Minnan vierailu taidenäyttelyn avajaisissa päättyy putkaan. Mikä Minnaa riivaa? 

Ihana! Mä en kestä!”

Seisoimme Jäniksen kanssa Leonoran taideteoksen edessä. Se oli supersöpö. Olin pelännyt, että Leonora tekisi nukeista jotakin pelottavaa ja rankkaa, vaikka ristinnaulitsisi ne tai irrottaisi niiltä jalat ja kädet ja upottaisi ne raakaöljyyn. Mutta sisko olikin rakentanut vanhoista leluistaan päivänpaisteisen nukkemaailman. Päivänkakkarasta ja muista barbeista oli koottu suuri installaatio, joka toi mieleen lapsuuden unohtuneet leikit, kiinnostavimmat unet ja sen tunteen, kun rakastui ensimmäistä kertaa.

Kultamaalilla maalatut nuket kävivät läpi naisen elämän erilaisia hetkiä. Yksi oli kaupassa, toinen oli laittamassa ruokaa. Joku synnytti vauvaa ja toinen oli mennyt makailemaan arkkuun. Asetelman yllä tuntui häilyvän jonkinlainen näkymätön leikkijä. Ehkä se oli pieni tyttö? Tai ehkä se oli jumala. Tai molemmat.

”On kyllä helkkarin hieno. Mä en taiteesta niin ymmärrä, mutta onhan tämä nyt aikamoinen pläjäys”, Jänis sanoi.

Leonora seisoi hermostuneena teoksensa vieressä. Hän oli kalpea ja jännittynyt. Kyseessä oli vuosien opiskeluiden huipentuma. Lopputyönäyttelyn avajaisissa oli taidemaailman kerma, merkittävimmät galleristit, ostajat, taidekriitikot ja opettajat. Ilmassa leijaili hienostuneen hajuveden tuoksu. Tyylikkäät näyttelyvieraat siemailivat kuohuviiniä ja tutkivat arvovaltaisen näköisinä opiskelijoiden töitä. Kunpa kaikki nyt pitäisivät Leonorasta ja hänen työstään! Parhaaksi arvioitu opiskelija saisi stipendin ja pääsi New Yorkin maineikkaaseen taideinstituuttiin vaihto-opiskeluun.

Puhelimeni piippasi. Jälleen viesti Jarilta. Paha olo kouraisi vatsaani, ahdisti. Tungin puhelimen takaisin käsilaukkuun.

”Se sun ukkosko sua tavoittelee?” Jänis kysyi.

”Joo.”

”Eikö sun pitäisi ottaa siihen jotain yhteyttä? Sä kuitenkin lähdit teidän kodista ilmoittamatta mitään. Ja veit sen pojankin.”

”Joo, mä vastaan ihan kohta.”

Jarin ajatteleminen puristi rintaa, tuntui etten saanut happea.

Jarin ajatteleminen puristi rintaa, tuntui etten saanut happea.

Nappasin kuohuviinilasillisen tarjottimelta ja join yhdellä kulauksella puolet. Tuli yhtäkkiä hirmuisen ikävä Aapoa, joka oli Leenalla hoidossa. Yritin ravistautua pahasta tunnelmasta.

”Sä saat sen stipendiin aivan varmasti. Mä katoin netistä sen taidekoulun sivuja. Se on ihan sairaan makee. Sieltä on tullut niin monia isoja staroja. Ja ajattele, New York, maailman siistein kaupunki”, sanoin Leonoralle.

Mieleeni nousi taas mukava haavekuva meistä kahdesta New Yorkissa. Voisimme viedä Aapon Keskuspuistoon leikkimään. Ehkä voisin jopa asua välillä Leonoran kanssa niin etten joutuisi Bostonin ankeaan kämppään?

”En mä olisi niinkään varma että mä saan sen”, Leonora sanoi.

”Tottakai sä saat sen stipendin. Sä olet nero.”

Leonora kilisti lasia minun kanssani. Olin niin ylpeä hänestä. Olin ylpeä Jäniksestäkin. Hän oli kammannut tukkansa ja laittanut pikkutakin t-paidan päälle ja meni melkein täydestä. Ihmiset varmasti ajattelivat, että hän oli boheemi taiteilija, eikä mikään pikkurikollinen.

”Mennään katomaan muitakin tekeleitä”, Jänis ehdotti.

 

Kuljimme huoneesta toiseen. Monet töistä olivat hienoja, mutta mikään ei vetänyt vertoja Leonoran nukkemaailmalle. Jänis ihmetteli ja pudisteli päätään. Lopulta tulimme huoneeseen, jonka katosta roikkui vihreällä sametilla päällystetty kolmimetrinen pötkö. Jänis riemastui.

”Tuohan on miehen peenis! Vihdoinkin! Mä jo ihmettelinkin, että missä kaikki munat ja pimpit on. Tämähän on nykytaiteen näyttely eikö olekin. Hyvä että joku pitää perinteistä huolta!”

Samettipeniksen varjossa seisoi nuori nainen, jolla oli tumma polkkatukka, samettisilmät ja samettipuku.

”Onko tämä sun työ?” kysyin. Tyttö näytti hyvin kiltiltä, pianoa soittavalta perhetytöltä. Yllättävää, että hän ajatteli peniksiä. Mutta kaipa ne olivat siinä tarjolla, jos ihminen alkoi penkoa alitajuntaansa. Mitäpä muutakaan siellä oikeastaan olisi? Seksiä ja kuolemaa, ei kai siellä juuri muuta möyrinyt.

”On. Tämän nimi on maksinen toksiliinisuus”, tyttö sanoi. Hänen äänensäkin oli samettinen.

”Miten ihmeessä sä olet voinut tehdä noin mahtavan vaijerin? Millaisella koneella se on ommeltu?”

”Mä olen tehnyt sen käsin. Joka piston. Ja mä olen täyttänyt sen saman tapaisella vanulla mitä käytetään tamponeissa”, nainen selitti.

”Vaikuttavaa. Näyttävää. Tätä ei voi katsoa selvin päin”, Jänis kehuskeli. Ohitse purjehti tarjottimellinen kuohuviiniä, ja hän nappasi meille kummallekin lasit.

En juonut tätä nykyä melkein ikinä – kuinka olisin voinutkaan, kun vietin lähes kaiken aikani Aapon kanssa – ja juoma kihahti päähän. Taideteoksetkin tuntuivat aukeavat paremmin pikku nousussa. Hyvästelimme samettikikkelitaiteilijan ja siirryimme katselemaan muita teoksia.

”Näihin joihinkin verrattuna toi meidän Leonora on ihan ylivoimainen”, Jänis sanoi.

”Mitä te puhutte musta?” Leonora sanoi. Hän häilyi takanamme hermostuneena ja vähän punoittavana.

”Ei mitään. Kehuttiin vaan. Me ollaan varmoja että sä saat sen stipendin.”

”En mä oikein tiedä.”

”Tokaparas on jättikulli”, Jänis sanoi.

”Ai Maikki?” Leonora sanoi jäisellä äänellä.

”Onko se se Maikki? Se joka vehtailee professorin kanssa?” kysyin.

Leonora ähkäisi tuskastuneena.

”En mä ole sanonut, että se vehtailee professorin kanssa.”

”Sanoitpas.”

”Enhän. Mä sanoin, että sellaista juorutaan. Se on eri juttu. Ja niin kuin itsekin huomaatte, Maikin teos on loistava. Kaikki tajuaa sen, Jäniskin tajusi sen heti. Maikki on valo. Ja mä olen varjo.”

”Lopeta”, minä sanoin. ”Toi on ärsyttävää.”

Juodut kuohuviinilasilliset antoivat pontta sanoilleni.

”Mähän just sanoin, että sun on paras.”

Leonora otti ruikuttavan pikkusiskon äänensä.

”Tiesit sä, että mä olen vähän kyllästynyt tohon. Sä olet kuin joku pikkulapsi, jonka piirutustuksia pitää kehua.”

”Sun ilmeestä näkee, että sun mielestä Maikki on paras. Enkä mä voi sitä kiistää. Se on vaan parempi. Mun pitää harkita mun elämän ratkaisuja. Taide ei ole mua varten. Sitä ei yleensä haluta myöntää, mutta tässä on kyse pohjimmiltaan lahjakkuudesta. Siitä että osaa ajatella. Silmän ja käden yhteistyöstä, ja siitä että on oikeasti jotain pään sisällä. Sitä ei voi feikata. Sitä ei vaan voi tsempata itseensä.”

”Pliis, voitko lopettaa?”

”Niinhän se on.”

”Tiesit sä, että mä olen vähän kyllästynyt tohon. Sä olet kuin joku pikkulapsi, jonka piirutustuksia pitää kehua. Tai joku teinityttö, joka katselee itseään vessan peilistä koulussa ja mankuu että se näyttä rumalta. Ja odottaa että sen kaverit kehuu sitä että eipäs vaan näytät tosi tosi tosi nätiltä. Mä en jaksa tätä samaa leikkiä.”

“Jaaha. No ei tarvitse jaksaa”, Leonora sanoi, kääntyi kannoillaan ja lähti kohti naistenhuonetta. Jäimme Jäniksen kanssa seisomaan kuin nallit kalliolle. Tuhahdin.

”Nyt se menee tirauttamaan itkut. Kun isosisko oli niin ikävä.”

”No kyllähän sä olit aika ikävä.”

Jänis katseli minua otsa rypyssä, hänen olemuksessaan oli jotain isällisen tai isoveljellisen nuhtelevaa. Se ärsytti minua entistä enemmän. Jäniskin halusi paapoa Leonoraa. Kaikki halusivat paapoa pikku prinsessaa.

”Sä et tiedä millaista sen kanssa on. Musta tuntuu, että mun elämäntehtävä on olla sen tsemppiosasto. Joku vitun cheerleader, kun se tekee noita räpellyksiään.”

”Justhan sä sanoit, että ne on sun mielestä hienoja.”

”Niinhän ne onkin! Ne on todella hienoja. Mutta mä olen sanonut sen Leonoralle sata kertaa. Miljoona kertaa. Musta olisi ihanaa jos se pääsisi New Yorkiin. Eikö se voisi jo uskoa? Ei täällä kukaan muukaan kulje ruikuttamassa miten huonoja ne on.”

Teki yhtäkkiä mieli tupakkaa, vaikka olin lopettanut polttamisen jo vuosia sitten. Joskus humalassa teki mieli. Taisin olla jo vähän päissäni. Huoneen rupattelu kuulosti enää yhtenäiseltä surinalta.

”Jänis, ei sulla olisi tupakkaa heittää?”

”Joo. Mutta kuule, sä olet ollut vähän erikoinen sen jälkeen kun sun mies laittoi sulle tekstarin. Onks kaikki ihan ok?”

”On. Älä kysele.”

 

Puikkelehdimme ulos gallerian takaovesta sisäpihalle. Jänis tarjosi tupakkaa. Se maistui kuivalta ja pahalta, mutta polttaminen oli tuttua ja luontevaa kuin polkupörällä ajo. Polttelimme hiljaisuuden vallitessa.

Roskatoksen takaa kuului ääniä. Joku ähkäisi. Sitten kuului kikatusta.

”Harrastaako jotkut tuolla..?”

”Lähdetäänkö menemään? Annetaan herrasväelle rauhaa.”

”Tämä paikka kuuluu meille ihan yhtä paljon kuin niillekin.”

Roskisten takana oli äänistä päätellen hyvä meno.

”Sä olet ihana. Täydellinen”, sanoi samettinen naisääni.

”Onkohan toi se proffa, josta Leonora kertoo? Imeekö joku siellä sen munaa?”

"Sä olet lahjakkain opiskelija, joka mulla on koskaan ollut. Lahjakkain taiteilija ja lahjakkain suihinottaja.”

Sitten kuului vain huokailuja ja voihketta ja kolinaa.

”Onkohan toi se proffa, josta Leonora kertoo? Imeekö joku siellä sen munaa?” Jänis kuiskasi. Leonora oli kertonut hänellekin taidekoulun ihmissuhdesotkuista.

Vähän ajan päästä roskisten takaa tuli esille Maikki, joka näytti itseensä perin tyytyväiseltä. Hänen takanaan kulki vanhempi mies, jolla oli pellavapaita ja villinä sojottava tukka. Jänis veti minut pyöräsuojan varjoon, ettei meitä olisi huomattu. Maikki ja mies juttelivat mennessää sisälle.

”Mitä mieltä sä olet muuten Leonoran työstä? Siitä nukkehässäkästä?” Maikki sanoi.

”Ihan jees. Kiinnostava asetelma.”

”Ihan mielenkiintoinen. Aika naiivi. Ehkä enemmän sellainen lastenjuttu. Muuten, mä en halua että sitä stipendiasiaa julkistetaan tänään. Siitä tulee kuitenkin jotain puhetta, ja on parempi että se tehdään matalalla profiililla.”

”Joo. Olet harvinaisen oikeassa.”

Maikki ja mies menivät sisälle.

Jänis katsoi minua kummastuneena.

”Viekö toi samettisilmä oikeasti Leonoran stipendin?”

 

Tuntui siltä kuin maailma olisi romahtanut. Leonora murskautuisi pettymyksestä. Ja entä ne kaikki omat haaveeni yhteisistä kivoista päivistä New Yorkissa? Kaikki nekin olivat tuhoutuneet! Joutuisin takaisin Bostonin yksinäisyyteen.

Marssin sisään galleriaan. Jänis kiirehti perässä. Työnnyin suoraan väkijoukon läpi. Professori Minkkinen seisoskeli opiskelijoiden ja laitoksen väen kanssa siemailemassa kuohuviiniä. Hän oli huomion keskipisteenä, jutteli rennosti. Mukava seksihetki oli selvästi tuonut hänelle entistä mukavamman bilefiiliksen.

”Anteeksi. Sä taidat olla professori Minkkinen”, minä sanoin.

”Kyllä”, mies sanoi hajamielisesti, vilkaisi sitten minua päästä jalkoihin ja hymyili. Tempaisin Minkkiseltä kuohuviinilasin kädestä. Viskasin sisällön päin hänen naamaansa.

”Senkin kusipää!”

”Mit… mitä… tämä on…”

”Minna! Mitä sä oikein teet?” Leonora parkaisi.

Hetken tunsin pakottavaa halua alkaa nauraa. Minkkisen ilme oli niin hölmistynyt.

”Tämä pukki on antamassa sun stipendin Maikille”, huusin ja purskahdin itkuun.

”No, mutta…Ma- Maikki on tosi hyvä”, Leonora änkytti.

”Hyvä imemään munaa!”

"Minna... Älä viitti... Sä aiheutat kauhean skandaalin”, Leonora rukoili. Ihmiset hälisivät ympärillä. Ympärillemme oli muodostunut rinki katselijoita. Minkkinen pyyhki naamaansa. Katsoin tiukasti yleisöäni.

”Teidän proffa on ihan kauhea petturi ja sika. Sillä on vaimo ja lapset, mutta se panee opiskelijoita ja antaa parhaat arvosanat ja stipendit niille, jotka palvelee sitä sängyssä.”

”Anteeksi nyt”, sanoi joku kalseanoloinen nainen, jolla oli tumma polkkatukka ja punainen jakkupuku. ”Minä olen Santeri Minkkisen vaimo enkä nyt todellakaan arvosta sitä, että sinä puutut meidän yksityiselämäämme. Ilmeisesti minun on sanottava tämä nyt ääneen vaikka en pidä siitä, että meidät pakotetaan tällä tavoin kaapista ulos ilman omaa toivettamme. Mieheni ja minä elämme polyamorisessa suhteessa ja miehelläni on täysi vapaus muodostaa haluamallaan tavalla seurustelusuhteita.”

”No onneksi olkoon vaan teidän hienosta suhteesta! Tämä on silti väärin! Etkö sä sitä tajua?” Tempaisin sivupöydältä kuohuviinipullon ja paiskasin sen silmittömän päin seinää. Roiskeet lentelivät ympäri huonetta ja laskeutuivat samettipeniksen pehmoiseen pintaan. Maikki veti kauhistuneena henkeä.

”En nyt todellakaan arvosta siitä, että tästä luodaan joku skandaali ja suttuinen kuva, kun mieheni aivan luontevasti ja kaikkia osapuolia kunnioittaen seurustelee tämän Maikki... Hmm…” Nainen katsoi Maikkia, joka pyyhki taideteostaan lautasliinalla. ”Mikäs sinun sukunimesi olikaan?”

”Mikä lie”, minä tuhahdin. ”Varmaan sen sukunimi on Opportunistinen Pikkulutka.”

Leonora mutisi itsekseen ja peitti kädet silmillään.

”Minna pliis”, Leonora sanoi. Hän meni naama punaisena auttamaan Maikkia pyyhkimään teostaan. Leonorakin ärsytti minua. Miksei se pitänyt puoliaan? Siinä se nyt pyyhki kyykkysillään toisen tytön jättimäistä fallosta ja antoi ihmisten kävellä ylitseen.

Paikalle asteli kaksi virkapukuista poliisia.

”Mikä täällä on tilanne?”

Rouva Minkkinen selitti, että hänen miesparkansa oli joutunut pahoinpitelyn uhriksi. Itse Minkkinen oli vaisun näköinen.

”Jaha, no, me lähdetään sitten”, poliisi sanoi ja katsoi minua lempeän topakasti.

”Eiköhän tämä saada sovituksi ilman virkavaltaa”, Jänis yritti.

”Laitetaanko raudat vai tuletko ihan itse?”

”Ihan sama. Te kaikki tiedätte että mä olen oikeassa. Te olette kaikki ihan perseestä”, sanoin ja seurasin poliisia ulos.

 

Siitä tuli elämäni ensimmäinen putkareissu. Ennen häkkiin joutumista sain luvan sentään soittaa Leenalle. Pyysin, että Aapo voisi olla hieman pidempään hoidossa. Minut puhallutettiin ja kysyttiin tilanteen taustat. Yritin selittää, että Leonoran olisi pakko saada stipendi New Yorkiin, mutta poliisi ei tuntunut oikein ymmärtävän, miksi se oli tärkeää.

”Tässä voisi olla mielentilatutkimuksenkin paikka. Onkohan sulla kaikki nyt ihan hyvin?”

En osannut selittää sitä itsekään, tuntui että en voisi ikinä palata Bostoniin, jos Leonora jäisi Suomeen. Tukehtuisin, sekoaisin, kuolisin, jos jäisin yksin, jos joutuisin elämään vielä toisen samanlaisen talven.

”Tässä voisi olla mielentilatutkimuksenkin paikka. Onkohan sulla kaikki nyt ihan hyvin? Musta tuntuu että meidän pitää soittaa nyt lähiomaiselle, joka voi sitten toimittaa sut lääkärille.”

Putkassa oli vain patja lattialla, vessanpönttö, pieni ikkuna katonrajassa, eikä mitään tekemistä. Olin haaveillut usein Aapoa hoitaessani, että saisin olla tällaisessa ympäristössä, rauhallisessa paikassa, jossa kukaan ei vaatisi minulta mitään. Pohdin miten Aapo pärjäsi, mutta samalla tuntui tosi tyynnyttävältä, että en voinut tehdä juuri nyt mitään. Paneuduin patjalle ja suljin silmäni. Uni vei heti.

Heräsin siihen että joku oli ovella. Se oli naispoliisi, jolla oli lempeät, ruskeat silmät.

”Sua tultiin hakemaan. Mä luulen että sä selviät tästä ihan säikähdyksellä, ei se taiteilija vissiin aio tehdä sinusta rikosilmoitusta”, hän sanoi.

Kömmin ylös patjalta. Se oli varmaan Leonora tai Jänis tai molemmat. Olivatkohan he vihaisia? Seurasin poliisia odotushuoneeseen.

Mutta odotushuoneessa olikin Jari.

”Minna! Mitä helvettiä sä oikein sekoilet!” hän huusi.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Miina Supinen

Miina Supinen on vuonna 1976 syntynyt toimittaja-kirjailija, joka on kirjoittanut sekä aikuisten että nuorten romaaneja.

Supinen asuu perheineen Helsingissä.