Mirjami saapuu Köyhäluomalle, missä hänelle selviää, että Usva on kadonnut. Salim auttaa tytön etsinnöissä.

Junan ravintolavaunu keikkui ja kolmioleivät olivat ylihintaisia, mutta kahvi ihme kyllä hyvää. Matka kesti kauan. Henkinen matka lakeudelta syvään etelään oli tosin vielä pitempi.

Menin suoraan asemalta Armoon, joka oli nyt autio kuin hautaholvi. Kettingit kolisivat katossa ja fatboyt olivat keränneet pölyä ylleen. Kolme pientä possua nikertelivät ja nakertelivat jotakin kukin karsinassaan ja tuskin kehtasivat tervehtiä minua. He käänsivät kärsänsä tiukasti kohti omenaläppäreitään ja yrittivät näyttää siltä kuin eivät huomaisi olemassaoloani. Purjehdin heidän ohitseen sivuilleni vilkuilematta.

Euron juusto ja dieetticokis odottivat minua neukkarissa. Istuimme paikoillemme. Jääpuikot helisivät suupielissämme. Geeli tiedusteli, halusinko kahvia. En halunnut. Kuka sitä olisi sitä paitsi keittänyt.

Galju ilmoitti minulle suuren ilon. He olivat löytäneet ostajan asunnolle.

Galju ilmoitti minulle suuren ilon. He olivat löytäneet ostajan asunnolle. Iso firma halusi ostaa kämpän vierailevien tähtiensä asunnoksi. He halusivat sen heti käyttöönsä. Galju havaitsi kulmakarvojeni asennosta, ettei ehdotus miellyttänyt minua, joten hän lisäsi, että mikäli saisimme palikat ojennukseen tässä neuvottelussa, firma luonnollisesti palkitsisi minua joustavuudesta kolmannen kuukauden palkalla. Plus että tässä oli minulle huomattava bonus, ostaja oli halukas ostamaan myös irtaimiston hintaan x euroa.

Summa oli ihan ok, mutta tuhahdin ja poimin käsilaukkuni. Kävelin ovelle hyvästelemättä. Geeli toivoi, ettei nyt spoilattaisi tsaansseja ja ryhdyttäisi pörröttelemään höyheniä vaan pidettäisiin katse pallossa ja mikä oli minun arvioni sopivasta pinkasta pätäkkätä. Ilmoitin kaksinkertaisen summan, ja Geeli sanoi ottavansa minuun yhteyttä, mikäli ostaja olisi kiinnostunut ylihintaisesta vaatimuksestani.

Jos iso firma osti kalliin kämpän, sille oli yhdentekevää, mitä se kalustosta maksoi. Huonekalujen ja muiden kapineiden myynti oli minulle kätevää. Pääsin niistä helposti ja hinnakkaasti eroon. Raha antoi minulle lisää peliaikaa.

Pitkästä aikaa mielialani nousi miinukselta plussalle.

Stefanin yksiö Kalliossa oli liian pieni kahdelle ihmiselle. Sinne en muuttaisi. Parisuhde ei kukoistaisi kanikopissa, vaan riitautuisimme alle viikossa. Ehkä vuokraisin kaksion tai kolmion, ehkä vuokraisimme asunnon yhdessä. Pakkotilanteet ovat ennenkin sysänneet ihmiset tekemään ratkaisuja, joita he ovat pelkuruuttaan lykänneet. Ehkä Stefan oli ehtinyt ajatella asiaa ja halusi puhua yhteen muuttamisesta. Toivottavasti hän ei ehdottaisi avioliittoa. Kihlat olisivat tyylikkäät, mutta kenenkään vaimoksi en ryhdy. Eukko, vaimo, puoliso, parempi puolisko, akka, meirän rooroo, kotijoukkojen komentaja, hyi hitto. Kihloista pääsi eroon heittämällä sormuksen Töölönlahteen, mutta avioliiton purkamiseen tarvittiin tuomareita ja käräjiä ja ties mitä muodollisuuksia. Ei avioliittoa minulle, kiitos vain.

Geeli soitti jo ennen kuin ehdin kotiin. Muodon vuoksi tinki pari tonnia. Sovimme, että poimin henkilökohtaiset tavarani mukaan, mutta jätän muun, astioita, vuodevaatteita ja vessapapereita myöten. Se sopi minulle, mutta asiaankuuluvasti valitin Geelille, miten hän käytti hyväkseen vaikeaa tilannettani.

Huokasin helpotuksesta. Tilanne oli hallinnassa. Minulla oli nyt starttiraha, jolla voisin maksaa vuokratakuun ja useamman kuukauden vuokran hyvästä kaksiosta tai kolmiosta. Jäisikin hilloa, jos tarvitsisin uusia kalusteita. Palkkaa maksettaisiin vielä pari kuukautta ja risat. Sinä aikana ehtisin etsiä asunnon ja uuden duunin. Pitkästä aikaa mielialani nousi miinukselta plussalle.

Odotin, milloin Stefan pääsisi asiaan ja saatuaan nenänsä alle paahtovanukkaan ja espresson, hän katsoi minua silmiin, otti kädestäni kiinni ja tunnusti, ettei koskaan unohtaisi minua.

Stefan halusi tavata ravintolassa. Kallis trendipaikka ennusti jotain isoa. Näin silmissäni noloja kuvia romanttisesta illallisesta, kynttilöistä, sormusrasiasta ja toiveikkaista silmistä. Niin tyylitöntä. Videotaiteilijan ei pitäisi kopsata amerikkalaisia elokuvia, vaan luoda jotain omaperäisempää. Mutta jos kyse oli kihloista, sanoisin kyllä ja sietäisin mauttoman lavastuksen.

Laittauduin ja menin ravintolaan. Stefan odotti minua. Milloin olinkaan saanut viimeksi kunnon ruokaa! Etanoita valkosipuli-persilja-parmesaanivoin kera, pariloitua merianturaa rapuvaahdon ja palsternakka-mustajuuritimbaalin kera, sopivan kirpaisevaa valkoviiniä. Kevyttä kuulumisten vaihtoa. Stefan kertoi öiseen kaupunkiin keskittyvästä videoprojektistaan, minä loin viihdykkeeksi satiirista stand upia Köyhäluoman tapahtumista. Odotin, milloin Stefan pääsisi asiaan ja saatuaan nenänsä alle paahtovanukkaan ja espresson, hän katsoi minua silmiin, otti kädestäni kiinni ja tunnusti, ettei koskaan unohtaisi minua.

Hitto, se vellihousu aikoi unohtaa minut.

”Vaihdoit siis nuorempaan”, huomautin.”

Stefan kertoi miettineensä kauan, punninneensa asiaa eri näkökohdilta ja painiskelleensa omantuntonsa kanssa, mutta lopulta hän oli tullut siihen vääjäämättömään lopputulokseen, että hänellä ei ollut oikeutta sitoa minua. Minä olin niin haastavassa elämäntilanteessa, että tarvitsin omaa tilaa.

Hiillostin kysymällä, mitä hän tarkoitti, vaikka tietenkin ymmärsin. Hän halusi epäitsekkäästi väistyä sivummalle elämästäni.

”Siis mitä? Haluatko pitää taukoa suhteestamme?”

Stefanin mielestä meidän molempien piti siirtyä eteenpäin elämässämme. Kundihan olisi pärjännyt lieroilussa Pöyröölle&Pössöölle.

”Aiot siis paeta vastuusta, kun kerrankin tarvitsisin tukea?”

Stefan heitti vastakysymyksen: Rakastinko häntä? Hän rakasti minua ja siksi aikoi antaa minulle rauhan selvitellä henkilökohtaisia ongelmiani. Hän puolestaan toivoi minun rakastavan häntä, niin että soisin hänelle mahdollisuuden onneen.

Se niljake kutsui minut illalliselle, dumppasi minut ja oletti vielä, että minä maksan viulut!

”Sinulla on siis joku hoito?”

Stefan loukkaantui ja huomautti, että Adelina ei ollut ”hoito” vaan itsenäinen media-alan opiskelija ja taitava videokuvaaja ja että heidän keskinäinen suhteensa oli syventynyt työtoveruudesta ystävyydeksi ja sitten rakastumiseksi ilman että asianosaiset tajusivatkaan, Stefan sössötti.

”Vaihdoit siis nuorempaan”, huomautin. ”Olet kolmekymppinen ja Maamiina, jota astut, lienee juuri ja juuri täysi-ikäinen. Eiköhän tämä ollut tässä.”

Nousin ja poimin käsilaukkuni. Stefanille tuli kiire ja hän sopersi ”niin mutta lasku”. Se niljake kutsui minut illalliselle, dumppasi minut ja oletti vielä, että minä maksan viulut! Kaivoin luottokorttini ja maksoin. Tuijotin rakastajaani silmiin.

Minä maksan. Kuten aina, sanoin ja toivoin, että Stefan edes tuntisi itsensä nolatuksi. Se oli turha toivo.

Adelina. Naurettava nimi, joka johti tiettyyn kaupunginosaan, missä luuserivanhemmat yrittivät taata jälkikasvulleen sosiaalisen nousun lätkäisemällä tälle nimen suoraan amerikkalaisesta saippuasarjasta. Kun ei muuta ollut, niin olipa edes nimi. Terezia Makkonen. Jessica Järvinen. Eikö se yksi missikin ollut Shirly? Shirly Könönen.

Matkustin takaisin Seinäjoelle kahden ison matkalaukun kanssa. Seinäjoella Salim oli taas minua vastassa. Hän oli vaitelias ja vaikutti pahantuuliselta. Hän lähti heti kun pääsimme perille, vaikka tarjouduin keittämään kahvit.

Äiti sen sijaan ei ollut vaitelias. Hän puhkesi itkuvirteen ja käski minun soittaa Usvan opettajalle, jonka numero oli pöydällä. Soitin. Opettaja tiedusteli, miksi en ollut vastannut hänen lähettämiinsä Wilma-viesteihin, kun kerran olin Usvan holhooja. Miten olisin voinut vastata, kun en edes tiennyt, mitä Wilma-viestit olivat! Opettaja valisti Wilmasta ja syyllisti minua Usvan lintsailusta. Opettaja ei heltynyt edes Usvan orpoudesta vaan huomautti, että kaksi viikkoa riitti murehtimiseen ja tytölle olisi nyt parasta säännöllinen päivärytmi ja kouluvelvollisuudet. Myöntelin.

Äiti ei tiennyt missä Usva oli. Heti lähdettyäni tyttö oli alkanut viettää aikansa ties missä.

”Usvan silmät harittivat ja hän hymyili ääliömäisesti.”

Otin auton ja lähdin etsimään tyttöä Köyhäluoman city-centeristä. Etsintä oli helppoa: huoltsikan baari, kioski, urheilukentän pukukoppi ja halpamarketin piha, periaatteessa samat mestat kuin omassa nuoruudessani, vähän eri nimisinä vain. Usva notkui tupakka huulessa kolmen tytön porukassa marketilla.

Ripitin hänet kotimatkalla. Tein selväksi, että koulua oli käytävä ja läksyt tehtävä, tupakka pilasi ihon ja keuhkot ja menemisistään oli raportoitava minulle tai mummalle. ”Vitun ämmä, mitä sä kyyläät, et sä mun mutsi oo”, Usva sähähti, minkä tulkitsin arvostuksen osoitukseksi.

Kotona hän meni ensimmäiseksi navettaan. Menin perässä. Usva äksyili, että hän oli kyllä huolehtinut eläimistä, mitä oikein kuvittelin. Mutta Barbara makasi kyljellään ja huohotti. Sillä oli tuskainen ilme. Eeva nuuhki toveriaan ja päkätti myötätuntoisesti.

Siinä sivussa hän pesi kätensä, kätteli ja esittäytyi: ”Jarkko Mäki”.

Usva parkaisi, että Barbara oli vietävä eläinlääkärille. Minusta sen olisi voinut viedä suoraan teurastajalle, mutta olin ymmärtäväinen aikuinen. Usva yritti ohjata Barbaraa autolle – elikolla oli toden totta kaulapanta ja nauha – mutta se ei pysynyt sorkillaan vaan huojahteli ja näytti olevan pyörtymisen partaalla. Kannoimme sen yhdessä etupenkille kuljettajan viereen. Rikoimme liikennesääntöjä emmekä kiinnittäneet turvavyötä.

Takapenkiltä Usva neuvoi reitin eläinlääkärin luo. Vastaanottoaika oli jo päättynyt, mutta Usva paukutti lääkärin yksityisovea. Oven avasi hiukan vatsakas viisikymppinen mies, joka vastaan haraamatta lähti tutkimaan vuohta ja totesi, että ketoosi ja oitis sokerilisä. Vuohi sai glukoosia ja vitamiineja suoneen, mistä elukka piristyi. Eläinlääkäri kirjoitti glykolireseptin ja neuvoi, että Barbara tarvitsi nyt ravinteikasta sapuskaa, koska se oli tiineenä. Liian korsipitoinen ja kevyt ravinto oli aiheuttanut sairastumisen.

”Onko se raskaana!”, Usva puuskahti ja eläinlääkäri ilmoitti, että niinkin asian voi ilmaista. Kili tai ehkä kaksi oli tulossa ja ajankohdan voisi laskea astutuspäivästä. Usva muisti, että kesällä vuohet olivat olleet yhteislaitumella, jolla saattoi ehkä olla pukki. Eläinlääkäri teki raskauslaskelmia ja arveli meille syntyvän joulunlapsen. Siinä sivussa hän pesi kätensä, kätteli ja esittäytyi: ”Jarkko Mäki”.

Ajoimme takaisin. Tragedian uhkan hälvettyä tunsin itseni idiootiksi ajellessani kohti kotia vierelläni vuohi, joka käänteli päätään ja katseli kiinnostuneena maisemia. Usva oli tulevasta vuohilapsukaisesta innoissaan ja pälpätti vuohen hoidosta ja synnytyksessä avustamisesta niin että vatsaani käänsi.

Tyttö haukkui minua gestapoksi ja paskalakiksi.

Aamulla vein Usvan autolla kouluun ja sanoin tulevani myös hakemaan häntä, joten lintsailu oli poissuljettu. Kotona tutkin Wilmaa, joka osoittautui kankeaksi ja käyttäjälle epäystävälliseksi viestintäjärjestelmäksi. Taistelin Usvan halpisprintterin kanssa ja onnistuin tulostamaan itselleni tytön lukujärjestyksen. Vetelin merkkaustussilla tärkeiksi katsomani lukuaineet ja kiinnitin lukkarin magneeteilla jääkaapin oveen. Jääkaapin oven kolahdus innosti äidin kyselemään, milloin laitetaan ruokaa. ”Kun joskus saisi kalasoppaa”, hän painosti. ”Vaikka ensin pitäisi päästä suihkuun”, hän huomautti.

Tulin ajatelleeksi, etten ollut nähnyt mummokolmikkoa paluuni jälkeen. Ehkä he olivat huomanneet tuloni ja jättäneet koko roskan minun harteilleni? Kunnalta pitäisi kiristää äidin hoito ja ruokailu. En todellakaan ole lähihoitaja vaan kauppatieteilijä. Äidin suihkuttaminen oli kammottavaa. Vanhojen ihmisten ruumis on jotenkin rivo, kaikki se roikkuva nahka, poimut, kyhmyt, läiskät ja iholla kiemurtelevat verisuonet. Kun äiti oli vielä emäntä, hänellä oli vahvat kädet ja paksu letti nutturalle kierrettynä. Nyt kun kastelin hiukset, päänahka näkyi. Olin henkisesti aivan loppuun palanut sen työn jälkeen. Äitikin halusi mennä pitkälleen ja kehotti minua herättämään, kunhan kalasoppa on valmista.

En minä osaa keittää kalasoppaa! Boulabaisse ehkä onnistuisi. Katselin netistä reseptin, kävin marketissa ruokaostoksilla ja tein kalakuutioista ja punaisesta maidosta keittoa. Äiti kehui sitä mutta ihmetteli ”mitä jumalantähären onkimatoja nämon”, kun olin ropsauttanut mukaan kourallisen katkarapuja makua antamaan.

Hain Usvan koulusta. Tyttö haukkui minua gestapoksi ja paskalakiksi. Ilmoitin gestapon tarkastavan hänen kotitehtävänsä. Usva paiskoi ovia, mutta ilmiintyi hetken kuluttua kalasopan tuoksun houkuttelemana, otti lautaselleen, mikrotti ja söi.

Ilta pimeni, söimme äidin kanssa, ja aloin huolestua Usvasta.

”Jos mä keitän aamukahvin, niin sä laitat sit ruuan. Makaronilaatikkoa voisit joku päivä tehdä ja perunamuusia uunikalan kanssa”, hän neuvotteli.

Sanoin tekeväni jonkin aikaa etätöitä Köyhäluomalla. Usvan holtittomuuden vuoksi minun oli pysyttävä tuppukylässä ehkä kuukausi. Sitten lähtisin taatusti.

Usva näytti nyrpeää naamaa, mutta tuli illemmalla matematiikan kirjansa kanssa nyhjäämään olohuoneeseen ja vilkuilemaan minua. Yhtään ei huvittanut, mutta kun olin uhkavaatimuksen esittänyt, piti se myös toteuttaa. Laskut olivat vaikeita ja sanomattoman typeriä. Mihin 15-vuotias tarvitsi säteen osumiskulmia ja niiden taittumista lasissa? Kouluviikko meni niin hyvin, että jätin perjantaina tytön omalle vastuulle paluun koulusta eikä hän palannut. Vaikka olisi ollut sitä makaronilaatikkoa.

Ilta pimeni, söimme äidin kanssa, ja aloin huolestua Usvasta. Äiti arveli, että tämä oli ehkä mennyt vastaanottokeskukseen tapaamaan Salimia. Lähdin sinne. Usvaa ei näkynyt, mutta Salim oli hermostunut. Hän arveli tietävänsä, missä Usva saattaisi olla. Hän tuli kyytiini ja neuvoi minut repsahtaneelle omakotitalolle.

”Huono mies. Antaa nuoret tulla ja olla huonosti”, hän sanoi.

Menimme sisään ilman koputtamisen kaltaisia kohteliaisuuksia.

Talon isäntä kuorsasi sammuneena notkahtaneella hetekalla yllään reikäiset verkkarit ja salmiakkikuvioinen, nyppyyntynyt akryylipaita. Paita ärsytti minua suunnattomasti, ikään kuin vastenmielinen juoppovetelys olisi kiskonut lokaan samalla koko maakunnan kunnian ja perinteet.

Televisio mölisi itsekseen, radio lauloi. Joukko alaikäisiä joi olutta ja seurusteli keskenään tai älypuhelimensa kanssa. Erotin monta tummahiuksista päätä ja Usvan maantienruskean.

Salim karjahti jotain vieraalla kielellä, ja tummapäät hyppäsivät jaloilleen. He vilkuilivat Salimia säikähtäneesti ja sujuttivat olutpullojaan piiloon. Joku selvempi yritti selittää ja todistaa viattomuuttaan, mutta Salim alkoi syytää puhetta entistä vihaisemmin ja kovemmalla volyymilla. Hän osoitti sormellaan ovelle, ja tämän kehonkielen nuorukaiset ymmärsivät. He lähtivät kompuroimaan eteiseen.

”Miten voi olla sinä niin typerä ja sinun sisko niin viisas?”

Usvan silmät harittivat ja hän hymyili ääliömäisesti. Tempaisin hänet käsivarresta pystyyn. Karjuin kotimaan kielellä yhtä värikkäästi kuin Salim. Mieleni teki läimäyttää tyttöä tai ainakin tukistaa.

Sain Usvalle kengät jalkaan ja takin hartioille, kun hän lysähti lattialle. Yritin nykiä häntä jaloilleen, mutta hän oli vetelä. Silmät muljahtelivat.

”Nyt lääkäri”, Salim sanoi. Sairaala.

”Ei sairaalaa, tulee merkintä Usvan papereihin. Ongelmia. Sosiaali”, selitin.

”Mutta hän alkoholimyrkytys”, Salim painosti.

”Viedään ensin eläinlääkärille. Hän on tässä lähellä”, keksin. Lääkäri se on eläinlääkärikin.

”Sinä hullu”, arvioi Salim.

Survoimme Usvan autoon. Salim meni hänen kanssaan takapenkille, piteli auki muovikassia pahoinvoinnin varalta, taputteli tyttöä poskille ja kehotti avaamaan silmät.

Minä painoin kaasua ja haukuin kaikki. Haukuin sisartani, joka oli mennyt kuolemaan täysin sopimattomalla hetkellä ja äitiäni, joka oli hankkiutunut reumasairaaksi ja sisarentytärtäni, joka oli vastuuton ja luuseri. Salimia en haukkunut, vaikka mieli teki, sillä tarvitsin hänen apuaan.

”Miten voi olla sinä niin typerä ja sinun sisko niin viisas?”, Salim kysyi.

Olikin ensimmäinen kerta, kun minua nimiteltiin siskoani typerämmäksi.

”Hän sure!”, Salim huusi takapenkilta. ”Etkö nainen ymmärrä. Hänellä ei isä, ei äiti, hän yksin maailmassa. Hän sure!”

Kysyin, surivatko myös ne nuoret kaljoittelijat, jotka Salim oli hätistänyt paikallisesta nuorisotilasta.

”Kyllä sure”, Salim sanoi. ”Heillä kans ei isä, ei äiti. He sure.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.

Uusi jatkokertomus alkaa! Pauliina saa kohtalon oikusta kutsun tuntemattoman pariskunnan, Neten ja Jarin, syyshäihin. Tätä tilaisuutta hän ei voi jättää käyttämättä!

 

Pauliina näki kirjekuoren heti, kun oli avannut ulko-oven. Kuori oli kermanvalkoinen ja paperissa oli aavistus helmiäistä. Kallista paperia eikä mitään postin tusinatavaraa. Terreus. Sellaisen paperimerkin Pauliina muisti toimistolta, kun oli valinnut kuoria firman vuosijuhlien kutsuihin.

Pauliina nosti kuoren karkealta kynnysmatolta, jossa luki Tervetuloa ystävät. Koukeroinen, tyylitelty käsiala oli vallannut kuoren pinta-alasta puolet. Pauliina Berg, Hämeentie numeroineen, 00500 Helsinki. Kuori oli hänelle.

Pauliina noukki malttamattomasti myös muut postit, potkaisi avokkaat jaloistaan ja marssi keittiöön takki päällään. Tiskipöydällä lepäsi leipäveitsi, joka sai toimittaa nyt paperiveitsen virkaa. Jossain piirongin syövereissä oli se norsunluupäinen veitsi, jonka hän oli vaatinut itselleen Keniassa lähetystyössä olleen Anelma-tädin kuolinpesästä. Periaatteessa tuo paperiveitsi kuului Pauliinalle, koska hän ei ollut koskaan päässyt häämatkalle eläviä norsuja katsomaan. Mutta tämä kuori aukesi hyvin myös leipäveitsellä ja paljasti sisuksistaan aarteen, samansävyisen kortin, Terreus-perheen jäsenen, johon oli painettu kutsu.

Tervetuloa todistamaan avioliittoon vihkimistämme Porvoon Tuomiokirkkoon 13. lokakuuta klo 14. Vihkimisen jälkeen siirrymme viettämään hääjuhlaa Juhlahuoneisto...

Kutsujina Nette ja Jari. Pukukoodiksi oli merkitty tumma puku ja kortin alalaidassa hyvin pienellä pistekoolla: Vp. 15.8. mennessä, nette<3jari@gmail.com

Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää.

Pauliinalla ei ollut aavistustakaan keitä nämä ihmiset olivat, mutta kutsu oli hänelle osoitettu, siis hänelle tarkoitettu. Pauliina oli kutsuttu häihin ja kerrankin ilman töykeästi ihmisarvoa alistavaa avec-merkintää. Tähän juhlaan Pauliina voisi astella itsevarmasti, oman elämänsä valtiattarena ja poimia illan hämärtyessä mukaansa vaikka bestmanin tai morsiamen isän, jos siltä tuntui.

Oli tietysti mahdollista, että kutsu oli oikeasti tarkoitettu sille toiselle Pauliina Bergille. Sille ikävälle naiselle, jonka verikoetuloksen hän oli kerran erheellisesti saanut. Pauliinaa oli vaivannut ärhäkkä virtsatievaiva ja hän oli varannut kaikki mahdolliset kokeet, jotka työterveyshuolto salli. Koska oireet viittasivat tyypilliseen virtsatulehdukseen, tuttu lääkäri määräsi hänelle saman tien lääkekuurin, mutta lupasi, että työterveyshoitaja soittaisi vielä lopullisista tuloksista.

”Onneksi olkoon. Näyttää siltä, että te olette raskaana”, terveydenhoitaja oli sanonut seuraavana päivänä puhelimessa.

Se lapsi olisi kuulunut Pauliinalle. Hänen kuuluisi olla äiti, eikä sen toisen Pauliina Bergin. Ärsyttävä ihminen, joka käytti hänen nimeään. Valitettavasti firman pikkujoulujen pikapuuhista oli silloin kulunut jo niin monet kuukautiset, että Pauliinan piti luopua ilmoitetusta raskaudesta. Hän myönsi terveydenhoitajalle, ettei tulos ollut hänen. Hoitaja pahoitteli nolona potilasrekisterin pettämistä tai inhimillistä erehdystä. Pauliina ei tuntenut armoa, vaikka virtsatulehdus alkoi jo helpottaa. Hän valitti HR-osastolle työterveyskumppanin huonosta yhteistyökyvystä.

Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle.


Kutsun aiheuttama jännitys sai Pauliinan ruokahalun heräämään. Hänen oli pakko syödä jotain ennen kuin tekisi asialle yhtään mitään. Hän himoitsi elimistöönsä hiilihydraatteja, jotain rehellistä lohturuokaa, vaikka eihän hän varsinaisesti ollut surullinen. Kutsuhan oli mahdollisuus. Tilaisuus juhlia luvan kanssa.

Pauliina kietaisi punaiseen taittuvat pitkät kutrinsa rennolle nutturalle ja laittoi Tukholman kuninkaanlinnan kaupasta ostamansa esiliinan suojakseen. Sitten hän tutustui jääkaappinsa sisältöön. Pala parmesaania teki päätöksen hänen puolestaan. Kaikki muu pestoon tarvittava löytyikin ruokakomeron vakiovarusteina: pinjansiemeniä, valkosipulia, oliiviöljyä ja ruukusta tuoretta basilikaa.

Pauliina oli oppinut reseptin tädiltään Annelilta, joka oli puolestaan tuonut sen tuliaisena Ventimigliasta, ainoasta ulkomaankohteesta, johon hänen edesmennyt miehensä Einari oli suostunut matkustamaan. Pariskunta oli matkannut samaan italialaiseen pikkukaupunkiin vuosi toisensa perään. He pakkasivat aina juhannuksena farmariautonsa täyteen ja sanoivat lähtevänsä mökille. Samaan aikaan Annelin sisko Anelma vietti jännittävää elämää Afrikan mantereella. Pauliina oli varma, että Anneli oli ollut kateellinen siskolleen, vaikka ei sitä koskaan myöntänyt. Nyt olivat poissa sekä Einari että Anelma. Jäljellä pestoresepti ja norsunluuveitsi.

Pauliina pyöräytti ainekset tehosekoittimessa samalla kun pasta kypsyi kattilassa. Hän valitsi annokselleen suurimman mahdollisen lautasen. Pestoa olisi voinut syödä vielä aamulla paahtoleivän päällä, mutta ei sitä koskaan jäänyt.

Kesken ruokahetkensä Pauliina tajusi olleensa sittenkin alakuloinen. Vatsa oli ollut aivoja viisaampi ja tilannut tarvittavat hiilarit pöytään. Pauliina oli valmistanut pestoa myös Sebastianille, elämänsä rakkaudelle. Sebastian oli ollut tarkka ruoasta, pihvin kypsyysasteesta, kananmunien alkuperästä, vihannesten tuoreudesta, viinien rypäleistä puhumattakaan. Sebastian oli ollut ruokahifistelijä jo ennen kuin siitä tuli trendikästä. Pauliina oli antanut Sebastianin tehdä aina valinnat ravintolassa, mutta peston hän oli osannut valmistaa nuorta miestä tyydyttävällä tavalla.

He olivat tutustuneet Kaivohuoneen sykkeessä, kun Pauliina opiskeli kauppaoppilaitoksessa ja Sebastian Hankkenilla. Flirtti oli alkanut siitä, että Sebastian oli yrittänyt arvata Pauliinan nimen. Viidennellä yrittämällä hän osui oikeaan ja kertoi aikovansa valmistuttuaan pankkiin analyytikoksi. Määrätietoisuus oli Pauliinasta todella seksikäs piirre miehessä. Hän itse oli mennyt kauppaoppilaitokseen, koska ei ollut muutakaan keksinyt.

Vielä silloin Pauliina ei tiennyt, että päätyisi töihin vakuutusyhtiöön ja jämähtäisi ilman akateemista koulutusta samoihin johdon assistentin tehtäviin vuosikausiksi. Vielä silloin Pauliina oli kuvitellut astelevansa jonain päivänä yhdessä Sebastianin kanssa kohti alttaria. Kirkko olisi tietysti ollut Porvoon Tuomiokirkko, sillä Sebastian oli Porvoosta kotoisin. Pauliina ei ollut mistään kotoisin, ei ainakaan mistään, mihin olisi halunnut viedä Sebastianin tai kenenkään muunkaan miehen. Ainut sukulainen, johon Pauliina piti yhteyttä oli Anneli-täti. Siihenkin yhteyteen oli tullut taukoa, kun Anneli oli ottanut luonnevikaisen koiran, eikä Pauliina voinut allergiansa takia käydä tädillään.

Pastalautanen oli tyhjä. Pauliina pyöräytti leivänkannikan pitkin öljyistä lautasta, että sai viimeisetkin kastikkeen rippeet suuhunsa. Sebastianin ajattelu vaati nyt kaakaota jälkiruoaksi. Tumman suklaan aromi voisi vielä korjata sen, mihin pasta ei pystynyt.

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Näin ei voinut herkutella ihan jokaisena päivänä. Rakkaus ruokaan näkyi ja tuntui Pauliinan lantiolla vuosi vuodelta selvemmin. Hän oli aina ollut pehmeän naisellinen.

Vp. Vastausta pyydetään. Hyvä on, saatte pyytämänne, Pauliina ajatteli kutsukortti kädessään. Kaakaokupin ääressä hän avasi sähköpostinsa ja kirjoitti:

”Nette ja Jari, kiitos kutsusta. Osallistun mielelläni hääjuhlaanne Porvoossa. Ystävällisin terveisin, Pauliina Berg.”

Minä tulen ja otan sen, mikä minulle kuuluu, mutta sitä hän ei sentään viestiinsä kirjoittanut.

Pauliina haki karkkikätköstään kourallisen toffeita kaakaonsa seuraksi ja aloitti tutustumisen Porvoon hotellitarjontaan. Valikoima ei ollut kaksinen. Hän päätyi pieneen boutique-hotelliin, jonka keskeinen sijainti ja tyylikäs sisustus lunastivat korkean hinnan. Pauliina päätti varata hotellista kaksi yötä, jotta olisi kaupungissa jo juhlapäivän aamuna. Huoneessa oli parisänky. Eihän sitä vielä tiennyt, löytyisikö mieluisa unikaveri...

Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Nette trimmasi koiria pihalla. Hän oli jättänyt takaoven auki, että kuulisi, kun Nella ja Noa heräisivät päiväuniltaan. Jari oli luvannut tulla kerrankin ajoissa kotiin ja hoitaa päivällisen. Mies tuntui olettavan, että kotona päivisin oleva Nette ehtisi tehdä kaiken. Nette oli kädet täynnä lasten ja koirien hoitoa sekä kodin sisustamista. Myös hääjärjestelyt haukkasivat osansa Neten ajankäytöstä.

Nette oli värvännyt serkkunsa Jannikan avukseen. Jannika oli Neten kaaso, joten osa hommista kuului luonnollisesti kaason tehtäviin, kuten morsiamen tukeminen kaikissa häihin liittyvissä valinnoissa ja päätöksissä, puvun etsimisessä, kampauksen suunnittelussa ja meikkaajan tilaamisessa. Yhdessä he olivat kierrelleet hääpukuliikkeitä ja kilpailuttaneet juhlapaikat.

Jannika oli puolihuolimattomasti sanonut, että voisi joskus ryhtyä oikeaksi hääsuunnittelijaksi. Nette tarttui takiaisena tähän lauseeseen ja antoi Jannikalle tehtäviä toisensa perään juhlapaikan koristelusta, morsiuslasten pukemiseen ja kaitsemiseen, sekä hääkarkkien askarteluun. Tämähän oli ilmaista työnohjausta ja valmennusta. Neten häitten jälkeen Jannika olisi jo kouliintunut seremoniamestari, joka voisi loihtia juhlia maksusta.

Polttarit olivat fiasko, mutta Nette antoi sen Jannikalle anteeksi ja yritti aktiivisesti unohtaa koko illan. Jannikan tehtävä oli myös selvittää vieraiden osoitteet ja postittaa kutsut. Hääpäivänä Nette halusi Jannikan olevan ennen kaikkea hänen assistenttinsa pukeutumisessa ja aikataulussa pysymisessä.

Neten uusi työ koirakuiskaajana vei oman aikansa. Valitettavasti Jari ei pitänyt ongelmakoirien auttamista oikeana työnä, vaan Neten harrastuksena. Vielä hän näyttäisi kykynsä. Tänäänkin hän oli saanut kyselyn helsinkiläiseltä teinitytöltä, joka ei pärjännyt villakoiransa koulutuksessa.

Iltapäiväaurinko ja koirien turkeista irtoavat karvahahtuvat saivat Neten tuntemaan olonsa huonoksi. Yleensä trimmaus oli hänen mielipuuhaansa. Onneksi säännöllinen turkin hoito ja rutiinit tekivät toimenpiteestä nopean.

Kun viimeinen puudeli oli suittu siistiksi, Nette keräsi tarvikkeet koriin ja toivoi, että päivä jatkuisi yhtä kauniina. He voisivat syödä Jarin valmistaman aterian ulkona.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan.

Jari pakkasi läppärinsä reppuun ja lopetteli työpäiväänsä toimituksessa. Hän ehtisi käydä nopeasti salilla ja viedä sitten perheen ulos syömään. Jokirantaan oli ilmestynyt kebab-kioski, jota urheilutoimittaja Hanski oli kehunut. Hanski jos joku hallitsi kioskiruoan vertailun. Oli milloin missäkin raveissa ja turnajaisissa suolapalaa vailla.

Nellasta ja Noasta olisi varmasti hauskaa istua penkillä, syödä jotain kotiruoasta poikkeavaa, katsoa veneitä ja pelätä lokkeja. Nette voisi ottaa koiratkin mukaan. Eikä Jarin tarvitsisi viedä niitä enää iltalenkille. Siitä oli vaivihkaa tullut hänen hommansa. Muuten Nette hoiti kennelinsä yksin.

Kun he olivat Neten kanssa tavanneet, koiria oli vain yksi. Nyt niitä oli neljä. Vai sittenkin viisi? Välillä heillä oli pentujakin, joista aina joku onnekas karvakasa sai jäädä taloksi. Jari yritti vastustella uusia koiria, mutta ennen kuin hän huomasikaan, heillä oli taas yksi lisää. Nette osasi suostuttelun. Eikä hän voinut vastustaa upeaa avovaimoaan, joka pian olisi vihitty rouva.

Nette oli alusta asti taivutellut Jaria kaikkeen muuhun paitsi avio­liittoon. Nette oli saanut unelmiensa puutalon Porvoon Mannerheiminkadulta, vauvan, toisen koiran, toisen vauvan, lisää koiria, keittiöremontin, uuden sohvan, lomamatkan Mauritiukselle, Burberryn trenssin ja Vuittonin laukun. Mutta sen verran konservatiivinen Nette oli, ettei halunnut ruikuttaa kirkkohäitä, vaikka he olivat olleet kihloissa vuosikaudet. Nette halusi Jarilta polvillaan kosinnan ja lopulta saikin.

Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa.

”Hei rakas, mitä olet puuhaillut tänään?” Jari kysyi ja muiskautti suukon Neten otsalle.

”Mulla meni melkein koko päivä koirien kanssa. Sitten pidettiin Jannikan kanssa Skype-palaveri kaikista tekemättömistä asioista. Mua jänskättää, miten se handlaa näin ison kuvion... Mitä ruokaa sä ajattelit laittaa? Voitais syödä pihalla, kun on niin kaunis ilma.”

”Ilma on kuin morsian, joten mä ajattelin viedä teidät ulos syömään.”

”Ai, oletko varannut pöydän jostain?”

”Ei me tarvita pöytää. Käydään testaamassa jokirannan uusi kebab-kioski. Hanski kehui sitä.”

”Toi oli varmaan vitsi! Kyllähän sä tiedät, että mä yritän vähentää punaista lihaa. Veikkaan, että tommoisen kioskin pitäjällä ei ole edes hygieniapassia.”

Jari otti tyynesti kauppakassin, tyhjät pullot ja Neten laatiman elintarvikkeiden puutelistan, ja lähti kauppaan inspiroitumaan kokkauksesta. Autossa hän yritti inspiroitua myös häähärdellistä.

Jari oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, mutta roolit olivat silloin toiset. Hän oli innokas ja morsian vastahankaan. Lopulta morsian oli lähtenyt. Hylännyt hänet yhdellä puhelinsoitolla. Siitä toipumiseen oli mennyt aikansa. Pettymyksestä huolimatta Jari oli halunnut uskoa unelmiinsa. Heti tuoreena valtiotieteilijänä hän oli hakenut porvoolaisen sanomalehden toimitukseen ja saanut paikan. Porvoo oli sopivan etäisyyden päästä Loviisassa asuvista vanhemmista ja Helsingissä kukoistavasta kulttuurielämästä.

Jarin ensimmäinen koti Porvoossa oli ollut vuokra-asunto Runeberginkadulla. Siinä hän asui, kun tapasi terassitunnelmissa Neten. Kaikki oli sillä selvää. Kahden kuukauden päästä hän muutti pienen irtaimistonsa Neten kaksioon, ja virallinen yhteiselämä sai alkaa. Kaikki Neten suunnitelmat sopivat hänelle, olihan nainen kuin lottovoitto. Kaikki muu paitsi häät.

Kun Nella oli syntynyt Jari yllätti Neten Diana-sormuksella. Se oli kihlaus, lupaus avioliitosta. Noan synnyttyä he kävivät lyhyen keskustelun maistraattivihkimisestä. Neten kanta tuli selväksi kahdella kirjaimella: EI.

Vuosi vuodelta muisto menneestä hiipui. Jarilla ei ollut enää kelvollista selitystä itselleenkään, miksi hän ei voisi mennä naimisiin elämänsä valitun kanssa. Viime uutenavuotena tasan puoliltaöin Jari löysi itsensä polviltaan Neten edestä ja sai myöntävän vastauksen. Siitä alkoi vimmattu suunnittelu, jolla ei ollut rajoja – eikä budjettia.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!

Pauliina selasi naistenlehteä. Julkimot paistattelivat palstan salamavaloissa. Jossain oli taas juhlittu isosti. Pauliina ei koskaan pääsisi tuollaisiin pirskeisiin. Ei niihin kutsuttu tavallisia pulliaisia, jotka työskentelivät vakuutusyhtiöissä tai muissa tylsissä työpaikoissa.

Pauliinan katse kiinnittyi hymyilevään Anne Kukkohoviin. Tällä oli päällään ihastuttava vaaleansininen puku. Tuollaisen Pauliina haluaisi itselleen Porvoon häihin.

Hän käänsi katseensa peiliin ja antoi maireimman hymynsä. Täältä tullaan seurapiirit!


Jatkuu ensi viikolla.