Jatkokertomus

Kaisa lähtee rauhoittumaan rinteeseen. Mutta onko se virhe?

Kaisa otti hotellin aulassa vastaan retkivarauksia, kun Miettunen ja Ylä-Mäkinen lähestyivät häntä rinta rinnan. He näyttivät uhkaavilta univormuissaan.

– Kaisa Marttinen. Onko sinulla sinun kappaleesi työtodistuksestasi?

– On, huoneessani.

– Voisimmeko nähdä sen?

Kaisa vilkaisi Heliä, joka nyökkäsi lyhyesti. Kaisa meni poliisien kanssa huoneeseensa. Hän oli ehtinyt purkaa vähät tavaransa kaappeihin, mutta kaivoi kansionsa esiin.

Miettunen tutkaili työtodistusta ja Ylä-Mäkinen antoi katseensa kiertää huoneessa. Sen perusteella oli hankala sanoa asukkaasta mitään, koska se oli täysin tyhjä ja siisti hotellihuone, jonne ei ollut ehtinyt vielä tulla minkäänlaisia elämisen merkkejä.

– Missä vaiheessa sinä allekirjoitit tämän ja otit kappaleen itsellesi? Silloinko kun löysit ruumiin? Miettunen kysyi.

Kaisa meni vaikeaksi. Hän ei halunnut vaikuttaa paatuneelta ihmiseltä, joka oli ajatellut kuolleen pomonsa ruumiin äärellä myös omaa tulevaisuuttaan.

– Me allekirjoitimme ne lauantai-iltana, Kaisa valehteli hermostuneena. – Hänen toimistossaan.

– Miksi Kari toi oman kappaleensa huoneeseensa?

– En osaa sanoa.

– Oliko Kari hengissä, kun lähdit toimistosta? Etkä käynyt enää lauantai-iltana hänen huoneessaan? Ylä-Mäkinen uteli.

– Oli hengissä, enkä käynyt.

– Mistä syystä sinunkin kappaleessa on veripisara? Miettunen nosti paperin kattolamppua vasten.

Kaisa näki paperissa mikroskooppisen pienen ruskean tahran. Hän nipisti suunsa kiinni.

– Me tutkimme puukosta sormenjäljet, mutta kahvassa ei ollut kuin Karin omia sormenjälkiä. Tutkimme myös sen muovinuken, eikä siinä ei ollut kenenkään muun jälkiä kuin sinun, Ylä-Mäkinen kertoi.

– Murhaaja on varmaan käyttänyt hansikkaita.

– Milloin tutustuit Kari Anders-soniin? Miettunen kysyi kuin ohimennen.

– Syyskuun alussa, kun tulin tänne töihin.

– Viime syksynä vasta? Etkö jo kymmenen vuotta sitten, kun asuit Rovaniemellä ja opiskelit eräoppaaksi?

– En. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä.

– Kuitenkin asuit hänen omistamassaan asunnossa. Maksoit kuukausittain vuokrasi hänen tililleen. Aika edullisen vuokran, jos saan sanoa.

Kaisa purskahti nauramaan.

– Nyt te olette erehtyneet. En koskaan nähnyt vuokranantajaani, vaan sain asunnon vuokravälitysfirman kautta. Eikä asunnon omistaja ollut Kari Andersson, vaan joku firma.

– KA-Homes? Ylä-Mäkinen ehdotti.

– Niin taisi olla.

– Se oli Kari Anderssonin omistama yritys. Yksiöitä ja airbnb-vuokrausta Rovaniemellä, lomamökkejä ja majoituspalveluita Kittilässä ja Muoniossa.

Kaisa mykistyi.

– Sitä en tiennyt. Ei Karikaan maininnut minulle siitä. Tuskin hänkään muisti minun nimeäni, kun otti minut töihin.

– Ettei hän vain ollut sinun sugardaddysi opiskeluaikoina? Miettunen kysyi varovasti.

 

Ensin Kaisa tyrmistyi, sitten hän suuttui.

– Mitä sinä vihjailet? Kuinka sinä kehtaat? Kaisan päässä löi tyhjää. Miten amerikkalaisissa poliisisarjoissa reagoitiin tuollaiseen törkeyteen? – Minä teen sinusta valituksen ylemmillesi.

– Ei tarvitse. Tämä Ylä-Mäkinen tässä on pomoni.

Ylä-Mäkinen alkoi vuorostaan hiillostaa Kaisaa.

– Näytätkö puhelimesi?

Häkeltyneenä Kaisa ojensi puhelimensa. Ei kai hänen olisi ollut mikään pakko sitä näyttää, mutta ei hänellä ollut mitään salattavaa.

– Avaisitko sen?

Kaisa näppäili tunnusluvun ja Ylä-Mäkinen ryhtyi selailemaan Kaisan valokuvia. Kaisa oli ottanut kuvia Mieliöjärven taukopaikalta, mutta heti sen jälkeen näytölle lävähtivät kuvat Karin ruumiista.

– Arvasin, että otit kuvia kuolleesta. Tässä otoksessa näkyy, että työtodistuksia on pöydällä kaksi.

Kaisa vaikeni.

Ylä-Mäkinen selasi ja suurenteli kuvia, kunnes pysähtyi ja näytti yksityiskohtaa.

– Mikä tuo on tuossa lattialla?

Kirottu huulipuna. Hänen olisi pitänyt antaa se heti poliisille. Tästä eteenpäin hänen oli parempi puhua vain totta.

– Otin sen, koska luulin sitä omaksi huulipunakseni.

– Miksi sinun huulipunasi olisi ollut Karin lattialla? Oliko teillä suhde?

Kaisa veti henkeä.

– Luulin, että se putosi taskustani, kun kumarruin antamaan tekohengitystä. Minulla on samanlainen, mutta se olikin eri sävyä.

– Saisimmeko sen huulipunan nyt?

– Minulla ei ole sitä enää. Murhaaja on vienyt sen. Vanhaan huoneeseeni murtauduttiin.

– Vai niin? Mitä sieltä vietiin?

– Vain se huulipuna.

– Kävipä ikävästi. Huulipunasta olisimme saaneet mahdollisesti DNA:n ja putkilosta sormenjäljet.

Kaisa jätti kertomatta, että hän oli käyttänyt huulipunaa viimeksi, ja todennäköisesti siitä saatavat DNA ja sormenjäljet olisivat olleet taas hänen.

– Lähetän nämä kuvat itselleni. Niistä voi käydä ilmi vielä jotain uutta, Ylä-Mäkinen sanoi ja näppäili numeronsa.

Miettunen kurkisteli Kaisan kaappeihin. Etsikö hän todisteita Kaisan pikkareiden seasta?

– Oletko sinä nähnyt täällä jotain outoa? Onko joku henkilö herättänyt epäilyksesi? Ylä-Mäkinen kysyi.

Kaisa empi kahden vaiheissa, ryhtyisikö juoruamaan, mutta Ylä-Mäkinen näki, että hän mietti jotakuta.

– No niin, kerro!

– Räppäri NiXXX. Hän asuu hotellissamme naamioituneena valepukuun, Kaisa paljasti vastahakoisesti.

– Aivan... Hänen oikea nimensä oli Mikko jotain. Julkisuuden henkilöillä on oikeus yrittää elää hetki elämää, jossa häntä ei tunnisteta eikä häiritä, Ylä-Mäkinen kuittasi tiedon.

– Kunnioitamme hänen haluaan saada nauttia hieman yksityisyyttä, Miettunen sanoi.

Kaisa katsoi suu pyöreänä Miettusta. Mies ei varmaan tiennyt, että NiXXX oli myynyt platinaa CD-levyllä nimeltä Kytille kuonoon.

– Haluan tehdä rikosilmoituksen murrosta. Entiseen huoneeseeni murtauduttiin. Sen numero on 223. Voitte käydä toteamassa, että lukko on todellakin rikki.

– Ehkä olet rikkonut sen itse? Miettunen ehdotti kasvot kivettyneinä.

– Miksi olisin? En minä ole tappanut Karia. Etsikää murhaaja älkääkä kiusatko syytöntä!

 

Kaisa meni koiratarhalle, koska koirien seurassa oli mahdotonta olla kiukkuinen. Poliiseilla olisi voinut olla enemmän sosiaalisia taitoja. Oliko hän nyt ykkösepäilty? Olivatko poliisit tutkineet koko tämän murhasta kuluneen ajan vain hänen entisiä osoitteitaan? Ei tämä näin voinut mennä.

Jekku piti oikeaa etutassuaan ylhäällä. Kaisa tutki, oliko siinä tikku tai haava.

– Jekkua pitää tarkkailla eikä sillä saa nyt ajaa, Valtteri sanoi.

– Jekku-parka, Kaisa sanoi ja silitti koiran korvia.

Lounaan jälkeen tunturituuli oli tyyntynyt sen verran, että myös takarinteen hissit oli avattu. Kaisa tiesi, että asiakkaita tulisi tekemään varauksia vasta illallisaikaan, joten hän päätti lähteä laskettelemaan. Poliisien käytös risoi häntä vieläkin.

Kaisa meni ankkurihissillä aivan ylös, vaikka matkalla oli kolme väliasemaa. Hänellä oli kypärä ja laskettelulasit, mutta kylmä ja navakka tuuli pakotti hänet peittämään loput kasvoistaan kaulahuivilla. Alarinteillä olisi ollut lämpimämpää, mutta hän halusi tuntea sen huikaisevan tunteen, jonka sai, kun laski pitkää ja leveää kolmosrinnettä. Sen laskeminen oli lähempänä lentämistä kuin lentokoneessa istuminen. Hän laski viitosrinnettä pitkin takahissille ja pääsi sieltä laskemaan leveitä kolmos- ja nelosrinteitä. Kaikkialla oli häikäisevän valkoista, laskettelijoita oli vain kourallinen eikä hiihtohisseille ollut yhtään jonoa.

Ykkösrinne vei kuruun, jonne Kaisa laski kuin salaiseen lumiluolaan. Hän oli aivan yksin rinteessä ja pysähtyi katselemaan maisemia. Hän näki vapaalaskijoiden käyttäneen tilaisuutta hyväkseen, kiinnittäneen nousukarvat telemark-suksiinsa, kiivenneen ylös ja laskeneen täydellisen tasamuotoiset mutkat vastapäisen tunturin puuterilumirinteeseen. Siinä rinteessä ei ollut hiihtohissiä.

Takahissin yhteydessä oli pieni taukopaikka. Myyjä Martta tuli aamuisin moottorikelkalla töihin takahissille ja avasi kahvilan. Hänen miehensä Jussi toimi hissipoikana ja pysäytti hissin, jos joku sotkeutui suksiinsa ja kaatui nousuladulle. Kaisa osti Martalta kuuman kaakaon ja istui porontaljalle nauttimaan juoman makeudesta.

– Hirveä juttu se Karin kuolema, Martta huudahti. – Sitä on mahdotonta uskoa todeksi.

– Niin on. Se on tosi surullista, Kaisa myönsi.

– Oletteko te jo palanneet hotellilla normaalijärjestykseen?

– No ei, se ikävä tapaus on sotkenut meidän arkemme täysin. Poliisit kuulustelivat minuakin. He pitävät poliisilaitoksen tutkintahuonetta yhdessä hotellihuoneessa ja välillä ravintolassa, eikä kukaan saa lähteä hotellilta minnekään. Tie on edelleen suljettu, ja kaikkien vieraiden nimet, passin numerot ja sormenjäljet on otettu talteen.

– Tämä tilanne on hankala, koska epäiltyjä on niin paljon. Kenties he lopuksi kutsuvat kaikki ravintolasaliin kuten Hercule Poirot ja kertovat, kuka on syyllinen?

Kaisa hymähti.

– Ketä sinä epäilet?

– En osaa sanoa. En usko, että kukaan turisti tappaisi Karia, mutta en myöskään halua uskoa omista työkaveristani sellaista.

– Tämä ei varmasti ole oman väen tekosia, Martta vakuutti.

– Koko jutussa ei ole mitään järkeä!

Kirottu huulipuna. Hänen olisi pitänyt antaa se heti poliiseille.

Siitä he olivat yhtä mieltä.

– Koeta kestää, Martta sanoi ja halasi Kaisaa.

Kaisa kiitti kaakaosta ja lähti laskettelemaan. Pian tulisi pimeä, eikä takarinteitä ollut valaistu. Silloin piti lasketella eturinteissä, joista Kaisa ei nauttinut yhtä paljon.

Hän laski kahden ja puolen kilometrin pituista loivaa yhdysrinnettä etuhisseille ja istuutui yksin kahden istuttavaan tuolihissiin. Hän nousi ylös ja laski lähestulkoon syöksyä alas. Hän halusi tuntea viiman kasvoillaan, adrenaliinin virtaavan suonissaan, kylmyyden jäädyttävän nenänpäänsä, kehonsa sulautuvan liitoon, mutkitteluun ja rinteeseen. Slalom oli kuin rakastelua, tanssia ja lentämistä yhtä aikaa. Laskettelu ja lautailu olivat syy, miksi hänestä oli tullut eräopas. Ne harrastukset olivat johdattaneet hänet tähän lumiseen ihmemaahan, eikä hän voinut enää kuvitellakaan tekevänsä siistiä sisätyötä. Hän oli karaistunut kuin ulkokissa, jolle tulisi tuskanhiki sisätiloissa, ja hän alkaisi raapia sohvia ja purra ihmisten nilkkoja.

 

Äkkiä tuolihissi pysähtyi. Kaisa katsoi ala-asemalle, mutta ei nähnyt nousuladulla mitään härdelliä. Sitten hänen katseensa nauliutui metsänlaitaan.

Joku seisoi rinteen reunassa metsän puolella. Hänellä näytti olevan yllään valkoharmaa maastopuku ja kiikarikivääri nostettuna ampuma-asentoon. Kaisasta näytti siltä, että tuo henkilö tähtäsi kiväärillään suoraan häneen.

Nopeasti Kaisa nosti suksituen ylös. Pudotusta maahan oli reilut pari metriä. Ei voinut mitään, hän ei jäisi tuolihissiin maalitauluksi.

Kaisa otti sauvat käsiinsä ja hyppäsi. Lantiossa tärähti, kun hän putosi maahan. Hän valui vähän matkaa takaperin, kunnes kääntyi ja laski vaaralliselle metsärinteelle. Hän mutkitteli kapean offarin jäisillä kurveilla puiden lomassa ja kuuli jonkun tulevan nopeasti perässään. Hän laski piiloon suuren kuusen taakse ja pysähtyi odottamaan. Hänen ohitseen suhahti nuori hiphoppari, jolla oli pinkki pipo, oranssi anorakki ja neonvihreät housut. Hänen asunsa ei ollut mikään lumipuku, vaan tehty helpoksi löytää lumivyöryn seasta.

Oliko hän kuvitellut kiväärin? Nähnyt harhoja? Miksi murhaaja jahtaisi häntä? Eihän hänellä ollut enää mitään murhaajalle kuuluvaa.

Kaisa kaarsi rinteeseen ja laski suoraan hotellille. Hän otti suksensa irti ja kiiruhti ravintolaan niin nopeasti kuin kömpelöillä laskettelumonoillaan pääsi.

 

Aulan takassa räiskyi tunnelmallinen takkatuli, ja matkailijat lämmittelivät sen loisteessa. Kaisa rauhoittui ja katsoi ikkunasta, mutta kukaan ei laskenut hänen perässään hotellille. Hän avasi monot ja meni baarin puolelle juttelemaan helsinkiläisnaisten kanssa.

Ninni näytti olevan liikuttuneessa mielentilassa. Hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen nenänsä valui. Marjaana piti kättä hänen harteillaan ja lohdutti häntä.

– Mikä hätänä, Ninni? Kaisa kysyi. – Oletko kuumeessa?

Ninni nosti katseensa ja katsoi Kaisaa vetistävin silmin.

– Olen! Vauvakuume on kummallinen tauti. Ennen kuin minä täytin kolmekymmentä, sellaista ei ollut ollenkaan, sitten kun juhlin 30-vuotissynttäreitäni – PAM! Ninni läiskäytti kätensä yhteen.

– Siitä lähtien elämä on ollut yhtä biologisten kellojen moikinaa, Marjaana vahvisti ystävättärensä tunnot.

– Tiedätkö mitä, Kaisa? Älä hukkaa aikaa, jos löydät jonkun kivan tai edes siedettävän miehen.

– Me ollaan jo siinä pisteessä, että meille riittää pelkkä siittiösolu, Marjaana todisti. – Tippa spermaa.

– Se saa olla kuka tahansa mies, jonka ei tarvitse edes tietää lapsesta, Ninni kuiskasi.

– Minä käytän muka kierukkaa ja Ninni väittää olevansa steriloitu. Jos siis miehet edes kysyvät ehkäisystä.

”Tämä ei varmasti ole oman väen tekosia”, Martta vakuutti.

Kaisa ei tiennyt, mitä vastata.

– Tiedän, me vaikutamme häikäilemättömiltä, mutta meidät on ajanut tähän silkka epätoivo, Ninni vakuutti.

– Siitä syystä me tulimme Lappiin. Muka pitämään hauskaa... Ei, me haemme syntymättömälle lapsellemme siittäjää.

– Marjaana. Katso, ketkä saapuivat, Ninni nyökkäsi ovelle päin.

Kursujärvi riisui kelkkakypäränsä ja avasi kelkkahaalarin vetoketjun. Mieliö nosti kättään, ja Marjaana vilkutti takaisin.

– Tänä yönä onni suosii rohkeaa... Ninni hyräili.

– Ei muuta kuin onnea yritykseen, Kaisa toivotti. Sikäli mikäli hän tiesi, miehet olivat vapaita poikamiehiä.

– Älä kerro heille mitään! Marjaana vannotti.

– En paljasta salaisuuttanne, Kaisa lupasi.

Olivathan Kursujärvi ja Mieliö aikuisia, nelikymppisiä miehiä, jotka olivat varmaan kokeneet jo kaiken. Paitsi lasta ei Kaisan tietämän mukaan kummallakaan ollut.

– Osat ovat vaihtuneet sitten nuoruutemme. Nyt voi miehillekin sattua "vahinko", eikä vain naisille, Ninni supatti.

– Miesten pitää huolehtia itse ehkäisystään, mikäli he pitävät yllätysvauvaa maailmanloppuna, Marjaana kuiskutti.

Kaisa teki tilaa miehille ja meni huoneeseensa suihkuun. Lumisade alkoi uudelleen ja entistä sakeampana. Koko hotelli tuntui hautautuvan upottavaan lumeen, ja ihmiset sen mukana. Haaveet lemmenseikkailuista, seurustelusuhteista, elämän vakiintumisesta, lapsensaannista, hyvästä lasketteluilmasta ja koiran tassun paranemisesta unohtuisivat, kun lunta sataisi niin paljon, ettei hotelli Kumpista näkyisi enää savupiippuakaan.

Kaisa kurkisti koiratarhalle ja säikähti. Joku oli kahlannut paksussa lumihangessa koko hotellin ympäri kuin olisi etsinyt oikeaa ikkunaa. Sitäkö, jonka taakse hän oli muuttanut? Joku jäljesti häntä kuin väsymätön ansastaja uupunutta saalistaan. Mutta mistä syystä? Minkä salaisuuden hän oli tietämättään paljastanut.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me Naiset
Kuvat
Reetta Kyttä, Shutterstock