Kiira Puolakka saa yllättävän kutsun: vieraaksi jäänyt Laura-täti pitää 60-vuotispäivät kumman mystisissä merkeissä. Juhlapaikassa käy ilmi, että moni menneisyyden asia on jäänyt Kiiralta salaisuudeksi.

Kiira Puolakka oli istunut aamusta lähtien läppärin ääressä etsimässä töitä netistä, kun postiluukku kolahti. Kolahdus tiesi joko laskuja tai sitä, että seurakunta muisti veronmaksajiaan laihalla uutislehdellä.

Ainoa avoin työpaikka näytti olevan jäätelökioskin myyjän sairausloman sijaisuus. Kioski sijaitsi Esplanadin puistossa. Kielitaito olisi eduksi. Kiira lähetti ansioluettelonsa.

Kesäaika oli pahinta töiden etsinnän kannalta. Kiira oli tehnyt erilaisia pätkätöitä viime vuodet, sillä kasvatustieteilijän papereilla ei ollut löytynyt vakitöitä. Kiira painoi läppärin kannen kiinni, siemaisi loput haaleaksi jäähtyneestä kahvista ja käveli eteiseen. Lattialla lojui kermanvalkoinen kirje. Hänen nimensä oli kirjoitettu kauniilla käsialalla. Lähettäjän nimeä ei ollut. Kiira repäisi kuoren auki ja veti kutsun esiin. Siinä hänet toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi Laura-tädin 60-vuotissyntymäpäiville Tuomirannan kurssikeskukseen. Kutsun lopussa luki:

”Tuomirannan kauniissa maisemissa on mahdollisuus rentoutua myös saunomalla ja uimalla. Vieraille on varattu yöpyminen kahden hengen huoneissa viikonlopun ajaksi. Toivomukseni on, että minulle ei tuoda lahjoja eikä kukkia, vaan valokuva Sinusta nimellä varustettuna.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kiira muisti Laura-tädin lähinnä lapsuudestaan. Silloin hän oli viettänyt kesälomia mummolassa, jonne myös Laura oli tullut joskus viikonloppuisin mutta harvemmin silloin, kun tämän sisar, Kiiran äiti, oli paikalla. Viimeksi Kiira oli nähnyt tätinsä äitinsä hautajaisissa joitakin vuosia sitten. Silloinkin Laura oli vain käynyt siunaustilaisuudessa ja lähtenyt heti kahvitilaisuuden jälkeen. Kiiran paras ystävätär Sanni oli paheksunut Lauran käytöstä. Eihän tämä ollut vaivaantunut edes tarjoamaan apua hautajaisjärjestelyissä. Elina oli sentään Lauran sisar. Mutta Sanni oli ollut korvaamaton apua silloinkin. Ystävätär päiväkotiajoista lähtien. Nyt he olivat 35-vuotiaita naisia.

Kiira nappasi kännykän pöydältä, otti valokuvan kutsusta ja lähetti sen Sannille. Oheen hän naputteli viestin:

”Viimein Laurastakin kuuluu.”

Vastaus tuli saman tien, vaikka Sanni oli lomalla poikaystävänsä Petterin kanssa Kreikassa.

”Menetkö?”

”Joo. Sille on voinut jäädä huono omatunto, kun se ei ole pitänyt yhteyttä.”

”Valokuva? Ja vielä nimellä varustettuna. Onko se niin etääntynyt muistakin kutsuvieraista, ettei tiedä, keitä he ovat?”

Ennen kuin Kiira ehti naputella vastauksen, Sannilta tuli jo uusi viesti:

”Me ollaan Petterin kanssa juuri astumassa Aigeian saarelle menevään lauttaan.”

Kiira toivotteli heille mukavaa päivää. Sen jälkeen hän kirjoitti kurssikeskukseen vastauksen, jossa kertoi osallistuvansa syntymäpäiväjuhliin.

Tuore valokuva ja vielä paperilla. Mistä hän sellaisen löytäisi? Kiira muisti, että eteisen yläkaapissa oli pahvilaatikko, jossa oli hänen äitinsä säästämiä valokuvia. Hän ei ollut avannut laatikkoa sitten äitinsä poismenon. Kuva Kiirasta olisi joitakin vuosia vanha, mutta uudempiakaan paperiotoksia ei ollut. Niiden teettämiseen ei vain ollut koskaan mitään syytä. Kaikki kuvat olivat nykyisin sähköisessä muodossa. Tavallaan se oli harmi.

Päällimmäiset valokuvat oli otettu, kun hänen äitinsä täytti 50 vuotta. Silloin Laura ei ollut tullut. Kiira muisti, kuinka hänen äitinsä suupieleen oli ilmestynyt pieni pettymyksen juonne, kun tämä oli avannut postin tuoman kaksiosaisen onnittelukortin sisareltaan. ”Me menemme kuitenkin ulos syömään”, äiti oli sanonut ja työntänyt ruusukortin kaappiin. Pöytätilauksen Elina oli tehnyt neljälle hengelle jo kuukautta aiemmin ja vieläpä ravintola Kämpiin. ”Me” tarkoitti äitiä, Kiiraa ja Sannia.

Ravintolassa tyhjä tuoli oli ollut kuin ikävä muistutus Lauran poissa olosta. Hälventääkseen tämän puuttumisen pöydän äärestä Sanni oli muistellut parhaansa mukaan aikoja, jolloin Sanni ja Kiira olivat leikkineet päiväkodin jälkeen Elinan kotona, ja kuinka se oli ollut Sannille kuin toinen koti. Äidin ilme oli ollut surumieleinen. Myöhemmin Sanni oli kysynyt Kiiralta, oliko Elina koskaan kertonut syytä sisarusten etäisiin väleihin. Kiira oli vain pyöritellyt päätään. Hänen äitinsä oli kerran maininnut, ettei ihmissuhde ollut aina sukulaisuudesta kiinni vaan ihmisestä. Millainen tämä oli. Ateria oli ollut kuitenkin makuhermoja hivelevä, ja äidin ilmekin kirkastunut, kun tyylikäs miestarjoilija oli tiedustellut kohteliaasti ranskalaisella aksentilla oliko kaikki hyvin. ”Merci, tout va très bien”, äiti oli vastannut kouluranskallaan.

Kiira pinosi kulmista nuhraantuneita valokuvia pöydälle. Ne olivat lapsuudenkuvia niin hänen äidistään yksin kuin myös yhdessä Lauran kanssa. Kuvia oli otettu syntymäpäivillä ja isoina juhlapyhinä kuten jouluna ja pääsiäisenä. Elina oli vaalea ja hento, kun Laura taas oli vankkarakenteinen ja hänen toffeenvärinen tukkansa oli pörheä kuin leijonanharja.

Selatessaan kuvia Kiiran käsi pysähtyi. Kuva, jota hän katsoi, oli otettu äidin lapsuudenkodin edessä Kouvolassa. Talo oli tyypillinen 50-luvun puolitoistakerroksinen omakotitalo, jota ympäröi puutarha. Elina ja Laura seisoivat talon edessä vappuviuhkat kädessä. He olivat 10- ja 14-vuotiaita. Laura oli tytöistä vanhempi. Joku utelias katseli talon ikkunasta. Hassua, että hän tuli vahingossa myös mukaan kuvaan, Kiira ajatteli ja siirtyi seuraavaan otokseen. Sekin oli äidin ja Lauran lapsuudesta. Kuva oli otettu kesällä jossakin maaseudulla. Siinä oli joukko lapsia. He pitivät käsissään kukkia. Miten herttaista. Kiira jatkoi kuvien selaamista. Hänen omien lapsuuskuviensa joukossa oli otos päiväkodin pihalta. Siinä viisivuotiaat Kiira ja Sanni seisoivat käsikädessä ja katsoivat silmiä siristäen auringonpaisteessa kameraan. Heillä oli päällään kurahousut ja molemmilla otsatukkaa piteli sivussa samanlaiset vaaleansiniset perhospinnit. Kiiraa hymyilytti. Hän nappasi kännykällä kuvan otoksesta. Hän lähettäisi sen myöhemmin Sannille, tai…. ehkä hän teettäisi siitä jopa paperikuvan. Yllättäisi Sannin.

Viimeisin kuva Kiirasta oli otettu äidin luona. Siinä hän istui sohvalla kädessään lehti ja katsoi totisena kameraan. Tukka oli pitkä ja jakaus keskellä päätä. Kuva oli neljä vuotta vanha. Sen oli ottanut Kiiran ystävä Oskari. Lehti, jota Kiira piteli kädessään, oli Oskarin luotsaama pienilevikkinen kulttuurilehti. Tuossa vaiheessa se oli jo lopetusuhan alla. Kuva saisi kelvata, vaikka hänen muovisankaiset silmälasinsa olivat sittemmin vaihtuneet pyöreisiin metallisankaisiin rilleihin ja pitkä tukka leikattu polkaksi.

Kiira tekstasi kuulakärkikynällä kuvan taakse ”Kiira Puolakka.” Se kuulosti hassulta, olihan kyseessä hänen tätinsä, jolle kuva menisi. Hetken mielijohteesta Kiira lisäsi ”Elina Puolakan tytär”. Ehkä se oli pientä piikittelyä tädille, joka ei ollut juurikaan välittänyt hänestä eikä sisarestaan.

Kiiran isän nimi jäi pois, kuten aina. Kiiralle mies ei tavallaan ollut edes olemassa, olihan hän häipynyt pian Kiiran syntymän jälkeen.

Tuomirannan kurssikeskus sijaitsi maaseudulla vehmaassa järvimaisemassa Kouvolan ulkopuolella. Kurssikeskuksen kartan mukaan pikatieltä erkani pienempi tie Tuomirantaan. Onneksi lähellä oli kaukoliikenteen pysäkki, Kiira tuumi ja astui bussista keskelle metsämaisemaa. Ketään ei näkynyt missään. Vain syvää metsää. Hiekkatielle osoitti kyltti, jossa luki ”Tuomirannan kurssikeskus”.

Kun Kiira asteli parinkymmenen minuutin päästä keltaisen kaksikerroksisen puurakennuksen eteen, häntä vastaan käveli reippaan näköinen nainen kädessään rikkaruohotukku.

”Puutarhan kasveihin ei sitten saa koskea”, nainen sanoi tomerasti ja väläytti isot keltaiset hampaansa. Nainen jatkoi matkaa. Kiira huomasi talon kupeessa puuportin, jonka pielessä roikkui kyltti: ”Kunnioittakaa kasveja!” Kiira kuuli auton oven läjähdyksen. Hetken päästä vanha lava-auto katosi metsätielle.

Kun vastaanoton tyttö antoi Kiiralle avaimen huoneeseen numero yhdeksän, Kiira kysyi, oliko huoneessa jo toinenkin vieras. Tyttö pyöritti päätään ja sanoi, ettei henkilö ollut vielä saapunut.

”Mutta joku on tulossa?” Kiira sanoi.

”Sängyt on pedattu kahdelle vieraalle”, tyttö vastasi.

Kiira nyökkäsi ja tarttui vetolaukkuunsa.

Huone sijaitsi toisessa kerroksessa pitkän kapean käytävän päässä. Kerroksessa ei näyttänyt olevan kovin montaa huonetta. Toisaalta, ei talokaan ollut suuren suuri. Se oli yksi niistä vanhoista maataloista, joiden omistajat pitivät pienimuotoisia kursseja ja juhlia kodikkaassa maalaismiljöössä, mutta vain kesäaikaan. Kiira ilahtui, kun hän avasi oven: taitekattoinen huone oli korkea, avara ja viihtyisästi kalustettu vanhoilla huonekaluilla. Lattiaa peitti kaksi kaunista räsymattoa – ja mikä parasta, ikkunasta oli näkymä järvelle. Riippakoivujen välistä välkehti hopeinen peilityyni järven pinta iltapäivän auringossa. Kiira avasi ikkunan ja nuuhkaisi ihastuneena savun tuoksua. Varmaankin rantasaunasta, Kiira tuumi ja seisoi hetken paikallaan. Hiljaisuus oli lähes käsin kosketeltavaa. Sitä rikkoi ainoastaan ajoittain linnun liverrys. Tämähän on kuin miniloma kaupungin hälinästä, Kiira ajatteli tyytyväisenä. Sitten hän avasi vetolaukkunsa ja ripusti sinisen kotelomekon kaappiin. Mekko oli ainakin kymmenen vuotta vanha, mutta palvellut hyvin kaikki tärkeimmät tilaisuudet. Olihan se vähän tylsä, mutta äidiltä perityt vaaleat helmet piristäisivät lookia. Eikä hän ollut hameihmisiä kuten Sanni, joka suosi kellohelmaisia hameita ja mielellään kauniilla printillä. Arkenakin. Farkut ja pellavapaita tuntuivat Kiirasta mukavammalta vaihtoehdolta.

Laitettuaan hammasharjan ja vähäiset kosmetiikkatuotteensa kylpyhuoneen hyllylle Kiira vilkaisi kelloa. Hänellä olisi runsaasti aikaa tutkia ympäristöä ennen kuin juhlallisuudet alkaisivat.

Hmm, huonetoverista voisi olla kiva tietää, kuka hän oli, Kiira mietti ja kaivoi laukusta valokuvansa. Sen hän asetti nojaamaan kukkamaljakkoa vasten yöpöydälle. Tulija näkisi valokuvan heti astuessaan huoneeseen. Kun Kiira lukitsi oven, hän ei voinut olla kuulematta kiivasta keskustelua, jota käytiin viereisessä huoneessa.

”Hän ei tule, usko jo!” vihainen miessääni sanoi.

”Kukaan ei tietäisi..”, naisääni uikutti.

”Lopeta jo! Siinä olisi riskinsä, kuten hyvin tiedät!”, miesääni pauhasi.

”Mutta oikeus—” Kuului läimäytys, joka keskeytti naisen puheen. Sitten oli hiljaista. Hetken päästä kuului vaimeaa nyyhkintää.

Kiira kurtisti kulmiaan. Pitäisikö hänen koputtaa oveen ja kysyä oliko nainen kunnossa.

”Täytyykö sinun aina olla noin teatraalinen”, miesääni jatkoi hieman lauhkeammin.

Kiira hiipi äänettömin askelin alakertaan johtaville rappusille. Hän päätti vilkaista ensimmäiseksi puutarhaa. Kunnioittakaa kasveja. Miten mielenkiintoisesti muotoiltu. Se sai hänet uteliaaksi.

Kiira käveli ulko-ovelta talon nurkan taakse puuportille ja työnsi sen auki. Kuljettuaan muutaman metrin mittaisen pensaskujan läpi Kiira hämmästyi. Hänen edessään avautui rehevä, kukkien väriloistossa kylpevä upea puutarha. Sen keksipisteenä kohosi komea kerroksittainen istutus. Ylimpänä kohosivat ylväät sormustinkukat.

”Katsoa saa, muttei koskea”, miesääni sanoi.

Kiira käännähti ympäri. Entisaikojen filmitähteä muistuttava mies katsoi häntä huvittuneesti. Tumma hiuskiehkura oli valahtanut otsalle. Lyhythihaisessa urheilupaidassa oli Gantin logo. Pikaisella silmäyksellä Kiira arvioi miehen noin 60-vuotiaaksi. Filmitähti jatkoi:

”Sinä olet Elinan tytär, eikö vain?”

”Olemmeko tavanneet?” Kiira kysyi turhankin napakasti, koska miehen imelä tyyli ärsytti häntä. Katsoa saa, muttei koskea. Kuka tyyppi oikein kuvitteli olevansa? Mies napsaisi iiriksen varren poikki ja huiski kukalla ympärillään surraavaa ampiaista.

Kunnioittakaa kasveja.

”Sinut tunnistaa ulkonäöstä, vaikka oletkin ilmeisesti tullut ruskeatukkaisena isääsi”, mies vastasi ja katsoi häntä vinosti hymyillen. Kiira punehtui. Isäsi. Mies oli ehkä joku tuntemattomaksi jäänyt sukulainen.

”Tervetuloa”, mies totesi ennen kuin Kiira ehti keksiä mitään fiksua sanottavaa – ja heilutteli iiristä, vaikka ampiaista ei ollut enää lähimaillakaan.

”Minä olen Toni. Toni Tuomi, tämän paikan omistaja jo toisessa polvessa. Me olimme Elinan kanssa kavereita”, mies jatkoi ja viskasi kukan maahan. Ilmeisesti paikan omistajana hänen ei tarvinnut kunnioittaa kasveja.

”Ahaa. Milloin se oli?” Kiira kysyi.

”Kauan sitten”, Toni sanoi ja siristeli silmiään. ”Mutta nyt se hetki on lähempänä kuin koskaan.”

”Mikä hetki?” Kiira kysyi.

Samassa heidän yläpuoleltaan kuului kolahdus. Toisen kerroksen parvekkeen ovi oli lennähtänyt auki ja ilmeisesti iskeytynyt parvekkeen kaidetta vasten läpivedossa – tai jonkun paiskaamana, mutta ketään ei näkynyt parvekkeella. Kiira paikansi parvekkeen huoneen viereen, josta hän oli kuullut hetkeä aiemmin kiivasta keskustelua.

Toni tuijotti parvekkeelle. Ainoastaan lähestyvän ampiaisen surina kuului hiljaisuudessa.

”Upea puutarha ja kiva kyltti”, Kiira sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.

”Sisareni Birgitan käsialaa. Hän on vähän ”hei, hei”, jos tiedät, mitä tarkoitan ”, Toni sanoi aivan kuin olisi puhunut enemmänkin itsekseen kuin Kiiralle – ja tähyili yhä yläkerran ikkunoihin.

”Sinä siis tunsit äitini”, Kiira aloitti eikä oikein tiennyt, mistä syystä kepeä kesäpäivän tunnelma oli yhtäkkiä muuttunut painostavaksi. Aivan kuin jossain olisi leijaillut äänetön uhka eikä hän ymmärtänyt, mikä se voisi olla.

”Tietysti, mehän olimme kaikki saman kulmakunnan penskoja”, Toni sanoi nyt ja tarkasteli Kiiran kasvoja.

Kiiran äiti oli syntynyt ja varttunut Laura-siskonsa kanssa Kouvolassa, joka oli vain parinkymmenen kilometrin päässä Tuomirannasta. Siksi Laura oli halunnut pitää syntymäpäivänsäkin täällä, tutuissa ja rakkaissa kotipaikkakuntansa maisemissa. Tietysti paikalle saapuisi vanhoja lapsuudenystäviä ja koulukavereita, sillä Puolakan suku oli kutistunut lähes olemattomiin.

”Täällä me käytiin pentuna pulikoimassa kesäisin siihen asti, kunnes tapahtui se kuolemantapaus.”

Kiira tunsi möhkäleen kurkussaan, mutta pakottautui kysymään:

”Mikä kuolemantapaus?”

”Etkö sinä tiedä?” Miehen katseessa näkyi hämmästys. Mutta oliko se aitoa.

”Tiedä, mitä?” Kiira kysyi tukahtuneesti.

”Että sinun sukulaisesi—”

”TONI, EI NYT!” kuului Lauran terävä ääni portilta.

Toni ohitti Kiiran ja kuiskasi mennessään:

”Hänet surmattiin täällä.”

Jatkuu ensi numerossa

Meritta Koivisto

 

on Helsingissä asuva, 64-vuotias käsikirjoittaja ja kirjailija, joka on julkaissut romaaneja myös Meritta Veilleux -nimellä. Koivisto asui vuosia Los Angelesissa, ja hän on työskennellyt myös toimittajana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla