Eräänä aamuna Nina Lindgren herää, eikä muista mitään edeltävästä viikosta. Nina päättää selvittää mysteerin, mutta hän tarvitsee avukseen kirjailija Verne Kallasojan, joka kosinnasta hän on ennen muistinmenetystään kieltäytynyt. 

Verne ja Nina olivat tavanneet toisensa kuusi vuotta sitten Vernen kustantajan kevätjuhlissa. Verne oli heti ihastunut Ninan viehättävyyteen ja sitten rakastunut tämän elinvoimaiseen luonteeseen.

45-vuotias Verne oli kiusallisen tietoinen siitä, että oli sortunut kiltin (armollinen synonyymi ”epävarmalle”) miehen syndroomaan: hän oli nostanut Ninan jalustalle ja osoittanut kiinnostusta alusta alkaen liiallisella, naisten suhteen kokemattoman miehen yli-innokkuudella. Tämä puolestaan saattoi ristiriitaisesti vähentää Ninan kiinnostusta Verneen, ja pelko tästä teki hänestä entistä – niin – kiltimmän.

Kiltin miehen syndrooma – mikä evoluutiobiologian lapsus sekin on? Verne oli romanttisena kaunosieluna pohtinut aihetta paljon. Jos mies on hyväntahtoinen ja lempeä, nainen ei koe häntä seksuaalisesti haluttavana, mutta jos mies on ylimielinen, kiinnostusta osoittamaton kusipää, saa hän hätistellä ympärillään parveilevia, pariutumishaluisia naisia tiehensä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Verne oli verrannut hänen ja Ninan suhdetta Marilyn Monroen ja näytelmäkirjailijan Arthur Millerin rakkaustarinaan. ”Älypää vie tiimalasin vihille” olivat lehdet kirjoittaneet povatessaan epäsuotuisaa tulevaisuutta vasemmistolaisälykön ja valkokankaan seksisymbolin liitolle. Verne piti ajatuksesta, kuinka introvertti ja epä- urheilullinen (mikäli satunnaisia squash-pelejä tai kiivaita pubivisoja ei laskettu) ajattelija oli saanut itselleen helmen, jonka kaltaiset oli Suomen perustuslaissa varattu eksklusiivisesti jääkiekkoilijoille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mutta Nina olikin ollut toisenlainen. Hänen kauneutensa ei jäänyt ranskalaiselta äidiltä perittyihin ovaaleihin kasvoihin vaan kumpusi hänen tunteikkaasta ja suoraselkäisestä persoonastaan.

Vernen sympaattisuus, huumorintaju ja älykkyys olivat vedonneet Ninaan, eikä ilmeikkäistä silmistä ja veitikkamaisesta hymystä ollut haittaa. Nina oli sanonut Vernen muistuttavan stand up-koomikkoa André Wickströmiä.

Elämä kesyttämättömän kukkaislapsen kanssa oli ollut värikästä – toisinaan ärsyttävyyteen asti, mutta Verne oli rakastanut Ninaa aivan liikaa. Eittämättä vastoin järjen ja terveen itsesuojeluvaiston ääntä.

Kosinnan torjuminen oli ollut punainen lippu, joka oli pakottanut Vernen riisumaan laput silmiltään ja esittämään itselleen sarjan ”Mitä haluan elämältäni?” -aiheisia kysymyksiä.

Suurin realiteetti oli se, että Verne täyttäisi kohta pyöreitä.

Virstanpylväänä se ei pelottanut Verneä, mutta viidenkympin merkitystä ei sopinut vähätelläkään: tiettyjen mahdollisuuksien ikkunat olivat jo joko sulkeutuneet tai hyvää vauhtia sulkeutumassa. Verne halusi isäksi ja oli jo pitkään haaveillut perheidyllistä saariston rauhassa. Jos yhteinen taival Ninan kanssa oli päättynyt, olisiko Vernellä enää aikaa ja realistista mahdollisuutta saavuttaa tuo idylli? Puhtaasti biologian kannalta katsottuna se olisi saavutettavissa, mutta itseisarvoinen suvunjatkaminen ei ollut hänen päämääränsä.

Jo ajatus siitä, että Verne ylipäänsä löytäisi uuden Ninan veroisen Elämänsä Rakkauden, uhmasi kaikkia todennäköisyyksiä – puhumattakaan siitä, että salaman tulisi iskeä uudestaan samaan paikkaan mahdollisimman pian.

Vernen ja neiti X:n pitäisi voida viettää aikaa kahdestaan, tutustua toisiinsa ja hankkia kokemuksia ennen kuin olisi lasten aika. Ja ettei naisen biologinen kello kiirehtisi asioiden etenemistä, olisi neiti X:n oltava mielellään lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä. Silloin puhuttaisiin yli 20 vuoden ikäerosta, ja sitä matopurkkia Verne ei halunnut avata. Hän ei voinut kuvitella ryhtyvänsä suhteeseen naisen kanssa, joka oli juuri päässyt itsenäisen elämän makuun ja aloittanut opiskelunsa.

Mitä sosiaalinen elämäni olisi siinä skenaariossa?

Hengailisimme jossain solukämpässä, joisimme halpaa punaviiniä ja puhuisimme kulttuurimarxismista ja sukupuolten moninaisuudesta.

Olisin ”se tyyppi” tiedekuntien juhissa. Kun kävisimme syömässä hänen vanhempiensa kanssa, saattaisin olla seurueen vanhin. Ja kun esikoiseni sitten joskus ehkä syntyisi, olisin kuusikymppinen. Kahdeksankymmentä hänen lakkiaisissaan…

Verne oli puhunut Ninalle toiveistaan perheellistyä ja muuttaa yhteen monta kertaa. Vaikka Nina ei ollut koskaan teilannut näitä ajatuksia, oli keskustelun aihe vaihtunut yleensä nopeasti johonkin muuhun.

Kuusi vuotta oli yhtäkkiä hujahtanut ohi, ilman pakkoa ja huolta huomisesta. Tämä olisi riittänyt Ninalle, mutta ei enää Vernelle. Hän oli alkanut kaivata edes pientä vihjausta pysyvyydestä. Niinpä Verne oli vain päättänyt toimia ja luottaa siihen, että kun Nina joutuisi valinnan ääreen ilman tilaisuutta jahkailuun, tämä näkisi avioliiton hänen näkökulmastaan.

Verne oli hankkinut sormukset ja soittanut Simonille Etelä-Ranskaan pyytäen tämän tyttären kättä. Kaikista merkeistä huolimatta Verne oli ollut varma, että Nina olisi vastannut myöntävästi.

Sen sijaan Verne oli jätetty kahvilan pöytään sormusrasia kädessään, kun Nina oli kiirehtinyt paikalta ja jättänyt jälkeensä vain Trésor Midnight Rosen tuoksuisen häivähdyksen torjuntaa.

Verne ei ollut kuullut Ninasta mitään yhdeksään päivään. Hän oli viettänyt yöt sohvalla, sillä ei kyennyt nukkumaan vuoteessa, jonka oli jakanut Ninan kanssa vuosien ajan. Joka kerta kännykän hälyttäessä Verne oli tuntenut sydämensä nousevan kurkkuun.

Verne rakasti Ninaa yhä, mutta ei tiennyt, pystyikö tai halusiko jatkaa suhdetta. ”Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja feidaat sen”, Vernen squash-kaveri – kovin erilaisen herkkyyden omaava mies – oli sanonut. ”Jos muija torppaa kosinnan, niin kuka tahansa itseään kunnioittava äijä lopettaa suhteen jämptisti siihen. Eiku vaan uuteen nousuun ja etsit uuden vällykäärmeen kesyttäjän.”

Oli tarpeetonta sanoa, että Vernen squash-kaveri oli sinkku. 

 

Mutta entä Nina? Kaiken tapahtuneen jälkeen hän seisoi nyt Vernen yksiön keskellä.

Nina oli ilmaantunut ilmoittamatta, kertonut kadottaneensa seitsemän päivää elämästään ja tarvitsevansa Vernen apua.

– Mikä sinua vaivaa? Verne onnistui vain täpärästi hillitsemään suuttumuksensa.

– Miksi ihmeessä keksit jotain tällaista?

– Luuletko että mä keksin tämän?

– Kyllä luulen, Verne vastasi hievahtamatta paikaltaan.

– Olen siitä itse asiassa jopa melko varma.

– Toi on loukkaavinta, mitä kukaan on mulle koskaan sanonut, Nina painotti sanojaan dramaattisesti.

– Mikäli tuo pitää paikkansa, niin salli minun onnitella sinua lempeästä purjehduksesta elämän aallokoissa, Verne naurahti ja käänsi Ninalle selkänsä pedatakseen sohvansa.

– Miksi ihmeessä mä olisin sepittänyt tämän? Nina huitoi käsiään.

– Ehkä kalastat sääliä. Ehkä haluat minun unohtavan sen todellisen norsun huoneessa, Verne vastasi. Hän taitteli viltin sohvan nurkkaan ja kääntyi takaisin Ninan puoleen.

– Ehkä syyllisyyden paino on käynyt liian raskaaksi.

– Syyllisyyden paino? Nina tuijotti Verneä silmiin kuin etsien sieltä ajatusta miehen sanojen takana.

– Miksi mun pitäisi tuntea syyllisyyden paino?

Nyt oli Vernen vuoro hämmentyä hetkeksi ja olla uskomatta kuulemaansa. – Kysytkö tuota ihan vakavalla naamalla?

– Miltä näyttää? Nina vastasi ja osoitti naamaansa, joka oli hyvin vakava.

– No katsotaanpa, Verne rykäisi.

– Tarjosit minulle elämäni nöyryyttävimmän hetken kun kieltäydyit kosinnastani.

– Pitäisikö mun tuntea siitä syyllisyyttä? Nina älähti.

– Olihan sen nyt pakko olla sinullekin vaikea tilanne, Verne tivasi.

– Ei, Nina pudisti päätään.

– Ei se ollut.

– Ai, aha, okei, Verne huomasi käsiensä tärisevän.

– Kas, kun itselleni se oli loukkaavinta, mitä kukaan on minulle koskaan sanonut.

– Siitä mä olen pahoillani. Ihan oikeasti olen. Mä en halunnut loukata sua, Nina sanoi vilpittömästi.

– Mutta sä tiesit tasan tarkkaan, mikä mun suhtautuminen avioliittoon on. Olisiko mun pitänyt vaan hylätä periaatteeni ja vastata myöntävästi silkasta kohteliaisuudesta?

– Ei tietenkään, Verne ähkäisi ja hieroi niskaansa.

He olivat hetken hiljaa ja vain tuijottivat toisiaan. Sitten Verne huokaisi syvään ja aloitti:

– Eli kärsit aivan oikeasti viikon mittaisesta muistinmenetyksestä?

Nina nyökkäsi. Hänen silmissään oli kyyneleitä.

– No ehkä kyse on sitten työ-peräisestä stressistä, Verne ehdotti, – tai ehkä tämä liittyy jotenkin… kalenteriin?

– Kalenteriin? pelokkuus Ninan silmissä leimahti suuttumukseksi.

– Toivottavasti sä et vihjaa sitä, mitä mä luulen sun vihjaavan.

– Ei kai se ole mikään salaisuus, että PMS-herkkyys pahenee iän myötä, ja sinä käyttäydyt kuin hullu oireiden aikaan, Verne sanoi.

Ninan kasvoilla olevaan ilmeeseen olisi sopinut äänitehosteeksi teepannun vihellys.

– Yhdessä hetkessä olit apinanraivossa, kun erehdyin toteamaan, että This Is Usin jaksot toistavat laskelmoitua kaavaa. Haistatit minulle paskat, kehotit painumaan helvettiin, ja seuraavaksi olit jo kiinni nivusissani ja halusit rakastella! Verne vuodatti.

– En pysty seuraamaan tuollaisia tunne-u-käännöksiä!

– Sä osaat kyllä olla yks perkeleen nuija, Nina ärähti.

– Jos et ole vielä oppinut, niin miehellä ei ole mitään asiaa kommentoida naisen hormonitoimintaa. Ja jos sä kerran olet niin noheva ja klaarannut This Is Usin salaisuuden, niin mikset itse kirjoita kansainvälistä menestyssarjaa?

– Miksi miehellä ei ole mitään asiaa kommentoida sitä? Verne puolustautui.

– Ajattele jos minä muuttuisin joka kuukausi 10 päivän ajaksi joksikin ihan toiseksi, jolla on täysi vapaus sanoa ja tehdä ihan mitä huvittaa, ja pistää se sitten jonkin sellaisen ruumiintoiminnan piikkiin, mistä sinä et saisi hiiskahtaakaan.

– Se nyt vaan on yksi niitä maailman harvoja asioita, jotka on vain naisen omaisuutta, Nina vastasi.

– Kuuluu pakettiin. Ja itsepähän haluat olla kirjaimellisesti naimisissa sen paketin kanssa, joten pää kiinni.

– Joka tapauksessa, Verne sanoi, – tuo vaihtoehto pullahti mieleeni.

– Pullauta se takaisin.

– Siinä tapauksessa minä luovutan, Verne puuskahti.

– Mistä tässä on kyse?

– Kun. En. Tiedä, Nina sanoi turhautuneena.

– Tulin luoksesi kuulemaan ideoita, sillä isä sanoi sun olevan ”fiksu kaveri, joka osaa hahmottaa kokonaisuuksia ja ymmärtää asioiden välisiä syy- ja seuraussuhteita”.

– Sanoiko Simon minusta noin? Verne ilahtui.

– Mikset ole jo kosimassa sitä? Nina lohkaisi.

– Tuliko tästä nyt sellainen juttu, että heti kun ilmaisen pitäväni jostain, niin sinä kehotat minua menemään sen kanssa naimisiin?

– Jep, Nina naksautti suullaan.

– Odotas hetki… Verne oli oivaltavinaan jotain.

– Siitäkö tästä onkin kyse?

– Mistä?

– Kirjoittamiskammostani. Olen kärsinyt siitä kuukausia, Verne sanoi.

– Puhuin siitä myös Simonin kanssa.

– En tiennyt, että olet kärsinyt kirjoittamiskammosta jo kuukausia, Nina vastasi innottomasti.

– Vai et muka tiennyt… Verne virnisteli.

Nina pudisti päätään voimattomana, kun Verne antautui ajatustensa vietäväksi.

– Olet kehittänyt aarrejahtityylisen suunnitelman elvyttämään luovuuteni, Verne maalaili kumma kiilto silmissään.

– Hyvä jumala… Kieltäytyminen kosinnasta… Sehän oli aivan täydellinen pelinavaus! Oikea yllätysisku ravistelemaan fakkiutunutta ajatusmaailmaa.

– Fakit sun ajatusmaailmasta! Nina parahti ja ravisti Vernen irti hourailuista.

– Sori nyt vaan, mutta tämä ei koske sua. Kosinnasta kieltäytyminen ei ole osa mitään suurta suunnitelmaa, ja jos sä ihan oikeasti haluat käydä sen läpi uudestaan, niin sä olet joko idiootti tai masokisti – molemmissa tapauksissa mä olisin pahoillani ainoastaan siitä, että en voisi jättää sua uudestaan.

– Jahas… Olemmekin tainneet viivata yli parikin vaihtoehtoa listalta… Verne ravisteli päätään.

– Eli tämä siis ihan oikeasti tapahtuu: jatko-osa Kadonneille tunneille.

– Mikä ihmeen jatko-osa? Nina kysyi ärsyyntyneenä. – Mitkä kadonneet tunnit?

– Film noir, jonka vein sinut katsomaan kolmansilla treffeillämme, Verne selitti Ninalle kuin itsestäänselvyyttä.

– Sen jälkeen menimme syömään dim sumia.

Etkö muista edes dim sumia?

– Se, että mä en muista tuosta illasta pätkääkään, kertonee paljon elokuvan, ruoan sekä treffien laadusta, Nina risti kätensä puuskaan ja kohotti kulmiaan.

– Se oli pirun hyvä elokuva, pirun hyvää dim sumia ja tiedän, että minun ei tarvitse muistuttaa, että ne olivat pirun hyvät treffit, Verne hymyili itsevarmasti.

– Mitä lopussa tapahtui?

– Dim sumin jälkeen menimme asuntoosi ja…

– Elokuvan lopussa, taukki, Nina keskeytti päätään pudistaen.

– Jeesus sentään. Mä olin jo unohtanut, kuinka paljon sä tykkäät sanoa ”dim sum”.

Verne mutristi huuliaan.

– No, löytyivätkö ne kadonneet tunnit vai eivät? Nina tivasi.

– Voinko mä tehdä jotain samoin kuin se päähenkilö?

– Päähenkilö oli alkoholisti eikä varsinaisesti ollut kadottanut tuntejaan. Elokuvan nimi viittasi tuhlattuun aikaan.

– Ilmankos mä nyt aivan yhtäkkiä muistankin ne treffit, Nina puuskahti.

– Okei, okei… Mietitäänpä nyt, Verne painoi kämmenensä yhteen.

– Voisimme ryhtyä kasaamaan palapeliä, kartoittamaan viikkoasi. Mitä sinun oli tarkoitus tehdä? Ketä nähdä? Missä käydä?

– Kuulostaa hyvältä! Nina läimäytti kätensä yhteen.

– Lähdetään.

– Tässä on vain yksi juttu…

– Mikä juttu?

– Sanoit, että olisit jättänyt minut uudestaan, jos olisin idiootti tai masokisti. Se viittaa siihen, että olet jo jättänyt minut, Verne katsoi Ninaa silmiin.

– Ja jos me emme ole enää tyttöystävä ja poikaystävä, niin minun ei tarvitse pistää tikkua ristiin miellyttääkseni sinua.

Nina katsoi Verneä ennen kuin kysyi:

– Haluaisitko sä lähteä mukaani ja auttaa mua ystävänä? Ystävänä, johon mä luotan enemmän kuin kehenkään muuhun?

Verne nieleskeli kyyneleitä vastaan. Verne ja Nina eivät ole enää Verne ja Nina. Luoja. Se on todellakin ohi. Kuusi vuotta viemäristä alas.

– Verne, Nina kuiskasi ja kosketti miehen kättä.

– Puhuttaisiinko tästä sitten kun mä tiedän, mitä mulle on tapahtunut tai tapahtumassa, jooko?

Verne mietti hetken. Sitten hän nyökkäsi.

– Ratkaistaan arvoitus.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla