Eräänä aamuna taidekonservaattori Nina Lindgren herää ja huomaa, että hänen elämästään on kadonnut viikko. Mitä Ninalle on tapahtunut?

Nina näytti pirteältä keltaisessa, pohjepituisessa pitsimekossa ja vaaleanruskeissa avokkaissa.

Simon ja muu brunssiseurue istuivat katetulla terassilla hänen saapuessaan rantahotellin ravintolaan.

Ines, Ninan viisi vuotta nuorempi sisko huomasi Ninan ensimmäisenä. Hän nousi tuoliltaan ja käveli sisartaan vastaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Nina ja Tukholmassa asuva Ines olivat erilaisia luonteiltaan, ja se heijastui myös heidän ulkoisista olemuksistaan: rahoitusalalla työskentelevän Inesin tyyli oli liikenaismainen myös vapaa-ajalla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Molemmilla sisaruksilla oli äitinsä tummat silmät, mutta siinä missä Ninan katse oli haaveileva ja lempeä, olivat Inesin silmät kuin kekäleet.

Heidän välillään oli aina ollut sisaruksille tyypillistä kilpailua, jonka Ines oli ottanut ylen vakavasti.

Kun Ninan päivä kerrallaanhaihattelu ei ollutkaan päättynyt teini-ikään, oli Ines tuntenut ylpeyttä ollessaan sisaruksista se, joka suoritti opintonsa järjestelmällisesti, hakeutui kunnialliseen ammattiin, avioitui ja perheellistyi.

Taustalla oli huomionkipeys, sillä Inesin oli aina odotettu pärjäävän omillaan paremmin kuin Ninan, joka elämänsä ensimmäiset 16 vuotta oli ollut kuin ilmetty äitinsä rakastaen esiintymistä ja viihtyen muiden palveltavana.

Viime vuosina Ines oli tietoisesti pyrkinyt ymmärtämään siskoaan paremmin. Hän oli nähnyt, ettei jatkuva juurettomuus ollut Ninalle tietoinen valinta vaan sielua nakertavaa levottomuutta, joka tempoi tätä eri suuntiin silloinkin kun hän olisi halunnut asettua aloilleen.

– Moi, Ines rutisti Ninan halaukseen.

– Hei, Nina vastasi ja antoi suukot sisarensa poskille.

– Sori kun olette joutuneet odottamaan.

– Pääasia, että olet täällä nyt, Ines hymyili ja vilkuili Ninan taakse.

– Missä Verne on?

– Me, tuota noin, erottiin, Nina yritti pitää äänensä itsevarmana.

– Mitä? Ines yllättyi.

– Milloin?

– Toissapäivänä, Nina vastasi ennen kuin mietti tarkemmin.

– Tai siis… viikko sitten.

– No kumpi? Ines korotti ääntään ärsyyntyneenä sisarensa hajamielisyydestä.

– Viikko sitten, Nina ähkäisi.

– Sinä todellakin olet ihan kunnolla lomalla, Ines pudisti päätään. – Mitä tapahtui?

– Verne kosi ja mä vastasin kieltävästi, Nina miltei kuiskasi.

Ines katsoi siskoaan aivan kuin olisi odottanut ”Ja sitten se haukkui minut lutkaksi ja heitti kissani parvekkeelta” -kaltaista jatkoa voidakseen ymmärtää Ninan ratkaisun.

– Ja nyt te olette eronneet? Ines kysyi varmistaakseen, että oli ymmärtänyt älyttömältä kuulostavan tilanteen oikein.

– Niin. Ehkä, Nina äännähti ahdistuneena ja nyökkäsi kohti pöytää.

– Mennään nyt.

Pöydässä istui Ninan ja Inesin vanhempien lisäksi Inesin aviomies, Ture, sekä heidän 12-, 9- ja 5-vuotiaat lapsensa.

Nina oli toivonut, että brunssille olisi kutsuttu myös hänen kummisetänsä ja Simonin entinen liikekumppani Väinö Rautawaara.

Väinö asui samassa kaupungissa kuin Nina, mutta ei ollut pitänyt kummityttöönsä yhteyttä vuosiin. Nina ei ollut pahoittanut tästä mieltään, sillä tiesi Väinön olevan yksinäisyyteen vetäytynyt eksentrikko, joka vältteli muiden seuraa.

Simon asteli Ninaa vastaan ja otti tämän halaukseen.

Isän syleily tuntui juuri niin suojaisalta kuin Nina oli muistanut ja oli juuri sitä, mitä hän nyt tarvitsi.

– Hei kultaseni. Onpa mukava nähdä, Simon hymyili Ninalle.

Simon Lindgrenin olemuksessa oli rentoutta ja vanhan ajan charmia. Sivujakaukselle kammatut hiukset olivat harmaantuneet sivuilta lähes valkeiksi. Vaaleansininen pikeepaita ja khakinväriset kangashousut korostivat terveiden elämäntapojen hoikkana pitämää sekä Montpellierin auringon päivettämää vartaloa.

Simonin sinisissä, variksenjalkojen kehystämissä silmissä oli terävä katse, jota poikamainen pilke pehmensi.

– Hei isi, Nina hymyili takaisin.

– Niin suakin.

Ninan äiti oli valinnut pöydän terassin kaukaisimmasta nurkasta. Hän istui selin sisäänkäyntiin aurinkolasit silmillään, leveälierinen hattu päässään ja savuke siroissa sormissaan. Samanaikaisesti hän sekä toivoi pysyvänsä tuntemattomana että jonkun huudahtavan: ”Hei! Tuolla on Aurélie Sassard!”

66-vuotias Aurélie oli näyttelijä, joka uransa huippukautena (1970-luvun puolivälistä 1990-luvun loppuun) paistatteli yhtenä Ranskan kirkkaimmista filmitähdistä ja juorutoimittajien suosikkisaaliista.

Vuonna 1986 Aurélie oli ollut kuvaamassa elokuvaa Suomen Lapissa. Paparazzien lisäksi Aurélieta oli seurannut pohjoiseen häirikkö, jonka kirjeet ja puhelut olivat saaneet huolestuttavan sävyn.

Välttääkseen julkisuuskohun Aurélien manageri oli kääntynyt Tukholmassa ja Helsingissä toimistoaan pitävän mestarietsivän Simon Lindgrenin ja tämän kumppanin Väinö Rautawaaran puoleen. Simon oli noussut taannoin kuuluisuuteen ratkaistuaan lontoolaisen säveltäjän Roger Wilburforcen kadonneen sinfonian arvoituksen.

Simon ja Väinö palkattiin sekä Aurélien henkivartijoiksi että selvittämään tämän henkeä uhkaavan ahdistelijan henkilöllisyyden.

Tapaus huipentui hurjaan valjakkotakaa-ajoon revontulien alla, kun Simon pelasti Aurélien vainoojan – joka paljastui Aurélien ensimmäisen menestyselokuvan käsikirjoittajaksi – kynsistä.

Siitä lähtien Simon ja Aurélie olivat olleet erottamattomat ja pariskunnan esikoinen, Nina, syntyi jo vuotta myöhemmin.

Vaikka Aurélie oli edelleen ikoninen ranskatar: hoikka, virheettömästi meikattu ja pettämättömän chic, hänen aikansa parrasvaloissa oli päättynyt kauan sitten. Tämän myöntäminen ei ollut ollut hänelle helppoa.

Asiaa vaikeutti Alzheimerin tauti, joka viimeisen vuoden aikana oli alkanut edetä lievästä keskivaikeaksi.

Aurélie ei ollut osoittanut kiinnostusta Ninan aiempia poikaystäviä kohtaan, mutta Verne oli ollut leffafriikki, joka ei voinut uskoa, että oli tavannut ihailemansa näyttelijäkuuluisuuden tyttären.

Tavatessaan Aurélien ensimmäistä kertaa Verne oli menettänyt tajuntansa. Tällainen huomionosoitus oli ollut hunajaa Aurélielle, joka antoi välittömästi siunauksensa erinomaisen elokuvamaun omaavalle vävykokelaalle.

Nina tervehti perhettään halauksin ja poskisuudelmin. Hän halusi vain istua paikalleen eikä vetää huomiota itseensä kertomalla dramaattisia kuulumisiaan, mutta Ines ei aikonut päästää sisartaan niin vähällä.

– Onpa ikävää, että Verne ei ole enää kuviossa, Ines huokaisi Turelle tarkoituksella niin kuuluvasti, että myös muut kuulivat.

– Verne? Simon valpastui.

– Mistä on kysymys?

Lumipallo oli lähtenyt vierimään. Nina vilkaisi Inesin.

– Qu’en est-il de Verne? Qu’est-ce qui s’est passé? Mitä Vernestä. Mitä on tapahtunut, Aurélie kysyi liioitellun huolestuneena ja katseli hädissään, kuka vastaisi.

– Racontez-moi, sil vous plaît. Olkaa hyvät ja kertokaa minulle.

Nina pudisti päätään. Aurélie halusi jälleen kerran asettaa itsensä tilanteen keskipisteeksi.

Vielä kymmenen vuotta sitten Nina olisi rasittunut äitinsä itsekeskeisyydestä mutta tiesi, että nyt kyse oli sairaudesta, jota vastaan Aurélie ei pystynyt taistelemaan, vaikka olisi halunnutkin.

– Ils se sont séparés. He ovat eronneet, Ines vastasi.

Aurélie riisui aurinkolasinsa eleellä, joka olisi näyttänyt upealta lähikuvassa, ja katsoi Ninaa silmiin. – C’est vrai? Onko se totta.

– Siltä se vaikuttaa, Nina vastasi ranskaksi.

– Oh, mon cher Verne, Aurélie imaisi savukettaan ja käänsi lasittuneen katseensa ikkunan takaa avautuvalle ulapalle.

– Minä pidin hänestä niin.

Nina nyökkäili, eikä lausunut ääneen ajatustaan siitä, kuinka paraskin Camembert hävisi juustoisuudessa Madame Sassardin tulkinnalle.

– Mitä tapahtui? Simon kysyi.

– Verne uskaltautui kosimaan Ninaa, Ines mulkaisi Ninan suuntaan.

– Kiitos kovasti, Nina hymyili siskolleen sarkastisesti ja kääntyi katsomaan häntä tuijottavia ihmisiä.

– Me olisimme varmaan valmiita tilaamaan?

– Nina? Simon sanoi ennen kuin Nina oli ehtinyt istuutua.

– Saisinko sinusta hetkeksi seuraa baarin puolelle?

– Toki, Nina vastasi, eikä aikaillut tarttua tilaisuuteen poistua hetkeksi valokeilasta.

– Aloittakaa vain, Simon sanoi seurueelle.

– Palaamme pian.

Simon laski kätensä Ninan olalle, ja he suuntasivat hotellin oleskelutilassa olevalle baaritiskille.

Simon tilasi cocktailit, jotka hän ja Nina tapasivat aina ottaa: Simon Greyhoundin ja Nina Barracudan. He kilistivät lasejaan ja maistoivat juomiaan. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään – he molemmat olivat olleet drinkin tarpeessa.

– Oletko ollut yhteyksissä Väinöön? Nina kysyi lasinsa yli.

Simon nyökkäsi.

– Lähetin hänelle kutsun juhliin.

– Eikö hän vastannut?

Simon naurahti.

– Mutta se ei tarkoita, etteikö hän ilmaantuisi paikalle sitten, kun kaikki muut ovat lähteneet. Oletko sinä kuullut hänestä?

– En, Nina katsoi Simonin ohi tyhjyyteen.

– Mä olen ajatellut Väinöä monesti mutta… No, kai sä tiedät, miten se menee.

– Tiedän kyllä, Simon nyökkäsi ja katsoi Ninaa tiukasti silmiin.

– Et siis ole nähnytkään häntä?

– En. Me ei taideta liikkua samoissa paikoissa.

– Väinö viihtyy taidemuseossa, Simon sanoi.

– Ainakin sulkemisajan jälkeen.

– Mun täytyy laittaa sille viestiä ja ehdottaa vaikka kahveilla käymistä.

– Hän varmasti pitäisi siitä, Simon otti siemauksen drinkistään.

– Nina, halusin sanoa, että olen pahoillani.

– Mistä?

Simon heilautti kättään etsiessään sanoja.

– Yleisesti.

– Okei…? Nina lausui hitaasti ja siemaisi juomaansa.

– Tarkoitan yleisesti sinun suhteesi.

– Tämä kuulostaa koko ajan huonommalta, Nina näytti epäuskoiselta.

– Äh, unohda koko juttu, Simon naurahti hermostuneesti.

– Tarkoitin vain, että olen pahoillani siitä, että olen vaikeuttanut elämääsi painostamalla sinua jatkamaan perheyritystä.

Nina tuhahti ja jäi tuijottamaan lasiinsa.

– Luoja tietää, että mä tarvitsen painostusta.

– Mutta?

– Mutta se ei tunnu auttavan, Nina sanoi.

– Mä tiedän, että ukki oli seitsemänkymppinen kun se luovutti sulle Yksityisetsivätoimisto Lindgrenin legendaarisen sinisen salkun, ja nyt olisi kai mun vuoro ottaa koppi sulta, mutta mä en halua olla siinä asemassa. En vielä.

– Milloin sitten? Simon kysyi.

– En tiedä. Myöhemmin. Joskus, Nina vastasi.

– Musta vain tuntuu, etten mä ole valmis.

– Sinä olet valmis ja sinua pelottaa myöntää se, Simon laski lasin pöydälle ja katseli tytärtään.

– Mitä?

– Ei mitään, Simon hymyili.

– Tuijotat mua, Nina naurahti.

– Miksi?

– Tarvitsenko syyn oman tyttäreni katselemiseen? Simon kysyi ja pudisti päätään.

– Häkellyttävää, kuinka muistutat äitiäsi yhä enemmän vuosi vuodelta.

Nina vastasi hymyilemällä kaihomielistä hymyä.

– Onko tilanne paha?

Simon kohautti harteitaan.

– Vaihtelee. Huonoinakin päivinä hän on loistava näyttelijä.

– Sitä se tuskin koskaan unohtaa.

Simon oli hetken hiljaa.

– Viime viikolla hän oli lähtenyt kauppaan pelkissä alusvaatteissaan. Kun poliisi oli kysynyt häneltä kotiosoitetta, hän ei muistanut sitä.

– Voi luoja, Nina kuiskasi ääni värähtäen.

– Se on mitä se on, Simon hymyili surumielisesti.

– Nautimme elämästämme niin kauan kuin se on suinkin mahdollista. Jokainen päivä hänen kanssaan on siunaus näinkin.

Nina katsoi isäänsä eikä tiennyt mitä sanoa.

– Joten ymmärtänet, jos haluan varmistaa, ettei minun tarvitse olla huolissani sinusta.

Kyyneleet tulvahtivat Ninan silmiin ja hän peitti suunsa kädellään.

– Verne? Simon kysyi myötätuntoisesti.

– Joo… Nina vastasi ja pyyhkäisi silmiään kämmenselällään.

– Ja ei.

– Onko jokin hätänä?

Nina joi pitkän siemauksen drinkkiään ja nyökkäsi.

– Haluatko puhua siitä? Simon laski kätensä Ninan käden päälle. Nina tarttui turvalliseen kouraan yhtä lujasti kuin ensimmäisen koulupäivänsä aamuna, kun Simon oli saattanut pientä tytärtään koulun porteille.

– Mua pelottaa, Nina kuiskasi.

– Mitä on tapahtunut?

Nina teki kaikkensa, ettei nyyhkytys olisi puhjennut itkuksi.

Simonin leuat kiristyivät, ja ilme hänen kasvoillaan synkkeni.

– Mä olen kadottanut… Nina selvitti kurkkuaan.

– Mä olen kadottanut viikon mun elämästä.

– Mitä tarkoitat?

– Just sitä, Nina nosti katseensa isänsä silmiin.

– Mulla ei ole aavistustakaan, mitä mä olen tehnyt viimeisen seitsemän päivän aikana.

Simon tunsi palan nousevan kurkkuunsa.

– Mun viimeinen muistikuva on sunnuntailta, 10. toukokuuta.

– Mitä silloin tapahtui?

– Menin museolle tekemään hommia.

– Ja?

Nina kurtisti kulmiaan.

– Mä voin vain olettaa, että palasin illalla kotiin.

– Ja tämä oli varmasti viikko sitten, Simon kysyi.

Nina nyökkäsi.

– Sitä seuraavat muistot ovat reilun tunnin takaa.

– Entä puhelimesi? Oliko siinä vastaamattomia viestejä tai puheluita?

– Ei. Ei muuta kuin tältä aamulta.

– Eikö työpaikaltasikaan?

– Mä olen parin viikon kevätlomalla.

– Mikä vointisi on muuten?

– Hyvä, Nina naurahti.

– Mä olen ilmeisesti syönyt ja juonut aivan normaalist, käynyt pesulla ja ajellut jopa säärikarvani.

Simon rypisti otsaansa.

– Eikä sinulla ole kipuja missään, merkkejä onnettomuudesta tai muusta?

Nina pudisti päätään.

– Erikoista, Simon vaipui mietteisiinsä.

– Ihan helvetin pelottavaa se on, Nina sanoi.

– Mitä mun pitää tehdä?

– Selvittää tämä, Simon vastasi viipymättä.

– Salapoliisin vastaus, Nina tuhahti.

– Salapoliisin tehtävä.

– Joo, mutta mä en ole salapoliisi.

Simon hymyili.

– Minä en voi jättää äitiäsi yksin tai siskosi vastuulle.

– Tiedän.

– Olen täällä koko viikon ja autan sinua parhaimpani mukaan, Simon sanoi.

– Mä en tiedä, mistä aloittaa, Nina huokaisi voimattomana.

– Verne ei siis tiedä tästä?

– Ei.

– Hän on fiksu kaveri, Simon lausui pohtivaan sävyyn.

– Analyyttinen ja pohdiskeleva. Hän osaa hahmottaa kokonaisuuksia ja ymmärtää asioiden välisiä syy- ja seuraussuhteita…

– Ei. En voi. En vaan voi, Nina sanoi arvatessaan, mitä Simon mietti. – En sen jälkeen, miten mä kohtelin sitä.

– Luota minuun, Simon taputti tyttärensä käsivartta.

– Hän ei ammu sinua alas.

Nina tyhjensi drinkkinsä yhdellä kulauksella ja tuijotti eteensä.

– Merde.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla