Mirjamilla on monta rautaa tulessa, äidin ja Usvan lisäksi hänelle olisi tyrkyllä useampikin mies. Usva tyrkyttää Salimia, Jarkko tunkee Mirjamin elämään ja Stefaninkin kanssa pitäisi hoitaa välit kuntoon.

Usva oli piilotellut ja ruokkinut Salimia navetan vintillä. Olin vihainen. Hän oli toiminut vastoin lakia ja olisi voinut aiheuttaa meille vaikeuksia. Usvan mielestä olimme velkaa Salimille, koska Irmeli oli rakastanut häntä ja hän Irmeliä. Irmeli oli ollut hyvä ihminen ja auttanut kaikkia.

Minä siis olin paha ihminen enkä auttanut ketään. Rakkauden voimallahan tämä maailma tosiaan pyöriikin. Hölmöt idealistit kylvävät tuhoa ja onnettomuutta ympärilleen.

En kuitenkaan soittanut poliisille paperittoman löytymisestä. Oli sentään joulu ja hyvää tahtoa tai ainakin jotain sinne päin.

Parrakkaaksi muuttunut Salim valitteli aiheuttamaansa harmia ja oli muutenkin surkea. Veimme hänet tupaan joulupöydän ääreen, mutta hän halusi ensimmäiseksi suihkuun. Vaihtovaatteet hänellä sentään oli.

”Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.”

Olin lähes kiitollinen, kun Jarkko alkoi järjestelmällisesti nyhtää tietoja Salimilta. Kyllä, tämä oli saanut kielteisen päätöksen. Hänen kertomuksensa kristittyjen vainosta Irakissa uskottiin, mutta tilanteen arvioitiin olevan jo rauhoittunut ja viranomaisten hallinnassa, joten Salimin henki ei ollut vaarassa. Salim itse oli eri mieltä.

Jarkko kysyi, oliko Salim tehnyt valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaatinut toimenpidekieltoa.

Ei ollut. Ei osannut. Ei uskonut, että sillä olisi vaikutusta.

Usva yritti uudelleen järjestää avioliiton Salimin ja minun välille.

Jarkko ilmoitti kiireesti, että se leimattaisiin joka tapauksessa valeavioliitoksi. Päätöksestä piti valittaa nopeasti ja asiantuntevasti. Hän katsoi minua ja arveli, että olisin hyvä laatimaan sellaisen asiapaperin. Myönsin, että olisin. Kaikki katsoivat minua ikään kuin olisin luvannut jo. Taas minut oli painostettu johonkin järjettömään hankkeeseen.

Valituksen perusteet on esitettävä asiallisesti ja kiihkottomasti. Olimme tekemisissä viranomaisten kanssa, Jarkko painotti. Hengenvaara, kristillinen vakaumus, hyvä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan – voisi mainita kihlauksen ja Irmelin äkillisen kuoleman, lämmin suhde Usvaan ja äitiin ansaitsi tulla muistetuksi.

”Entä työperäinen maahanmuutto”, Jarkko keksi ja kyseli Salimin koulutuksesta. Hän oli rakennusinsinööri. Sitäpä en ollutkaan tiennyt. Ilmeni, että Salim puhui arabian lisäksi kurdinkieltä, englantia, ranskaa ja auttavasti farsia.

”Puhuthan sinä myös suomea”, Jarkko muistutti. ”Kuusi kieltä, ei paha.”

”Minun suomi erittäin heikko”, Salim valitteli. ”Vaikka ollut täällä kaksi vuotta.”

”Eikö keitettäisi joulukaffeet”, äiti ehdotti.

”Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.”

Joulun ja uudenvuoden välinen viikko meni hissutellessa. Usva luovutti huoneensa Salimille ja kiskoi Irmelin entisen, minun nykyisen huoneen lattialle varapatjan.

En ollut aikoihin nukkunut kenenkään kanssa samassa huoneessa ja tilanne rassasi hermojani. Usvalla oli hyvät unenlahjat. Hän heittäytyi patjalle ja paf, alkoi puhista saman tien. Minä pyörin sängyssäni ja kuuntelin hänen rauhallista hengitystään.

Usva ja Salim hoitivat eläimiä ja olivat innoissaan kilien kehityksestä. Todella lahjakkaita elukoita. Laadin Salimin kanssa valitusta. Kapulakielessä olen mestari. Kyllästyimme jouluruokiin, mutta söimme ne kuuliaisesti loppuun.

”Seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä.”

Uutta vuotta juhlitaan kylässämme siten, että puolikasvuiset paukuttelevat rahaa taivaalle ja täysikasvuiset imevät sisäänsä viinaa tai veisaavat seuroissa. Salim ei uskaltanut näyttäytyä keskustassa mutta lupasi kyyditä Usvan katsomaan ilotulitusta ja notkumaan samanikäisten pölvästien kanssa.

Eläinlääkärimme poikkesi talossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen seurakseen katsomaan ilotulitusta. Sanoin nähneeni niitä aivan riittävästi. Hän tarjoutui laittamaan illallista ja tarjoamaan kuplivaa. Takaisin pääsisin joko Salimin tai eläinlääkärin kyydissä.

Kyydit ovat maalaiselämän kirous. Jos ajat autolla, et voi juoda lasillistakaan, jos haluat juoda lasillisen, se edellyttää monimutkaisia järjestelyjä tai kallista taksia, jota ei uudenvuoden kaltaisena pyhänä edes saisi. Koska Salim oli äidin seurana, lähdin. Niin epätoivoinen olin.

Tilanne lipsahti hiukan hallinnasta, mutta seksiä olin saanut viimeksi alkusyksystä, se on lieventävä asianhaara. Huikean romanttinen ei tilanne liioin ollut. Riisuin sukkahousuja eläinlääkärin sängynlaidalla, mies rullasi sukkiaan samaisen huonekalun toisella laidalla ja eteiseen teljetty bokseri valitti kovaa kohtaloaan.

Ihan mukavaa ja tyydyttävää oli kyllä, mitä sitä kieltämään. Viisikymppinen mies on pehmeämpi ja kulahtaneempi kuin kolmekymppinen mutta myös lämpimämpi ja inhimillisempi. Ei tarvinnut vetää vatsaa sisään eikä miettiä, pitäisikö laitattaa silikonit rintoihin, kun kumppanillakin oli laskoksensa ja ravintovarantonsa. Oli rennompaa, ja silloin seksi sujuu.

Kotona ei yökyläilyni herättänyt huomiota, sillä muutkin olivat valvoneet pitkään. Se oli helpotus. Vuosiluku oli vaihtunut numeroa suuremmaksi.

Äiti täyttäisi tänä vuonna 46, Usva muisteli ja ilmeisesti laskutoimituksia tehtyään lisäsi iloisesti: Täti hei, sinähän täytät ensi vuonna viisikymmentä!

Nyt ei ole ensi vuosi enkä ole vielä lähelläkään viittäkymmentä, huomautin.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta piristyin. Ehkä siihen vaikutti tuhruisen syksyn päättyminen. Päivät pidentyivät, ja minä sain aikaiseksi muutakin kuin pitäisipitäisiä.

”Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.”

Tein Salimin valituksen valmiiksi ja lähetin sen kirjattuna kirjeenä. Rupesin tekemään kävelylenkkejä, en ehkä joka päivä, mutta usein, sillä Salim halusi kävellä pitkällisen piilottelunsa jälkeen ja pyysi minua seuraksi.

Ryhdyin miettimään, mitä halusin tehdä ja kyselin Salimilta, mitä hän aikoi tehdä siinä tapauksessa, että saisi jäädä Suomeen ja siinä tapauksessa, että hänet karkotettaisiin Irakiin.

Hän levitteli käsiään ja sanoi laiskistuneensa Suomessa. Täällä oli niin helppoa ja turvallista. Joka päivä tuli kuumaa vettä ja sähköä. Ketään ei siepattu eikä kidutettu, omaisilta ei vaadittu lunnaita. Ei tarvinnut maksaa lahjuksia. Poliisi ei hakannut.

Jos hän saisi jäädä, hän järjestäisi turvapaikanhakijoille työosuuskunnan. Oli järjetöntä, että vastaanottokeskuksessa lojui työkykyisiä ihmisiä vailla mielekästä tekemistä.

Salim oli navetanvintillä lojuessaan kirjannut Usvalta saatuun suttuiseen kouluvihkoon suunnitelmiaan: kotiapua vanhusten hoivaamiseen, kuljetusapua, rakennustöitä, siivousta, kesäisin puutarhatöitä ja maatalouden kausitöitä.

Entä jos hän joutuisi palaamaan? Se oli erittäin realistinen vaihtoehto, muistutin.

Salim kohautti olkapäitään. Hän oli ajatellut sitäkin.

Kotiseudulle hän ei voisi palata. Siellä hänet tunnettaisiin ja ennen pitkää listittäisiin. Pitäisi solahtaa suureen kaupunkiin, jossa voisi kadota miljoonien ihmisten joukkoon tuntemattomana. Rakennustöitä varmaan löytyisi.

Irakin jälleenrakentamiseen oli myönnetty miljardeja euroja ja dollareita. Tosin niistä suuri osa valuisi virkamiesten voitelemiseen, mutta riittäisi luultavasti oikeaankin kohteeseen.

Salimin kummallisilla kirjaimilla tekemissä suunnitelmissa oli ideaa. Päässäni alkoi rätistä. Jossain liikkui isosti rahaa. Rakennusprojekteja. Kansainvälisiä. Tarvittiin osaamista, organisoimista, yhteyksiä. Kenellä niitä oli, kuka niitä tarvitsi?

”Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut.”

Kun pyörin littanalla superlonpatjallani ja Irmelin unisieppari oli jälleen kerran siepannut uneni, aivoissani rätisevät ideanpalaset löysivät toisensa ja virta alkoi kulkea. Bisnes. Raha. Lobbaus. Kiinalaiset.

Muistin näkemäni televisiodokumentin kiinalaisten sijoituksista Afrikkaan. Mikseivät kiinalaiset tekisi bisnestä myös arabien kanssa? Miten herra Yang saataisiin kiinnostumaan? Tarkemmin ilmaisten, millä keinoin lobbarintaitoni onnistuisivat suuntaamaan herra Yangin rahanahneen bisnessilmän kohti Irakia?

Seuraavana päivänä vedin pari kertaa syvään henkeä ja näpäytin yhteystietoja Galjun kohdalta. Galjun puhelimeen ei juuri nyt saatu yhteyttä. Soitin Geelille, mutta kas, hänenkään puhelimeensa ei juuri nyt saatu yhteyttä. Pojat olivat ehkä hiukan venähtäneellä uudenvuoden matkalla.

Soitin Hannelelle ja kysyin kuulumiset. Hannele sanoi kiitos hyvää, kirjanpitotoimisto oli lähtenyt liikkeelle pienesti mutta kuitenkin. Muitta mutkitta tiedustelin uusimpia juoruja Viestintätoimisto Armosta.

Kuulin heti koston suloisuuden Hannelen äänessä. Viestintätoimisto Armoa ei enää ollut. Geeli ja Galju oli vähemmistöosakkaina ostettu ulos. Huonolla hinnalla, Hannele iloitsi. Toimiston nimi oli nyt Intentions International, ja siellä oli entisestä ketjusta töissä enää Rastapää.

Tähdet säteilivät minulle suotuisasti. Rastapään kanssa olin tullut toimeen jos en hyvin, niin vain vähäisen vihamielisesti, suunnilleen ärtymysmielisesti.

Soitin Rastafarille, joka säikähti suunnattomasti ääneni kuullessaan. Rauhoittelin häntä kertomalla, että olin kuullut toimiston kehittyneen jättiharppauksin kansainväliseen suuntaan ja että Armo oli kuulemma täysin luonut nahkansa. Rastapää änkytti, että money talks, bullshit walks.

Löin lipevyysvaihteen silmään ja kerroin aina tienneeni, että Rastan kaltaiselle multitalentille löytyisi sija bisnesmaailmasta oli tilanne sitten uphill tai downhill. Hän kaltaisiaan osaajia ei paljon ollut. Toivoin, se näkyi myös hänen palkassaan.

”Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.”

Päästyäni näin vilauttamaan käsitettä ”raha”, jatkoin kertomalla, että minulla oli nykyään oma viestintätoimisto, joka toimi siellä missä rahaa teki pesää ja lisääntyi eli arabimaailmassa. Minulla oli ehdotus, joka voisi hyvinkin kiinnostaa Intentions Internationalin toimivaa johtoa. Kysyin Rastalta, keneen minun kannattaisi ottaa yhteyttä.

Rasta mumisi mutta onnistui sylkäisemään suustaan sanan Yang itse tai projektijohtaja Murtoranta. Sain puhelinnumerot. Projektijohtaja Murtoranta oli nainen ja nopea. Muutamassa minuutissa minä ja tiimini olimme sopineet tapaamisen.

Nyt piti vain kehitellä se tiimi.

Otin Usvan ja Salimin puhutteluun ja selitin heidän roolinsa. Salimin lähetin Seinäjoelle syyrialaiseen parturiin ja pukua vuokraamaan. Korostin puvun istuvuutta. Käskin hänen ostaa kalliit kengät ja kävellä niillä loskassa, etteivät ne näyttäisi uusilta. Komensin Salimin puhumaan ranskaa.

Mitä, nytkö, sinulleko? hän ihmetteli.

Anna tulla, mitä vain, kehotin.

Salim puhui ranskaa. Hämmästyttävää, miten ranska kuulostaa tyylikkäältä, vaikka henkilö vain kysyisi, ostammeko sämpylöitä vai hiivaleivän. Rouleau? Pain léger? Oui, mon petit, ostamme ryloota säänk kappaletta. Bökyy elegaant.

Sanoin, että hänen piti puhua pelkästään ranskaa tapaamisessamme, arabiaa ja farsia voisi tarvittaessa käyttää myös. Salim kysyi, osasinko minä ranskaa. Enpä osannut. Siinä meni hyvä taisteluase. Meidän olisi pakko puhua keskenämme suomea tai englantia.

”Englantia”, painotin. ”Et missään nimessä saa paljastaa, että olet turvapaikanhakija. Olet irakilainen insinööri ja minun leivissäni. Olet työskennellyt paitsi Irakissa, myös Euroopassa ja Saudi-Arabiassa. Olet tiimini asiantuntija isolla aalla. Tiedät kaiken. Jos et tiedä, täytät aukot valheilla.”

Salim nyökkäsi. Totuuden jälkeinen aika ja vaihtoehtoiset faktat olivat tulleet tutuiksi vastaanottokeskuksessa.

Mikä minä sitten olen? Usva halusi tietää.

”Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi.”

Sinä olet tiimin taiteellinen osuus. Minun henkilökohtainen assistenttini, opastin. Otat läppärin mukaan ja olet tekevinäsi muistiinpanoja. Olet vähäpuheinen. Nyökkäät tai pudistat päätäsi. Jos puhut, puhut minulle. Kunnioittavasti.

Usva vänkäsi, ettei aikonut pukeutua kynähameeseen.

Sanoin ettei tarvinnut. Casual pukeutuminen sopi nuorelle ja säännöistä piittaamattomalle nerolle. Usva ilahtui neron nimityksestä, mutta muistutin, että imago on kuitenkin vain imago.

Käskin hänen etsiä hautajaisvaatteensa ja lähetin hänetkin kampaajalle, hiusten kotivärjäys paljasti liikaa. Paljon sormuksia, stailasin. Isot korvikset. Painavat monot. Mustaa kynsilakkaa ja huulipunaa, vahvat rajaukset silmiin.

Kengät ovat oleellisen tärkeät, painotin. Salimille käytetyn näköiset, kalliit nahkakengät. Ne osoittavat, että hän asiantuntijuuden lisäksi hänessä on tyyliä. Usvalle metallivahvisteiset maihinnousukengät.

Viesti on, että kaiken taiteellisen hörhötyksen takana on impi, joka on valmis tarvittaessa potkaisemaan kipeästi. Minulle piikkikorot, jotka antavat kymmenen senttiä pituutta lisää ja mielikuvan tikareista.

Tiimini alkoi olla koossa.

Jarkko sen sijaan hermostui, kun luonnostelin tulevaisuuden näkymiäni lemmensession jälkeen. Hän tuntui olettavan, että kun olimme päätyneet sänkyyn yhden kerran, päätyisimme sinne toisen ja kolmannenkin kerran, itse asiassa aina, kun tapaisimme. Näin olikin käynyt, sillä rakastajatarjonta Köyhäluomalla oli köyhää.

Elukkatohtorini epäili, mahdoinko hinkua pois meidän idylliseltä, onnelliselta Köyhäluomaltamme, etten vallan suunnitellut karkaavani syntiseen kaupunkiin. Kysyin, miksi se häntä askarrutti, mutta ei olisi pitänyt kysyä. Nokkelan one-linerin sijaan sain tunnustuksen suoraan sydämestä.

Hän säikäytti minut. Jarkko väitti rakastavansa minua. Hän halusi olla kanssani aina ja ikuisesti. Hän ei halunnut minua omakseen, koska ymmärsi, että kaltaistani vapaata sielua ei voinut kahlita, mutta hän toivoi, että tunsin jotain samankaltaista häntä kohtaan ja haluaisin liittää kohtaloni yhteen hänen kanssaan.

”En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna.”

Liittää kohtaloni yhteen! Mikä klisee! Mikä miehiä vaivaa? Kuvitteliko hän tosissaan, että halusin konitohtorin rouvaksi Pohjanmaalle?

Tokenin yllätyshyökkäyksestä nopeasti. En raaskinut romuttaa hänen haaveitaan. Hän oli mukava mies, ja seksikin oli yllättävän hyvää. Sitä paitsi tarvitsin häntä. On hyvä olla olemassa suunnitelma b, jos a-vaihtoehto sattuisi pettämään. Vakuutin, etten aikonut hylätä häntä. Suunnitelmani olivat vasta unelmien asteella, tuskin ne toteutuisivat.

Mitä sanoisit kihloista? kysyin.

Hän sanoi ajatelleensa avoliittoa. Että muuttaisin tavarani hänen luokseen ja olisin täällä aina kun hän palaisi hoitelemasta sikojen rokotuksia. Hän varmaan näki minut Retun kaltaisena häntäänsä huiskuttavana ääliönä, joka juoksisi riemusta ympyrää isäntänsä nähdessään ja nuolisi hänen naamansa.

Ilmoitin, ettei meidän pitänyt kiirehtiä. En kaivannut avioliittoa enkä avoliittoakaan, heti tuli mieleen niksipirkka, kanta-asiakaskortti ja lauantaisauna. Kihlautumisessa olisi tyyliä. Se sopisi kaltaisillemme keski-ikäisille ihmisille. Sormus kertoisi, että olimme vakavasti sitoutuneet toisiimme eikä ihmisten tarvitsisi arvailla suhteemme laatua, mutta välttäisimme toisaalta byrokraattiset kuviot.

Kun kyllästyisimme toisiimme tai siis minä kyllästyisin Jarkkoon, ottaisimme sormuksen pois nimettömästä ja sillä hyvä. Kätevää ja nopeaa. En tosin lanseerannut ratkaisun vaivattomuutta tulevalle kihlatulleni.

”Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.”

Jarkko sanoi miettivänsä asiaa. Hän mietti myös, olimmeko enää keski-ikäisiä vai jo senioreja. Nelikymppinen on keski-ikäinen, viisikymppinen seniori, valistin ja hän naurahti, että hänellä oli vielä viisi vuotta armonaikaa.

Se mokoma oli minua nuorempi.

Ilmeisesti hän oli miettinyt kihloja unissaan, sillä heti aamukahvia keittäessään hän sanoi, että kihlautuminen oli hyvä ajatus. Voisimme järjestää juhlan sukulaisille ja ystäville. Sanoin, etten kaivannut juhlia, mutta minusta olisi ihanaa olla hänen kanssaan kihloissa vaikka jo tänään. Oltaisiin kerrankin villejä ja spontaaneja. Juhlat voisimme järjestää myöhemmin, keväällä kun olisi valoisaa ja kaunista.

Halusin sormuksen sormeeni ennen kuin lähtisin Helsingin houkutuksiin.

Niinpä ajoimme Seinäjoelle, menimme kultasepänliikkeeseen ja valitsimme sormukset. Halusin valkokultaa ja timantteja, Jarkon sormus oli valkokultaa ilman timantteja. Jätimme sormukset kaiverrettaviksi. Menimme lounaalle, jolla hihittelimme ja suukottelimme kuin teinit. Kävimme ostamassa konditoriasta kihlakakun ja kukkakaupasta tulppaaneja. Jarkko maksoi kaiken. Haimme kihlasormuksemme.

Kotona vilkuttelimme sormuksiamme, joimme kihlajaiskahvit ja söimme kakkua. Usva ja Salim onnittelivat hämmentyneinä, mutta vakaasti uskoen, että tulisimme onnellisiksi, nyt kun kypsällä iällä olimme löytäneet rakkauden.

”Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.”

Äiti pyyhki silmiään ja sanoi olevansa tyytyväinen, kun vihdoin olin vakiintunut ja löytänyt niin mukavan poijan ja aiva krannista. Hänen mielestään sormukset osoittivat, etten ollut mihinkään tyhjätaskuun pohjaksunut. Äiti uskoi, että nyt jäisin kotiseudulle ja eläisin onnellisena elämäni loppuun saakka tai ainakin hänen elämänsä loppupisteeseen.

Kihlajaiset loppuivat tylysti sulhasen joutuessa pelastamaan puhistuksiin joutunutta nautaeläintä. Hän kertoi jutun naispuolisesta kollegastaan, jonka kihlasormus oli kirjaimellisesti joutunut hevon perseeseen ja lupasi olla varovaisempi.

Illalla pyörittelin sormusta sormessani. Siinä oli riittävän muhkea timantti, jota pienet timantit ympäröivät. Minua hykerrytti. Olin soittanut Stefanille ja sanonut haluavani tavata kuin ystävät. Meillähän oli niin paljon kauniita muistoja toisistamme.

Kutsuin Stefanin huippukalliiseen ravintolaan ja arvasin oikein: hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta päästä näyttäytymään sellaisessa paikassa. Olimme siis sopineet pikku rendez-vousin vanhojen aikojen muistoksi. Miten somaa.

Halusin nähdä sen pikku porsaan omahyväisen naaman, kun välkyttelisin sormustani hänen kärsänsä edessä ja kertoisin bisnesnäkymistäni. Halusin niin tietää, missä jamassa ja köyhyydessä se wannabe-taidemaakari rämpi pikku Adalmiinansa kanssa.

Stefanin Kallion yksiö oli liian pieni kahdelle. Ehkä hän oli joutunut muuttamaan Kontulaan. Tai Keravalle. Miten toivoinkaan sitä.

Ex-rakastajan alennustilan katseleminen on kieltämättä nautinnoista hekumallisimpia.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Reija ymmärtää pelänneensä arjen jakamista Ilkan kanssa, mutta tajuaa viimein, että se on juuri se, mitä hän kaipaa. Testiajo on tullut päätökseen.

Hiplasin koristetyynyn tupsuja. Aika oli kulkenut toisin kuin kotona. Työt eivät olleet käyneet mielessäkään, mutta yhdeksäntenä matkapäivänä arkiaamujen touhut alkoivat tunkea mieleen. Herätys puoli seitsemältä, asukokonaisuuden hätäinen valitseminen – iso ponnistus aamun kiireessä ja vain koska en ikinä ole oppinut päättämään tulevan päivän vaatetuksesta edellisenä iltana – pikainen työmeikki, hiusten sähköisyyden taltuttaminen… miten kuormittavalta se kaikki nyt tuntuikaan.

Lojuin paksulla silkkipeitolla enkä oikein käsittänyt, kuinka viikon kuluttua osaisin suittuna solahtaa takaisin organisaatiomuutosten, tiedotteiden ja embargojen maailmaan.

Ei auttanut, uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Ahdisti kun mietin sitä istumisen ylimäärää, joka taas kohta piinaisi lonkkiani ja selkääni.

Selailin lähistöllä sijaitsevan kylpylän esitettä. Ehkä sivuilta löytyisi reitti toiseen todellisuuteen. Massaggio corpo e mente… Hieronta voisi tehdä hyvää. Jotain erityistä pitäisi vielä keksiä. Rentoutumiselle omistettu päivä tai pari ennen ajoa läpi Euroopan saattaisi olla suurenmoinen juttu, jos kylpylässä osasivat hommansa. Kulmatkin voisi hoidattaa. Ja kädet ja jalat, polvet myös. Voisi häätää orastavan kaulaheltan, antaa rasvasoluille kyytiä, hiotuttaa känsät tiehensä… Löysin lisää sopivia hoitoja esitteen jokaiselta sivulta.

”Mitä ihmettä on watsu?” kysyin Ilkalta.

”Ei aavistustakaan.”

”Soitanko ja kysytään?”

Puheluun vastasi ujosti englantia tapaileva nuori mies, joka selitti, että watsu on shiatsua vedessä. Koska luonnehdinta ei selventänyt toiminnan luonnetta meille juurikaan, päätimme kokeilla. Ajanvarauskirjan rapinaa seurasi ilmoitus, että kolmen vartin kuluttua olisi vapaa aika.

 

Uimapuvut oli äkkiä pakattu, pyyhkeet saisimme kylpylästä. Taas kerran kiipesimme kiemuraisia porraskujia Sasso Barisanosta Civitaan. Läähätimme kuumissamme kun saavuimme hoitolaitokseen, joka vaikutti niin hillityn tasokkaalta, ettei valmiiksi hikinen olemuksemme oikein sopinut tyyliin. Lukuisat kynttilät valaisivat muinaisia kellaritiloja. Puuskutuksen lomassa henkäisin ihastuksesta.

Uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Suorastaan prameassa pukuhuoneessa sain vetää ylleni paksun kylpytakin ja sujauttaa jalkaan tossut, joita koristivat vaaleanpunaiset kimallerusetit. Kun värivalosuihkun jälkeen astuin kallioon louhittuun aulaan, Ilkka jo odotti siellä. Hänen varustuksensa oli muuten samanlainen kuin omani, mutta tossuihin oli vaaleanpunaisen rusetin paikalle kiinnitetty asiallinen tummansininen kangaskaistale.

Pura tässä nyt sitten luutuneita rooleja! Verenpaineeni kihahti. Samalla tajusin, että itse odotin kylpyläkäynniltämme nimenomaan romantiikkaa, hyvin perinteistä romantiikka pienellä twistillä. Ei minua lihasten hyvinvointi kiinnostanut ja rentoutuminenkin vain toisen syliin sulamisena. Miksi pitikin ihmisen rakentua niin ristiriitaisista paloista!

Rauhoituin. En jaksanut alkaa vaahtoamaan sukupuolitetuista tohveleista.

Kaksi nuorta hyvin kaunista naista nouti meidät aulasta ja ohjasi yhä syvemmälle luolastoon. Hiihtelimme tohveleissamme hoitajien perässä kunnes pidemmälle ei enää päässyt. Perimmäinen luolaosasto oli kokonaan allasta, vain tuikkujen levyinen reunus kiersi vettä. Tila muistutti jättiläismäistä kylpyammetta – tai sarkofagia, kuten Ilkka huomautti. Vaikka kivi oli vaaleaa, sen ja kynttilöiden paljous kieltämättä toi mieleen goottilaisen hautakammionäyn.

Meille selitettiin, että laskeutuisimme veteen, johon on liuotettu runsaasti magnesiumsuoloja kellumisen helpottamiseksi. Veden koostumuksen ansiosta pysyisimme pinnalla ilman apuja, mutta siitä huolimatta meitä myös kellutettaisiin, liikuteltaisiin tuettuina hellästi ympäri allasta, jotta saisimme tuntea veden virtauksen iholla. Välillä tehtäisiin kevyitä venytyksiä. Kaiken aikaa saisimme pitää silmät kiinni, unohtaa ulkopuolisen maailman ja lillua kuin sikiö lapsivedessä.

Olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli "vain" ystävyyttä.

Laskeuduimme altaaseen. Jos ei aivan sikiöksi niin kuitenkin vauvaksi oli vaivatonta taantua. Lämmin vesi kannatteli, ja varmemmaksi vakuudeksi kellunta-avustaja tuki niskaa ja päätä samalla otteella, jolla olin itse aikoinani pidellyt Iiristä vauva-ammeessa. Olisin halunnut kertoa sen Ilkalle, mutta puhuminen ei tuntunut sopivan konseptiin. Jättäydyin vieraiden käsien varaan, annoin korvien täyttyä vedellä ja kelluin vaiti.

 

En tänä päivänäkään osaa täysin selittää, mitä watsussa tapahtui. Aivan kuin olisin ollut upotettuna ajattelua kirkastavaan ja rauhoittavaan nesteeseen. Käsitin, että kaiken muun ohessa olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli ”vain” ystävyyttä. Yhtä aikaa ymmärsin, että koko kysymyksenasettelu oli väärä. Meitä kannatteli halu jakaa, halu kohdata uusia tilanteita yhdessä. Olin pelännyt arjen jakamista, mutta vedessä ymmärsin kaipaavani sitä ja pystyväni siihen. Erillisyys oli mahdollista mutta niin oli yhteisyyskin.

Ilkkaa liikuteltiin altaassa uskoakseni samalla tavoin kuin minua. Silloin tällöin tunsin virtauksen, jonka hänen liikkeensä aiheutti. Kahdesti meidän annettiin ajautua hiljaa toistemme kylkeen. Ne olivat lämpimiä ja pehmeitä törmäyksiä. Voisin oppia jakamaan pelot siinä kuin ilotkin.

 

Pukuhuoneessa olin hidas. En olisi tahtonut nousta altaasta. Kuivan maan tavalliset ihmistoimet tuntuivat vierailta. Istuin kylpytakissa ja mietin muodonmuutostani. Muuksi en osannut sitä nimittää. Alle tunnissa olin alkanut tuntea veden varsinaiseksi elementikseni, josta en kaivannut ollenkaan pois. Olin varmaan liian sopeutuvainen.

Hätkähdin kun käteni täysin automaattiohjauksella hakeutui kohti kassini sivutaskua, jossa puhelin odotti äänettömänä. Miten kummalliselta tuntui tarttua puhelimeen ja avata se, turhaltakin.

Kun kapula kuitenkin oli käsissäni, päätin käyttää sitä johonkin hyvään ja tarpeelliseen. Pikainen viestittely Minnan kanssa (onko kaikki ok? – on – onko sulla? – on – paljon kerrottavaa – kahvit? – heti kun rantaudutaan!) kevensi mieltäni. Tuntui äkkiä käsittämättömän ja mittaamattoman luopiomaiselta kaikki se, mitä olin ennättänyt kuvitella Minnan ja Kimmon välille. Päätin, että kun saisin tilanteen asettumaan Ilkan kanssa ja oppisin pitämään Kimmon pois näkökenttäni reuna-alueiltakin, satsaisin Minnaan ja ystävyyteemme. Se oli ollut hapertumisvaarassa pitkään, emmekä tainneet kumpikaan aivan ymmärtää, miksi.

Kellunnan jälkeen olimme Ilkan kanssa nauttineet yrttiteet aulassa. Kun nyt mietiskelin elämänmenoa yksikseni pukuhuoneessa, teetä seurannut jälkihiki alkoi viimein asettua ja pystyin ajattelemaan pukeutumistakin.

Ilmeisesti lilluminen magnesiumsuoloissa lisäsi aineenvaihduntaa. Olin samaan aikaan hyvin virkeä ja aivan uupunut. Ilkka kertoili samankaltaisista tuntemuksista, kun kävelimme kohti piazza Vittorio Venetoa, jonka halki kuljimme useita kertoja päivässä. Siitä oli viikossa muodostunut kaikkien reittiemme leikkauspiste.

Pysähdyimme lepäilemään penkeille. ”Pitäisikö tuolla käydä?” Ilkka kysyi ja osoitti maanalaisiin käytäviin. Roomalaisaikaisista vesivarastoista oli kai kyse. Ajatus kylmänkosteista luolista lämpimän kylpyläkäynnin perään oli minusta erittäin häiritsevä, mutta en protestoinut. Kaupungin vesihuolto oli kiinnostanut Ilkkaa alusta saakka.

Infotaulu lupasi seuraavan opastetun kierroksen alkavan tunnin kuluttua. Ostimme liput ja asetuimme raukeina odottelemaan kivipenkeille, jotka olivat imeneet auringon lämpöä jo tuntuvasti. Kivet olivat kuluneet aaltoisiksi ja sileiksi. Hymyilytti kun ajattelin penkkejä kiillottaneita ja hioneita takamussukupolvia.

Vieressämme istui vanha mies, joka hyräili hiljaa itsekseen ja katsoi meitä uteliaan kiinnostuneena. Hymyilimme toisillemme. Mies otti sen keskustelunavauksena ja alkoi kertoa menneistä ajoista. Se oli enemmän kuin nostalgiaa. Se oli aikamatka. Hän, aito materano, kovan työn kuluttama, olisi halunnut yhä elää entisaikojen arkea. Hän kaipasi raskaan työnteon yhteisöllisyyttä ja yhteisiä rentoutumistapoja. Häntä ei häirinnyt, että vesi oli pitänyt joko kerätä sateesta tai noutaa yhteiskaivoista. Ilkka toivoi, että olisin kysynyt kaupungin sadevedenkeräysjärjestelmästä, mutta kielitaitoni ei riittänyt insinööritieteisiin.

Pistin merkille, että tarinankertojan suussa oli säilynyt vain kolme hammasta. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta sen sain murteesta selvää, että mies ei valitellut menetettyä terveyttään eikä surrut köyhyyttään tai menetettyjä hampaitaan. Mies suri laulun ja soiton loppumista ja aasien katoamista. Ja kun hän sitten alkoi laulaa vikkelästi kieppuvaa, elämää ikiajat rytmittänyttä piirilaulua, näin hänet luola-asumuksen edustalla, kuulin kärrynpyörien kolinan epätasaisella kiveyksellä ja haistoin avotulelta nousevat ruoan tuoksut. Mies tanssitti sormiaan ilmassa. Kyyneleet nousivat laulajan silmiin ja jostain ne löysivät tiensä myös minun poskilleni.

Olin unohtanut kääntää miehen repliikit Ilkalle. Se ei haitannut. Ilkka istui vieressä ja tuntui ymmärtävän kohtaamisesta tärkeimmän ilman minun aukkoista tulkkaamistanikin.

Olin niin onnellinen kaikesta, hampaattomasta miehestä, hänen laulustaan ja tanssivista käsistään, Ilkasta ja yhteisestä kellumisestamme, etten tiennyt kuinka päin olla. Hyväksyin tilani, olin hiljaa ja uskoin siinä hetkessä tavoittaneeni matkamme todellisen annin. Se oli paljon suurempi kuin Kimmon varjosta vapautuminen – mikä oli tietysti ilo sekin.

Mieleni oli muuttunut, mutta minä en ollut muuttanut mieltäni. Siinä se oli, metamorfoosini perimmäinen luonne, johon sisältyi vielä sekin helpotus, että kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse. Ilkka ei yrittänyt lumota minua intensiivisellä katseella tai muilla hurmaustoimilla ja muovata sitten mieleisekseen. Ilkka hengitti samaa ilmaa kanssani, katsoi maailmaa rinnallani ja viihtyi.

Kättelimme vanhan miehen, jonka eloisien käsien iho oli ruskeaa ja paksua kuin parkittu nahka. Meidän oli aika laskeutua vesijärjestelmän uumeniin.

Kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse.

Olin käsittänyt koko vesiasian aivan väärin – tai pikemminkin kuvitellut, sillä en ollut perehtynyt aiheeseen ennalta yhtään. Rooman valtakunnan vesi-insinöörien taidonnäytteet ovat tavallinen ihmetyksen aihe, mutta roomalaisten rakentamista luolista ei Palombaro Lungossa ole kysymys. Kapusimme vesivarastorakennelmassa, jota oli alettu rakentaa vasta 1500-luvulla. Verkostoa oli laajennettu siitedes 1800-luvun lopulle saakka, ja vielä pitkälle 1900-luvulle kaupunkilaiset nostivat kesäisin vetensä piazzan alta. Talvisaikaan monelle sen sijaan riitti sadeveden kerääminen tai Gravinan virta.

Salaperäisiä reittejä tihkunutta pohjavettä oli varastoitu aivan kaupungin keskustan alle viisi miljoonaa litraa. Luolat olivat valtavia, kuusitoista metriä korkeimmillaan. Seinissä aivan lähellä kattoa näkyi yhä veden ylin raja. Muutamat pudonneiden ämpäreiden aiheuttamat ruosteympyrät kuvioivat kattoa. Piazzalla olivat yhä tallessa kaivojen paikat ja myös ne näkyivät katossa.

”En osaa edes kuvitella, miten suurta vaivannäköä eläminen täällä on vaatinut”, sanoin Ilkalle.

”Näin tämä on syntynyt koko kaupunki”, Ilkka sanoi. ”Ei riitä, että kaivaa. Jokaisen louhoksen jokainen kivi on rahdattu rakennusmateriaaliksi maan pinnalle.”

”Käsivoimin varmaan.”

”Käsivoimin. Ei kai täällä ollut sähköäkään ennen 50-lukua.”

”Eikö vesivoimaa olisi voinut valjastaa? Onhan se puro nyt kuitenkin joki.”

”Niin, osan vuotta”, sanoi Ilkka. ”Ei riitä veden määrä, en usko.”

Hetken mielijohteesta loikkasin tulevaisuuden energiaratkaisuihin: ”Milloin fuusiovoima saadaan käyttöön?”

”Ytimiä rakentamaan haluaisit?” Ilkka kysyi yllättyneenä.

”Eikö se olisi turvallisempaa kuin niiden halkominen?” sanoin ja otin Ilkkaa kädestä kiinni.

”Se siinä on ajatus. Ja tehokkuudenkin olisi tarkoitus olla suurempi. Joskus. Vielä ei osata.”

”Milloin osataan?”

”Ainakin muutama kymmenen vuotta menee vielä, että saadaan fuusio rauhanomaiseen käyttöön”, Ilkka kertoi valistuneen arvauksensa.

Ytimien hallittu yhdistyminen… Kaikki tuntui sinä päivänä liittyvän kaikkeen. Oliko meillä niin paljon aikaa? Muutamia kymmeniä vuosia?

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Miehen kasvojen yli kulki hallitsematon reaktio. Kysymykseni putosi kuin vetypommi. Mistä se tuli, en tiedä. Asiasta ei ollut puhuttu tavuakaan.

”Ihan sama”, Ilkka sanoi.

Just. Ihan sama. Pitikin mennä mokaamaan. Taas.

Katselin varpaitani vaivaantuneena. Ne olivat samassa asennossa kuin ennenkin. Tietysti. Mitä minä olin odottanut, muodonmuutosta, hah!

”Ihan sama”, Ilkka toisti, ”ihan herttaisen yksi ja sama, miten se tapahtuu, kunhan vain tapahtuu.”

Uskalsin nostaa katseeni. Ilkan kasvot loistivat. Oi hyvänen aika! Mieshän halusi naimisiin!

”Suloinen mies”, minä sanoin enkä hihkunut yhtään, ajattelin vain, että minun mieheni se siinä ja viimeinkin yksikössä. Siinä se kulkee rinnalla, suloinen mieheni. Viimeinkin!

”Seuraavaa matkaa varten perustetaan yhteinen tili”, Ilkka sanoi.

Kukaan ei koskaan ollut ehdottanut minulle mitään yhtä romanttista.

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Palasimme perusteellisesti uuvutettuina asuntoomme. Luolat ja kaikki ihmeelliset tulevaisuudennäkymät, jotka olivat yllättäen piirtyneet eteemme – se kävi suuresta myllerryksestä meille molemmille. Ilkka rojahti lepäämään, mutta minä tunnistin väsyneenäkin itsessäni levottomuuden, joka vaati toimintaa. Kaivoin matkalaukun esiin. En ollut pitänyt villapuseroita kertaakaan. Ehkä niitä vielä paluumatkalla tarvittaisiin. Lumet olivat varmasti sulamaan päin jo kotonakin, mutta maa huokuisi kylmää vielä pitkään. Tanskaan asti luulisi kuitenkin olevan toisenlaista.

Villapuseroita viikatessa se syntyi, ajatus reitistä: Ilkan pitäisi päästä Bastogneen. Olin ajatellut, että jokin konkreettinen kädenojennus olisi vielä tarpeen kaiken Kimmo-säädön jälkeen. Bastogne tarjosi mahdollisuuden.

”Sinulla ei varmaan olisi mitään sitä vastaan, jos paluumatkalla pysähdyttäisiin Bastognessa?” kysyin tunnustellen.

”Ei taida olla aikaa”, Ilkka sanoi eikä edes irrottanut katsettaan kirjasta.

En aikonut antaa hänen sivuuttaa suunnitelmaa noin vain. Minun piti näyttää, että kykenin ajattelemaan hänenkin tarpeitaan. Joutuisimme joka tapauksessa lähtemään viimeistään kahden päivän kuluttua. Jos noudattaisimme alkuperäistä aikataulua, pitäisi ajaa suorinta tietä kotiin, mutta mikäpä meitä Materassa pidätteli, voisimme hyvin lähteä aiemmin.

Ilkka oli halunnut Bastogneen tullessa, Ilkka pääsisi Bastogneen palatessa.

”Lähdetään jo huomenna, sitten on aikaa”, sanoin. ”Voidaan yöpyä siellä.”

Ilkka ei kuunnellut, örähti vain. Eikö hän voinut vähemmällä ymmärtää, että yritin hyvittää kaiken? Kiepaus Bastognen kautta oli kädenojennus, se olisi suhteemme seuraavan asteen ensimmäinen askel, se oli –

Pysähdyin. Eihän minun itseäni tarvinnut suunnitelmasta vakuuttaa vaan Ilkka. Siirryin suorempaan toimintaan:

”Ilkka, minä täten juhlallisesti lupaan sinulle yhden asian: testiajo on nyt suoritettu. Uskallatko pidentää ajomatkaa kanssani?”

”Olenko kamala?” kysyin. ”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

Villapaitojen viikkaamisesta olin edennyt kenkälaatikoiden lajitteluun. Niitä oli kaksi enemmän kuin alun perin.

Jutteluni oli saanut Ilkan nousemaan sängyltä. Hän oli kaivautunut jääkaapin uumeniin. Nyt mies kohottautui sieltä samppanjapullon kanssa.

”Pakataanpa sitten”, hän sanoi ja kääntyi varomattomasti. Kenkämuurini sortui. ”Yksi, kaksi, kolme, neljä – Reija, monetko näitä oikein on?”

”Muutamat on Iirikselle. Tuliaisia”, väistin.

Ilkka iski silmää. En tiennyt, että hän osasi.

”Olenko kamala?” kysyin.

”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

 

Ilkka on nyt valaissut elämääni jo vuosia. Ei hän ole ritari eikä muusakaan, kunhan vain kumppani ja luullakseni sopivin mahdollinen. Hän luo arkeeni valoa, mutta ei hänkään olisi siihen kyennyt, ellen itse olisi sitä mahdollistanut.

Vielä emme ole ehtineet naimisiin. Meillä on loppuelämä aikaa.

Taipaleemme alkoi huterasta kävelystä kapeilla kujilla ja jyrkänteen reunalla noina keväisinä päivinä Materassa. Siellä me viimeisenä iltanamme kävelimme taas rinnatusten, Ilkka ja minä, vierellämme kaikki kummituksiksi hiutuneet exät, mutta enää ei yksikään välissä. Välissämme ei ollut mitään, ei pyörää, ei tietokonetta, ei salkkua. Tavarat oli jo rahdattu autoon.

Tartuin Ilkan käteen. Ele oli arkinen, helppo ja lämmin, ele, jonka halusin toistuvan päivittäin.

Ilkka katsoi Gravinan kaivamia karuja rinteitä ja sanoi: ”Ihminen nyt kokeilee kaikenlaista.”

Vielä kerran minun piti irrottaa otteeni ja pudota epäilyyn. ”Mitä yrität sanoa?” kysyin. ”Olenko minä vielä kokeilussa?”

”Minä en tee kokeita”, Ilkka sanoi naamalla, josta en ole vielä tänä päivänäkään oppinut tietämään, onko se vakava vai hymyilevä. ”Muista, että olen teoreettinen fyysikko. Ja teoriassa meillä menee minusta oikein hyvin.”

”Mitä se käytännössä tarkoittaa?”

”Käytännössä en tiedä, mutta teoriassa tätä”, Ilkka sanoi ja suuteli minua jyrkänteen laidalla.

Meitä ei uhannut mikään. Laakso oli vehreä. Haukat kirkuivat iloisesti.

Jatkokertomus päättyy.

 

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Reija ymmärtää olevansa Kimmon jäljiltä niin rikki, että hänen on vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan. Uusi kohtaaminen Kimmon kanssa avaa Reijan silmät.

Se yö oli koko matkallamme ensimmäinen, joka aidosti tuntui rakastavaisten yöltä. Myös uni oli syvää ja hyvää.

Aamulla peilistä minua tarkkaili kirkastunut katse. Ensi kertaa pistin merkille sisustuksesta muutakin kuin Ikea-kalustuksen. Miten olin saattanutkin olla huomaamatta! Keittiön pöytä oli hurmaava, satoja vuosia vanhaa tammea, tummaksi patinoitunut. Pöytälevy aaltoili. Entisten ruokailijoiden kyynärvarret olivat jättäneet painaumat kovaan puuhun. Tunsin heidän lämpönsä.

Olimme suunnitelleet päivän ohjelmaksi reippailua ja kulttuuria heti aamusta saakka, mutta päätimme, että tuhatvuotiset kirkot kyllä odottavat, ja palasimme aamiaisen jälkeen sänkyyn. Ihminen tarvitsee myös aikaa tuijotella kattoon. Tai jonnekin.

Kun silmäni suostuivat taas tarkentamaan muuallekin kuin Ilkan sänkeen, huomioni kiinnittyi nimenomaan kattoon. ”Ruuvejako tuolla on?” Osoitin kahdeksan metrin korkeuteen. ”Eihän noista ole järkeä mitään roikottaa, ei tuonne kukaan kiipeä.”

”No ei”, Ilkka myönsi ja jäi tuijottamaan hänkin. Aloin hätääntyä. Olin kertonut Ilkalle hämähäkkikammostani ja nyt arvasin miehen mittailevan tummia täpliä mahdollisina araknofoobikon uhkina.

”Liikkuvatko ne sinusta?” kysyin.

”Ehkä”, Ilkka empi, ”mutta eivät ne 8-jalkaisia ole, älä pelkää.”

Totta kai pelkäsin, ja pelko lukitsi katseeni kattoon. Tarkkailin vaaraa. Tummentumat alkoivat kuitenkin muuttua silmissäni ruuvinkannoista vähemmän uhkaaviksi Tudor-ruusuiksi. ”Ei kai Materalla mitään ruusujen sodan kanssa ole voinut olla…”, ihmettelin. Mietteeni keskeytyivät, kun yksi täplä putosi kopsahtaen lattialle ja oikeni.

Se oli tuhatjalkainen.

”Kappas”, sanoi Ilkka.

Katossa vietti aikaansa ainakin kolmekymmentä punaruskeaa tuhatjalkaista. Suurin osa niistä oli kiertynyt somasti kerälle, osa vietti aikaansa vääntyneenä J:n muotoon.

Huokaisin helpottuneena. Ilkka katsoi minuun ihmetellen: ”Ne voivat olla myrkyllisiä.”

”Ihan sama kunhan eivät ole hämähäkkejä”, sanoin ja pomppasin sängystä viileälle kivilattialle harvinaisen valmiina päivän seikkailuihin.

 

Kun reippailumme aluksi kapusimme Via Sette Doloria ylös, kujan kärsimyksentäyteinen nimi ja pakomatkani sitä alas unohtuivat, niin valoisa oli päivä. Suuntasimme kohti Möykkykirkkoa. Se oli meiltä edelleen sisältä näkemättä, vaikka itse möykky osui silmiin joka päivä. Emme olleet onnistuneet selvittämään, oliko Möykyksi puhuttelemani kukkula aito maastonmuoto vai ihmisen tekoa.

Koska kirkko oli ulkoapäin niin merkillinen, olin odottanut sisätiloilta jotain aivan erityistä. Sisus oli tavallaan pettymys: rapautuneilta freskoseiniltä tuijottivat vastaan samat Bysantin ikonikasvoiset pyhimykset, joihin uskoin törmänneeni jo lukuisat kerrat muualla. En oppinut erottamaan miehiä toisistaan. Vain museossa olin tavannut mieleen iskostuneen pyhimyksen: miehen päässä sojotti kirves.

Jatkoimme möykyn alapuolelle kirkkoon, joka oli rakennettu aivan rotkon reunalle. Pyhätön nimeksi paljastui San Pietro Caveoso, mikä oli hyvin hyödyllinen tieto, sillä viimeinkin aloin hahmottaa, mikä osa Materasta tarkalleen oli Sasso Caveosoa, mikä Barisanoa ja mihin väliin Civita asettui.

”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

Alttarin edessä koristeellisen kirjatelineen päällä lepäsi avoinna arkinen kansio, sisällään paksu nippu kuluneita muovitaskuja. Pysähdymme lehteilemään sivuja ja kohta ymmärsin: pyhimyskalenteri. Lähes joka päivälle oli pyhimys tai muutama. Kaikkien pyhien päivät eivät kuitenkaan ole juhlapyhiä. Vähäisemmät pyhimykset saavat tyytyä muistopäiviin. ”Miten mahtaa olla muistamisen kanssa…”, Ilkka mutisi.

Siirryin kuorista sivummalle tutkimaan seinämaalauksia ja nyt viimeinkin näin tuoreudessaan pysäyttävän pyhimyskuvan: ”Vain italialaiset pystyvät tuohon”, sanoin ja osoitin isoa freskoa.

”Mihin?”

”Et huomaa?” nauroin. Minun piti melkein piirtää ääriviivat kädelläni ennen kuin Ilkka pisti merkille mitään outoa seinän kokoisessa Mariassa, joka perinteiseen ja monesti kuvattuun tapaan kantoi Jeesus-lasta käsivarrellaan.

Vähemmän perinteiseen tapaan Pyhän Äidin toisessa kädessä roikkui käsilaukku.

”Mitä voi madonna kantaa käsilaukussa? Vapahtajan vaippoja ehkä?” Ilkka mietti.

Miehen hymy oli äkkiä niin täynnä valoa, että se toi mieleeni Iiriksen ensihymyn. Minun lapseni, minun vauvani… ja ennen kuin ehdin estää, suustani pullahti: ”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

”Kai tuo on retorinen kysymys?”

”Ei ole. Tämä on hyvin käytännöllinen kysymys.”

Se oli. Ilkka voisi haluta lapsia. Hänellä oli kaksi poikaa, hän voisi haluta lisää. Emme olleet keskustelleet aiheesta, en halunnut keskustelua ja silti olin avannut suuni. Olin aivan yliherkässä tilassa.

Ilkka ymmärsi olla jatkamatta. (Nyt tiedän, että koko aihetta ei hänelle edes ollut.) Sen sijaan hän muotoili huolellisesti: ”Nyt ehkä utelen, anteeksi jos liikaa, mutta onko mahdollisesti niin, että olet joskus joutunut, tai ehkä pikemminkin päätynyt, elämään arkeasi sellaisessa todellisuudessa, joka ei ole sopinut sinulle?”

Mitä minä olisin voinut vastata?

”Niin”, sanoi Ilkka, ei yhtään enempää. Siinä oli kaikki.

Nielaisin. Lämpö ja ymmärrys koskettivat. Voiko olla, että edessäni seisova mies tuotti vain hyviä yllätyksiä? En olisi ollut oma itseni, ellei seuraava ajatukseni olisi kiirehtinyt varoittamaan: liian hyvää ollakseen totta, liian hyvää kestääkseen.

Astuimme ulos kirkosta. Aurinko paistoi aukion kiveykseen niin että heijastus häikäisi kuin maalishanget. Kuivasin silmäni ja samalla pyyhin liikutuksen loitommalle. Paljon oli vielä selvitettävää ennen kuin antaisin itselleni luvan rentoutua.

 

Kirkon turvallisen kyljen vierestä – sen, jonka alla ei suoraan ammottanut rotko – alkoi nauhoilla eristetty alue, jossa luola-asumukset olivat selvästi jääneet huolenpitoa vaille. Alue oli suljettu luultavasti sortumisvaaran vuoksi. Raunioituneet asumukset kiinnostivat minua. Ilkka olisi tyytynyt nojailemaan aitaan ja katselemaan, miten linnut heittäytyivät jyrkänteen laidalta siivilleen, mutta minä halusin pois tavallisilta poluilta. Halusin myös karkottaa pois Kimmon herättämän pelon. Olisi kiusallista, jos kohtaamisen sivutuotteena kehittäisin vielä korkeanpaikankammonkin.

Muovinauha oli helposti alitettu. Alueella kulki polku, mistä päättelin, ettei maa heti voinut olla sortumassa. Tarkoitukseni oli kurkistaa muutamaan laitimmaisista luolista, koska en halunnut, että Ilkka joutuisi odottelemaan, mutta jo ensimmäistä lähestyessäni olin valmis kääntymään saman tien takaisin. Nenä kertoi, että joku tai jokin käytti aluetta vessanaan.

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa.

Samassa takaa kuului Ilkan iloinen huikkaus. Kielletty maasto oli alkanut kiinnostaa häntäkin. Jatkoin syvemmälle löyhkäävän alueen poluille ja oikeastaan vastoin tahtoani. Tunsin ärtymyksen liikahduksen, samanlaisen, jota aiheuttivat elämän pienet riesat, kadonneen hansikkaan etsiminen tai avaimien jahtaaminen aamun kiireessä. Nyt tosin ensin tulvahti ilo – Kiva, Ilkka tulee seuraksi! – mutta heti perään nosti päätään tympeä väsymys: Miksi en saa olla hetkeäkään rauhassa. Kannoilla seurasi kokonaisempi ajatus, äärimmäisen hankala ja rasittava eikä valitettavasti aivan uusi. Se oli vaivannut minua jo kotona pakatessani: Miksi minä suostun tähän?

Totta kai kaikki nykyiset analyysini ja pohdintani ovat jälkiviisautta. Toimin tuolloin tavoilla, joita en enää käsitä. Olin kuin pahan loitsun kahlitsema. Luultavasti olin vain ylikuormittunut. Joka tapauksessa pääsi tapahtumaan seuraavasti: Ilkka ojensi kätensä tueksi kun laskeuduin korkealta terassitasolta takaisin polulle. Minä onneton en suinkaan tarttunut käteen vaan kivahdin: ”Lakkaa hyysäämästä!”

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa. Vaikka käsitin välittömästi, että nyt syntyi korjattavaa (taas), en malttanut lopettaa: ”Minä pärjään! En ole mitenkään heikko ja vajavainen ilman sinua!” Kun kiivastuneena tuijotin hämmentynyttä miestä alaspäin askelmaltani, osui katseeni hänen jalkoihinsa. Huomasin, että Ilkka oli kompuroinut ja rikkonut housujensa oikean polven. Ei hän epäillyt minun selviytymistäni, hän kehotti varovaisuuteen.

Havainto sai aikaiseksi vain sen, että hyppäsin polulle ja mutisin nolon anteeksipyynnön. Kuljimme takaisin hiljaisuudessa. En jaksanut selittää mitään enkä edes ymmärtänyt, mitä olisin voinut selittää. Ilkka vaikutti melko lyödyltä.

 

Ilkka jäi asuntoon lueskelemaan, kun läksin kaupungille selvittämään ajatuksiani. Ilma tuntui ohuelta ja valo sirisi silmissä. Olin ajatellut väärin, se oli selvää. En vain käsittänyt, missä kaikessa menin vikaan. Ei minun tarvinnut osoittaa Ilkalle mitään. Ilkan mielessä tuskin oli käynyt, että minä olisin jotenkin vajavainen ilman miehen väkevää kättä.

Itsenäisyyteni oli ja on minulle tärkeä, selvä se. Jostain syystä olin luisunut vaalimaan riippumattomuuttani kuin se olisi suurenkin uhan alla. Ja olihan se ollut. Viimeksi edellispäivänä Kimmo oli kirjaimellisesti yrittänyt riippua minussa. Mutta Kimmon häiritsevä ja rikollinen käytös ei tarkoittanut, että varuillaanolon pitäisi olla normaalitila. Järjellä ymmärsin Kimmon julmuuden poikkeukseksi, mutta niin rikki olin, että oli vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan.

Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan.

Kuljeskelin ostoskaduilla päämäärättä. Pysähdyin pohtimaan hansikastilannettani; harkitsin jäätelön maistelemista; punnitsin, jaksaisinko sovitella rintaliivejä. Lopulta seisahduin tuijottamaan neulepuodin ikkunasta sisään. Pieni näyteikkuna oli ahdettu täyteen itse tehtyjä villapaitoja ja -liivejä, jotka näyttivät muutaman vuosikymmenen takaisilta. Tekijän käsiala oli epätasainen, mitä reikäisinkään pitsineulemalli ei pystynyt peittämään. Arvosteluni lakkasi, kun valo äkkiä muuttui niin, etten nähnytkään enää liikkeeseen sisään vaan heijastuin ikkunasta itse.

Se oli oivalluksen hetki, niin klassinen, että aloin nauraa peilikuvalle: Hassu tyttö, täydellistä itseään täynnä ja kyvytön luottamaan kehenkään! Kömpelön ikkunasomistuksen neuleet vetivät vinoon, koko kaupunki kenotti vinossa, minä yksin olin haluton ja kyvytön suvaitsemaan minkäänlaista vinoutta itsessäni. Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan, ritariksi tai enkeliksi, ja silti, kaikesta silottelusta huolimatta, olin kykenemätön luottamaan häneen.

Niin sekaisin en ollut, ettenkö olisi ymmärtänyt, että kykyni luottaa oli kärsinyt kolhuja. Kun tapasin Ilkan, en välttämättä uskonut parempaan, mutta halusin yrittää. Ainakin halusin yrittää unohtaa Kimmon. Muistin Ilkan muutamaan kertaan melko epätoivoisena vakuuttaneen, että hän ON luotettava. Muistin myös nihkeän torjuntani, että ei sitä nyt tarvitse noin vakuutella. Siinä oli junnattu: Ilkka vakuuttelemassa, että tulisin kyllä huomaamaan hänen luotettavuutensa ja minä juuttuneena kantaani (lausuinko sen ääneen vai ajattelinko vain, en onneksi enää muista), että nuo nimenomaiset vakuuttelut olen kuullut ennenkin eikä niihin ole ollut luottamista.

Jo riitti! Hymyilin heijastukselleni voitonriemuisesti ja käännyin niiltä sijoiltani takaisin. En ymmärtänyt, miksi, mutta siinä hetkessä tunsin itseni täysin vapaaksi. Minun ei tarvitsisi pelätä Kimmoa, ei kostaa hänelle, ei varoittaa hänen uutta kumppaniaan eikä etenkään rankaista itseäni. Yritys seurustella Kimmon kanssa oli minun mittapuullani niin äärimmäinen hölmöys, että sen takia en ollut voinut uskoa onnistuvani enää kenenkään kanssa. Nyt uskoin osaavani lopettaa itseni soimaamisen.

Kävelin majapaikkaamme ikionnellisena siitä, että olin mielestäni oppinut jotain. Innoissani julistin Ilkalle heti ovelta: ”Sinun kanssasi minä jaksan itseäni!”

Ilkka hiipi kirja kädessä eteisaulaan. ”Mennään illalliselle”, hän sanoi.

 

Kevät oli päivän aikana ottanut aimo harppauksen kohti kesää. Sujautin jalkaani nudet avokkaat – eivätpä olleet tulleet turhaan mukaan nekään. Ahtauduin kuristaviin alusvaatteisiin ja pujottauduin pitkähihaiseen kellertävään silkkimekkoon. Kaiken rotkoissa resuamisen jälkeen oli virkistävää piirtää kasvot ja laittautua siistiksi. Koko komeuden päälle vedin haalean aprikoosin värisen kevättakin. Etelän kevääseen se sopi, Suomessa olin palellut siinä muutaman vapun.

Emme etsineet muodollista ravintolaa, eikä Materassa sellaista olisi ehkä vastaan tullutkaan. Pienen tallustelun jälkeen päädyimme taverna La Focagnaan. Isäntä toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi ja johdatti liinattomaan pöytään.

”Onkohan tämä…” Ilkka aloitti, ja arvasin, mikä häntä mietitytti. Juuri remontoitu ravintola oli kuin skandityylin showroom, puuta ja selkeitä linjoja. Ehkä ympäristö ei ollut ideaali meille, mutta vakuutin Ilkalle, että proseccot ja pieni purtava auttaisivat.

Niin kävikin. Viini pirskautti aurinkoiset mineraalinsa, pienet oliivit eivät olleet purkkia nähneetkään ja ruokalista vaikutti kelvolliselta. Liian tuttu sisustustyyli unohtui kokonaan, kun viereiseen pöytään asettui kaksi hyvin suittua nuorta miestä. Millin tai parin vahvuiset partakoukerot kuvioivat miesten hymyttömiä kasvoja kuin puupiirroksen viivat. He istuivat harmillisen lähellä, niin lähellä, etten voinut häpeilemättä tuijottaa.

”Ilkka, nyt ei käytetä mitään kansainvälisiä sanoja, äläkä etenkään katso”, pyysin ja vältin huolellisesti viittaamasta saapujiin, ”mutta haluaisin puhua näiden nuorten miesten olemuksesta. Kauanko aamuisin menee jos pitää huoltaa tuollaiset viikset?”

Totta kai Ilkka käänsi päänsä katsoakseen. Minä varoittelemaan: ”Älä nyt tuijota, juttele jotain, kehu vaikka säätä, mutta vastaa sitten, minua kiinnostaa. Katso noita tauluja, samalla näet par- viikset.”

Nyt Ilkka oli juonessa mukana. Hän höpötteli pikkutuulihaukoista ja kaupunkilinnunpöntöistä ja kysyi paljonko viime puhelinlaskuni oli ollut, kunhan tuotti kotoperäisiä pitkiä sanoja, joista ei voinut saada kiinni ilman hyvää suomen kielen taitoa.

”Minulla menisi viikko”, hän sitten naurahti, ”mutta nuo ovat luultavasti harjoitelleet paremmin.”

Pöytään saapui kolmas mies, jonkin verran vanhempi kuin partataiturit. Karskit nuoret miehet kohentautuivat tuoleillaan. Jokin ryhmän dynamiikassa muuttui.

Kun seurueeseen liittyi vielä neljäskin mies, selvästi vanhin, kuvio täydentyi. Aistin tunnelmassa valta-asetelman ja jotain pidäteltyä. Ehkä vain kuvittelin, mutta tänä päivänäkin olen sitä mieltä, että osuin oikeaan. Sanoin Ilkalle: ”Älä sano ääneen sitä kaikkien tuntemaa rosvosanaa joka alkaa ämmällä, se kaikkien tunnetuin, mutta oletko samaa mieltä, että tässä saatamme istua järjestäytyneen rikollisuuden naapureina?”

Ilkka katsoi minua hetken kysyvästi. Kun sitten ymmärrys syttyi hänen katseeseensa, jatkoin: ”Katso tuota miestä, tai älä katso, katso ravintolan isäntää, katso miten liian kohtelias hän on, suorastaan matelevainen.”

”Ei tuo ole kohteliaisuutta vaan pelkoa”, Ilkka sanoi. Isäntä oli kiirehtinyt pöytään kun vanhin mies saapui. Tuntui kummalliselta, että hän naurahteli hermostuneesti.

”Wau, mikä ilmiö, tässä on käynnissä jotain, kaikilla pelokas kunnioitus tai inho, vaikea sanoa kumpi”, selitin innoissani.

Ilkka kertoi, kuinka hän oli lauantaina pistänyt merkille, että kaupunkiin oli lipunut useita suuria mustia autoja, maastomallia, näyttivät luodinkestäviltä. Takapenkille ei nähnyt. Kuljettajilla oli kultaketjut kaulassa, aurinkolasit silmillä ja puvut päällä. Tarkkailemamme ravintola-asiakkaat eivät olleet kuljettajia. He olivat korkeammalla. Tavallisemmissa vaatteissa.

Koko ravintolasali oli hiljentynyt neljännen miehen asettuessa pöytään. Tiesin kyllä, että meillä, Ilkalla ja minulla, oli muitakin asioita käsiteltävänä kuin Etelä-Italian järjestäytynyt rikollisuus, lähinnä minun säikkyyteni ja edellisen suhteeni vaikutus siihen, mutta ehkä pelko ja sen aiheuttama jähmettyminen oli juuri se teema, josta minun kannatti tehdä havaintoja. Saattoi olla niinkin, että pelkuruuttani pelasin yhä aikaa: mafiapomoista keskusteleminen kaikkia mahdollisia kiertoilmaisuja käyttäen oli toimiva viivytystaktiikka.

 

Niin kiinnostavia kuin hahmotonta uhkaa tihkuneet miehet olivatkin, emme oikein pitäneet muutoksesta, jonka heidän läsnäolonsa aiheutti ravintolan tunnelmassa. Siksi pyysimme laskun ja päätimme sammuttaa nälän vastapäisessä jäätelöbaarissa, jonka punakirjavaa mosaiikkilattiaa ei voinut olla huomaamatta. Väri houkutteli asiakkaita. Paikkaan oli aina jono.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä.

Jos olisin osannut katsoa ovensuusta ja herkullisesta lattiasta yhtään peremmälle, jäätelöt olisivat mitä todennäköisimmin saaneet jäädä. Kun hetken jonotuksen jälkeen pääsimme astumaan sisään pieneen myymälään, erottui vasemman takanurkan varjoista teehyllyn äärestä tuttu siluetti: Kimmo poninhäntineen. Hänen käsipuolessaan Vappu.

Väistäminen kävi mielessä.

Torjuin halun väistää.

Ilkka näki samat hahmot kuin minäkin, mutta toisin silmin. Hän nyökkäsi Vapulle tervehdykseksi, kohteliaasti mutta epätietoisena siitä muistettiinko hänet.

En halunnut yhtään lisää draamaa. Painotin itselleni, että Ilkka ja Vappu olivat vain kaksi ohikulkijaa, jotka olivat sattuneet juomaan kahvit.

Sitten Ilkka näki Kimmon ensi kertaa. Hän rypisti otsaansa hienoisen kysyvästi, kuin ei olisi ymmärtänyt. Ja silloin minäkin näin: sivullamme seisoi sammunut, lysähtänyt ihminen, joka yritti ulosmitata elämältä jotain, mitä ei voinut saada.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä. Silti olin helpottunut, että baarissa ei ollut vapaita asiakaspaikkoja. Kolmen maun tötteröt käsissämme sovittauduimme Corson vilinää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.