Kolmikymppinen taidekonservaattori Nina Lindgren potee sitoutumiskammoa eikä oikein tiedä, mitä elämältä haluaisi. Yhtäkkiä hän havahtuu keskeltä henkilökohtaista mysteeriä. 

Se on pelkkää bluffia, Nina Lindgren sanoi ja vei juustokakkupalasen suuhunsa.

Hän siemaisi kahvia ja maiskautti huuliaan.

– Mutta täällä sen sijaan on kaupungin paras kahvi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mies sarvisankaisissa silmälaseissa pöydän toisella puolella oli 41-vuotias kirjailija Verne Kallasvuo, jonka tähänastisen uran kohokohta oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuus teoksella Rakkaus ja jatkuvuus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Verne toivoi, että keskustelu olisi jatkunut alkuperäisillä raiteilla, vaikka hänellä ei ollutkaan vaikeuksia vain ihailla seuralaistaan.

Nina Lindgren oli näes varsin viehättävä nainen: sorjan brunetin ulkonäössä oli samaa eleganssia ja naisellisuutta kuin 1950-luvun kauneusihanteessa. Nina oli harjannut tummat hiuksensa korkealta otsaltaan suoraan taakse, ja ne laskeutuivat raskaina laineina hartioille. Umbranväriset silmät tarkkailivat eloisasti kaareutuvien kulmakarvojen alta.

Niin silmät kuin oliivinvärinen iho viittasivat Ninan sukujuurien välimerelliseen alkuperään. Hienopiirteisen nenän varsi oli suora ja kärki terävä. Suu oli leveä ja huulet selkeästi piirtyvät. Suupielissä kareili hymyn häivähdys.

Ninalla oli yllään harmaa T-paita, johon oli painettu teksti Adventure, Then Pizza. Jalassaan hänellä oli tiukat, polvista revityt farkut ja matalavartiset Converset.

Verne katsoi Ninaa silmiin.

– Voisimmeko palata aiempaan vastaukseesi?

– Mihin?

– Esitin kysymyksen, johon vastasit, että ”se” on pelkkää bluffia, Verne sanoi.

– Mikä se?

– Avioliitto, Nina vastasi .

– Se ei ole synonyymi rakkaudelle tai hyvälle parisuhteelle.

Verne katsoi Ninaa silmiin naama peruslukemilla.

– Kestävät avioliitot kuolevat sukupuuttoon, kun noin puolet kaikista liitoista päättyy lusikoitten jakoon, Nina totesi.

– Suomessa eronneisuusluku on EU:n korkeimpien joukossa, ja mieti, että vuonna 2017 suomalaistaustaisen miehen ja ulkomaalaistaustaisen naisen, c’est moi, välisiä avioeroja oli lähes 780.

Nina hörppäsi kahvia ja otti haarukallisen juustokakkua.

– Enkä mä sitä ihmettele, Nina sanoi suupielestään.

– Kun seurustelusuhde muuttuu avioliitoksi, siitä tulee hikipaja ja siihen alkaa päteä samat pelisäännöt kuin oikeaan duuniin: tulemisia ja menemisiä kyylätään, läheisyydestä tulee pelinappula, monogamiaa tiukataan puolisolta kuin työsuoritusta konttorirotalta ja kas: parisuhteesta onkin tullut tehdas, jonka tuote on kaksi elämäänsä kyllästynyttä zombia.

Verne keskittyi yhä Ninan kuuntelemiseen.

– Otetaan esimerkiksi monogamia. Se kuulostaakin joltain tyytymättömäksi tekevältä ja puuduttavalta paskanakilta.

– Onko uskollisuus sinulle paskanakki?

– Ei tietenkään, Nina sanoi.

– Mutta uskollisuus ja monogamia ovat mulle kaksi eri asiaa: toinen on lojaaliutta vapaasta tahdosta, toinen virantoimitusta. Niissä on sanoinakin ihan eri klangi: uskollisuus on sivistynyttä ja humaania, monogamia jokin muovijätteiden käsittelyprosessi.

Verne hieraisi otsaansa.

– Pointti on se, että mä haluan pysyä uskollisena, koska mulla on vapaus valita uskollisuus. Mutta jos mä allekirjoitan avioliiton työehtosopimuksen, uskollisuus muuttuu lakisääteiseksi sitoumukseksi, jonka rikkomisesta mä menetän kelpoisuuden ihmissuhdemarkkinoilla.

– Eikö avioliiton sitoumukseen lähtökohtaisesti ryhdytä siinä ajatuksessa, että molemmat osapuolet todellakin haluavat omistautua toisilleen, henkisesti ja fyysisesti?

– Jepjep, mutta biologinen fakta on se, että mä, sen enempää kuin sä tai kukaan muu itselleen oikeesti rehellinen ihminen, ei kykene nyhtämään himoa pois systeemistään.

– Himoa?

Verne kurtisti kulmiaan.

– Alkukantaista, sokeaa, aikaan ja paikkaan katsomatonta himoa, Nina sanoi.

– Onnea yritykseen kesyttää perusviettien ylipapitar.

Nina vilkaisi Vernen limepiiraan siivun tähteitä.

– Etkö sä syö tuota?

– Ole hyvä vaan, Verne työnsi lautasen pöydän poikki.

– Kiitti, Nina pyöräytti piirakanpalasta kinuskikastikkeessa ennen kuin sujautti sen suuhunsa.

– Tekeeköhän nää tän kastikkeen itse?

– Se voi olla, Verne mutisi ja hieroi otsaansa.

– Ai, ai, Nina nautiskeli ja huuhtoi suunsa kahvin lopulla.

– Mutta en ymmärrä, miten näet, että nuo mainitsemasi ongelmat liittyvän nimenomaan avioliittoon, eivätkä muuten vain pitkäaikaiseen parisuhteeseen.

– No kuuntelepas niin täti kertoo, Nina nojautui eteenpäin.

– Kun pitkäikäinen seurustelusuhde päättyy, niin onhan se surullista, mutta – c’est la vie – sellaista sattuu. Niissä tapauksissa pidetään jalona, että tyypit ovat olleet tarpeeksi rohkeita tajutakseen tulleensa risteykseen, josta on parempi jatkaa kahteen eri suuntaan. Mutta kun avioliitto floppaa, niin sehän on, jumankauta, epäonnistuminen!

Viimeisen sanan voimakas painotus sai Vernen säpsähtämään.

– Tiesitkö, että käräjäoikeuden päätöksessä ei suinkaan lue, että ’teidät on vapautettu avioliitosta’ vaan ’teidät tuomitaan avioeroon’. Ihan kuin se olisi rangaistus ihmissuhteessa tyrimisestä.

Nina irvisti kuin sanat olisivat maistuneet pahalta.

– Jos avioliitto on natissut liitoksissaan jo hyvän aikaa, niin siihen on ehkä haettu yrityssaneerausapua terapeutilta. Kun puolet avioliitoista keittää vedet pohjaan, niin terapian onnistumisprosenttihan liikkuu viidenkympin hujakoilla, jos siis oletetaan, että onnistuminen on yhtä kuin vihannekseksi halvaantuneen liiton pakkoelvytys – liiton, joka vapaana parisuhteena olisi kokenut luonnollisen poismenon ilman tarpeetonta kärsimystä.

Verne kuunteli tarkkaan.

– Sitten palkataan lakimiehet ja mennään käräjille ruotimaan yhteistä elämää. Menneitä sörkitään, muistoja vääristellään, syyllistä jahdataan, ja viimeistään siinä vaiheessa entiset rakastavaiset vihaavat toisiaan, Nina maalaili.

– Joten annas kun mä kysyn sulta: miksi painaa duunia kun voi vain pitää hauskaa?

Nina oli sanottavansa sanonut ja katsoi Verneä silmiin.

