Kolmikymppinen taidekonservaattori Nina herää eräänä aamuna ja huomaa viikon pyyhkiytyneen pois muististaan. Hän alkaa selvittää mysteeriä yhdessä exänsä kanssa. 

Verne astui Ninan perässä kadulle kotitalonsa ulko-ovesta. Kevät oli ollut poikkeuksellisen lämmin, ja tuntui kuin elettäisiin jo täyttä kesää. Kaupungin nurmialueet hehkuivat, ja koivut olivat puhjenneet nuoreen lehteen. Laskeva aurinko maalasi vaaleanpunaisia kuvioita deniminväriselle taivaalle.

Nina oli suuntaamassa kohti linja-autopysäkkiä nähdessään Vernen pysähtyvän kadun varteen parkkeeratun Volkswagen Kuplansa luo.

– Voisimmeko mennä bussilla? Nina huusi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Mennään tällä, Verne vastasi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Haluaisin vielä ehtiä käydä kotona ennen squash-vuoroa.

– No sitten mun täytyy kipaista kaupassa, Nina sanoi.

– Oikeasti? Verne antoi ryhtinsä valahtaa.

– Miten mä olisin päässyt eroon matkapahoinvoinnista viikossa?

– Paljon voi tapahtua viikossa, Verne otti lasit nenältään ja hieroi silmiään.

– Mulla ei mene kauan, Nina huikkasi ja oli jo lähdössä juoksuun kun kääntyi vielä Vernen puoleen.

– Haluatko sä jotain?

– Sinut takaisin, Verne mutisi.

– Tä? Nina huusi.

– Ei mitään! Verne huudahti. – En tarvitse mitään, kiitos!

Verne katsoi, kuinka Nina katosi kulman taakse keltaisen pitsimekon helman hulmahduksessa.

Herra isä, kuinka tyhjää elämä tulisi olemaan ilman tuota naista. Ajatus viilsi kuin veitsi. Verne tunsi, kuinka tunnekuohu myllersi rinnassa, ja kiirehti autonsa suojiin, jossa voisi olla hetken yksin ja antaa periksi liikutukselle.

 

Noin kymmenen minuutin kuluttua Nina palasi kaupasta. Hänellä oli mukanaan pieni lasipullo ginger alea: inkiväärillä maustettua juomaa, joka oli auttanut hänen matkapahoinvointiinsa lapsuudesta lähtien.

Nina istuutui etumatkustajan penkille ja katsoi Verneä.

– Oletsä kunnossa?

– Totta kai. Unohdin vain ottaa allergialääkkeen, Verne sanoi reippaasti mutta silmät punertaen.

– Onko valmista?

Nina otti kulauksen pullostaan ja nyökkäsi.

– Valmista.

 

Nina asui toisessa kaupunginosassa, viiden kilometrin päässä keskustasta. Viimeisissä liikennevaloissa odottaessaan Verne vilkaisi Ninaa. Tämä nojasi kyynärpäätään ikkunaan, tuijotti kaukaisuuteen kuin transsissa ja pyöritteli peukalon ja etusormen välissä pientä paperipallukkaa: pullon kyljestä repäistyä etikettiä.

– Löydän noita täältä joka kerta, kun nousen autoon, Verne sanoi.

Nina havahtui ajatuksistaan.

– Ai löydät mitä?

– Noita terapiatollojasi, Verne painoi kaasua valon muuttuessa keltaiseksi.

– Olen imuroinut auton monta kertaa, ja silti niitä vierii aina jostain esiin.

Nina hymyili ja otti huikan inkivääriolutta.

– Isi sanoi joskus Vauxhallinsa olevan niin täynnä nypläämiäni paperipalloja, että jos hän ajaisi ulos vuoristotieltä, auto olisi kuin jättimäinen pyrypallo.

Verne nauroi hirtehiselle mielikuvalle kääntyessään Ninan kotikadulle. Ninan asunto sijaitsi kauniin jugend-talon ylimmässä kerroksessa. Verne pysähtyi jalkakäytävän reunaan, ja Nina nousi avaamaan syvennyksessä olevan portin, jonka takaa avautui holvikaarellinen ajotunneli takapihalle.

Vanhanaikainen, natiseva veräjähissi kuljetti Ninan ja Vernen kerrostalon kuudenteen kerrokseen.

– Odotas hetki, Nina sanoi astuessaan ulos hissistä ja lähti laskeutumaan portaita.

– Mihin sinä menet? Vernen ääni kaikui porraskäytävän seinistä.

Nina pysähtyi lattianaapurinsa ovelle ja soitti ovikelloa. Kesti hetken, ennen kuin lukko naksahti ja ovi avautui raolleen. Portaikkoon kurkisti isopäistä kissaa sylissään pitävä iäkäs rouva.

– Hei, Nina hymyili.

– Nina Lindgren, yläkerrasta.

– Niin? vanhus epäröi.

– Tää saattaa kuulostaa hieman erikoiselta, mutta mahdoitteko kuulla mitään poikkeuksellista ääntä mun asunnosta viime viikolla? Nina kysyi.

– En kuullut, vanhus sanoi ja katsahti kissaansa, – muistan meidän ihmetelleen, että onpa siellä yläkerran nuorella neidillä hiljaista.

– Entä, ja tää se vasta kuulostaakin oudolta, tapasimmeko me viime viikolla? Nina levitteli käsiään hieman nolon näköisenä.

– Niinku rapussa tai pihalla?

Naapuri kurtisti kulmiaan ja rapsutti kissansa päälakea.

– Ei, enpä usko että näimme…

Nina katsoi vanhusta suoraan silmiin. – Oletteko aivan varma?

– Mistäs tässä nyt on kysymys? nainen tuhahti ärsyyntyneenä.

– Johan tämä nyt on vallan omituista: kysellä vierailta omista menemisistään.

– Olin vain utelias, Nina säesti sanojaan viehättävimmällä hymyllään.

– Kiitos ja hyvää päivän jatkoa.

Ninan palatessa ylempään kerrokseen Verne oli jo mennyt peremmälle asuntoon. Hän yritti havainnoida mitä tahansa tavallisuudesta poikkeavaa tai huolestuttavaa. Verne ei ollut vieläkään vakuuttunut Ninan äkillisestä muistinmenetyksestä tai siitä, minkä seurausta se oli. Verne pelkäsi näkevänsä WC:ssä vieraan hammasharjan tai pyykkikorissa miesten bokserit – saatikka jotain vielä karmivampaa: brief-malliset alushousut.

Nina sulki asunnon ulko-oven takanaan ja käveli eteiseen.

– Löytyykö vinkkejä?

– Ei muuta kuin että olet ainakin pessyt pyykkiä. Täällä tai muualla, Verne vilkaisi avainnippua kädessään ja seurasi Ninaa keittiöön.

– Haluatko muuten, että annan kotisi avaimen takaisin?

Nina ei joko kuullut tai noteerannut kysymystä. Hän oli kyykistynyt avonaisen jääkaapin eteen ja nosteli sieltä rasioita ja pakkauksia.

– Vanhaksi menneitä ruokia, Nina totesi aivan kuin olisi tehnyt merkittävän läpimurron tapauksen ratkaisussa.

– Se ei tarkoita vielä yhtään mitään, Verne nauroi ja nojasi ovenpieleen.

– Olet kykenemätön heittämään mitään pois.

– Onko se huono asia? Tajuatko mikä tän maan ruokahävikki on?

– Tajuan toki, Verne nyökkäili.

– Mutta jääkaappisi on ollut paikka, johon vanhentuvat ruoat tulevat kuolemaan niin kauan kuin olemme tunteneet.

Nina avasi pakastinlokeron ja läimäytti kätensä yhteen.

– Ahaa!

– Mitä? Verne valpastui.

Nina otti esiin kaksi Dr. Oetker -pakastepizzaa.

– Mulla ainakin on nälkä. Otatko sä?

– Jawohl, Verne naurahti kuivasti ja asteli peremmälle pieneen keittiöön.

– Olet kai jo katsonut nettipankkiasi?

– Hyvä idea, Nina iski Vernelle silmää, istuutui keittiönpöydän ääreen ja avasi läppärinsä.

– Entä meilit ja muut viestit? Sanoit, että niitä ei ollut tänä aamuna odottamassa, mutta oletko itse lähettänyt jotain viime päivinä?

Nina pudisti päätään ja kirjautui nettipankkiin.

– Mä oon nostanut yhdeksänkymppiä sunnuntaina, Nina tuijotti näyttöä.

– Ei korttiostoksia?

– Ei. Ihan kuin mä olisin halunnut peitellä jälkiäni.

– Tai joku on kehottanut sinua peittelemään jälkiäsi.

Nina kohotti katseensa.

– Kuka muka?

– Se, kenen seurassa olet kenties ollut viime viikon.

– Ai niinku seurassa-seurassa? Nina mulkaisi Verneä kulmiensa alta.

– Hei, minä vain heitän ideoita, Verne nosti kätensä pystyyn.

– En syytä sinua mistään. Olimme vähintäänkin tauolla.

– Vanha kunnon Ross-defensiivi, Nina tuhahti.

– Minusta tässä on jotain liian sopivaa, Verne napsutteli sormiaan.

– Muistikatkoksesi sijoittuu kätevästi lomaviikkoon. Olet ollut vapaa tekemään mitä haluat, menemään mihin haluat, kenen kanssa haluat…

– Ja sitten tämä salaperäinen Mr. Mysteeri on pyyhkinyt mun muistin? Nina kysyi.

– Mitä järkeä siinä olisi?

– Syyllisyyden taakka, Verne toisti teorian, jonka oli esittänyt jo aikaisemmin.

– Se voi aiheuttaa hyvin merkillisiä oireita.

– Ihan kuin sä haluaisit mun olleen jonkun vieraan matkassa, Nina ärähti.

– Luuletko sä oikeasti että mä lähtisin tuosta noin vaan jonkun ventovieraan mukaan?

– Se on ollut minun pelkoni kuuden vuoden ajan.

Nina katsoi Verneä silmiin.

– Oletsä tosissasi?

– Olen pelännyt sitä hetkeä, kun oivallat, miten paljon paremman miehen voisit saada, Verne sanoi.

– Sitä hetkeä, kun jokin kosminen säätelijä näkee tehneensä räikeän virheen salliessaan minun saada kaltaisesi aarteen.

Nina huokaisi ja hieroi kasvojaan.

– Sun pitäisi olla jossain Kemiralla suoltamassa tuota sontaa.

– Kiitos vaan, Verne sihahti loukkaantuneena.

– Ihan totta, Nina sanoi, – sun epävarmuutesi ei lakkaa ihmetyttämästä mua. Se on ihan omaa luokkaansa. Saatko sä jotain kiksejä sen hautomisesta?

Verne ei sanonut mitään. Hän kuuli uunin naksahtavan ja asteli työtason luo.

– Sen sijaan, että kelailet jotain kosmisia säätelijöitä, niin mieti, miten toi sun oma lokakampanjasi kääntyy sua itseäsi vastaan. Sä olet uskotellut itsellesi, että et tule ikinä kirjoittamaan toista menestyskirjaa, ja että mä tulen jättämään sut. No onneksi olkoon: tehtävä puoliksi suoritettu, Nina sanoi.

– Ajattele mitä sä voisit saada elämästäsi irti, jos kääntäisit tuon itsesäälin ja surkuttelun 360 astetta ympäri.

– 180, Verne totesi ja asetti pizzat paistumaan.

– Hä?

– 360 on täysi ympyrä, joten olisin takaisin itsesäälissä ja surkuttelussa, Verne sanoi innottomasti.

– 180 on täyskäännös.

– Just se pointti mihin toivoin sun tarttuvan, Nina huokaisi ja nousi tuoliltaan.

– Voisitko sä vahtia pizzoja ja muistatko että…

– …sinun tulee ottaa ne pois uunista tasan kymmenen ja puolen minuutin jälkeen, Verne täydensi.

– Muistan.

 

Nina asteli olohuoneeseen ja jäi seisomaan keskelle lattiaa.

Mieti. Mitä sä olet tehnyt? Minkä vihjeen sä olet jättänyt? Mieti. 90 euron käteisnosto. Naapurin todistajanlausunnon mukaan kämppä on ollut tyhjänä melkein viikon. Olenko mä ollut reissussa?

Nina käveli huonetta edestakaisin ja pysähtyi vuoroin kirjahyllyn, parvisängyn alla olevan kirjoituspöydän ja ikkunalaudan eteen. Kaikki näytti olevan paikoillaan, mutta Nina huomasi jonkin jääneen vaivaamaan mieltään.

Nina kääntyi katselemaan kirjoituspöydällä olevia tavaroita: kirjapinoa, Olympuksen filmikameraa, antiikkista kirjoituskonetta ja paperipinkkaa sen vierellä. Mikä ei ole oikein?

Nina avasi vaatekomeronsa ja kiskoi esiin ylähyllylle runtatun urheilukassin, joka oli käytännössä hänen ainoa matkalaukkunsa. Se osoittautui tyhjäksi.

Nina naputti sormella huuliaan ja antoi katseensa kiertää huoneessa. Hän oli varma, että jossain oli pakko olla jokin tärppi.

– Tule syömään, Verne kutsui keittiöstä.

Nina perääntyi olohuoneesta tarkkaavainen katse silmissään tuikkien.

Mieti.

Verne oli kattanut pienen pöydän, ja pizzat höyrysivät lautasilla. Nina otti jääkaapista Montepulciano-punaviinin ja näytti sitä Vernelle.

– Otatko siivun?

– Ei kiitos, Verne pudisti päätään.

– Kuinka kauan tuo pullo on sitä paitsi ollut avattuna?

Nina kohautti harteitaan.

– Oisko kuukauden?

– Tiedät kai, että punaviini säilyy avattuna jääkaapissa hyvänä noin viisi päivää?

Nina avasi korkin, otti kulauksen suoraan pullon suusta, maiskautti huuliaan ja katsoi etikettiä.

– Toimii.

– Tuo on törkeä rikos niin viiniä kuin sukujuuriasi kohtaan, Verne pudisti päätään.

Nina istuutui Vernen viereen.

– Täytyy sanoa, että on tämä sen verran hyvää, että Oetkerin suvun natsisympatiat unohtuvat, Verne sanoi maistettuaan pizzaa.

– Oliko se lääkäri, joka teki pizzaa vai pizzakokki, joka otti vastaan potilaita? Mä toivon, että jälkimmäinen.

– Miksi?

– Koska pizzakokissa olisi lämpöä ja ihmisläheisyyttä, jota monessa lekurissa ei ole, Nina haukkasi mozzarellapizzaa.

– Joo, sen kädet vois haista juustolle ja diagnoosit pikkasen heittää, mutta ainakin sen vastaanotolla olisi kotoista käydä.

– Riippuu, mitä lääketieteen alaa pizzakokki harjoittaisi.

– O-kay, spread-a your legs-a and-a let’s-a check-a into de oo-ven, Nina matki stereotyyppistä italialaista puheennuottia ja heilutti rannettaan puristaen sormenpäitään yhteen.

Verneä nauratti. Sitten hän esitti oman näkemyksensä saksalaisen elintarvikeyrityksen nimen herättämästä mielikuvasta:

– Tohtori Oetker voisi myös olla vanhan sotaleffan pahis: ”You vill talk or ve vill introduse you to zee Doktor Oetker. He has vays to make you spiik.”

Nina puhkesi nauruun ja puristi käden suunsa eteen, ettei olisi purskauttanut viiniä pitkin pöytää. Verne rakasti Ninan naurua – erityisesti sillä hetkellä, kun se muuttui kohtauksenomaiseksi käkätykseksi.

– Hei! Nina huudahti yhtäkkiä ja ponnahti ylös.

– Nyt mä tiedän!

Nina ryntäsi pois keittiöstä Verne perässään.

– Mä tiesin, että täällä on jokin hassusti, Nina sanoi kiirehtiessään kirjoituspöytänsä luo.

– Mikä?

– Olympus, Nina sanoi ja sieppasi käteensä kirjapinkan päällä lepäävän vintage-filmikameran.

– Mä en koskaan jätä sitä ilman linssinsuojaa.

Nina kytki virran päälle ja katsoi kameran päällä olevaa nestekidenäyttöä, josta näkyi, kuinka monta kuvaa filmirullassa oli jäljellä.

– Hitto, Nina huokaisi ja katsoi Verneä.

– Muistatko sä tämän kameran?

– Tietenkin muistan. Uudenvuoden kamerasi, Verne sanoi.

– Olet ottanut sillä meistä kuvan samalla sommittelulla jokaisena yhdessä vietettynä uudenvuodenaattona.

– Tää on 24 kuvan filmi eli monta kuvaa tässä pitäisi olla jäljellä?

– 18.

Nina näytti kameraa Vernelle. Näytöllä erottui luku 9.

– Oletko nyt aivan varma, että et ole ottanut niitä itse?

– Hei, Nina huudahti.

– Tää aikakapseli oli mulle tärkeä juttu. Filmin täyteen saaminen oli mun ainoa syy odottaa vuotta 2038.

– Niin… Siis sen lisäksi, että olisimme silloin olleet yhdessä 24 vuotta?

– Sekin olisi varmasti ollut nastaa, Nina vastasi osoittaen enemmän kiinnostusta kameraan kuin Verneen.

– Olen varma, että nämä uudet räpsyt on otettu viime viikolla.

– Vain yksi tapa saada selville.

– Keljua katkaista kuusi vuotta kestänyt hyvä juttu, Nina mutristi huuliaan.

– Niin-pä, Vernen äänenpainosta et jäänyt epäselväksi, oliko hän harmissaan kuvausprojektin vai parisuhteen katkeamisesta.

– Mennään, Nina läimäytti Verneä rintaan ja harppoi eteiseen.

– Onko täällä vielä paikkoja, jotka kehittää filkkakuvia?

– Totta kai.

– No kerro mulle, boomer.

– Parin korttelin päässä on yksi, Verne sanoi ja otti avainnipun uudelleen esiin.

– Kysyn sinulta uudelleen: haluatko kotisi avaimet takaisin?

Nina katsoi avaimia, sitten Verneä ja hymyili viekkaasti.

– Kysy myöhemmin vielä kolmannen kerran.

Verne pudisti päätään ja kiirehti Ninan perässä porraskäytävään.

Jatkuu ensi numerossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla