Laura-tädin syntymäpäiväkutsu alkaa saada yhä oudompia piirteitä. Miksi Kiira oikeastaan kutsuttiin merkkipäiville? Ja miksi äiti jätti niin paljon kertomatta?

 

Kiira katsoi hetken hämmentyneenä Tonin pensaiden ja kukkaistutusten taakse katoavaa selkää ja lähti sitten ripeästi Lauran perään. Kun hän tuli etupihalle, naista ei näkynyt missään.

”Laura?” Kiira kysyi mutta kuuli vain linnun liverryksen koivun oksalta. Täti oli hänelle selityksen velkaa. Kyllä, ehdottomasti tämän kuului kertoa hänelle, oliko Tonin puheissa perää. Oliko heidän suvussaan jokin synkkä salaisuus, josta oli vaiettu. Kiira repäisi oven auki ja marssi vastaanottotiskille.

Tyttö katsoi häntä omituisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Mihin huoneeseen Laura Puolakka on majoittunut?” Kiira kysyi tiukalla äänellä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Kuka kysyy?” Tyttö vastasi ja pureskeli huuliaan.

”Kiira Puolakka, hänen sisarensa tytär.”

”Laura juuri pyysi, että nimenomaan sinulle ei saa kertoa hänen huoneensa numeroa.”

Kiira ei ollut uskoa korviaan.

”Ja sanoiko hän syytä siihen?” Kiira napautti.

”Mä olen vaan töissä täällä”, tyttö sanoi posket punehtuen. Hyvä on, Kiira ajatteli. Ilmeisesti hänen oli parasta mennä suoraan asiaan, ja kysyi kylmästi:

”Onko täällä tapahtunut surmatyö?”

Tyttö tuijotti häntä nyt silmät kauhusta laajentuneina.

”Mä olen Kainuusta käymässä”, tyttö soperteli. ”Toni on mun setä.”

”Setä?”

”Niin, Toni Tuomi. Se omistaa tämän paikan…. siskonsa kanssa, ja Toni sanoi, etten mä saa kertoa asukkaiden huoneiden numeroita.” Tyttö näytti vaivaantuneelta. ”Sori” tämä lisäsi. Tytön käsi tärisi, kun tämä otti kännykän pöydältä.

”Ookoo, ei hätää”, Kiira sanoi sopuisasti ja hymyili ystävällisesti rauhoittaakseen tyttöä ja kiroili mielessään Lauraa. No, niin, onpa hienosti hoidettu. Eihän minulla ole edes Lauran puhelinnumeroa, Kiira muisti kimpaantuneena.

Samassa Kiira huomasi iäkkään miehen tulevan ulko-ovesta. Miehellä oli lierihattu, harmaa puku ja kädessä salkku mutta ei matkatavaroita, Kiira ehti panna merkille ennen kuin salkkumies käveli aulan poikki ja katosi käytävään. Tyttö pureskeli taas huuliaan, mutta ei tehnyt elettäkään pysäyttääkseen miehen. Kiira vaistosi, että tyttö tunnisti miehen. Ehkä tämä oli paikallisia.

”Asuuko hänkin täällä?” Kiira kysäisi eikä edes odottanut tytön vastaavan.

”Se oli mun ukki. Kait se saa täällä olla”, tyttö sanoi nyt hieman pahamielisen näköisenä. ”Kaikki kutsuu ukkia Uoleviksi, kun se ei muista muuten, kuka se on.”

”Anteeksi, ei ollut tarkoitus udella, minä vaan…”, Kiira levitteli käsiään ja yritti näyttää rennolta vaikka häntä sapetti se, että häneltä yritettiin koko ajan salata normaaleja asioita kuten Lauran huoneen numero. Mutta eihän se ollut tytön syy.

”Mikä sinun nimesi on?” Kiira puristi pienen hymyn.

”Tiia. Mä vaan auttelen täällä tänä viikonloppuna.”

”Antaisiko tämän Lauralle?” Kiira sanoi ja ojensi käyntikorttinsa. Hänen puhelinnumeronsa oli yhä sama, vaikka kyseisen kulttuurilehden toimitusta ei ollut enää edes olemassa.

”Eipä muuta”, Kiira sanoi ja käännähti kannoillaan. Ennen ulko-ovea hän pysähtyi ja naputteli viestin Sannille:”Joku sukulaiseni on surmattu täällä. Laura ei halua, että minä tiedän, kuka se on. Älä kerro Petterille, ettei teidän lomanne mene pilalle.”

Viimeinen huomautus oli pakollinen, sillä Petteri teki töitä poliisille, vaikka ei ollutkaan poliisi vaan ”digitaitoinen ex-tiirikkamies, joka oli pelastautunut hakkerin harharetkiltään poliisivoimien palvelukseen”, kuten mies itse asian muotoili. Ja Petteri oli kiva, tämä oli auttanut häntä kerran tukalassa tilanteessa. Kiira oli tavallaan johtanut Sannin ja Petterin yhteen. Yllättäen nuo kaksi olivat rakastuneet päätä pahkaa toisiinsa ja olivat nyt lemmenlomalla. Petteri oli muotoillut loman niin. Mutta hän, Kiira, oli kuitenkin tuntenut Sannin kauemmin – ja painoi ”lähetä”.

Kiira suunnisti rantaan. Hän tarvitsi happea – kirjaimellisesti. Hänen toiveensa rentouttavasta reissusta maaseudulle alkoi tuntua vain toiveelta. Jos ei muuta, hän voisi ainakin laittaa muutaman kauniin järvikuvan Facebookiin.

Lähestyessään saunarakennusta Kiira päätti kysyä Lauralta vasta juhlien jälkeen, kuka heidän edesmennyt sukulaisensa oli. Toni oli sanonut, että tuo sukulainen oli surmattu. Ehkä Toni oli vain halunnut dramatisoida. Saada Kiiran huomion osakseen. Tehdä vaikka vaikutuksen. Kiira ei kyllä ymmärtänyt miksi, mutta miesten käytös olikin välillä niin kummallista, että ilmankos hän oli edelleen sinkku. Tai sitten hän ei vain yksinkertaisesti ymmärtänyt miehiä. Eihän hänen ja äidin perheessä ollut koskaan ollut muita kuin he kaksi.

Tallatessaan rantaan laskeutuvaa vanhaa kärrytietä Kiira hymyili samalla kun nuuski saunan piipusta tupruavaa savua ja kuuli laineiden liplatuksen rantakiviä vasten. Hän tunsi olonsa heti paremmaksi.

Laiturin notkuessa Kiiran kumitossujen alla hän huomasi, kuinka sorsapariskunta lipui esiin kaislikosta. Kiira pysähtyi ja nappasi kuvan. Kun hän oli vielä ikuistanut kauniin järvimaiseman, Kiira istahti laiturille ja avasi Facebookin. Maisemakuvien ja sorsapariskunnan kera hän toivotti kavereilleen mukavaa viikonloppua ja kerrankin maaseudun rauhasta.

Kiira jäi katsomaan tuulessa väreilevää vedenpintaa. Hiljaa huojuvia kaisloja. Veden pinnan alla puikkelehtivia pikkuruisia kaloja. Kuinka kauan siitä oli, kun hän oli viimeksi uinut järvessä. Hän ei edes muistanut sitä. Sen oli täytynyt tapahtua joskus hänen lapsuudessaan. Hänen äitinsä ei ollut välittänyt uimisesta, siksi he eivät olleet käyneet Hietaniemenrannassa tai edes Uimastadionilla. Kiira ojentautui laiturille, sulki silmänsä ja kuunteli hiljaa allaan liplattavia laineita.

Lähestyessään pihaa puolen tunnin päästä Kiira hidasti askeliaan. Hän kuuli kiihtynyttä puhetta. Ulko-oven edessä seisoi sama nainen, joka oli aiemmin kieltänyt häntä kajoamasta puutarhan kasveihin.

”Joku on koskenut kukkiin! Niihin ei saa koskea!” nainen mesosi.

”Birgitta, rauhoitu”, keittäjän työtakkiin ja paperimyssyyn pukeutunut nainen hyssytteli. Ehkä keittäjä kuului niin sanotusti talon kalustoon, ainakin hän vaikutti olevan läheisissä väleissä paikan omistajaan. Nyt nainen pyyhki kädellä Birgitan poskea. Kiira tajusi Birgitan itkevän.

”Kukkia pitää kunnioittaa tai ne iskevät takaisin”, Birgitta sanoi ääni väristen.

”Ei mitään hätää. Se on varmasti ollut vahinko. Joku eläin on voinut pyörähtää puutarhassa”, nainen lohdutti Birgittaa, joka piteli kädessään tallattua iiristä.

Kiira lähestyi heitä.

”Sinäkö se olit?” Birgitta osoitti nyt sanansa Kiiralle.

”En minä ole koskenut kukkiin”, Kiira vastasi.

”Ne kostavat. Sanokaa minun sanoneeni. Ne ovat vaalijansa puolella!” Birgitta uikutti.

Birgitassa oli jotain riipaisevaa, Kiira ajatteli. Nainen oli iso ja romuluinen ja käytti miesten pussihousuja – ja kuitenkin niin hauras.

”Se on ihan varmasti ollut peura. Niitä saattaa eksyä pihoihin.”

Jossain avattiin ikkuna. Kiira huomasi tuiman näköisen miehen katsovan heitä yläkerran ikkunasta. Sitten mies katosi näkyvistä, mutta Kiira erotti hänen hahmonsa vaaleina liehuvien verhojen takana.

”Joku haluaa pahaa…”, Birgitta nyyhkytti.

”Mennään nyt sisälle. Minä keitän kamomillateetä. Se rauhoittaa hermoja”, keittäjä puheli pehmeällä äänellä ja tarttui Birgittaa käsivarresta.

Kiira huomasi, että portti puutarhaan oli raollaan. Sieltä kuului rahisevaa ääntä. Kiira työnsi portin auki ja käveli peremmälle. Hän pysähtyi. Birgitta ei ollutkaan itkenyt katkaistua iiristä vaan myllerrettyä puutarhaa. Sen korkealle kohoava majesteettinen sormustinkukkaistutus oli runneltu. Pitkiä varsia törrötti sinne tänne. Punaisia, kellertäviä ja valkoisia pitkävartisia sormustinkukkia oli julmasti katkottu – ja viety. Peurat eivät veisi kukkia. Kuka tekisi tuollaista ilkivaltaa – ja miksi, Kiira ihmetteli. Samassa pensaiden takaa ilmestyi Toni harava kädessä.

”Melkoista ilkivaltaa”, Kiira sanoi. ”Onko syyllinen saatu kiinni?”

Toni ei ilmeisesti ollut juttutuulella vaan käveli hänen ohitseen ja alkoi haravoida katkaistuja varsia ja lehtiä.

Mies ei näyttänyt olevan tietääkseen siitä, että Kiira tuijotti häntä. Aiemmin Toni oli ollut varsin puhelias. Hiljaisuus alkoi venyä kiusallisen pitkäksi.

”Sinä sanoit viimeksi, että täällä Tuomirannassa on surmattu joku minun sukulaiseni. Kuka hän oli?” Kiira töksäytti ennen kuin oli miettinyt asiaa loppuun, vaikka asian ottaminen puheeksi tekikin Kiiralle epämiellyttävän olon.

”Ilari.”

”Kuka, Ilari?”

”Lauran ja sinun äitisi pikkuveli.”

Kiira tuijotti Tonia. Mitä tämä oikein puhui?

”Ei pidä paikkaansa. Ei heillä ole veljeä”, Kiira sanoi napakasti.

Toni hymähti ja haravoi pehmeitä, huopakarvaisia lehtiä kasaan. Kiira odotti, ja mies tiesi, että hän odotti jotain selitystä, mutta pysyi hiljaa. Tonin käytös alkoi toden teolla ärsyttää Kiiraa.

”Äitini ei olisi koskaan salannut sellaista asiaa”, Kiira jatkoi varmalla äänellä.

”Vai ei? Kysyitkö koskaan?” Toni sanoi suupielet tiukkana ja veteli haravalla punaisia, valkoisia ja keltaisia teriöitä läjään.

”Ei ollut tarvetta kysyä, koska äitini ei koskaan maininnut pikkuveljeä”, Kiira näpäytti.

”Ei tietenkään. Kuka nyt murhasta haluaisi puhua.”

Kiira tunsi jähmettyvänsä. Mies katsoi häntä nyt suoraan silmiin. Yhtäkkiä Kiira oli varma, ettei Toni valehdellut. Miksi olisi? Kiirahan saisi helposti totuuden selville. Hänen tarvitsisi vain kovistella Lauraa tai pahimmassa tapauksessa tarkistaa perheen virkatodistus, jossa näkyi kaikki perheenjäsenten syntymä- ja kuolinajat.

Kiira seisoi yhä paikallaan ja tuijotti Tonia, joka lopetti haravoimisen.

”Poika oli vasta kaksivuotias, kun hänet löydettiin menehtyneenä. Poliisin mukaan Ilari oli kavunnut pois lastenrattaista ja lähtenyt vaeltamaan tuohon rakentamattomalle tyhjälle tontille ja tipahtanut vesikaivoon. Sanoivat, että se oli onnettomuus.”

”Mutta sinä taidat olla eri mieltä?” Kiira kysyi nyt pehmeämmällä äänellä.

”Minun vanhempani joutuivat elämään sen tuskallisen tiedon kanssa koko loppuelämänsä, että heidän maillaan kuoli pieni lapsi. Syytettä siitä ei tullut. Mutta se tapahtuma ei koskaan jättänyt vanhempiani rauhaan. Ei varsinkaan äitiäni. Isäni Uolevi on jo menettänyt sen osuuden muististaan, onneksi.”

”Miksi Ilari meni naapuritontille?” Kiira kysyi.

Toni vilkaisi häntä terävästi.

”Hyvä kysymys. Etkös sinä ole toimittaja?”

Kiira mietti kuumeisesti, oliko vastaanoton tyttö jo ehättänyt kertomaan hänen käynnistään etutiskillä.

”Olen minä avustanut muutamissa lehdissä, mutta en minä ole varsinaisesti toimittaja.” Samassa Kiira tajusi, että mies oli väistänyt hänen kysymyksensä.

”Niin, että miksi Ilari meni naapuritontille?” Kiira kysyi nyt terhakkaammin.

”Siihen ei saatu koskaan vastausta”, Toni sanoi ja kurtisti kulmiaan samalla kun katsoi kauempana näkyvää lehtimetsää.

”Ehkä siellä näkyi jotain, joka kiinnosti häntä”, Kiira ehdotti. Tonin silmissä välähti, mutta Kiira ei ollut varma, miten tulkita sitä, oliko se pelkoa.

”Niin, mutta ei kaksivuotias olisi pystynyt itse avaamaan portin lukkoa. Joku muu sen avasi." Toni nyökkäsi päällä naapuritontin suuntaan ja jatkoi haravoimista.

”Oliko hänet jätetty yksin rattaisiin?” Kiira kummeksui.

”Ei tietenkään. Lastenhoitaja oli vain kadonnut jonnekin juuri silloin. Eräs lapsista väitti nähneensä jonkun vieraan sedän täällä.”

”Kuka?”

”Sylvi Puputti. Häntä odotetaan tänne.”

”Entä poliisin kanta?” Kiira kysyi.

”Ei tapaukseen löytynyt mitään motiivia, siksi poliisi piti sitä onnettomuutena.”

”Joten se oli traaginen onnettomuus. Ilmankos äitini eikä Laura halunneet siitä koskaan puhua. Se on ihan ymmärrettävää.”

”Onko?” Toni hymähti.

”On, ja nyt me olemme täällä viettämässä Laura-tätini synttäreitä, joten tuo traaginen asia kuuluu menneisyyteen”, Kiira pakottautui sanomaan, vaikka pikkupojan kohtalo järkyttikin syvästi häntä.

Toni pyöritti päätään, lopetti haravoimisen ja kääntyi katsomaan häntä.

”Oletko sinä noin naiivi?” pienen tauon jälkeen Toni jatkoi:

”Sen takia me olemme täällä, että syyllinen löytyisi. Ei Laura välitä koko syntymäpäiväkekkereistä. Se on vain tekosyy.”

”Minä en usko sinua”, Kiira sanoi eikä tiennyt miksi. Hän halusi äkkiä pois. Pois pahaenteisyydestä, jonka oli aistinut jo aiemmin. Kiira käännähti kannoillaan ja juoksi portista pihalle. Tovin kuluttua hän rauhoittui. Jos Toni puhui totta, että Laura oli virittänyt ansan saadakseen selville veljensä surmaajan, oli järkeen menevää, ettei hän halunnut kenenkään tietävän siitä, ei edes Kiiran.

 

Jatkuu ensi numerossa

Meritta Koivisto

 

on Helsingissä asuva, 64-vuotias käsikirjoittaja ja kirjailija, joka on julkaissut romaaneja myös Meritta Veilleux -nimellä. Koivisto asui vuosia Los Angelesissa, ja hän on työskennellyt myös toimittajana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla