Jonnekin Suomen luontoon on kadonnut maailmankuulu rocktähti, jolla epäillään olevan itsetuhoisia aikeita. Tapahtumat huvilalla alkavat saada todella yllättäviä käänteitä. 

Venlan sydän takoi, kun hän poimi Johnnyn kengät käteensä. Järvenrannan maisema oli kuin maalaus, liikkumaton ja paikallaan, eikä miestä näkynyt missään. Venla kyykistyi vedenrajaan ja katseli muutaman tummanharmaan pilven täplittämää taivaan heijastusta vedessä, kun hän kuuli joutsenen rääkäisevän jossain vastarannalla. Nouseva tuulenvire rikkoi vedenpinnan pienille laineille, ja kun vesi taas tyyntyi, peilipinnasta heijastuvassa kuvajaisessa Johnny katsoi suoraan Venlaan.

– Jeesus sentään, me luulimme sinun hukkuneen.

Johnny naurahti ja tuli Venlan luo niin kuin mikään ei olisi vialla. Hänen hiuksensa valuivat vettä, ja hänellä oli vain farkut jalassaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Kävin uimassa. Ajantajuni katosi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Älä helvetissä, Venla puuskahti.

– Sinä et voi tehdä tällaista. Kaikki ovat huolesta sekaisin. Onko sinulla edes pyyhettä?

Johnny heilautti kädessään tummaa myttyä, jossa näytti olevan hänen märät alusvaatteensa ja t-paita, johon hän oli kuivannut itsensä. Venla huokasi ja epäröi vain hetken ennen kuin antoi miehelle oman hupparinsa, joka oli sen verran liian pieni, ettei se mennyt kiinni mutta lämmittäisi edes vähän.

– Mennään takaisin. He luulevat sinun kuolleen tai pahempaa, Venla sanoi ja ojensi Johnnylle tämän kenkiä, mutta mies pudisti päätään.

– Hetki vielä. Istu alas, Johnny sanoi ja taputti märkää kiveä vieressään.

Venla pudisti päätään mutta laski kengät kädestään eikä jatkanut hätistelyään. Johnny katseli puolittain pilven taakse piiloutuvaa aurinkoa rentona kuin zenmunkki, mutta Venla tunsi itsensä levottomaksi. Hänen kuriton katseensa livahti liian pienen hupparin avonaisesta kauluksesta sisään, jäljensi miehen rintakehän mustekuvioita ja viipyili rintalastalla tuijottavassa kauriissa. Venlan mieleen tuli peura, jota hän oli juuri ja juuri väistänyt automatkalla. Kuolemalla oli suuret silmät ja pörröiset korvat. Ne levittäytyivät miehen rinnalla keuhkojen yli, kun kauriin sarvet nousivat rosoisina oksina kohti hänen solisluitaan. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Ihmiselämän lanka oli hento ja liian helposti katkaistavissa.

– Sinä tuijotat.

– Sinä olet sairas.

Johnny naurahti ja pudisti päätään.

– Minä en ole se, joka pervoilee…

– Adam kertoi, Venla keskeytti.

– Hän kertoi syövästäsi. Johnny, piru vie, mikset sinä taistele?

– En minä ole sairas.

– Ei sinun tarvitse valehdella minulle.

– En valehtele. Minulla ei ole syöpää. Se oli valhe.

Venla tuijotti miestä ja yritti lukea hänen kasvojaan mutta epäonnistui kerta toisensa jälkeen. Miehen pistävät silmät olivat vilpittömät, mutta sanoissa ei ollut järkeä. Hän oli sairas eikä nihkeissä vaatteissa, viilenevässä illassa ja nousevassa tuulessa istuskeleminen olisi hänelle hyväksi.

– Tule nyt. Meidän pitää saada sinut lämpimään.

– Kuuntelitko sinä? Minä en ole sairas, ainoastaan kusipää. 

 

Kotkalinna oli vaipunut raskaaseen hiljaisuuteen. Tomi istui nokiseinäisessä salongissa, viininpunaisessa nojatuolissa ja tuijotti tyhjin silmin eteensä. Jani, Anni ja Adam juttelivat kuiskaten keittiössä, Brandon oli jossain yläkerrassa. Venla ja Johnny olivat edelleen kadoksissa, ja Tomi ei enää tiennyt, kummasta oli enemmän huolissaan. Hän pyöritteli kädessään rasiaa, jossa hänen Venlalle ostamansa sormus oli, mutta ei uskaltanut avata sen kantta.

Vuokraisännän kertoma kummitustarina oli saanut hänet levottomaksi. Ei sen vuoksi, että hän olisi uskonut kummituksiin tai pelännyt miehiä murhaavaa aavemorsianta, vaan siksi, että tarina oli osunut arkaan paikkaan.

Tomi työnsi sormusrasian taskuunsa avaamatta sitä. Entä jos oli liian myöhäistä? Hänen olisi pitänyt kosia Venlaa jo aikaisemmin. Näyttää tälle, että oli tosissaan. Mutta mitä jos Venlaa ei yksinkertaisesti kiinnostanut? Tomi ajatteli itseään, tiskialtaaseen unohtamiaan likaisia astioita, haisevia juoksukenkiä eteisessä, atooppista ihottumaa käsissään. Omaa irrationaalista pimeänpelkoaan ja kaikenkattavaa, yleistä ikävystyttävyyttään. Hän ei ollut sellainen mies, jonka Venla ottaisi, jos saisi valita. Johnny Richards oli toista maata.

Tomi mietti, mitä bändille tapahtuisi, jos Johnny todella olisi kuollut. Kaksoset tuskin jatkaisivat kahdestaan, ja se oli oma tragediansa jo sinällään. Brandon ei hakannut vain kannuja, vaan sävelsi enemmistön bändin kappaleista. Johnny oli ehkä nostanut bändin suuren yleisön tietoisuuteen, mutta Brandon oli se, joka hengitti musiikin eloon. Heidän tarinansa, se että Blood Leather oli vanhanajan villi rockbändi, joka eli kovaa ja kuoli nuorena, oli pelkkä kulissi sille, että Bram sai tehdä musiikkia elääkseen. Jos Johnny olisi kuollut, bändi lakkaisi olemasta.

Jos Blood Leatheria ei olisi, Tomilla ei olisi työpaikkaa. Ja jos Johnny ja Venla eivät pian palaisi, hänellä ei olisi myöskään morsianta eikä loistavaa tulevaisuutta.

Tomi kirosi käytännöllisyytensä, mutta hän ei voinut mitään sille, että mietti jo kaikkia niitä asioita, jotka hänen pitäisi hoitaa. Poliisitutkinta, keikan peruminen, tiedotustilaisuus, hautajaiset ja bändin kiertueen peruminen. Hänen olisi kerrottava pomolleen, avustettava poliisia, nieltävä bändin fanien viha… Ja hänen olisi opittava elämään ilman Venlaa.

 

Venla istui rantakivelle Johnnyn viereen. Epätasainen alusta kallisti heidät toisiaan vasten niin lähekkäin, että Venla haistoi järviveden tuoksun miehen kostealta iholta.

– Keuhkosyöpä kuulosti minusta itsestänikin niin loogiselta, että ehdin jo tottua ajatukseen, että kuolisin, Johnny aloitti hiljaa.

Hän ei katsonut Venlaa, kun puhui, vaan piirteli hajamielisesti sormellaan kuvioita jäkälän kirjomaan, kosteaan kallioon.

– Olin jotenkin pettynyt, kun lääkäri myöhemmin kertoi, että kyse ei ollutkaan siitä. Tiesin, että minun olisi pitänyt olla riemuissani, mutta minä tunsin itseni huijariksi. Sain toisen mahdollisuuden, jota en ollut ansainnut. Se oli keuhkokuume. Sain pitkän antibioottikuurin, ja varjostumat katosivat. Muistan, kun istuin sairaalan edessä puistonpenkillä ja odotin, että Adam tulisi hakemaan minua… Vieressäni istui nuori nainen, jolla oli happiviikset nenässään. Minä eläisin, hän kuolisi. Se tuntui niin väärältä, ja sitten… Sitten Adam tuli, ja hän katsoi minua niin myötätuntoa uhkuen, että en pystynyt kertomaan hänelle totuutta.

– Joten sinä valehtelit, että sinulla on syöpä.

– Älä vittu tuomitse minua, Johnny puuskahti.

– Sinulla ei ole aavistustakaan, millaista se on.

– No millaista? Venla kysyi ja tuijotti miestä, joka väisti haastavaa katsetta eikä sanonut hetkeen mitään.

– Kaikki odottavat sinulta jotain. Sellainen saa kyseenalaistamaan kaiken, itsensä. Kun satatuhatta ihmistä kirkuu nimeäsi illasta toiseen, jossain kohdin se alkaa tuntua nähdyltä.

– Älä viitsi, luuletko että tuollainen rocktähtipaskapuhe uppoaa minuun? Miksi sinä teit sen, oikeasti?

Johnny näytti yllättyvän Venlan suorapuheisuudesta. Hän kietoi liian pientä hupparia tiukemmin ympärilleen ja katsoi poispäin, ennen kuin lopulta jatkoi.

– Minä vain halusin pois. Edes hetkeksi.

Sanat saivat Venlan pohtimaan, olivatko Johnnyn muistikirjaansa kirjoittamat sanat todella olleet viesti. Oliko hän aikonut tehdä itselleen jotain? Oliko mies lähtenyt vain uimaan, vai oliko hän laittanut mennessään kiviä taskuunsa?

– Kaikki tuntevat minut, tietävät kuka olen, mutta minä en enää tiennyt. Halusin vain kadota, olla olematta. Tiedäthän Hamletin yksinpuhelun? Jostain kumman syystä se on aina puhutellut minua, Johnny sanoi.

Venla kohotti kulmaansa yllättyneenä, mutta antoi miehen jatkaa.

– Hamlet ihan tosissaan pohtii, onko parempi olla vai olla olematta. Hän on kuilun reunalla, ja vaihtoehdot näyttävät hänelle aidosti tasa-arvoisilta. Hypätä vai kestää? Kuolla vai taistella?

Venla halusi toistaa sen, mitä Adam oli sanonut: että Johnny tarvitsi vain jotain, minkä vuoksi taistella. Se kuitenkin kuulosti hänen päässään niin banaalilta, ettei hän voinut sanoa sitä ääneen.

– Ollako vai eikö olla on aito kysymys. Hamlet haluaa tietää, onko mitään järkeä jatkaa, onko elämässä sinänsä jokin sellainen sisäsyntyinen arvo, joka on vain hetkeksi hiipunut näkymättömiin, vai onko tämä suruntäyttämä harmaa tyhjyys lopulta se, mikä on todellista, Johnny sanoi ja poimi käteensä pienen, litteän kiven.

Hän viskasi sen kädestään veteen, mutta kaikkia fysiikanlakeja uhmaten se ei pomppinutkaan iloisilla leivillä kauemmas pintaa pitkin, vaan plumpsahti suoraan, kursailematta pinnan alle. Upposi kuin toivo tai usko parempaan huomiseen.

– Sitä minä mietin siinä sairaalan portaalla istuskellessani. Onko mitään syytä olla?

Johnny kääntyi Venlan puoleen mutta ei sanonut enää mitään. Hetki venyi niin kuin katse, joka piti heitä kiinni toisissaan. Miehen reisi lepäsi vasten Venlan reittä, ja nainen tunsi siitä säteilevän lämmön. Johnny oli aivan liian lähellä, ja vieraan ihon tuoksu houkutteli häntä kuin kesäyön virvatulet.

– Entä rakkaus? Eikö rakkaus riittäisi elämän tarkoitukseksi?

Venla yllätti itsensäkin, kun kuuli omat sanansa. Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään romantikkona.

– Niin minä joskus ajattelin. Mutta pelkään, että olen menettänyt mahdollisuuteni. Katselin huvilalla vanhoja valokuvia ennen kuin lähdin. Niissä oli vastanaineita ja vanhoja pariskuntia, sellaisia, jotka näyttivät olleen yhdessä vuosikymmeniä. Minä tajusin, etten koskaan tule saamaan sellaista. Minulla ei ole ketään, joka tuntisi minut kokonaan, jonka kanssa olisin saanut jakaa koko elämäni. Olen jo liian vanha, että ehtisin olla jonkun kanssa naimisissa yli viisikymmentä vuotta. Se on minusta jotenkin äärimmäisen surullista. Kukaan ei tule koskaan tuntemaan minua niin kuin ne pariskunnat, jotka ovat olleet yhdessä puoli vuosisataa, tuntevat toisensa.

Venla ei tiennyt, mitä olisi sanonut, joten hän nousi kiveltä jaloilleen ja tarjosi miehelle halausta. Johnny nousi ja pujotti itsensä Venlan käsivarsien lomaan huokaisten hänen kaulaansa vasten. Läheisyys tuntui hyvältä mutta samalla vieraalta. Venla ajatteli Tomia ja sitä, kuinka kauan he olivat olleet yhdessä. Tomi tiesi hänestä asioita, joita hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään, ei edes Tomille. Mies oli elänyt hänen rinnallaan ja oppinut ne itse, heidän jakamiensa kokemusten kautta. Tomi ymmärsi häntä pelkästä katseesta, ja hän tiesi, miten Tomin sai nauramaan ja koska tämä tarvitsi omaa rauhaa.

Johnny liikahti Venlan otteessa ja käänsi päätään naista kohti, mutta Venla väisti katsetta ja tuijotti sen sijaan hupparin avonaisesta kauluksesta takaisin tuijottavaa kaurista. Miehen kananlihalle noussut iho tuoksui viileälle ja lumpeille. Mustekuvioidun, veden viilentämän pintaihon alla miehen veri kohisi kuumana ja hehkui punertavaa elinvoimaa.

Venla huomasi miettivänsä, mitä elämältä oli sopivaa haluta. Miten oli mahdollista, että maailman rakastama lahjakas muusikko, joka kylpi rahassa ja joka saisi kaiken haluamansa vain napsauttamalla sormiaan, haluaisi mieluummin olla kuolemansairas? Oliko väärin kieltäytyä elämästä, jollaisesta kaikki muut haaveilivat, jollaisesta ehkä itsekin oli joskus haaveillut? Jos olisi voinut saada kaiken, oliko väärin tyytyä vähempään?

– Tomi haluaa mennä naimisiin, Venla kuuli sanovansa.

– Haluatko sinä? Johnny kysyi. Hänen katseensa liikkui Venlan silmistä naisen huulille ja takaisin.

– Älä anna muiden päättää puolestasi. Minä päästin asiat niin pitkälle, että ihmiset, jotka ovat minulle tässä elämässä kaikkein rakkaimmat, kuvittelevat minun olevan terminaalipotilas, koska en pystynyt sanomaan ääneen, mitä todella haluan.

 

Tomi hätkähti ajatuksistaan oven kolahdukseen, kun Brandon tuli sisälle.

– Mitä puuhaat?

Brandon jäi nojailemaan rennosti salongin ovenpieleen, tilanteeseen nähden luonnottoman huolettomasti. Tomi kosketti povitaskuaan ja hymyili vaisusti.

– Kadun tehtyjä ja tekemättömiä asioita.

– Tiedän, mitä tarkoitat.

Brandon tuli Tomin luo ja nosti paitaansa niin, että alavatsan yli kulkeva koukeroinen teksti paljastui.

– Some regrets?

– Minä olen realisti. Jos ei kadu mitään, ei ole elänyt, tai sitten on jonkin sortin sosiopaatti. Kumpikaan ei ole hyvä juttu.

– Minä kadun sitä, etten kosinut Venlaa kun minulla oli tilaisuus. Minun olisi pitänyt näyttää hänelle, että olen tosissani. Mutta mitä jos Venlaa ei kiinnosta? Mitä jos hän on jo nähnyt minut, saanut kaiken mitä minusta irtoaa, ja nyt hän on kyllästynyt, tuntee olevansa elossa vasta kun katsoo Johnnya?

Tomi huomasi, että vastoin kaikkia sanontoja pelot eivät muuttuneet pienemmiksi kun ne sanoi ääneen, päinvastoin, ne tuntuivat saavat ilmaa ja palavan entistä voimakkaampina.

– Jos hän ei huoli sinua, hän ei tiedä mitä menettää, Brandon sanoi. Sanat menivät Tomilta melkein ohi, kun hän katseli miehen suuta kun tämä puhui. – Tiedäthän mitä sanotaan, päästä häkkieläimesi vapaaksi, ja jos se rakastaa sinua, se palaa luoksesi. Tai sitten päästyään irti se raatelee sinut hengiltä, koska siihen on varmasti syynsä, miksi villieläimiä häkeissä pidetään. Mutta joka tapauksessa, on parempi kuolla tai elää vapaasti. Anna hänelle tilaa.

– En minä voi.

Jos hän vapauttaisi Venlan luontoon, nainen lehahtaisi lentoon kuin huvilaan vangittu huuhkaja oven raottuessa, ja katoaisi maailmaan.

– Olen miettinyt kosinnan ja kaiken sen jälkeen valmiiksi, miten sen teen ja millaista meidän elämämme tulee olemaan. Minä olen rakentanut kaiken valmiiksi, kuin olisin jo elänyt sen kaiken, ja nyt on enää sen toistaminen edessä. Mikään ei tunnu uudelta ja innostavalta, vaan pakolliselta. Tiedän, miten asioiden kuuluu mennä, mutta en ole sittenkään varma, onko se sitä mitä haluan.

– Älä hätiköi. Sinulla on aikaa, Brandon sanoi rauhoitellen.

– Minä yritän niin pirusti. Haluan, että hän saa kaiken, mitä ikinä tahtoo. Perheen, kauniin kodin, täydellisiä lapsia, aviomiehen joka palvoo häntä.

– Mutta mitä sinä haluat? Brandon kysyi.

Se sai Tomin hetkeksi niin tolaltaan, että hän menetti puhekykynsä. Eikö hän tosiaan itsekään tiennyt?

– Minä… Tomi aloitti, mutta ei koskaan päässyt pidemmälle, kun Brandon tarttui molemmin käsin hänen kasvoihinsa ja painoi hänen suulleen hengästyneen, ahneen suudelman.

Jatkuu ensi numerossa...

Sisältö jatkuu mainoksen alla