Näkijän kimppuun hyökätään. Se on varoitus: ”Häivy paikkakunnalta. Nopeasti. Sinua ei toivota tänne.”

Kun Selina palasi iltavuorosta kotiin, äiti istui pönttöuunin edessä ja heitteli tuleen papereita laatikosta, joka hänellä oli jalkojensa juuressa. Tuleen lensi huolellisesti paperoitu kouluvihko, styroksipalloista tehty lumiukko, virkattu pannulappu, valokuvia, hiuskoristeita.

Selina syöksähti äitinsä luo ja tempasi laatikon itselleen.

”Poltatko sä mun lapsuustavaroita?”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Äiti yritti kiskoa laatikkoa takaisin, mutta Selinan voimat olivat vahvemmat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Nuo on Siljan vanhoja romuja. Niitä on turha vintillä säästää kuin pyhäinjäännöksiä. Sellainen on epäjumalain palvelusta. Minä olen tehnyt Siljasta itselleni kultaisen vasikan, jota palvon ja muistan. Se on synti. Silja on mennyt eikä takaisin tule. Sitä tyttöä on turha enää ajatella.”

Äiti sieppasi laatikosta piirustuksia ja paiskasi ne tuleen. Hänen sormensa haroivat meikkisiveltimiä ja kalenteria. Selina kiskaisi kalenterin äitinsä käsistä.

”Et hävitä kaikkea! Minä haluan muiston Siljasta.”

Selina kaapaisi laatikosta vielä jotain. Hänen käsiinsä jäi valokuvia ja rintaliivit. Äiti heitti liekkeihin koko laatikon ja alkoi itkeä huutamalla. Hän syöksähti halaamaan tytärtään ja puristi kuin hengenhädässä:

”Minulta on jo yksi tytär mennyt. Isäkin kuoli. Älä sinä lähde ikinä, sinä et saa äitiä jättää. Sinä olet kaikki, mitä minulla on.”

Vastoin pelkojaan Selina meni tapaamaan näkijää, sillä toiset pelot olivat vielä suuremmat eikä hän tiennyt, kenen kanssa olisi voinut niistä puhua. Vaikka olikin meedio, näkijä oli ystävällinen ja turvallinen, tarjosi teetä, ei nauranut eikä moittinut vaan kuunteli valppaasti, kun Selina puhui.

Selinan ensimmäinen pelko oli hänen kykynsä lukea asiakkaiden ajatuksia. Näkijä vakuutti, että kyky oli ollut Selinalla aina ja näkijäkin oli sen vaistonnut, mutta ei ollut halunnut pelästyttää nuorta naista. Näkeminen tai kuuleminen oli lahja ja kirous, mutta kun se annettiin, ei kannattanut taistella vastaan vaan totella korkeampia voimia. Ne olivat nähneet tarpeelliseksi antaa lahjansa. Selinankin oli parasta opetella elämään kykynsä kanssa ja käyttämään sitä viisaasti ja kanssaihmistensä avuksi. Näkijä neuvoisi ja auttaisi.

Toinen pelko oli liittyi Selinan kadonneeseen sisareen. Selina vaistosi, että Markus Markusson oli tuntenut Siljan, mutta miksi hän intti päinvastaista, jos asiassa ei ollut mitään hämärää? Toinen kadonnut oli Markuksen sisar, joka nyt oli alkanut puhua veljelleen. Selinaa kauhistutti ajatus, että Markuksella olisi jotain tekemistä katoamisten kanssa, mutta mies oli epäilyttävän välttelevä aiheen suhteen. Selinaa myös harmitti, että juuri Markuksen ajatuksia hän ei pystynyt lukemaan. Ajatusten lukeminen onnistui vain, kun edessä tökötti kassakone ja ostoshihnalla liukuivat maitopurkit ja muoviinpakatut kalpeat jauhelihat.

Kolmas pelko oli Selinan epäilys, että veripuhtailla oli jotain tekemistä Siljan ja Rebekan katoamisen kanssa. Kumpikin tyttö oli perheensä kautta kuulunut lahkoon. Oliko Silja tosiaan vihannut Rebekkaa? Oliko joku halunnut antaa tytöille opetuksen mutta mennyt liian pitkälle? Kuka? Luukas Markusson oli liikkeen ehdoton johtaja. Ilman hänen käskyään tai lupaansa ei tehtäisi mitään, mutta lahkossa oli muitakin. Selinan äiti kuului veripuhtaiden uskollisimpiin jäseniin, ja Siljan katoamisen jälkeen äidistä oli tullut entistä kiihkeämpi uskossaan ja kotona hysteerinen aivan kuin hän olisi kiihkollaan halunnut painaa jonkin pahan asian pois mielestään.

Neljäs asia ei ollut pelko vaan arvoitus. Selina oli katsellut sisarensa jäljelle jääneitä tavaroita. Valokuvat olivat tavallisia nuoren tytön kuvia. Oltiin kaulakkain ystävien kanssa, pyörillä retkellä jossain, hiihtämässä, ammattiopiston ryhmäkuvassa. Kuva oli huono ja ihmiset muuttuivat nuoruudessaan nopeasti, mutta Selina olisi voinut vannoa, että Siljan vieressä seisoi Markus Markusson käsi tytön hartioilla. Kalenterissa oli sydämenkuvia, huutomerkkejä ja salaperäisiä x-kirjaimia. Äksät saattoivat tietenkin tarkoittaa mitä vain; kokeita, kuukautisia tai urheilusuorituksia. Tai sitten tapaamisia henkilö x:n kanssa.

Selina oli oivaltanut, että Siljan rintaliivit olivat aivan liian pitsiset ja sievät. Siljan oli täytynyt ostaa ne äidiltä salaa. Tai ne olivat lahja. Jos niin hekumalliset liivit olisivat sattuneet äidin silmiin, seurauksena olisi ollut raivokohtaus ja vaatteen polttaminen.

Nyt Selinalla oli pyyntö. Hän halusi näkijän tulevan kanssaan lammen rannalle ja tehtaaseen. Jos Rebekka oli jossain siellä, ehkä Siljakin oli. Ehkä he voisivat yhdessä vaistota jotain. Näkijä vastusteli eikä uskonut ajatukseen, mutta Selinan hätääntyneisyys taivutti hänet suostumaan. He sopivat tapaamisen iltahämärän aikaan, jolloin tehtaaseen pääsisi livahtamaan kenenkään huomaamatta.

Pyhälammen johtajantalossa nautittiin calvadosta lämmitetyistä mahalaseista espresson ja minttusuklaiden kera. Kunnallispoliitikot olivat päässeet jonkinasteiseen sopuun ja yhteisymmärrykseen eikä siihen tarvittu selvänäkijää vaan lehmänkauppoja. Simo Helinille oli luvattu Kultalampi-projektiin osallisuus ja ekologisten näkökohtien painotus. Oli myös vihjattu kouraantuntuvammasta hyvästä kuten mahdollisuudesta ostaa projektista asunto edullisesti. Helin oli puolestaan vakuuttanut valtuustoryhmänsä kääntyvän Kultalammen tukijaksi.

Kun vaikeat asiat oli saatu ojennukseen, kolmikon piiriin laskeutui luottamuksellisuus ja tarve lujittaa juuri solmittua liittoutumaa. Siihen avautumiset olivat paras väline. Simo tunnusti, miten vaikeaa oli luovia idealismin ja politiikan maastossa ja toimia kaiken kukkuraksi koulun rehtorina eli vanhempien silmissä kaiken syntipukkina. Kunnanjohtaja kertoi taisteluistaan kunnallisbyrokratian kiemuroissa ja virkamiehistä, jotka kavalasti kamppasivat, jarruttivat tai sotkivat asiat. Hanna valitti murhetta miehensä katoamisesta ja epätoivoisista taisteluistaan verottajaa vastaan.

Tietenkin puhe kääntyi kolmeen mystiseen katoamiseen. Simon ilme ja asento jäykistyivät hänen kuunnellessaan Hannan kertomusta, mutta kunnanjohtaja ei tuolloin ollut vielä edes asunut kunnassa, joten hänelle yksityiskohdat olivat uusia.

”Minusta on kummallista, että nämä kolme eivät olleet erityisesti tekemisissä toistensa kanssa, eivät edes nämä tytöt. Mutta täytyyhän katoamisten jotenkin liittyä toisiinsa”, kunnanjohtaja ihmetteli.

”Minun tietojeni mukaan Rebekka Markusson ja Jouni Silvennoinen tunsivat toisensa”, Simo uskaltautui sanomaan Hannalle, joka vastusti heti:

”Eivät suinkaan Rebekka ja Jouni olleet tuttuja. Rebekka ja se toinenkin tyttö, Silja, olivat joskus tehtaalla kesätöissä, siinä kaikki, niin että tietenkin mieheni heidät näöltä ja nimeltä tiesi. Mutta tytöt kyllä tunsivat toisensa. Olivat ehkä ystäviäkin tai sitten heillä oli jotain yhteistä, se uskonlahko ainakin. Jouni oli tavannut heidät lammen rannassa tullessaan myöhään tehtaalta kotiin. Jouni kertoi käskeneensä tytöt kotiin tehtaan alueelta. Ei kai se kummallinen tapaaminen ollut, koska Jouni mainitsi sen ohimennen ja vain yhden kerran.”

Luukas Markusson piti pojalleen puhuttelua. Hän kehotti Markusta pitämään kirkkaana mielessä, että vaikka kaivinkoneurakointi oli sinänsä kunniallista toimintaa, suurempaa merkitystä tai siunausta hommalla ei ollut, mikä oli jo nähtykin. Maata kaivamalla ei jätettäisi säilyvää jälkeä maailmaan eikä yhtäkään sielua pelastettaisi. Markuksen oli vihdoin ryhdistäydyttävä, ruvettava aikuiseksi, otettava vastuunsa ja suuntauduttava toimeen, joka hänelle oli viitoitettu jo puhtaan veriryhmän perusteella. Hänen piti lopultakin päästää irti sisarestaan eikä verrata itseään tämän tekemisiin.

”Mitä Rebekalle tapahtui, ei ollut sinun aiheuttamaasi. Vastuu sisaresi ratkaisusta kuuluu minulle”, Luukas Markusson vakuutti ja jatkoi, että Markus oli tarkoitettu jumalannäkijäksi, ja hänen tehtävänsä maan päällä oli nähdä ilmestyksiä ja kertoa ne eteenpäin.

Kun poika ynisi vastaan ja väitti olevansa heikko puhuja, isä löi pöytään Mooseksen ja Aaronin. Mooseskin vastusti tehtäväänsä ja yritti työntää tilalleen veljensä Aaronin, jolla oli sujuvampi kieli ja parempi esiintymiskyky. Se oli kuitenkin vastoin Jumalan suunnitelmia. Mooseksen tuli johtaa israelilaiset Egyptin orjuudesta Kaanaan maalle, ei Aaronin. Samalla tavalla Markus oli merkitty jumalannäkijäksi, ei Rebekka, ja hänen oli oltava kuuliainen Hengen suunnitelmalle. Puhujia ja tulkitsijoita kyllä löytyisi, siihen Markus saattoi luottaa. Hänen piti vain uskoa itselleen annettuun lahjaan ja ruveta näkemään ilmestyksiä.

Markus väitti, ettei nähnyt näkyjä. Hän oli sellaiseen aivan liian tavallinen ihminen, jonka jalat olivat maassa kiinni. Silti jalkapohjia piti painaa lattiiaan, jotteivät polvet olisi lyöneet loukkua. Kädet vapisivat. Hiki luikerteli niskassa. Leuka alkoi täristä. Markus painoi kätensä ristiin ja puristi lujasti, jottei vapina näkyisi.

Miten tässä aina kävi samalla tavalla? Etukäteen Markus vannoi itselleen pysyvänsä jämäkkänä. Hän oli aikuinen mies, jota isä ei enää komentelisi. Hän päätti itse elämästään eikä siihen kuulunut uskonlahkon johtaminen. Sen hän sanoisi isälleen.

Mutta kun isä alkoi puhua jymisevällä äänellään ja marssia edestakaisin kantapäitä paukuttaen, Markus pieneni, muuttui aikuisesta teiniksi ja teinistä lapseksi, joka pelkäsi ja ihaili isäänsä, ainoaa vanhempaansa äidin kuoleman jälkeen. Hän ei voinut kuvitellakaan sanovansa vastaan isälleen tai asettuvansa poikkiteloin tämän tahdolle. Hän toivoi, että jokin sattuma, tapahtuma, käänne muuttaisi hänen kohtalonsa suunnan eikä isä painostaisi häntä enää asettumaan veripuhtaiden johtoon. Sattumaa ei tietenkään tullut.

Ainakaan hän ei kertoisi Rebekan äänestä, joka häntä oli puhutellut. Rebekan viesti jäisi Markuksen salaisuudeksi. Jos isä saisi tietää, hän pitäisi sitä taivaallisena merkkinä eikä sitten ainakaan irrottaisi otetta pojastaan

”Isä, Rebekka puhuu minulle”, Markus sanoi.

Vanha tehdasrakennus haisi maalle, virtsalle ja kemikaaleille. Kylmyys ja kosteus huokui tiiliseinistä. Näkijä tunsi itsensä televisiosarjan henkilöksi edetessään hitaasti käytävästä tehdassaliin. Taskulampun valokeila häilähteli, jostain kuului rapsahdus, ja Selina hänen takanaan hengitti äänekkäästi. Naiset pysähtyivät koneiden väliin.

”Yritetään nyt”, näkijä ehdotti.

He hiljenivät ja keskittyivät. Aika venyi ja oheni.

”Ei mitään”, Selina tunnusti.

Näkijälläkään ei ollut kertomista.

”Täällä on paljon ärtymystä ja huolta. Jokin iso riita. En saa kiinni, kenen asioista on kysymys. Ehkä työntekijöiden. Kadonneita en aisti, en ketään heistä.”

”Yritettiin kuitenkin”, Selina sanoi.

Pettyneinä he pujottelivat samaa reittiä takaisin ja ryömivät rikkinäisestä ikkunaruudusta ulos. Kun he kävelivät rantatietä kohti kylää, Selina pysähtyi äkkiä ja tarttui näkijää kädestä.

”Tässä on nyt jotain.”

Naiset seisahtuivat ja kuuntelivat.

”Riitaa. Tässä kuiskaillaan ja ollaan vihaisia. Tai ei vihaisia... ovat hädissään. Pelkäävät.”

Enempää ei Selina aistinut. He hyvästelivät toisensa ja erosivat. Näkijä käveli rivakasti kohti asuntoaan ja ajatteli polkupyörää. Pyörällä kulkeminen nopeuttaisi asiointia. Uudet pyörät olivat liian kalliita eikä hän edes halunnut monia vaihteita tai iskunvaimentimia. Kätevintä olisi korjauttaa varastorakennuksen Jopo. Olisi pitänyt kysyä Selinalta, tämä varmasti tiesi korjaajat. Ehkä marketin ilmoitustaululta löytyisi pyöränkorjaaja.

Näkijä oli jo lähellä kotiaan, kun mies harppasi hänen eteensä tienvarren pensaikosta niin nopeasti, ettei hän ehtinyt varautua mitenkään. Tumma, kookas hahmo loikkasi naisen eteen, tarttui tätä käsivarresta ja toi kasvonsa lähelle. Pipoon leikatut silmien ja suun reiät tekivät hyökkääjästä kammottavan. Vielä pelottavammaksi tilanteen teki oivallus, että päällekarkaaja oli suunnitellut tekonsa, vaaninut pensaiden takana ja varustautunut kasvot peittävällä hupulla.

Näkijä ehti kirkaista, ennen kuin mies painoi öljynhajuisen kintaansa hänen suunsa eteen, kiepautti itsensä naisen selän taakse ja käsivartensa tämän kurkun ympäri. Näkijä yritti potkaista taaksepäin, mutta mies osasi varoa. Näkijän nyrkiniskut tomahtivat voimattomina paksuun vaatteeseen.

”Ole hiljaa, niin ei käy kuinkaan. Ei tässä olla sua raiskaamassa. Mä tuon viestin. Häivy paikkakunnalta. Nopeasti. Sinua ei toivota tänne. Tämä on varoitus. Lähde tai seuraavalla kerralla ollaan tosissaan.”

Mies tönäisi naista voimakkaasti selkään, niin että tämä kaatui suulleen tielle. Pensaat kahahtivat, ja hyökkääjä oli kadonnut.

Näkijä kompuroi polvilleen. Poski ja kämmenet olivat raapiutuneet soraan. Polviin teki kipeää. Sydän hakkasi, vapisutti.

Kunnantalon neuvottelusohva oli liian kapea. Simo Helin oli koko rakastelun ajan putoamaisillaan ja joutui ottamaan varpaillaan tukea lattiasta. Kunnanjohtaja suuteli häntä ja hihitti.

”Ehkä tämä sohva on disainattu kapeaksi juuri sen vuoksi, ettei sitä käytettäisi vääriin tarkoituksiin. Vaikka kyllä tämä hyvältä tarkoitukselta tuntuu.”

Simo nousi istumaan ja pyyhkäisi paidan helmalla hien otsaltaan.

”Muitakaan paikkoja ei ole. Jos minä tulen sinun luoksesi tai sinä minun, niin kielikellot alkavat kalkattaa. Kohta puhutaan, että Kultalampi-projekti on junailtu reittä pitkin. Menee maine molemmilta.”

Kunnanjohtaja mutristeli suutaan.

”Minulta voisi mennä virkakin, kun epäiltäisiin poliittisista kähminnöistä, vaikka meillä on tässä ihan toisenlaiset kähminnät meneillään. Rakas.”

”Muruseni.”

Lemmenpari suuteli pitkään ja hellästi. Sitten he alkoivat pukeutua.

Näkijä pääsi kotiinsa ja työnsi avaimen lukkoon tärisevin sormin. Häntä pelotti avata oveaan. Ehkä siellä vaani toinen hyökkääjä? Hän sytytti kaikki valot, kurkisti komeroihin, verhojen taakse, vessaan ja sängyn alle. Hän ei löytänyt mitään.

Näkijä meni keittiöön, kurotti ruokakomeron ylähyllyltä viskipullon ja kaatoi lasiin. Hän siirtyi olohuoneen sohvalle, nosti jalat tyynylle ja puhui itselleen rauhoittavasti. Hän nousi seisomaan ja piirsi käsillään ympärilleen suojaavan kuvun.

Kiukku alkoi hiljalleen nousta ja peittää pelkoa alleen.

Niiden tarkoitus oli ajaa hänet paikkakunnalta. Pelotella ja häväistä. Noitavainoa. Kiusaamisen hän tunsi hyvin, tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Joku johti porukkaa, joku toteutti, jotkut katselivat, nauroivat ja kannustivat. Jotkut eivät kannustaneet vaan inhosivat rääkkäämistä mutta olivat liian arkoja tai voimattomia asettumaan voimassaolijoita vastaan.

Kiukun vanavedessä nousi tahto. Ne eivät voittaisi.

Hänellä oli Kirkkojärvellä tehtävä, ja sen hän suorittaisi loppuun. Yrittäkööt estää, sittenpä näkisivät.

Hetken näkijä harkitsi poliisille soittamista, mutta luopui ajatuksesta. Hänellä ei ollut todisteita. Ehkä poliisikin oli niiden puolella. Hänelle naureskeltaisiin ja sanottaisiin, että hän oli kaatunut polulla. Oliko alkoholilla ollut osuutta asiaan vai käyttivätkö noidat mieluummin yrttejä ja sieniä?

Poliisista ei ollut apua. Eikä kenestäkään muusta ellei sitten niistä kahdesta kunnallispoliitikosta. Kunnanjohtaja Emilia Laiho ja Hanna Silvennoinen vaikuttivat jämäköiltä naisilta, mutta kehtaisivatko he tunnustaa olevansa tekemisissä selvänäkijän kanssa? Uskaltaisivatko he asettua näkijän puolelle?

Hyökkääjän sanat alkoivat jauhaa näkijän korvissa. ”Mä tuon viestin. Häivy paikkakunnalta. Häivy nopeasti.” Hän oli kuullut äänen jossain. Samalla siinä oli jotain outoa, aivan kuin karkeat sanat ”häivy, ole hiljaa, raiskata” olisivat olleet puhujan suussa vieraita ja kartettavia. Öljynhaju. Hän oli tuntenut saman hajun jossain.

Jatkuu ensi viikolla...

Anneli Kanto

on 68-vuotias kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja, joka on tunnettu historiallisista romaaneistaan. Kanto on kirjoittanut myös palkittuja lasten- ja nuortenkirjoja, näytelmiä sekä tv-draamoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla