Ruusu ja Korhonen joutuvat tiukkaan tilanteeseen. Murtuuko Ruusu, kun häntä uhataan aseella?

Puoli tuntia myöhemmin Ruusu lähti liikkeelle vastapäisen huoltoaseman pihasta parikymmentä vuotta vanhalla Landcruiserilla. Huoltoasemayrittäjä oli suostunut myymään punaisen ruostepesän kahdella tuhannella dollarilla, jotka Ruusu oli käynyt kaivamassa rintaliiveistään aseman järkyttävän siivottomassa vessassa.

”Olis kannattanut heti tulla tänne huoltsikalle”, vakuutusetsivä Korhonen sanoi pelkääjän paikalta.

”Ehkä meidän autoakaan ei olis varastettu.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Olis vaan saatu salmonella”, Ruusu kuittasi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Etkö sä aio tehdä rikosilmoitusta?”

”Mä teen sen myöhemmin netissä. Nyt mulla ei ole tietokonetta, kun se oli autossa.”

”Kai sä edes soitit vakuutusyhtiöön?” Korhonen korskahti loukkaantuneena.

”Mä oon sentään vakuutusetsivä. Kai mä nyt itekin jotain tajuan.

”Mä en kysyis, jos mä olisin varma.”

Se jäädytti keskustelun vähäksi aikaa. Tie halkoi Haastin jokisuistoa, meri häämötti niittyjen takana vasemmalla ja lumihuippuiset vuoret metsän takana oikealla. Aurinko paistoi ja lämmittikin, mutta oltiin vielä keväässä. Puissa oli kyllä täydet lehdet. Asutusta oli harvassa, enimmäkseen lehmiä.

”Mulla on vieläkin Toyotan avain taskussa”, Ruusu sanoi.

”Ennen vanhaan autot oli helppo varastaa, yhdisteli vaan johtoja kojelaudan alta, mutta eihän sen enää pitäis onnistua.

”Ei pitäis niin. Mutta aina kun lukot paranee, konnat keksii kyllä ennen pitkää keinon päästä niistä läpi. Lukot on rehellisiä varten.”

”Mä oon kuullut ton ennenkin.”

”Ja se on totta. Autovarkailta on löytynyt läppärivetoisia laitteita, millä ne pystyy lukemaan auton avauskoodin vaikka parin sadan metrin päästä. Saman ne voi tehdä sun pankkikortilles tai visalles.”

”Onneksi mulla on Mastercard.”

”Se on kyllä ihan yhtä haavoittuvainen.”

”Toi oli vitsi.”

”Sä lasket leikkiä vakavalla naamalla vakavista asioista.”

”Mua kuuntelee omalla vastuulla. Niinku selvästi suakin.”

”Mitä sä tarkoitat?”

Ruusu kohautti olkapäitään. Ei jaksanut selittää.

 

Reilu tunti ajettiin hiljaisuudessa. Tie kaartui kauemmaksi rannasta, metsä saartoi tien molemmilta sivuilta. Kesken pitkän metsätaipaleen vasemmalla näkyi hiekkalevike, josta lähti tie metsään, ilmeisesti sähkölinjan huoltotie. Levikkeellä seisoi kasa hiekkaa, vihreä puoliperävaunu ja valkoinen Toyota RAV4.

”Meidän auto”, Ruusu sanoi ja kurvasi levikkeelle.

He nousivat katsomaan hävitystä.

Matkalaukut oli tyhjennetty ja levitetty hiekalle auton viereen. Auton ovet olivat levällään, hansikaslokero ja ovitaskut sun muut tyhjennetty maahan, istuinten pehmusteet viillelty puukolla ja kiskottu ulos. Konepeltikin oli pystyssä ja moottoritilaa oli pengottu, osia irroteltu.

”Vois luulla, että täältä on etsitty jotain”, Korhonen sanoi.

”Ehkä ne arveli, että sä tiedät jotain Tummasta timantista.”

”Tai ehkä tää nyt on sitä kirousta, vaikkei mulla timanttia olekaan.”

Mullapa on, Ruusu ajatteli. Muttei ääneen.

 

Levikettä reunustavasta tiheästä pensaikosta ilmestyi kolme isoa luiskaotsaista miestä ase kädessä. Yhdellä oli haulikko olalla, toisella iso revolveri kummassakin kädessä, kolmannella valtava pistooli. Kaikilla oli maastolippalakki silmillä ja maastopuku päällä, mustat maiharit jalassa.

”Ja nyt se timantti tänne”, haulikkomies sanoi englanniksi.

”Orcin veljekset”, Korhonen sanoi suomeksi ja vilkaisi Ruusuun. ”Mä oon törmännyt näihin ennenkin.”

”Pitäiskö ton rauhoittaa mua?”

”Ei. Nää on häijyjä kavereita.”

”En olis ikinä arvannut.”

”Mitä ihmeen haltiakieltä te puhutte? revolverimies kysyi.”

”Suomea”, Ruusu sanoi englanniksi.

Revolverimies suuntasi yhden aseen Ruusuun ja toisen Korhoseen.

”Ei kiinnosta. Lopettakaa se!”

Haulikkomies astui vielä askeleen lähemmäksi Korhosta ja suuntasi aseensa häneen.

”Se timantti.”

”Ei meillä ole”, Korhonen sanoi.

”Tekö varastitte meidän auton?” Ruusu kysyi.

”Me varastetaan mitä vaan”, pistoolimies sanoi.

”Mutta jos sä tarkoitat tota valkoista Toyotaa, niin sitä me ei varastettu. Me vaan seurattiin varasta tänne ja annettiin sen ettiä rauhassa.”

”Mutta ei se löytänyt sitä timanttia”, revolverimies sanoi. ”Niin me sit annettiin sen mennä.”

”Hölmöjähän te olitte”, Ruusu sanoi.

Kaikki kolme veljestä katsoivat nyt vakavana Ruusuun.

”Sanoitko sä meitä hölmöiksi?” haulikkomies kysyi. Hänen aseensa osoitti yhä Korhoseen.

”Niin, sanoitko?” toiset kaksi säestivät kuorossa.

”Sanoin, Ruusu vahvisti. ”Te annoitte sen varkaan lähteä timantin kanssa.”

”Miten niin timantin kanssa?” pistoolimies tivasi. ”Eihän se löytänyt sitä!”

”Me nähtiin, ettei se löytänyt”, revolverimies vahvisti.

”Kuka se varas oli?” Korhonen kysyi väliin.

”Mikä lie aussinarkkari”, haulikkomies sanoi. ”Nuori kundi, mutta ihan kalju ja nahka täyteen hakattu. Se itki koko ajan, miten se oli hukannut aarteensa.”

”Tony”, Ruusulla välähti mielessä. Tony ei siis ehkä ollut osunutkaan sattumalta hänen vieruskaverikseen lennolla Sydneystä Queenstowniin.

”Mutta miten te voitte nähdä, että joku ei löydä mitään?” Ruusu tiukkasi.

”Helposti”, revolverimies sanoi.

Pistoolimies jatkoi.

”Se tutki koko auton, perästä keulaan asti. Jos se olis löytänyt timantin, se olis varmaan lopettanut ettimisen.”

”Tai sitten se huomas teidät ja halus saada teidät uskomaan, että se ei löytänyt timanttia.”

”Tutkitteko te sen?” Korhonen kysyi. Hän oli tainnut tajuta, mihin Ruusu pyrki.

”Me pakotettiin se riisumaan ja ravisteltiin kaikki vaatteet”, revolverimies sanoi. ”Kalsareita myöten.”

”Katoitteko, ettei sillä ollut hivakkaa?” Korhonen kysyi. Hyvä että kysyi. Ruusu ei olisi tiennyt hivakkaa englanniksi ja olisi joutunut selittelemään. Olisi voinut mennä noloksi.

”Ei kai me nyt mitään homoja olla!” pistoolimies kavahti.

”Vahinko, Ruusu sanoi. ”Koska timantti oli autossa ja te päästitte varkaan lähtemään sen kanssa.”

”Helvetin pässit”, haulikkomies manasi veljiään.

”Käskinkö mä teidän tutkia sen jätkän tarkkaan, käskinkö?”

”Et sä sanonut miten tarkkaan”, revolverimies puolustautui.

Haulikkomies huitaisi häntä haulikon perällä päähän niin, että ohimosta tirskahti veri.

”Mä katoin kyllä kassien alta”, pistoolimies puolustautui.

 

Haulikkomies huitaisi häntäkin. Nenäluu rusahti ikävästi, ja veli joutui panemaan pistoolin taskuun ja pitelemään nenäänsä kaksin käsin.

”Nyt lähdetään ottamaan kiinni se helvetin varas”, haulikkomies sanoi ja lähti marssimaan haulikko olalla metsätielle.

Veljet seurasivat surkean näköisinä. Kohta metsän suojassa möyrähti dieselmoottori käyntiin. Musta Nissanin avolavapaku hyökkäsi levikkeelle ja Ruusun ja Korhosen ohi maantielle kohti pohjoista. Veljekset istuivat etupenkillä kolmestaan ja näyttivät päättäväisiltä, myös nenäänsä pitelevä keskimmäinen. Ruusua ja Korhosta he eivät enää noteeranneet.

”Orcin veljekset”, Ruusu sanoi. ”Aikamoisia örkkejä ne olikin.”

Korhonen ja Ruusu keräsivät kiireesti matkatavaransa maasta ja lähtivät jatkamaan matkaa. Toyota sai jäädä siihen, mutta ovet ja konepelllin he sentään sulkivat ja Korhonen soitti vuokraamoon, mistä Toyota löytyisi.

”Sä hoidit ton hyvin”, Korhonen kehaisi, kun he jatkoivat matkaa Landcruiserilla. ”Sulla taitaa olla puhejudon musta vyö.”

”Lastenhoidossa ei tarvii kaikenlaisia taitoja”, Ruusu sanoi. ”Tajuutko sä tästä jutusta jotain?”

”Ainakin Orcin veljekset jahtaa Tummaa timanttia. Ja varmaan se kaljupää aussinarkkari. Eikös sun vieressäs istunut semmoinen tyyppi, kun lennettiin Sydneystä tänne?”

”Istui. Ja se hoki koko ajan, miten se on hukannut aarteensa. Pitäiskö meidän varoa noita veljeksiä? Kiertää vaikka jotain sivuteitä?”

”Tää on Eteläsaari. Ei täällä ole mitään kiertoreittejä, hyvä kun yksikin. Noi sivutiet päättyy kaikki johonkin pihaan tai tukkilaanille. Ja sit jonkin matkan päässä edessäpäin on Fox Glacier -jäätikkö.”

”Siellähän oli just joku onnettomuus.”

”Niitä sattuu. Täällä valtameren rannalla sää muuttuu nopeesti, ja helikopterit on herkkiä tuulelle.”

 

Pellot ja metsät vaihtelivat tien varrella, meri pysyi vasemmalla ja vuoret oikealla. Asutus oli harvassa ja vaatimatonta. Kun tie lopulta kiipesi rannan tuntumassa vuoren rinteelle ja jyrkänteelle oli rakennettu ravintola, Ruusu ajoi parkkipaikalle.

”Mä tarviin ainakin kahvia.”

”Syödään samalla”, Korhonen sanoi. ”Kello on jo kolme ja meillä on vielä parin tunnin matka.”

Korhonen suositteli ruokalistasta Fish & Chipsiä tai hampurilaista. Kalaa ja ranskalaisia oli tuhti annos, tukena muutama porkkanan ja kurkun suikale. Korhonen otti hampurilaisen ja vaikutti tyytyväiseltä siihen. Paikka oli hiljainen, he istuivat ikkunapöydässä ja katsoivat harmaana vyöryvälle merelle.

Kahvin jälkeen matka jatkui.

”Sulta jäi se timantin tarina kesken”, Ruusu muistutti.

”Ai niin. Mä taisin jäädä siihen amsterdamilaiseen jalokiviliikkeeseen.”

”Vuosi oli 2001 tai jotain.”

”Just. Interpol tunnisti timantin liikkeen nettimyyntiluettelosta, mutta siinä vaiheessa se oli ehditty myydä. Ostaja oli norjalainen öljymiljonääri Sorgestedt, jolta se varastettiin heti. Välillä se tuli esiin Dagestanissa, mutta sinne minäkään en uskaltanut lähteä. Pari vuotta sitten dagestaaniprinsessa Sabirat Shamil näyttäytyi Nizzassa isänsä huvijahdilla tummasta timantista tehty kaulakoru kaulassaan. Pian sen jälkeen jahti upposi ja isä tapettiin. Koru ryöstettiin tytöltä Cannesissa kirkkaassa päivänvalossa. Ryöstäjät törmäsivät kohta sen jälkeen pakoautollaan rekkaan ja kuolivat. Sabirat ei enää huolinut timanttia takaisin, vaan lahjoitti sen Punaiselle puolikuulle eli muslimien Punaiselle ristille.”

”Mitä se sillä teki?”

”Myi huutokaupassa ja käytti rahat työhönsä.”

”Kuka sen osti?”

”Nimettömäksi jäänyt yksityishenkilö.”

”Etkö muka ottanut nimestä selvää?”

”Tietysti otin.”

”Kuka se oli?”

”Qatarin prinssi Ahmad El-Bahr.”

”Jolta se tietysti varastettiin?”

”Mistä arvasit? Osa timantin jäljittäjistä on varmaan El-Bahrin palkkaamia. He eivät juuri häikäile.”

”Miten paljon niitä jäljittäjiä oikein on?”

”Paljon. En tiedä tarkkaa määrää, mutta aika monta olen vuosien varrella kohdannut. Asialla on keräilijöitä, minun kaltaisiani etsiviä, poliiseja, kaikenlaisia onnenonkijoita.”

”Eli vaikka timantti löytyisikin, peli tuskin loppuisi siihen.”

”Tuskin”, Korhonen myönsi, kallisti selkänojaansa ja sulki silmänsä. ”Herätä, kun tulee West Coast Treetop Walk & Café. Siitä kohtaa käännytään sinne saksanhirvifarmille.”

Saman tien Korhonen alkoi kuorsata. Miehellä oli uskomattomat unenlahjat.

Ruusu ajoi eteenpäin ja nautti maisemista. Tienvarsi oli periaatteessa samanlaista syrjäseutua kuin Rengossa, mutta valtameri ja vuoret toivat siihen oman lisänsä.

Pitäisikö hänen näyttää timanttinsa Korhoselle? Watkins tuskin enää palaisi Qatarista. Mutta kuten Korhonen sanoi, peli vain jatkuisi. Ja mistä hän tiesi, millä puolella Korhonen loppujen lopuksi pelasi. Tiedä vaikka Qatarin prinssi olisi loppujen lopuksi palkannut juuri hänet. Puheet Nicolay-suvusta saattoivat olla pelkkää hämäystä.

Kuului kilahdus. Ruusun puhelimeen tuli tekstiviesti. Hän varmisti, että Korhonen nukkui yhä, ja vilkaisi viestin.

”Tänä iltana kello 21 Hokitika Beachilla merkin alla. Gandalf”

Hän sulki kiireesti puhelimen ja palautti sen kojelaudan mukitelineeseen. Minkä ihmeen merkin alla? Mitä siellä tapahtuisi? Ja miksi Gandalf? Oliko Watkins itsekin tajunnut yhdennäköisyytensä? Eikö hän uskaltanut käyttää omaa nimeään?

Ja jos viesti todella oli Watkinsilta, miten hän oli onnistunut pääsemään Hamadista eteenpäin?

Olisi vain yksi tapa päästä siitä perille. Piti mennä Hokitika Beachille iltayhdeksältä.

Hokitikaan oli enää parikymmentä kilometriä, kun valtatiestä poikkesi sivutie, jolla kyltin mukaan sijaitsi West Coat Treetop Walk & Café. Metsään oli rakennettu puunlatvojen väliin siltoja, joilla saattoi kävellä, ja näkötorneja, joihin voi kiivetä kierreportaita pitkin. Yhdessä tornissa oli kahvila, siihen pääsi myös hissillä.

Ruusu ja Korhonen ajoivat kahvilan ohi ja kääntyivät oikealle. Vasta lähellä vuoren juurta ja Kokitahijokea he tulivat siistille hirsistä rakennetulle maatalolle, jota ympäröivät korkeat aitaukset. Tumma pitkätukkainen nainen ohjaili saksanhirviä aitauksesta toiseen pillin, huutojen ja vaalean paimenkoiran avulla.

Naisessa oli jotakin haltiamaista. Hänen äänensäkin oli korkea kuin huilussa. Saatuaan kaikki saksanhirvet oikeaan aitaukseen hän tuli koira perässään Korhosen ja Ruusun luokse.

Nainen sanoi lempeästi:

”Tulitte varmaankin timantin vuoksi?”

Korhonen häkeltyi pahasti.

”Mi… Mistä te tiesitte?”

”No, sinä olet poliisi tai muu etsivä, sinulla on sellainen aura. Eikä tämä nainenkaan ole ihan tavallinen turisti.”

”En vai?” Ruusu ihmetteli.

”Et”, nainen sanoi ja ojensi kätensä. ”Joan Nehemiah. Hauska tutustua.”

 

Ruusu tarttui käteen ja esittäytyi. Naisen ote oli hellä mutta vankka, katse lempeä mutta läpitunkeva. Ruususta tuntui kuin hänestä olisi virrannut tietoa saksanhirvifarmariin.

Seuraavaksi iso mutajalkainen paimenkoira tuli ja kiipesi Ruusua vasten. Hän silitti sitä ja pörrötti sen turkkia.

”Se on Gandalf”, Joan sanoi. ”Eikö se näytäkin ihan vanhalta, viisaalta tietäjältä?”

Koiralla oli kyllä samanlainen parta ja katse. Tämäkö Ruusulle olikin tekstannut?

Korhonen myönsi olevansa etsivä ja Tumman timantin jäljillä. Nainen sanoi, ettei tiedä timantin nykyistä olinpaikkaa, mutta voi kyllä tarjota heille yrttiteetä.

”Sopii”, Ruusu sanoi. Harvoin tuli tilaisuus tutustua haltiaan.

”Kyllä, aiemmassa elämässäni oli varas”, nainen tunnusti samalla kun pani vesipannun liedelle. Se oli sentään sähköliesi. ”Mutta kun isäni kuoli, palasin kotifarmilleni enkä ole sen jälkeen sekaantunut mihinkään laittomaan. Isä perusti tämän 1970 eli hän oli ensimmäisten joukossa. Saksanhirviä tuotiin tänne Euroopasta 1860-luvulla ja vapautettiin metsästettäväksi, mutta luontaisten vihollisten puuttuessa ne lisääntyivät holtittomasti ja uhkasivat tallata luonnonkasvit sukupuuttoon. Valtio ja yksityiset alkoivat kerätä eläimiä aitauksiin 1960-luvulla. Nyt suurin osa maailman saksanhirvenlihasta saadaan meiltä.”

Ruusun teki koko ajan mieli kysyä, oliko nainen vielä aiemmassa elämässsään ollut haltia, mutta ihme kyllä hän malttoi pitää suunsa.

Korhonenkin tuntui tavallista vaisummalta. Hän vain kysyi:

”Sattuuko teillä olemaan aavistustakaan, missä se timantti voisi olla?”

”Ei aavistustakaan”, nainen sanoi ja vilkaisi Ruusuun salaperäisesti hymyillen. ”Mutta se voi olla lähempänä kuin arvaattekaan.”

”Mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?” Korhonen kysyi, kun he olivat taas autossa ja matkalla kohti Hokitikaa, missä oli tarkoitus yöpyä.

”Ei aavistustakaan”, Ruusu vakuutti.

Timantti tuntui polttelevan kellotaskussa.

 

Jatkokertomus päivittyy lauantaisin.

Tapani Bagge

56-vuotias kirjailija, joka on julkaissut pitkälti yli 100 kirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia ja tv-käsikirjoituksia sekä toiminut suomentajana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla