Mirjami saapuu Köyhäluomalle, missä hänelle selviää, että Usva on kadonnut. Salim auttaa tytön etsinnöissä.

Junan ravintolavaunu keikkui ja kolmioleivät olivat ylihintaisia, mutta kahvi ihme kyllä hyvää. Matka kesti kauan. Henkinen matka lakeudelta syvään etelään oli tosin vielä pitempi.

Menin suoraan asemalta Armoon, joka oli nyt autio kuin hautaholvi. Kettingit kolisivat katossa ja fatboyt olivat keränneet pölyä ylleen. Kolme pientä possua nikertelivät ja nakertelivat jotakin kukin karsinassaan ja tuskin kehtasivat tervehtiä minua. He käänsivät kärsänsä tiukasti kohti omenaläppäreitään ja yrittivät näyttää siltä kuin eivät huomaisi olemassaoloani. Purjehdin heidän ohitseen sivuilleni vilkuilematta.

Euron juusto ja dieetticokis odottivat minua neukkarissa. Istuimme paikoillemme. Jääpuikot helisivät suupielissämme. Geeli tiedusteli, halusinko kahvia. En halunnut. Kuka sitä olisi sitä paitsi keittänyt.

Galju ilmoitti minulle suuren ilon. He olivat löytäneet ostajan asunnolle.

Galju ilmoitti minulle suuren ilon. He olivat löytäneet ostajan asunnolle. Iso firma halusi ostaa kämpän vierailevien tähtiensä asunnoksi. He halusivat sen heti käyttöönsä. Galju havaitsi kulmakarvojeni asennosta, ettei ehdotus miellyttänyt minua, joten hän lisäsi, että mikäli saisimme palikat ojennukseen tässä neuvottelussa, firma luonnollisesti palkitsisi minua joustavuudesta kolmannen kuukauden palkalla. Plus että tässä oli minulle huomattava bonus, ostaja oli halukas ostamaan myös irtaimiston hintaan x euroa.

Summa oli ihan ok, mutta tuhahdin ja poimin käsilaukkuni. Kävelin ovelle hyvästelemättä. Geeli toivoi, ettei nyt spoilattaisi tsaansseja ja ryhdyttäisi pörröttelemään höyheniä vaan pidettäisiin katse pallossa ja mikä oli minun arvioni sopivasta pinkasta pätäkkätä. Ilmoitin kaksinkertaisen summan, ja Geeli sanoi ottavansa minuun yhteyttä, mikäli ostaja olisi kiinnostunut ylihintaisesta vaatimuksestani.

Jos iso firma osti kalliin kämpän, sille oli yhdentekevää, mitä se kalustosta maksoi. Huonekalujen ja muiden kapineiden myynti oli minulle kätevää. Pääsin niistä helposti ja hinnakkaasti eroon. Raha antoi minulle lisää peliaikaa.

Pitkästä aikaa mielialani nousi miinukselta plussalle.

Stefanin yksiö Kalliossa oli liian pieni kahdelle ihmiselle. Sinne en muuttaisi. Parisuhde ei kukoistaisi kanikopissa, vaan riitautuisimme alle viikossa. Ehkä vuokraisin kaksion tai kolmion, ehkä vuokraisimme asunnon yhdessä. Pakkotilanteet ovat ennenkin sysänneet ihmiset tekemään ratkaisuja, joita he ovat pelkuruuttaan lykänneet. Ehkä Stefan oli ehtinyt ajatella asiaa ja halusi puhua yhteen muuttamisesta. Toivottavasti hän ei ehdottaisi avioliittoa. Kihlat olisivat tyylikkäät, mutta kenenkään vaimoksi en ryhdy. Eukko, vaimo, puoliso, parempi puolisko, akka, meirän rooroo, kotijoukkojen komentaja, hyi hitto. Kihloista pääsi eroon heittämällä sormuksen Töölönlahteen, mutta avioliiton purkamiseen tarvittiin tuomareita ja käräjiä ja ties mitä muodollisuuksia. Ei avioliittoa minulle, kiitos vain.

Geeli soitti jo ennen kuin ehdin kotiin. Muodon vuoksi tinki pari tonnia. Sovimme, että poimin henkilökohtaiset tavarani mukaan, mutta jätän muun, astioita, vuodevaatteita ja vessapapereita myöten. Se sopi minulle, mutta asiaankuuluvasti valitin Geelille, miten hän käytti hyväkseen vaikeaa tilannettani.

Huokasin helpotuksesta. Tilanne oli hallinnassa. Minulla oli nyt starttiraha, jolla voisin maksaa vuokratakuun ja useamman kuukauden vuokran hyvästä kaksiosta tai kolmiosta. Jäisikin hilloa, jos tarvitsisin uusia kalusteita. Palkkaa maksettaisiin vielä pari kuukautta ja risat. Sinä aikana ehtisin etsiä asunnon ja uuden duunin. Pitkästä aikaa mielialani nousi miinukselta plussalle.

Odotin, milloin Stefan pääsisi asiaan ja saatuaan nenänsä alle paahtovanukkaan ja espresson, hän katsoi minua silmiin, otti kädestäni kiinni ja tunnusti, ettei koskaan unohtaisi minua.

Stefan halusi tavata ravintolassa. Kallis trendipaikka ennusti jotain isoa. Näin silmissäni noloja kuvia romanttisesta illallisesta, kynttilöistä, sormusrasiasta ja toiveikkaista silmistä. Niin tyylitöntä. Videotaiteilijan ei pitäisi kopsata amerikkalaisia elokuvia, vaan luoda jotain omaperäisempää. Mutta jos kyse oli kihloista, sanoisin kyllä ja sietäisin mauttoman lavastuksen.

Laittauduin ja menin ravintolaan. Stefan odotti minua. Milloin olinkaan saanut viimeksi kunnon ruokaa! Etanoita valkosipuli-persilja-parmesaanivoin kera, pariloitua merianturaa rapuvaahdon ja palsternakka-mustajuuritimbaalin kera, sopivan kirpaisevaa valkoviiniä. Kevyttä kuulumisten vaihtoa. Stefan kertoi öiseen kaupunkiin keskittyvästä videoprojektistaan, minä loin viihdykkeeksi satiirista stand upia Köyhäluoman tapahtumista. Odotin, milloin Stefan pääsisi asiaan ja saatuaan nenänsä alle paahtovanukkaan ja espresson, hän katsoi minua silmiin, otti kädestäni kiinni ja tunnusti, ettei koskaan unohtaisi minua.

Hitto, se vellihousu aikoi unohtaa minut.

”Vaihdoit siis nuorempaan”, huomautin.”

Stefan kertoi miettineensä kauan, punninneensa asiaa eri näkökohdilta ja painiskelleensa omantuntonsa kanssa, mutta lopulta hän oli tullut siihen vääjäämättömään lopputulokseen, että hänellä ei ollut oikeutta sitoa minua. Minä olin niin haastavassa elämäntilanteessa, että tarvitsin omaa tilaa.

Hiillostin kysymällä, mitä hän tarkoitti, vaikka tietenkin ymmärsin. Hän halusi epäitsekkäästi väistyä sivummalle elämästäni.

”Siis mitä? Haluatko pitää taukoa suhteestamme?”

Stefanin mielestä meidän molempien piti siirtyä eteenpäin elämässämme. Kundihan olisi pärjännyt lieroilussa Pöyröölle&Pössöölle.

”Aiot siis paeta vastuusta, kun kerrankin tarvitsisin tukea?”

Stefan heitti vastakysymyksen: Rakastinko häntä? Hän rakasti minua ja siksi aikoi antaa minulle rauhan selvitellä henkilökohtaisia ongelmiani. Hän puolestaan toivoi minun rakastavan häntä, niin että soisin hänelle mahdollisuuden onneen.

Se niljake kutsui minut illalliselle, dumppasi minut ja oletti vielä, että minä maksan viulut!

”Sinulla on siis joku hoito?”

Stefan loukkaantui ja huomautti, että Adelina ei ollut ”hoito” vaan itsenäinen media-alan opiskelija ja taitava videokuvaaja ja että heidän keskinäinen suhteensa oli syventynyt työtoveruudesta ystävyydeksi ja sitten rakastumiseksi ilman että asianosaiset tajusivatkaan, Stefan sössötti.

”Vaihdoit siis nuorempaan”, huomautin. ”Olet kolmekymppinen ja Maamiina, jota astut, lienee juuri ja juuri täysi-ikäinen. Eiköhän tämä ollut tässä.”

Nousin ja poimin käsilaukkuni. Stefanille tuli kiire ja hän sopersi ”niin mutta lasku”. Se niljake kutsui minut illalliselle, dumppasi minut ja oletti vielä, että minä maksan viulut! Kaivoin luottokorttini ja maksoin. Tuijotin rakastajaani silmiin.

Minä maksan. Kuten aina, sanoin ja toivoin, että Stefan edes tuntisi itsensä nolatuksi. Se oli turha toivo.

Adelina. Naurettava nimi, joka johti tiettyyn kaupunginosaan, missä luuserivanhemmat yrittivät taata jälkikasvulleen sosiaalisen nousun lätkäisemällä tälle nimen suoraan amerikkalaisesta saippuasarjasta. Kun ei muuta ollut, niin olipa edes nimi. Terezia Makkonen. Jessica Järvinen. Eikö se yksi missikin ollut Shirly? Shirly Könönen.

Matkustin takaisin Seinäjoelle kahden ison matkalaukun kanssa. Seinäjoella Salim oli taas minua vastassa. Hän oli vaitelias ja vaikutti pahantuuliselta. Hän lähti heti kun pääsimme perille, vaikka tarjouduin keittämään kahvit.

Äiti sen sijaan ei ollut vaitelias. Hän puhkesi itkuvirteen ja käski minun soittaa Usvan opettajalle, jonka numero oli pöydällä. Soitin. Opettaja tiedusteli, miksi en ollut vastannut hänen lähettämiinsä Wilma-viesteihin, kun kerran olin Usvan holhooja. Miten olisin voinut vastata, kun en edes tiennyt, mitä Wilma-viestit olivat! Opettaja valisti Wilmasta ja syyllisti minua Usvan lintsailusta. Opettaja ei heltynyt edes Usvan orpoudesta vaan huomautti, että kaksi viikkoa riitti murehtimiseen ja tytölle olisi nyt parasta säännöllinen päivärytmi ja kouluvelvollisuudet. Myöntelin.

Äiti ei tiennyt missä Usva oli. Heti lähdettyäni tyttö oli alkanut viettää aikansa ties missä.

”Usvan silmät harittivat ja hän hymyili ääliömäisesti.”

Otin auton ja lähdin etsimään tyttöä Köyhäluoman city-centeristä. Etsintä oli helppoa: huoltsikan baari, kioski, urheilukentän pukukoppi ja halpamarketin piha, periaatteessa samat mestat kuin omassa nuoruudessani, vähän eri nimisinä vain. Usva notkui tupakka huulessa kolmen tytön porukassa marketilla.

Ripitin hänet kotimatkalla. Tein selväksi, että koulua oli käytävä ja läksyt tehtävä, tupakka pilasi ihon ja keuhkot ja menemisistään oli raportoitava minulle tai mummalle. ”Vitun ämmä, mitä sä kyyläät, et sä mun mutsi oo”, Usva sähähti, minkä tulkitsin arvostuksen osoitukseksi.

Kotona hän meni ensimmäiseksi navettaan. Menin perässä. Usva äksyili, että hän oli kyllä huolehtinut eläimistä, mitä oikein kuvittelin. Mutta Barbara makasi kyljellään ja huohotti. Sillä oli tuskainen ilme. Eeva nuuhki toveriaan ja päkätti myötätuntoisesti.

Siinä sivussa hän pesi kätensä, kätteli ja esittäytyi: ”Jarkko Mäki”.

Usva parkaisi, että Barbara oli vietävä eläinlääkärille. Minusta sen olisi voinut viedä suoraan teurastajalle, mutta olin ymmärtäväinen aikuinen. Usva yritti ohjata Barbaraa autolle – elikolla oli toden totta kaulapanta ja nauha – mutta se ei pysynyt sorkillaan vaan huojahteli ja näytti olevan pyörtymisen partaalla. Kannoimme sen yhdessä etupenkille kuljettajan viereen. Rikoimme liikennesääntöjä emmekä kiinnittäneet turvavyötä.

Takapenkiltä Usva neuvoi reitin eläinlääkärin luo. Vastaanottoaika oli jo päättynyt, mutta Usva paukutti lääkärin yksityisovea. Oven avasi hiukan vatsakas viisikymppinen mies, joka vastaan haraamatta lähti tutkimaan vuohta ja totesi, että ketoosi ja oitis sokerilisä. Vuohi sai glukoosia ja vitamiineja suoneen, mistä elukka piristyi. Eläinlääkäri kirjoitti glykolireseptin ja neuvoi, että Barbara tarvitsi nyt ravinteikasta sapuskaa, koska se oli tiineenä. Liian korsipitoinen ja kevyt ravinto oli aiheuttanut sairastumisen.

”Onko se raskaana!”, Usva puuskahti ja eläinlääkäri ilmoitti, että niinkin asian voi ilmaista. Kili tai ehkä kaksi oli tulossa ja ajankohdan voisi laskea astutuspäivästä. Usva muisti, että kesällä vuohet olivat olleet yhteislaitumella, jolla saattoi ehkä olla pukki. Eläinlääkäri teki raskauslaskelmia ja arveli meille syntyvän joulunlapsen. Siinä sivussa hän pesi kätensä, kätteli ja esittäytyi: ”Jarkko Mäki”.

Ajoimme takaisin. Tragedian uhkan hälvettyä tunsin itseni idiootiksi ajellessani kohti kotia vierelläni vuohi, joka käänteli päätään ja katseli kiinnostuneena maisemia. Usva oli tulevasta vuohilapsukaisesta innoissaan ja pälpätti vuohen hoidosta ja synnytyksessä avustamisesta niin että vatsaani käänsi.

Tyttö haukkui minua gestapoksi ja paskalakiksi.

Aamulla vein Usvan autolla kouluun ja sanoin tulevani myös hakemaan häntä, joten lintsailu oli poissuljettu. Kotona tutkin Wilmaa, joka osoittautui kankeaksi ja käyttäjälle epäystävälliseksi viestintäjärjestelmäksi. Taistelin Usvan halpisprintterin kanssa ja onnistuin tulostamaan itselleni tytön lukujärjestyksen. Vetelin merkkaustussilla tärkeiksi katsomani lukuaineet ja kiinnitin lukkarin magneeteilla jääkaapin oveen. Jääkaapin oven kolahdus innosti äidin kyselemään, milloin laitetaan ruokaa. ”Kun joskus saisi kalasoppaa”, hän painosti. ”Vaikka ensin pitäisi päästä suihkuun”, hän huomautti.

Tulin ajatelleeksi, etten ollut nähnyt mummokolmikkoa paluuni jälkeen. Ehkä he olivat huomanneet tuloni ja jättäneet koko roskan minun harteilleni? Kunnalta pitäisi kiristää äidin hoito ja ruokailu. En todellakaan ole lähihoitaja vaan kauppatieteilijä. Äidin suihkuttaminen oli kammottavaa. Vanhojen ihmisten ruumis on jotenkin rivo, kaikki se roikkuva nahka, poimut, kyhmyt, läiskät ja iholla kiemurtelevat verisuonet. Kun äiti oli vielä emäntä, hänellä oli vahvat kädet ja paksu letti nutturalle kierrettynä. Nyt kun kastelin hiukset, päänahka näkyi. Olin henkisesti aivan loppuun palanut sen työn jälkeen. Äitikin halusi mennä pitkälleen ja kehotti minua herättämään, kunhan kalasoppa on valmista.

En minä osaa keittää kalasoppaa! Boulabaisse ehkä onnistuisi. Katselin netistä reseptin, kävin marketissa ruokaostoksilla ja tein kalakuutioista ja punaisesta maidosta keittoa. Äiti kehui sitä mutta ihmetteli ”mitä jumalantähären onkimatoja nämon”, kun olin ropsauttanut mukaan kourallisen katkarapuja makua antamaan.

Hain Usvan koulusta. Tyttö haukkui minua gestapoksi ja paskalakiksi. Ilmoitin gestapon tarkastavan hänen kotitehtävänsä. Usva paiskoi ovia, mutta ilmiintyi hetken kuluttua kalasopan tuoksun houkuttelemana, otti lautaselleen, mikrotti ja söi.

Ilta pimeni, söimme äidin kanssa, ja aloin huolestua Usvasta.

”Jos mä keitän aamukahvin, niin sä laitat sit ruuan. Makaronilaatikkoa voisit joku päivä tehdä ja perunamuusia uunikalan kanssa”, hän neuvotteli.

Sanoin tekeväni jonkin aikaa etätöitä Köyhäluomalla. Usvan holtittomuuden vuoksi minun oli pysyttävä tuppukylässä ehkä kuukausi. Sitten lähtisin taatusti.

Usva näytti nyrpeää naamaa, mutta tuli illemmalla matematiikan kirjansa kanssa nyhjäämään olohuoneeseen ja vilkuilemaan minua. Yhtään ei huvittanut, mutta kun olin uhkavaatimuksen esittänyt, piti se myös toteuttaa. Laskut olivat vaikeita ja sanomattoman typeriä. Mihin 15-vuotias tarvitsi säteen osumiskulmia ja niiden taittumista lasissa? Kouluviikko meni niin hyvin, että jätin perjantaina tytön omalle vastuulle paluun koulusta eikä hän palannut. Vaikka olisi ollut sitä makaronilaatikkoa.

Ilta pimeni, söimme äidin kanssa, ja aloin huolestua Usvasta. Äiti arveli, että tämä oli ehkä mennyt vastaanottokeskukseen tapaamaan Salimia. Lähdin sinne. Usvaa ei näkynyt, mutta Salim oli hermostunut. Hän arveli tietävänsä, missä Usva saattaisi olla. Hän tuli kyytiini ja neuvoi minut repsahtaneelle omakotitalolle.

”Huono mies. Antaa nuoret tulla ja olla huonosti”, hän sanoi.

Menimme sisään ilman koputtamisen kaltaisia kohteliaisuuksia.

Talon isäntä kuorsasi sammuneena notkahtaneella hetekalla yllään reikäiset verkkarit ja salmiakkikuvioinen, nyppyyntynyt akryylipaita. Paita ärsytti minua suunnattomasti, ikään kuin vastenmielinen juoppovetelys olisi kiskonut lokaan samalla koko maakunnan kunnian ja perinteet.

Televisio mölisi itsekseen, radio lauloi. Joukko alaikäisiä joi olutta ja seurusteli keskenään tai älypuhelimensa kanssa. Erotin monta tummahiuksista päätä ja Usvan maantienruskean.

Salim karjahti jotain vieraalla kielellä, ja tummapäät hyppäsivät jaloilleen. He vilkuilivat Salimia säikähtäneesti ja sujuttivat olutpullojaan piiloon. Joku selvempi yritti selittää ja todistaa viattomuuttaan, mutta Salim alkoi syytää puhetta entistä vihaisemmin ja kovemmalla volyymilla. Hän osoitti sormellaan ovelle, ja tämän kehonkielen nuorukaiset ymmärsivät. He lähtivät kompuroimaan eteiseen.

”Miten voi olla sinä niin typerä ja sinun sisko niin viisas?”

Usvan silmät harittivat ja hän hymyili ääliömäisesti. Tempaisin hänet käsivarresta pystyyn. Karjuin kotimaan kielellä yhtä värikkäästi kuin Salim. Mieleni teki läimäyttää tyttöä tai ainakin tukistaa.

Sain Usvalle kengät jalkaan ja takin hartioille, kun hän lysähti lattialle. Yritin nykiä häntä jaloilleen, mutta hän oli vetelä. Silmät muljahtelivat.

”Nyt lääkäri”, Salim sanoi. Sairaala.

”Ei sairaalaa, tulee merkintä Usvan papereihin. Ongelmia. Sosiaali”, selitin.

”Mutta hän alkoholimyrkytys”, Salim painosti.

”Viedään ensin eläinlääkärille. Hän on tässä lähellä”, keksin. Lääkäri se on eläinlääkärikin.

”Sinä hullu”, arvioi Salim.

Survoimme Usvan autoon. Salim meni hänen kanssaan takapenkille, piteli auki muovikassia pahoinvoinnin varalta, taputteli tyttöä poskille ja kehotti avaamaan silmät.

Minä painoin kaasua ja haukuin kaikki. Haukuin sisartani, joka oli mennyt kuolemaan täysin sopimattomalla hetkellä ja äitiäni, joka oli hankkiutunut reumasairaaksi ja sisarentytärtäni, joka oli vastuuton ja luuseri. Salimia en haukkunut, vaikka mieli teki, sillä tarvitsin hänen apuaan.

”Miten voi olla sinä niin typerä ja sinun sisko niin viisas?”, Salim kysyi.

Olikin ensimmäinen kerta, kun minua nimiteltiin siskoani typerämmäksi.

”Hän sure!”, Salim huusi takapenkilta. ”Etkö nainen ymmärrä. Hänellä ei isä, ei äiti, hän yksin maailmassa. Hän sure!”

Kysyin, surivatko myös ne nuoret kaljoittelijat, jotka Salim oli hätistänyt paikallisesta nuorisotilasta.

”Kyllä sure”, Salim sanoi. ”Heillä kans ei isä, ei äiti. He sure.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.