kuski suuressa armossaan salli Ninalle sisäänpääsyn ja ovi avautui sihahtaen.

Nina käytti bussikorttinsa lukijassa. Sitten hän kääntyi matkustamoon päin. Bussi oli kuuma kuin kasvihuone ja täynnä ihmisiä. Siitä huolimatta Nina tiesi tunnistavansa miehen kasvot välittömästi. Ninan katse liukui kasvoista toiseen, mutta aavemaisen näköistä miestä ei näkynyt.

Sen on pakko olla täällä.

– Sä et voi jäädä siihen jököttään, kuski huomautti kovalla äänellä.

Nina lähti pujottelemaan bussin keskiosaa kohti. Hän sovitti itsensä seisomapaikkaan lastenvaunujen viereen ja puristi kaiteesta ettei horjahtaisi vaunujen päälle. Samassa oivallus iski Ninan tietoisuuteen.

Lastenvaunut. Keskiovi. Se oli auki, kun nousin kyytiin.

Nina käännähti katsomaan ikkunasta. Mies käveli kadulla, poispäin bussista.

Ei!

Pakokauhu valtasi Ninan. Hän painoi pysähtymisnappia, mutta bussin vaihteet rusahtelivat, moottori kasvatti kierroksia ja auto nytkähti liikkeelle.

– Seis! Nina pumppasi pysähtymispainiketta.

Kuski vilkaisi peilin kautta matkustamoon, vaikka oli jo arvannut, kuka matkustajista aiheutti häiriötä.

Nina katsahti ulos. Mies katosi talojen väliin.

– Pysähdy! Ole kiltti ja avaa ovi! Nina huusi.

Pieni lapsi säikähti meteliä ja puhkesi itkuun. Ninan takaa alkoi kuulua tyytymätöntä mutinaa sekä kärttyisiä kommentteja Ninan käytöksestä.

– Seuraavalla pysäkillä! kuski murahti.

– Mua oksettaa! Nina älähti ja ihmiset hänen lähellään vetäytyivät kauemmas.

Kuljettaja kirosi. Hän jarrutti voimakkaasti ja seisovat matkustajat olivat vähällä kaatua toistensa päälle kuin dominopalikat.

Ovet avautuivat. Nina loikkasi ulos ja jäi kadulle katsomaan siihen suuntaan, mihin mies oli kulkenut. Hän ei voinut olla kaukana. Nina riisui hiestä märän neuletakkinsa ja pisti hölkäksi.

 

Päästyään ensimmäiseen risteykseen Nina vilkaisi molempiin suuntiin ja näki miehen muuttaneen suuntaa. Tämä oli jo sadan metrin päässä ja näytti kulkevan kohti puutaloaluetta. Se oli pihoineen, aitoineen, pikkupolkuineen ja puistikkoineen labyrintti, johon Nina kadottaisi kohteensa lopullisesti. Niin ei tapahtuisi.

Mies jatkoi kävelyään vilkuilematta taakseen. Hänellä ei ollut syytä olettaa, että varjostaja oli jälleen hänen kannoillaan.

Kohteen seuraaminen jalan sisälsi aina paljastumisen riskin, jota tässä tapauksessa suurensi se, että kohde tiesi, miltä hänen seuraajansa näytti.

Nina kirosi kirkkaankeltaista mekkoaan. Hän toivoi, että olisi pukeutunut kerroksittain ja näin ollen voinut muuntaa ulkonäköään edes hieman.

Sitä oli nyt turha surkutella. Sen sijaan Nina muisteli, mitä muuta Simon-isä oli opettanut hänelle varjostamisen saloista.

Pysy poissa kohteen näkökentästä ja liiku hänen sokeissa kohdissaan. Ennakoi, että kohde katsoo ympärilleen ylittäessään katua. Ole kohteeseesi selin ja hyödynnä lasipintojen heijastuksia. Kanna mukanasi esineitä, joilla voit perustella norkoilun ja viivyttelyn: savukkeita, kirja tai sanomalehti.

Nina oli lapsena leikkinyt isänsä kanssa vaklausta. Päiväkävelyllä he olivat valinneet kohteen, alkaneet tarkkailla häntä ja rakentaa hänestä henkilöprofiilia: missä liikkeissä hän käy? Onko hän perheellinen? Terveysintoilija vai nautiskelija? Varakas?

Se oli ollut hauskaa ja jännää leikkiä, mutta nyt Nina oivalsi, että Simon oli kouluttanut häntä – vaivihkaa valmentanut hänestä seuraajaansa.

Mies seisahtui liikennevaloihin. Nina otti puhelimensa esiin ja käynnisti videokuvauksen. Hän tähtäsi kameran mieheen, mutta piti puhelinta kädessään siten, ettei kukaan ulkopuolinen hoksannut hänen kuvaavan. Nina oli miehestä enää muutaman metrin päässä. Sydän jyskytti kylkiluita vasten.

Tuo tyyppi on tappaja. Mitä jos se kääntyy ja näkee mut?

Nina päätteli kuitenkin olevansa turvassa julkisella paikalla. Katua oli ylittämässä puolenkymmentä ihmistä, ja lähellä oli pubin täysi terassi. Tärkeintä oli saada edes jonkinlainen kuva miehen kasvoista.

Valo vaihtui vihreäksi, ja siinä samassa Ninan puhelin pärähti soimaan.

Miehen olkapäät jäykistyivät ja hän kääntyi terävästi ympäri. Hänen ja Ninan katseet lukittuivat toisiinsa. Nina pelästyi, puhelin luiskahti hänen sormistaan ja putosi asfalttiin. Särkyvän lasin ääni oli kuin lähtölaukaus, joka komensi miehen juoksuun.

Aloilleen jähmettynyt Nina tiesi pelin olevan pelattu. Hän huomasi pidättäneensä hengitystään vasta, kun kuuli huuliltaan pakenevan syvän huokauksen.

Piru.

Nina kyykistyi puhelimensa viereen. Näyttö oli murskautunut hämähäkinverkoksi. Nina erotti säleiden takana virheilmoituksen, joka ilmoitti ettei videotiedostoa voitu tallentaa. Toinen ilmoitus kertoi yhdestä vastaamattomasta puhelusta Verneltä.

Nina rauhoitteli itseään hetken ennen kuin soitti takaisin.

– Missä sinä olet? Oletko kunnossa?

– Joo, joo, Nina vastasi turhautuneena. – Onko poliisi siellä?

– Ei vielä.

– Mun täytyy käydä hakemassa ne kuvat.

– Oletko menettänyt järkesi? Verne huusi Ninan korvaan.

– Puhun kolmen metrin päässä kuolleen miehen ruumiista!

– Jonka murhaajan mä just kadotin, kiitos sun soiton, Nina tiuskahti.

– Ai että tämäkin on nyt minun syytäni? Verne ärähti.

– Tää kaikki liittyy mun muistinmenetykseen. Siihen mitä niiden päivien aikana on tapahtunut, Nina nielaisi ja pakotti itsensä rauhoittumaan.

– Mun täytyy nähdä, mitä niissä kuvissa on.

Verne huokaisi syvään ja raskaasti.

– Hyvä on. Odotan poliisia ja kerron heille, mitä tapahtui.

– Mutta älä puhu musta tai siitä että lähdin murhaajan perään, Nina korotti ääntään.

– Voi jeesuskristus Nina… Verne hengähti.

– Mä soitan sulle myöhemmin, Nina sanoi.

Verne sulki puhelun sanomatta enää mitään.

Nina pyyhki hikisiä kasvojaan ja hiussuortuvia pois suupielistään. Adrenaliini kuohui yhä suonissa. Jännitys kihelmöi vatsassa ja sydän hakkasi niin, että se tuntui halkeavan.

Nina Lindgren ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin hyväksi.

Jatkuu ensi numerossa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla