Minna käy tätinsä Leenan luona ja tulee paljastaneeksi, ettei arki Bostonissa olekaan ruusuista. Leena yrittää vakuttaa, että kyse on vain alkuhuuman haihtumisesta, mutta Minna ei ole niin varma.

Ovi aukesi. Ulos syöksyi pieni valkoinen pallosalama. Tätini Leena seisoi ovensuussa kiihtymyksestä punaisena.

”Tuhma tyttö!” Leena tiuskaisi minulle.

”Heippa vaan sullekin.”

”Sisälle siitä!”

”Joo, joo, kyllä me tullaan.”

”Mä puhun tolle koiralle. Moi Minna, moi Aapo. Ihana nähdä teitä.”

Leena halasi minua pikaisesti ja syöksyi pennun perään. Pentu oli kiharakarvainen, vilkas pallero, jota en muistanut nähneeni koskaan ennen. En voinut tosin olla ihan varma. En ollut koiraihmisiä, ja Leenalla oli jatkuvasti uusia piskejä. En pysynyt oikein laskuissa.

Leena koppasi koiran syliinsä juuri, kun se oli putoamassa portaita alas ja tuli sitten perässämme eteiseen. Vietimme hetken ihastellen ja päivitellen ihmis- ja koiravauvaa. Aapo oli ollut vasta vastasyntynyt kääryle, kun olimme muuttaneet Jarin kanssa Bostoniin, eikä Leena ollut nähnyt kummipoikaansa sen koommin.

”Onpas Aapo kasvanut! Sehän menee kohta pelaamaan jalkapalloa ja ostamaan kaljaa”, Leena sanoi.

Olimme puhuneet monta kertaa, että Leena voisi tulla käymään Bostonin kodissamme, mutta hän ei koskaan päässyt koiriltaan. Oli vaikea ymmärtää, että joku halusi elää niin koirien tahtiin, mutta kaipa meitä oli moneen junaan. Koirakennel oli ollut kuulemma Leenan haave lapsesta asti, halki teini-iän. Niin äiti oli kertonut. Kun kaikki muut olivat fanittaneet laulajia ja näyttelijöitä, hän oli ihastellut vain mopseja, kultaisia noutajia ja snautsereita.

Pieni osa minusta oli silti loukkaantunut, että Leena oli niin välinpitämätön Aapoa kohtaan. Nytkin hän taas paijaili pentuaan. Ja olisiko ollut niin vaikeaa käydä Bostonissa? Olisi kai joku voinut hoitaa hänen koiriaan sen aikaa?

Pentu nuuski jalkaani.

”Mikäs tämän nimi nyt olikaan?”

”Sipi. Se on lagotto romangolo. Se osaa etsiä tryffeleitä.”

”Käyttekö te useinkin tryffelimetsällä?”

”Jos haluttaisiin käydä, niin voitaisiin. Sipi löytäisi ne helposti. Tulkaa nyt peremmälle. Anteeksi että täällä on vähän sekaista ja joka paikka on täynnä karvoja. Sulla on vielä niin hienot vaatteetkin. Miten sä oletkin noin asiallisen näköinen?”

”Mä tulen suoraan Onervan hautajaisista. ”

”Niin, huh huh. Sinne ei vissiin kovin moni tullut.”

”Me vähän Leonoran kanssa ihmeteltiin sitä.”

”Kuulemma jostain on putkahtanut joku mies, joka väittää olevansa Onervan lapsi.”

”Tiedätkö sä siitä mitään?”

”En. Mä en suoraan sanoen oikein edes tuntenut Onervaa. Meillähän on eri äidit. Ei me asuttu kovinkaan pitkään samassa asunnossa. Oltiin ihan eri sukupolvea. ”

”Leonora väittää että Onerva-täti varasti sen lempinuken joskus vuonna makkara ja peruna.”

”Leonora väittää että Onerva-täti varasti sen lempinuken joskus vuonna makkara ja peruna. Mä tulin kysymään nukkemuseon avainta, kuulemma se on sulla. Me haluttaisiin lähteä katsomaan sinne museolle, jos sitä nukkea löytyisi.”

”Selvä. Mutta tulkaa nyt vähäksi aikaa juttelemaan.”

Otin Aapoa kädestä. Seurasimme Leenaa olohuoneeseen. Vähän sekaista, oli Leena sanonut. Se oli kyllä melkoinen vähättely. Olohuone oli täysin räjähtänyt. Kumisaappaat, talvitakit, koiranäyttelyiden pokaalit ja puruluut lainehtivat lattialla. Kämppä näytti Ryhmä Haun päämajalta keskikoisen hurrikaanin jälkeen.

”Tultiinko me huonoon aikaan?”

”Ei kun mä tässä vaan vähän konmarittelen.”

Aapo istahti tavarakasan keskelle ja alkoi penkoa ja tutkia romppeita. Poika sai pirskahtelevaa iloa kaikista tavaroista.

Siirsin nojatuolista harjan, koiran puruluun ja muovipussin, jossa oli piparkakkumuotteja. Juttelimme vähän aikaa kuulumisista. Kerroin Leenalle Bostonista, kaupungin kauniista puistoista ja vanhasta arkkitehtuurista. Kuvailin Leonoran uutta anime-vaatetyyliä, Onervan hautajaisia ja uutta serkkua, joka näytti pikkurikolliselta, mutta oli jotenkin hauska.

Leena kuunteli ja kävi samalla läpi tavaravuorta. Hän painoi esineitä sydäntään vasten, haisteli ja silitteli.

”Oletko sä koskaan konmarittanut?” Leena kysyi.

”No vähän, siinä vaiheessa kun piti valita mitä otettiin mukaan Amerikkaan.”

Leena huokaisi.

”Se oli kyllä niin ihmeellistä, kun sä vaan yhtäkkiä lähdit. Ihan kuin jossain leffassa. Salamarakastuminen ja vauva. Ja sitten Amerikkaan. Se on niin romanttista. Mun elämän kohokohta on se, jos joku muotovalio tulee tänne astumaan Lillin.”

”Musta tuntuu että Lillillä on enemmän actionia kuin mulla”. Ääneni oli kepeä, mutta Leena katsoi minua terävästi.

”Millaista Bostonissa oikeasti on?”

”Tosi kivaa.”

”Oikeasti?”

”Jari tekee pitkää päivää. Se on tuntunut aika väsyneeltä.”

”Ja sä olet ihan yksin Aapon kanssa? Onko sulla siellä jotain äitikavereita?”

 

Purin huulta. En halunnut avautua tilanteesta lisää, se tuntui liian kipeältä. Bostonissa oli ollut todellisuudessa hyvin yksinäistä.

Minulla ei ollut kaupungissa tai koko maanosassa yhtäkään ystävää. Vietin päivät kahdestaan Aapon kanssa. Ainoa aikuiskontakti oli kaupan kassa tai kahvilan barista. Yksinäisyys tuntui hyvinä päivinä harmaalta matolta, joka peitti elämäni. Pahimmillaan se tuntui pimeältä kuilulta. Suomessa olisi ollut ystäviä ja leikkipuistoja, tuttuja paikkoja ja ehkä lastenhoitoapuakin.

Elämä Bostonissa oli kaikkea muuta kuin olin haaveillut. Jarilla tuli iltaisin fysiikan laitokselta väsyneenä kotiin, puhui murahdellen ja töllötti kännykkää. Yritin kysellä mistä kiikasti. Oliko töissä vaikeaa? Eikö unelmien työpaikka vastannut toiveita? Pitäisikö meidän tehdä viikonloppuna jotakin piristävää ja hauskaa, vaikka käydä New Yorkissa?

Yleensä keskustelut katkesivat Aapo kiljumiseen. Aapon koko pikkuinen sydän oli täynnä mustasukkaisuutta. Äiti oli hänen yksityisomaisuuttaan. Aina kun lähestyin Jaria, Aapo konttasi perässä ja vinkui, kunnes otin hänet syliin ja kiinnitin huomioni häneen.

Haaveilin usein koko päivän, että Aapo nukahtaisi ja pääsisin Jarin kainaloon, hellittäväksi ja hoivattavaksi. Annoin hellyyttä ja hoivaa koko päivän. Olisi ollut ihanaa saada sitä vähän itsekin.

Kaikissa perhelehdissä ja blogeissa sanottiin, että lapsen saaminen muutti parisuhdetta. Pitäisi katsoa peiliin, järkeilin. Pitäisi parantaa omaa suoritusta, eikä vaatia Jarilta huomiota. Blogit ja lehdet tarjosivat parisuhdeongelmiin aina samaa lääkettä. Seksiä. Perhelehtien maailmassa isät olivat yksinkertaisia viettien viemiä eläimiä, jotka pysyivät tyytyväisinä ja myönteisinä, jos saivat panna tarpeeksi. Se sanottiin kiertoteitse, muistuttelemalla että äidin ei pitänyt unohtaa omaa naiseuttaan. Kieltämättä seksielämä Jarin kanssa oli hiipunut olemattomiin, mutta se ei johtunut siitä, että olisin pihtaillut. Olisin mielihyvin sekstaillut vaikka aamuin illoin, jos olisin saanut entisen Jarin takaisin. Kaipasin yhteisiä juttujamme, kosketusta ja sitä, että toinen oli lähellä ja kiinnostunut asioistani.

Muutama kuukausi Bostoniin muuttomme jälkeen, kun ongelmat olivat vasta nostamassa päätään, päätin laittaa Jarille illallista. Halusin tehdä koko homman oikein viimeisen päälle: kynttiläillallinen, viettely, tajunnanräjäyttävää seksiä. Olisihan se ihme, jos avio-onni ei palaisi.

Ostin hierontaöljyä, puin söpöt alusvaatteet ja meikkasin. Muutaman korttelin päässä oli hyvä pieni lihakauppa, josta hankin häränhäntiä ossobuccoon. Vihannekset hain torilta ja viinin luomupuodista. Jälkiruuaksi olisi olisi tarte tatin – ja tietysti minä, hyväntuoksuinen, viehättävä ja aulis vaimo.

Aapon silmät sulkeutuivat illalla.

Jari katsoi telkkarista dokumenttia natsien hirmuteoista.

”Kulta, tule syömään”, minä pyysin.

”Ei mulla ole nälkä, kiitti vaan”, Jari sanoi siirtämättä katsettaan ruudusta.

”Tule vaan. Mä tein viinikastiketta ja pihviä.”

Viimeistään sen olisi pitänyt kertoa Jarille, että nyt vaimo panosti. Olin kasvissyöjä, enkä yleensä tehnyt liharuokia. Jari ähkäisi, nousi ja tuli pöytään kuin olisi tehnyt suurenkin palveluksen. Hän katseli dokumenttia toisella silmällä samalla kun työnteli isoja paloja pihviä suuhunsa. Tuli mieleen, että pihvin antaminen tällaiselle ihmiselle oli kauheaa tuhlausta. Jari ei koskaan ollut mikään kulinaristi. Joku lehmä oli antanut henkensä hänen vuokseen.

Kaadoin viiniä. Jari katsoi, kuinka natsit polttivat kirjoja. Hän ei tajunnut olevansa viettelyn kohteena. Mitä minun nyt pitäisi tehdä?

Kun pihvi oli syöty, Jari palasi sohvalle telkkarin ääreen. Ehkä minunkin pitäisi lopettaa tämä hössötys. Voisinhan plössähtää kännykälle, ruveta vaikka chattailemaan Leonoran kanssa.

Mutta toisaalta. Mitä tässä nyt hienostelemaan ja tunteilemaan? Aikuinen nainenhan minä olin. Miehet pitivät siitä, ettei heidän aina tarvinnut tehdä aloitetta, eikö niin? Riisuin mekon. Alusvaatteeni olivat ihanat, helmenvalkoiset ja silkkiset. Näytin seksikkäältä lahjapaketilta. Suljin telkkarin ja pyörähdin Jarin näkökenttään.

”Hei! Mä katsoin sitä”, Jari ärjäisi.

”Kulta, mulla olisi vähän muuta mielessä.”

”Niin kuin mitä?” Jari sanoi ja tajusi, että hänen vaimonsa oli seksikäs lahjapaketti.

”Siis mitä…Ei kai me just nyt?”

Yhtäkkiä minusta ei enää tuntunut siltä, että olin seksikäs lahjapaketti, vaan pikemminkin typerä, ruma lehmä, johon edes oma mies ei halunnut kajota. Jari ei vaivautunut vilkaisemaan minua toista kertaa, avasi vain telkkarin uudestaan.

”Sä rakastat natsien hirmutekoja enemmän kuin mua! Kato sitten niitä natsejasi. Tämä oli vika kerta kun mä yritän.”

”Mikä sua vaivaa? Miksi sä haastat riitaa?”

”No mennään sitten panemaan, saatana.”

”No olisiko niin kauheaa jos me mentäisiin vähän sänkyyn?”

”No eihän miehetkään ole mitään koneita. En mä nyt yhtäkkiä…”

”No mitään yhtäkkiä tässä tarkoittanut. Voitaisiinhan me vaan vaikka jotain pussailla.”

”Mä olen väsynyt. Toisen kerran, jooko?”

”Me ei olla kuin kaksi kertaa Aapon syntymän jälkeen.”

”No mennään sitten panemaan, saatana.”

”En mä enää halua.”

”Miksi naisten pitää olla noin vaikeita?”

”Mitä vaikeata on ymmärtää, että mun ei tee mieli kun sä olet vihainen.”

”Mä luulin että sä halusit.”

”Nämä alusvaatteet maksoi jotain viisikymmentä dollaria.”

”Mitä? Minkä takia sä hassaat rahaa niin paljon?”

”Sun takia. Luuletsä että mä itseni takia puin ne?”

”Sekopää. Meillä on vain mun palkka. Mitä varten se ostit ne?”

”No sitä varten että meillä olisi jotain romantiikkaa tai läheisyyttä.”

”Musta ei ole romanttista, että sä haaskaat johonkin riepuihin.”

Painelin makuuhuoneeseen, otin helmenhohtoiset alusasut pois ja vaihdoin ne tavallisiin puuvillaisiin. Se sitten siitä. Aapo nukkui pinnasängyssä suu auki ja tuhisi.

Seuraavana päivänä pyysin anteeksi.

”Hei Jari, sori kun mä olin niin kiukkuinen. Silloin kun mä keikistelin niissä tyhmissä alusvaatteissa. Se oli varmaan sulle tosi epämiellyttävä tilanne. Anteeksi. Mä olen pahoillani. Mä tein siinä virheen.”

”Ei se mitään”, Jari sanoi.

Jotenkin se jäi kaivelemaan. Se, että Jari antoi minulle anteeksi sen, että oli itse ollut ikävä. Se kävi inhottavasti itsetunnolle. Tunsin olevani heikko, katkera ja pikkumainen ihminen. Talo tuntui pakahduttavalta. Yksinäisyys ja paha mieli tuntuivat muuttavan ilman siirapiksi, jota oli vaikea hengittää ja jossa oli raskasta liikkua.

Ovi kävi. Olin taas yksin. Ypöyksin. Kaipasin Jaria takaisin, edes riitelemään. Koko päivä iltaan asti tuntui ylivoimaisen vaikealta.

Kun oli päivät pitkät yksin taaperon kanssa vieraassa maassa, alkoi väistämättä kelata kaikkea tyhmää. Kuten sitä, miten tyhmä ja huono olin itse. Miksi edes olin suostunut lähtemään ulkomaille? Se oli tuntunut seikkailulta, vaikka kaikki sen kokeneet sanoivat, että vauvan kanssa oli raskasta ilman tukiverkkoja. Tajusin vasta nyt, mitä se tarkoitti. En minä kaivannut tukiverkkoja Aapolle. Hän oli aurinkoinen lapsi ja hoitaminen oli tosi helppoa. Olisin tarvinnut tukiverkkoa ihan itselleni.

 

Palasin kurjista Bostonin muistoistani Leenan räjähtäneeseen olohuoneeseen.

”Onko sulla koskaan yksinäistä?” kysyin. Leenalla ei ollut puolisoa, pelkkiä koiria. Ehkä hänellä olisi jotain viisautta tilanteeseeni.

”En mä tiedä, on mulla kai joskus. Mutta mikä sulla ja Jarilla oikein on?”

”Ehkä jotain pientä alkuhuuman katoamista.”

”Eihän se aina sellaisena voi pysyä. Sehän oli ihan hulluna suhun kun mä sen viimeksi näin. Muistatko kun te olitte täällä läksiäisjuhlissa? Te olitte melkein ällöttäviä, kun olitte niin rakastuneita.”

Muistin hyvin ne kekkerit. Paljon ystäviä, hyvää ruokaa ja kuplivaa. Olin juuri tullut raskaaksi. Olin ihan hulluna rakkaudesta Jariin ja omaan tilanteeseeni. Meidän oli pakko pitää toinen toistamme kädestä koko ajan, tai koskettaa toisiamme reidellä, kun istuimme vierekkäin. Pienikin erossa oleminen melkein sattui. Kaikki maailman romanttiset ja myyttiset tarinat kertoivat meistä. Tunsin olevani maailman keskipiste, rakkauden pyörremyrskyn silmässä. Vihdoinkin ymmärsin, mistä kaikki pop-biisit kertoivat. Oli ihanaa lähteä Jarin kanssa Amerikkaan. Olisin lähtenyt hänen kanssaan vaikka Marsiin.

”Se oli silloin”, minä huokaisin.

Leena tarttui lattialla lojuvaan pöytäliinaan ja painoi sen rintaansa vasten. Hän sulki silmänsä ja rypisti otsaansa, aivan kuin yrittäisi napata sieraimiinsa hennon tuoksun.

”No? Tuntuuko pirskahtelevaa iloa?” minä kysyin.

”Ei. Mä en tunne mitään.”

Leena avasi silmänsä.

”Heitä se sitten menemään. Eikö niin?”

”En heitä. Mä tarvitsen tätä liinaa.”

”Eikö toi riko konmarin sääntöjä?”

Leena pudisti päätään.

”Konmarissa on porsaanreikä. Jos oikein hyvin huolehtii jostain tavarasta, niin siihen kehkeytyy sielu. Jos mä nyt tämänkin viikkaisin sellaiseksi pystysuoraksi tötteröksi ja kohtelisin sitä arvostaen, niin vähitellen, vuosien kuluessa, mä alkaisin saada siitä iloa. Pätee muuten moneen asiaan.”

”Vihjaatko sä että että mun pitäisi tehdä Jarista pystysuora tötterö ja katsella sitä arvostaen?”

”Jotain sellaista.”

”Mutta niin mä teenkin. Mä hoidan sen lapsen ja mä hoidan sen kodin ja mä teen ihan mitä vain se haluaa. Mutta se ei halua mua. Se ei tee musta tötteröä. En mä voi yksin tötteröidä.”

”Kerros nyt mulle, mitä Jari sanoi kun sä lähdit Suomeen?”

”No, se oli vähän monimutkainen tilanne… ”

”Mitä siellä on oikein tapahtunut?”

”Mun pitäisi mennä nyt. Voisitko sä antaa sen nukkemuseon avaimen, kun se on kuulemma sulta. Leonora on varmaan jo tullut autolla mua vastaan.”

Nousin ja nappasin Aapon syliini. Keskustelu oli saanut käänteen, josta en pitänyt. Leena katsoi minua aivan liian tutkivasti. Tein ripeästi lähtöä eteiseen. Leena katseli minua yhä oudosti samalla kun laski avaimen kädelleni.

”Minna! Odota. Selitä mulle missä nyt mennään. Sä et vaikuta ihan omalta itseltäsi.”

”En mä voi. Mä… Mun on pakko selvittää itse.”

Jatkuu seuraavassa numerossa.