Keräiltyään hetken ajatuksiaan Verne selvitti kurkkuaan.

– Eli…

Vernen katse painui sormusrasiaan, jota hän oli pitänyt Ninan edessä koko keskustelun ajan.

– Tuo taisi olla kieltävä vastaus?

Nina kohotti kulmiaan viattomasti.

– Sori?

 

Hitto, Timo Virmala sanoi kytkiessään salamalaitetta voimanlähteeseen.

– Sä oot yks jäinen bish.

– Enkä ole, Nina älähti seuratessaan ystävänsä työskentelyä pienen valokuvausstudion suuresta nahkanojatuolista.

– Annoit poikaparan oottaa vastaustasi koko sen ajan, kun pidit saarnaa ja popsit sen limepiiraan loput? Timo katsoi Ninaa kulmiensa alta. – Toi on Elsa-tason hyytävyyttä.

– Ensinnäkin, Nina aloitti.

– Mä oletin Vernen tietävän mun vastauksen alusta asti.

– Just joo, Timo pyöräytti silmiään.

– Ja toisekseen: Verne ei koskaan syö loppuun, mitä tilaa kahvilassa. Se on erittäin ärsyttävää, puhumattakaan maailman parhaan limepiiraan tuhlauksesta.

– Se on kyllä hyvää, Timo heltyi myöntämään.

– Se on niiin hyvää, Nina sulki silmänsä muistellessaan leivonnaista.

– Mut silti, syyttävä ilme palasi Timon kasvoille.

– Dääm sun kanssas.

– Mä luulin, että sä et edes välitä Vernestä.

– Miten mä liityn tähän? Timo huudahti.

– Mulla ei sitä paitsi ole koskaan ollut mitään Verneä vastaan, ja mä oon nauranut ainoastaan sen vaatteille ja musiikkimaulle.

– Teinkö mä susta väärin? Nina lysähti syvemmälle nojatuoliin.

– Hei, se on sun ratkaisusi, Timo nosti kätensä ilmaan. – mutta sä toteutit sen niin törkeällä tavalla, että paikalle olisi pitänyt hälyttää väkivaltarikosyksikkö.

Nina mulkaisi Timoa närkästyneenä.

– Ihan totta: jonkun pitäisi olla piirtämässä liituviivoja sen ressukan ruhon ympärille, Timo totesi samalla kun kiinnitti täsmäysliitäntää kameraansa.

Nina huokaisi ja nojautui taaksepäin kattoon tuijottaen.

– Jos sä et haluu naimisiin, niin se on ihan fine, Timo sanoi.

– Mut kelasitko sä koko suhteen deletoimisen varmasti ihan loppuun?

Nina valpastui kysymään.

– Deletoinko mä koko suhteen?

– No daa, Timo huikkasi ja katseli ympärilleen.

Nina nojasi polviinsa ja painoi päänsä alemmas.

– En mä halua jättää Verneä… Mä en vain halua…

– Velvoittautua, Timo täydensi harppoessaan kohti varastokomeroa.

– Velvoittautua menemällä naimisiin, Nina huusi.

– Ettehän te edes asu yhdessä! kuului ääni komeron perukoilta.

– Etkö sä ole jo väsynyt tohon ajelehtimiseen?

– Jo 1100-luvun filosofit varoittivat, että seurustelukumppanin liian tiheä tapaaminen nakertaa rakkaudentunnetta!

– Mä tahtoisin nähdä sut sinkkuna ihan vain siksi, että sun Tinder-profiilisi olisi saletisti ihan sairaan häiriintynyt, Timo naurahti palatessaan studiotilaan jatkojohtonipun kanssa.

– Oletteks te nähneet ton katastrofin jälkeen?

Nina pudisti päätään.

– Niin kauan kuin mä olen tuntenut sut, sä olet aina panikoinut sitoutumisen edessä, Timo sanoi tarkastellessaan studiosalamoita.

– Sitoutuminen kämppiin, duunipaikkoihin, liittymäsopimuksiin…

Sä saat hepulit kun tarjoilija lähtee pöydästä sun tilaukses kanssa.

– Mä haluan olla varma, että olen valinnut parhaan vaihtoehdon, Nina sanoi.

– Onko se väärin?

– Kukaan ei koskaan valitse parasta vaihtoehtoa, Timo vilkaisi Ninaa.

– Jos valitsisi, niin Antti Holma asuisi New Yorkissa mun eikä sen helvetin harpunsoittajan kanssa.

 

Nina tiesi Timon olevan oikeassa: hän oli kukkaislapsi, joka ei vielä 33-vuotiaana tiennyt, mitä haluaisi tehdä aikuisena.

Tai paremmin: hän tiesi mutta ei kyennyt sitoutumaan todelliseen päämääräänsä. Toisaalta Nina myös rakasti elää vapaana ja tehdä töitä vain sen verran, että sai ylläpidettyä vapaasti kukoistavaa haaveilijan elämää.

Se, että Nina oli aikoinaan malttanut pysyä neljä vuotta aloillaan ja saanut suoritetuksi konservaattorin tutkinnon, ei ollut mikään mitätön suoritus.

Nina piti ammatistaan, mutta oli huomannut kiinnostuvansa aivan eri tavalla niistä projekteista, jotka vaativat tutkimustyötä.

Se oli Ninalla verissä, sillä hänen isänsä oli kuuluisa suomenruotsalainen salapoliisi Simon Lindgren.

– Sä puhut aina faijasi jalanjälkien seuraamisesta, mutta aina kun sulle olisi tarjoutumassa tsäänssi, sä keksit mukamas hyvän syyn peruuntua, Timo sanoi.

– Kuinka monta hyvin toimeentulevaa yksityisetsivää sä tunnet?

– Yhtä monta kuin hyvin toimeentulevaa konservaattoria, Timo vastasi.

– Ja nyt: äässi pois tuolista, mun täytyy alkaa säätää valoja. Asiakas tulee vartin päästä.

Nina nousi nojatuolin syleilystä vastahakoisesti ja siirtyi raskain askelin sivummalle.

– Mitä sä meinaat tehdä? Timo pysähtyi katsomaan Ninaa.

– En tiedä, Nina kohautti harteitaan ja kääntyi katsomaan Timoa.

– Ja joo, olen mä.

– Olet sä mitä?

– Väsynyt tähän ajelehtimiseen.

Timo käveli Ninan luo ja laski kätensä tämän olkapäälle.

– Haluaisitko sä tehdä illalla jotain? Lähtee vaikka leffaan tai kaljalle?

– Kiitti mutta mä taidan vain surkutella vähän itseäni, kipata pari lasia valkkaria ja mennä aamulla duuniin, Nina hymyili väsyneesti.

– Duuniin? Sunnuntaina?

– Mä otin toukokuulle kaksi viikkoa kesälomaa ja yks urakka on pahasti rästissä.

– Mikäs?

– Kulttuurikodin kuolinpesä. Teoksia maalauksista veistoksiin.

– Angstimoodihälytys, Timo rypisti synkkänä kulmiaan ilmeisen tyytymättömänä kuulemaansa.

Nina kohautti toista olkaansa.

– Nyt on hyvä sauma tehdä vähän varastoon. Viikon päässä odottaa uudet stressit.

– Niin joo, Timo muisteli heidän aikaisempia keskustelujaan. – Faijasi seitsemänkymppiset.

– Siinä on aihetta angstimoodihälytykseen, Nina sanoi pukiessaan takkia ylleen.

– Porukat ja Ines perheineen on koko juhlaviikon kaupungissa, ja ne siis ihan oikeasti kutsuu sitä juhlaviikoksi.

– No mut se on vasta viikon päästä, Timo lohdutti ja halasi Ninaa. – Mä jeesin sua lahjan ostamisessa.

– Ei sun tarvitse.

– Muija hei, Timo katsoi Ninaa syvälle silmiin. – Usko mua: kyllä tarttee.

– Sä olet paras kliseinen homobestis, joka tytöllä voi olla, Nina nauroi ja suukotti Timoa poskelle. – Olet rakas.

– Niin säkin, Timo halasi Ninaa. – Mä en nyt häiriköi sua. Vello rauhassa ja pistä viestiä, jos kaipaat seuraa.

– Jees, Nina veti neulemyssyn päähänsä ja vilkutti Timolle kääntyessään. – Hyvää nimipäivää.

Sen sanottuaan Nina astui ulos ja lähti kävelemään kohti bussipysäkkiä toukokuisessa iltapäivässä.

 

Aamuauringon säteet pilkistelivät huoneeseen. Kärpäsen surinaa muistuttava itsepintainen värinähälytys tunkeutui unen läpi.

Parvisängyn peittojen lomasta kohottautui pää hiukset sotkussa ja hätkähtänyt ilme kasvoilla.

Nina tavoitteli puhelintaan ja tuijotti sen näyttöä.

Vastaamattomia puheluita ja viestejä isältä ja siskolta.

Kaikissa osapuilleen sama sisältö: ”Missä olet?!”

Nina nousi istumaan tokkuraisena ja järjesteli ajatuksiaan.

Oliko jotain tapahtunut? Inhottava tunne alkoi puristaa Ninan sisuksia. Oliko jotain tapahtunut äidille? Puhelin hälytti uudestaan ennen kuin Nina ehti soittaa takaisin. Ines.

– Haloo? Nina kysyi huoli äänessään.

– Missä hitossa sinä olet? Ninan siskon ääni kuulosti ainoastaan kyllästyneeltä. – Olemme odottaneet sinua kohta jo tunnin.

– Mistä sä puhut? Nina ähkäisi. Siskon sanoissa ei tuntunut olevan järkeä.

– Arvasin että olet unohtanut.

– Minkä?

– Brunssin.

Nina rypisti otsaansa.

– Isin juhlaviikon brunssin.

– Sehän on vasta viikon päästä, Nina kuuli äänensä jännittyvän.

– Ei kun se on nyt.

– Mä oon merkannut sen 18. päivälle, Nina sanoi.

– Tänään on 18. päivä, Inesin sanat pistivät kuin tikari.

– Mitä? Nina tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen. Hänen katseensa poukkoili ympäri huonetta etsien vahvistusta omalle tiedolle – oikealle tiedolle.

Tänään on maanantai 11. päivä toukokuuta. Pakko olla. Timon nimipäivä oli toissapäivänä, Eurooppa-päivänä, 9. toukokuuta…

Nina sipaisi puhelimensa aloitusnäytön esiin.

– Oletsä vielä siellä?

Inesin ääni kuului kaiuttimesta.

Nina tuijotti puhelimensa ruutua hämmentyneenä.

Hyvä luoja.

Maanantai.

18. päivä toukokuuta.

– Sanonko porukoille, että et pääse? Ines kysyi.

– Sulla on ilmeisesti astetta nihkeämpi maanantai.

– Ei, älä! Nina melkein parahti ennen kuin sai vaivoin jatketuksi.

– Mä tuun, mä oon vain vähän… Vähän sekaisin päivistä.

– Eikö Verne ole pitämässä susta huolta? Ines naurahti sarkastisesti.

Nina nielaisi.

– Ei just nyt.

– Kiva nähdä teitä molempia pitkästä aikaa.

– Joo…

– Mutta pistä nyt töpinäksi. Meidät heivataan kohta pihalle.

Puhelu päättyi. Nina jäi tyrmistyneenä tuijottamaan tyhjyyteen ja hengitti raskaasti.

Mihin viikko on kadonnut? Mitä hänelle oli tapahtunut?

Jatkuu ensi numerossa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla