Salapoliisin tytär Nina tietää jo viettäneensä viikon erämaapyhätössä muistinmenetyksensä aikana. Vaarallisen tapauksen selvittämiseksi hän pyytää apua salatieteisiin perehtyneeltä kummisedältään. Miksi mies tietää seikkoja saatananpalvojista?

Nina ja Verne kiirehtivät puujaloilla seisovan hirsitalon portaisiin. Yltyvä sade hakkasi heitä joka puolelta. Nina huomasi nypläävänsä edelleen yhtä ginger ale -pullon etikettiä pieneksi palloksi. Hän teki sitä aina automatkoilla, sillä sekä itse juoma että etikettien hypistely helpottivat autopahoinvointia. Nina napautti pallon sormistaan ja tuulenpuuska viskasi sen välittömästi merelle.

Mahonginruskeaksi lakatulta kuistilta avautui vihreä ovi talon eteiseen. Oven viereen varatut sisätossut toimivat kehotuksena vieraille riisua kenkänsä. Nina avasi puisen liukuoven ja astui peremmälle olohuoneeseen.

67-vuotias Väinö Rautawaara seisoi vieraitaan vastassa. Hän oli kaikin puolin huomiota herättävän näköinen mies: kookas keho lähes kaksimetrinen, piirteet kotkamaiset ja silmät miltei pelkät viirut. Viikset ja pukinparta, sekä yhtä pikimustat hiukset suittuna taakse ja sidottuna niskaan pienelle poninhännälle. Nenällä soikeat silmälasit oranssiksi sävytetyillä linsseillä. Väinö oli pukeutunut mustiin puuvillahousuihin ja punaiseen tangzhuangiin: perinteiseen kiinalaiseen takkiin. Kourat lepäsivät rinnalle ristittyinä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Tervetuloa, Väinö painoi kämmenensä yhteen kasvojensa eteen ja teki pienen kumarruksen. Hänen äänensä oli karhea ja kuiskaava.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Talo oli kuin erikoisen antiikin puoti: kiinalaisia maljakoita, afrikkalaisia naamareita, erilaisia miekkoja, keihäitä ja jousiaseita. Seinälle oli ripustettu myös rinnakkaispiippuinen haulikko. Täpötäydet kirjahyllyt ulottuivat lattiasta kattoon. Vitriineissä oli esillä taikaesineitä ympäri maailmaa: voodoo-nukkeja, loitsukulhoja ja kanankoipitalismaaneja.

– Verne Kallasoja, Verne ojensi kätensä Väinölle.

– Olit ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi muutama vuosi sitten.

– Kyllä, Verne yskähti otettuna siitä, että Väinö tiesi hänet ja hänen saavutuksensa.

– Kirjoitat herkkää ja sydämellistä proosaa, mutta lähestyt aihepiirejäsi silti tarkkanäköisesti ja jäsentelevästi. Et ehkä vielä ansainnut Finlandiaa, mutta sinusta on tulossa merkittävä kirjailija. Oletko kirjoittamassa uutta teosta?

Verne pudisti päätään.

– Olen kärsinyt ehdokkuutta seuranneesta kirjoittamiskammosta.

– Jos haluat, voin ehkä auttaa sinua. Tiedän jotain hypnoosista, Väinö hymyili lämpimästi.

– Olin yhdeksänvuotiaana katsomassa yleisönäytöstäsi. Temppu, jolla sait hypnotisoitavan valtaasi silmänräpäyksessä, oli uskomaton.

– Leimahdushypnoosi. Niin, temppupa hyvinkin. Jälkeenpäin katsoen pelkään, että karnevalisoin sekä hypnoosia että itseäni huomattavasti räikeämmin kuin minulla oli koskaan aikomus, Väinö hymähti.

Verne vilkaisi Ninaa. Sanoinko jotain väärin?

– Mutta leimahdushypnoosi oli, kuten sanoit, temppu, joka toimi lavashow’ssa, Väinö sanoi.

– Itse pidän kiehtovampana esimerkiksi Zeigarnik-efektiin perustuvaa hypnoosia. Onko se teille tuttu?

Verne pudisti päätään.

– Zeigarnik-efekti on huomio siitä, kuinka ihmismieli muistaa paremmin kesken jääneet asiat kuin valmiiksi saatetut. Tämä on täysin loogista, sillä mielen tiedostomaton osa muistuttaa jatkuvasti toimenpiteitä vaativista asioista, Väinö sanoi.

– Hypnoosin konsepti puolestaan perustuu tietoisuuden hämäämiseen. Kun tietoisuus pidetään kiireisenä, voidaan piilotajuntaa ohjelmoida uudelleen.

– Ja tietoisuus saadaan jymäytettyä tällä efektillä? Nina kysyi.

– Täsmälleen, Väinö hymyili.

– Riittää, että keskustelet toisen kanssa. Kerrot hänelle tarinan, joka jää tavalla tai toisella auki, ja siirryt seuraavaan. Kuuntelijan tietoisuus jää miettimään ratkaisematonta tarinaa samalla tavoin kuin hän miettisi ratkaisematonta ongelmaa. Kun kuuntelija on saatettu ymmälle, on mahdollista alkaa antaa hänelle hypnoottisia suggestioita, ja ne menevät suoraan hänen mielensä tiedostomattomaan osaan.

– Salahypnoosia, Verne totesi.

– Mutta suokaa anteeksi, olen vienyt keskustelun aivan väärille raiteille, Väinö naurahti.

– Teillä oli jotain kysyttävää?

– Sanooko tämä symboli sulle mitään? Nina näytti puhelinta Väinölle.

Väinö kiskaisi takkinsa hihoja alaspäin.

– Palladistien salaseuran tunnus.

– Palladistien?

– Saatananpalvojia, Väinö totesi huolettomasti.

– Käytännössä yhteiskuntaeliitin varakkainta kermaa, jolla oli liikaa vapaata aikaa. Seura oli voimissaan Euroopassa 1800-luvun lopulla, mutta myös sotien jälkeen.

– Ketä siihen kuului?

– Vuorineuvoksia, liikemiehiä, yritysjohtajia…

– Yritysjohtajia kuten Alfred Icen?

– Tarkoitatko ”kuten” vai ”erityisesti” Alfred Icen? Väinö katsoi Ninaa silmiin.

– Erityisesti.

– Hänen osallisuudestaan liikkui huhuja, Väinö nyökkäsi.

– Entä tunnetko hänet? Nina näytti tsasounalla olleen vanhuksen kuvaa.

Ennen kuin Väinö ehti vastata, Ninan puhelin hälytti. Soittaja oli Kaisu, Ninan konservaattorikollega museolta.

– Moi, Nina vastasi.

– Nina? ääni kaiuttimessa kuulosti oudolta.

– Onko kaikki hyvin?

– Minä… Kaisu aloitti.

– Minun täytyy kertoa sinulle ­jotain.

– Odota hetki, Nina käveli ikkunan eteen puhumaan.

– Liittyykö tää siihen Icenin kokoelmaan?

– Se mies maksoi minulle, että toimitan hänelle sen taulun, mutta hän halusi nimenomaan sinut konservoimaan sen. En ymmärtänyt, miten hän sai sinut suostumaan. Luulin, että olit ottanut häneltä rahaa kuten minä, mutta sitten aloit kysellä kokoelmasta aivan kuin et tietäisi asiasta mitään.

– Kuka se mies oli? Nina tuijotti myrskyisälle ulapalle.

– Se, jonka seurassa olit museolla viikko sitten sunnuntaina, Kaisu sanoi.

– Hän tuli tapaamaan sinua, ja lähditte yhdessä. Siksi luulin, että hän sai lahjottua sinutkin.

Ninan kurkkua kuristi.

– Se sairas paskiainen esitteli ­itsensä kummisedäksesi.

Nina painoi kätensä suulleen ja tukahdutti huudahduksen. Hän sulki puhelun ja kääntyi ympäri. Väinö jutteli Vernen kanssa, eivätkä he kiinnittäneet huomiota ­Ninaan.

Nina työnsi puhelimen farkkujensa taskuun ja lähti kävelemään kohti miehiä. Kauhu kihelmöi ­hänen ihollaan.

– Väinö-setä, onko sulla autoa? Nina aloitti.

– Autoa? Väinö toisti.

– Onhan minulla. Mitä siitä?

– Voisinko mä käydä katsomassa sitä? Nina pyysi niin kohteliaasti kuin pystyi.

– Juuri nyt? Väinö naurahti.

– Eikö se voi odottaa aamuun? Siellähän sataa kaatamalla.

– Ei siinä mee kauaa.

Väinö kohautti harteitaan.

– Se on liiterin luona, mutta ole varovainen: tällaisella ilmalla tuolla on vaarallista.

Nina lähti välittömästi ulos. Väinö ja Verne vilkaisivat toisiaan.

Nina liukasteli kallioilla ­pimeydessä ja piiskaavassa sateessa. Hän käveli kohti liiteriä, jonka takaa alkoi paljastua maastoauton keula. Sade valui Ninan silmiin. Hän painoi päänsä alas ja joudutti kulkuaan. Hän tavoitti Range ­Roverin ja pyyhki kasvojaan hupparinsa helmaan. Nina kurkki auton ikkunoista sisään. Sitten hän vei kätensä etumatkustajan oven kahvalle ja avasi sen. Nina tiesi, ­mitä etsiä. Hän sytytti puhelimensa taskulampun ja kumartui katsomaan istuimen alle.

Ginger ale -pullojen etiketeistä pyöritellyt pallot kimalsivat valokeilassa. Nina jähmettyi, ja hänen sydämensä tuntui jättävän muutaman lyönnin väliin.

Avonaisen oven taakse ilmestyi jalkapari. Nina kimmahti ylös ja seisoi jännittyneenä tuijottaen maasturin vierellä seisovaa Väinöä.

– Nina… Väinö ojensi kättään kohti Ninaa.

Silkkitakin hiha nousi ja paljasti tatuoinnin Väinön kyynärvarren sisäpuolella: Palladistien symboli.

Nina otti tukea autosta ja potkaisi Väinöä rintaan. Väinön jalat luiskahtivat kalliolla ja hän kellahti nurin. Nina säntäsi juoksuun ja suuntasi kohti taloa.

– Nina! Väinö huusi rintaansa ­pidellen.

– Odota!

Nina pinkoi portaat ylös ja kiiruhti sisään. Hän näki Vernen seisovan kirjahyllyn äärellä.

– Mit…

– Ota tuo haulikko ja ole valmiina, Nina komensi.

– Nina…

– Tee se! Nina huusi ja katsoi ikkunasta ulos. Maasturin luona ei näkynyt liikettä. Raskaat askeleet kopisivat portaissa. Nina vilkuili ympärilleen löytääkseen jotain aseeksi kelpaavaa. Verne otti haulikon seinältä ja kyykistyi nurkkaan.

Liukuovi avautui, ja litimärkä Väinö astui sisään. Posliinimaljakko pirstoutui hänen päähänsä. Väinö lysähti lattialle tuhansien sirpaleiden keskelle.

– Pysy paikoillasi! Nina huusi.

– Lopeta, Väinö ähkäisi.

– Se olit sä. Veit mut sen muotokuvan luo ja hypnotisoit unohtamaan kaiken.

– Pitää paikkansa, Väinö vastasi ja kohotti varovaisesti katsettaan.

– Mutta meillä oli hyvin miellyttävä viikko. Nautit työstä, joimme teetä auringonlaskuja ihaillen ja juttelimme joka päivä aamuyöhön. Aivan kuten silloin kuin olit…

– Hiljaa, Nina sihahti.

– Tulit tapaamaan mua museolle. Puhuttiin ehkä mun isän syntymäpäivistä, ja keskustelun aikana sä hypnotisoit mut salakavalasti sen… sen… Zorro-efektin avulla.

Verne tähtäsi Väinöä haulikolla ja seurasi tilannetta.

– Sä tiesit, että siinä muotokuvassa oli jotain, minkä esiin kaivamiseen sä tarvitsit ammattilaisen, Nina jatkoi.

– Mutta sitä ennen sun täytyi odottaa, että Icenin leski kuolee ja kartano tyhjennetään. Sitten sä lahjoit Kaisun vetämään sen taulun välistä.

Väinö ei sanonut mitään.

– Mitä siinä taulussa on?

– Viesti.

– Icen kuului siihen samaan salaseuraan kuin sä ja se kävelykeppimies. Eikö vain?

– Jotain sinne päin, Väinö huokaisi.

– Ja kuollessaan hän jätti todellisen jättipottiperintönsä teille, Nina sanoi.

– Pulmana vaan oli, ettei se voinut pistää sitä testamenttiin. Sen täytyi saada välitettyä viesti teille muuten.

– Sinne päin, Väinö katsoi maljakon pirstaleita ympärillään.

– Missä se taulu on?

– Arkistokaapin takana, Väinö kuulosti väsyneeltä.

Nina kyykistyi ja veti kaapin ja seinän välistä esiin litteän, kankaaseen verhotun esineen. Hän riisui kääreet ja paljasti kultatukkaisen tytön muotokuvan.

Nina asetti taulun pöydälle ja tarkasteli sitä. Hän näki, mitä maalaukselle oli tehty: siitä oli kaivettu esiin alueita, jotka olivat todennäköisesti joskus tuhoutuneet ja restauroitu myöhemmin piiloon. ­Nina pystyi näkemään itsensä tsasounan työhuoneessa; poistamassa kerroksia mikroskoopin alla, rapsutellen sitä skalpellilla ja pehmentäen maalia liuottimella vähäinen alue kerrallaan.

– Arkistokaapin ylimmässä laatikossa on UV-käsivalaisin, Väinö ­sanoi.

Nina haki lampun, naksautti ultraviolettivalon päälle ja tähtäsi sen hitaasti maalaukseen. Erikoislakalla kirjoitettu teksti piirtyi esiin.

”Onnittelut Nina. Olet valmis. T: Isä”

Ninan korvissa kohisi, ja hän tunsi putoavansa.

Lamppu irtosi hänen sormistaan ja kolahti lattialle.

Nina kuuli, kuinka Väinö alkoi taputtaa. Sitten Verne yhtyi aplodeihin ja sitten…

– Bravo! Loistava suoritus kultaseni, Simon Lindgren astui esiin takahuoneesta.

Ninan silmissä musteni ja hän ehti tajuta pyörtyvänsä.

Kun Nina heräsi, hän makasi vuoteessa. Huone oli pimeä, mutta liukuoven raosta kajasti kaistale valoa. Ulkona satoi yhä, ja Nina kuuli meren äänen. Hän käänsi päätään ja huomasi Simonin istuvan vierellään.

– Hei, kuinka voit? Simon kuiskasi.

– Tuo oli mun kysymykseni ­sulle, Nina vastasi hiljaa.

– Kuinka helvetissä sä voit?

– Olen pahoil…

– ”Olen pahoillani siitä, että olen vaikeuttanut elämääsi painostamalla sinua jatkamaan perheyritystä”, Nina lausui monotonisella äänellä.

– Sä sanoit mulle noin brunssilla. Samalla varmistelit, olenko mä nähnyt Väinöä. Testasit, rakoileeko hypnoosi.

– Olin puhaltaa pelin poikki jo silloin. Omatuntoni soimasi siitä, mitä olin tehnyt, mutta tiesin, että selviytyisit haasteesta.

– Paremminkin interventiosta, Nina puuskahti.

– Mun olisi pitänyt arvata: kaikki vinkit ja ne eri taitoja vaativat pulmat… Ja sä pysyit kaukalon laidalla tsemppaamassa koska tiesit, ettei mulla ole oikeasti mitään ­hätää.

– Älä vähättele itseäsi. Jos järkytyksestä toivuttuasi olet yhä sitä mieltä, että sinusta ei ole tähän työhön, vannon antavani asian olla, Simon sanoi

Nina oli hiljaa. Hän ei halunnut paljastaa isälleen, että oli arvoitusta selvittäessään kokenut olevansa enemmän elossa kuin koskaan ennen.

– Sanoin jo aiemmin, että hän yrittää tehdä sinusta seuraajansa turhan kovin keinoin.

Nina käänsi katseensa ovensuuhun. Verne astui huoneeseen.

– Ei hitto… Nina kohotti päätään.

– Olitko säkin tässä mukana?

– En alusta asti. Siitä lähtien, kun löysimme taidekauppiaan ruumiin. Olin soittamassa poliiseille, kun Jani ilmestyi taakseni tekoveitsi rinnassaan sojottaen.

Nina sulki silmänsä ja antoi päänsä pudota tyynyyn.

– Ja ne miehet tsasounassa?

– Näyttelijöitä, Simon sanoi.

– Toinen lähetti sinulle terveisiä Pohjois-Karjalan keskussairaalasta ja vakuutti olevansa kunnossa. Annoit hänelle aikamoisen löylytyksen.

– Se koko tarina taulusta ja salaseurasta…

– Satua. Kehys vinkeille ja pulmille, Simon sanoi.

– Väinö omistaa sen tsasounan. Symbolit siellä ja hänen kädessään olivat rekvisiittaa.

Nina pudisti päätään.

– Voisitteko antaa mun olla hetken aikaa yksin?

– Tietenkin, Simon sanoi.

Hän nousi vuoteelta, mutta asetti sinisen salkun Ninan viereen.

Nina katsoi salkkua, jonka Simon oli saanut perinnöksi, kun ensimmäisen mestarietsivä-Lindgrenin oli ollut aika päättää uransa. Isä ja tytär katsoivat toisiaan. Sitten Simon kumartui ja painoi suudelman Ninan otsalle.

– Mitä ikinä päätätkään, olen ­ylpeä voidessani sanoa olevani ­sinun isäsi.

Simon poistui huoneesta. Verne oli aikeissa seurata, kun pysähtyi ja kääntyi katsomaan Ninaa.

– Tiedät mistä löydät minut, Verne sanoi.

– Ja minulla on vieläkin sinun avaimesi. Haluatko sen takaisin?

Nina kohotti päätään.

– Kysy myöhemmin vielä neljännen kerran.

Verne poistui kynnykseltä, veti liukuoven kiinni ja hymyili itsekseen.

Nina sulki silmänsä. Hän kosketti kevyesti salkun pintaa. Sormenpäät löysivät kovetettuun nahkaan upotetut kultakirjaimet: Yksityisetsivätoimisto Lindgren.

Yön pimeydessä Ninan huulille levisi hymy. Seikkailu oli vasta ­alkamassa.

Jatkis päättyy tähän lukuun. Ensi viikon numerossa alkaa uusi jatkokertomus!

Tuomas Lius

 

on 44-vuotias Käsämässä Pohjois-Karjalassa asuva dekkarikirjailija, joka kirjoitti ensimmäisen jatkokertomuksensa jo 9-vuotiaana Karjalan Maa -lehteen. Kahden lapsen isä tunnetaan myös sarjakuvan tekijänä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla