Ruusu ja Murto kohtaavat loppurytinöissä Tumman timantin oikean omistajan. Mutta mikä on timantin kohtalo?

Blenheim 128, luki kyltissä. Murron mukaan junalla menisi matkaan Kaikourasta Blenheimiin kaksi ja puoli tuntia ja autolla pääsisi saman matkan tunnissa ja 44 minuutissa.

”Kannattaa silti pitää vauhtia yllä, Murto sanoi. ”Koskaan ei tiedä, mitä matkan varrella sattuu.”

”Se on kyllä nähty”, Ruusu myönsi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Täällä Kaikourassa oli viimeisin iso maanjäristys vain pari vuotta sitten. Rautatie on juuri saatu toimimaan sen jälkeen.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Ei kai se heti iske uudestaan?”

”Uusi-Seelanti on just Tyynen Valtameren mannerlaatan ja Australian mannerlaatan törmäyskohdassa. Täällä tapahtuu joka vuosi tuhansia maanjäristyksiä. Suurin osa on niin pieniä, ettei niitä huomaakaan, mutta välillä tulee isompia. Niin kuin 2011 Christchurchissa ja 2016 täällä. Tääkin tie oli poikki monesta kohtaa.”

”Sä se osaat rauhoittaa”, Ruusu sanoi.

Tie kulki ensin omakotivaltaisen kaupungin halki. Meren ja vuorten välistä maaseutua riitti jonkin matkaa, sitten vuoret tulivat aivan rantaan. Jäi vain radan ja maantien mentävä maakaistale.

”Minkä takia me muuten seurataan Tonya?” Ruusu kysyi.

”Onko sulla joku muu idea, miten me päästään timantin jäljille?”

”Ei, mutta tarviiko meidän päästä sen jäljille?”

”Siitä mulle maksetaan. En mä ole täällä lomailemassa.”

”Kuka sulle maksaa? Äläkä väitä, että Nicolayn perhe. Mä en usko siihen.”

Murto mietti hetken, sanoi sitten:

”Prinssi Al-Bahr.”

”Se Qatarin prinssikö?”

”Se. Mutta ei se ole mikään kruununprinssi.”

”Kuitenkin se, jolta timantti varastettiin?”

”Jep.”

”Mikset sä heti voinut sanoa sitä?” Ruusu ihmetteli.

”Näissä hommissa on tottunut siihen, että kannattaa välttää turhaa totuuden kertomista. Siitä tulee vaan ikävyyksiä.”

Ruusu huokasi, ei jaksanut kommentoida. Luultavasti Murto valehteli taas. Se varmaan kävi häneltä luontevammin kuin todenpuhuminen.

 

Sitten juna sukelsi tunneliin ja tie kiipesi hieman korkeammalle rinteeseen. Jyrkässä ulkomutkassa tie katkesi kiviin ja multaan ja pensaisiin ja saniaisiin, jotka olivat sortuneet siihen rinteestä. Keltaliivinen nainen piti ajokieltomerkkiä pystyssä ja kuorma-auton lavalta laskettiin maahan pientä Bobcatia.

”Ei mahda mitään”, Murto sanoi. ”Täytyy odottaa.”

Ruusu pysäytti auton hyvissä ajoin ennen työväkeä, veti käsijarrun päälle ja nousi ulos oikomaan koipiaan. Murto teki saman.

Tien laidasta näki alas rantakalliolle, joilla lekotteli valtavia merileijonia. Ruusu oli lukenut, että ne olivat uhanalaisia. Ne kasvoivat parimetrisiksi ja parinsadan kilon painoisiksi. Pienemmät merileijonat leikkivät tyrskyissä ja kiipeilivät kallioilla.

Kului kolmisen varttia, ennen kuin he pääsivät jatkamaan matkaa.

”Nyt täytyy painaa täysillä”, Murto sanoi. ”Meillä meni tohon kaikki ylimääräinen aika.”

Ruusu ajoi nopeusrajoitusten mukaan, noin suunnilleen. Jos he olisivat jääneet kiinni ylinopeudesta, heidän mahdollisuutensa junan tavoittamiseen olisivat menneet. Tie laskeutui rantaan, junarata putkahti tunnelista rannan puolelle. Sitten kurvattiin sisämaahan, lammasfarmien ja viinitarhojen kirjavoimille kukkuloille.

Ruusu ei saanut junaa näkyviin. Vasta Blenheimin matalassa keskustassa hän näki sen – ja samalla hetkellä juna nytkähti asemalta eteenpäin.

”Seuraava asema on Picton”, Murto sanoi. ”Saaren pohjoispäässä. Sieltä lähtee lautta salmen yli Wellingtoniin.”

”Tarkistetaan nyt vielä toi asema”, Ruusu sanoi ja kurvasi parkkipaikalle.

”Nähdään asemahallissa”, Murto sanoi. ”Mä meen asemalaiturin kautta, tuu sä kadun puolen ovesta.”

Murto lähti matkaan heti kun Land Cruiser pysähtyi, pujahti saman tien asemarakennuksen päädyn taakse näkymättömiin. Ruusu lukitsi auton ja juoksi puoliaution parkkipaikan läpi kohti aseman paraatiovea. Muutama ihminen kulki autolleen, yksi keltaista taksia kohti.

Ruusu pysähtyi portaiden eteen ja katsoi uudestaan taksiin nousevaa ihmistä. Hän oli pienikokoinen ja hento, hänellä oli pitkä kukkamekko ja pipo. Kun hän sanoi kuskille osoitteen, Ruusu ei saanut selvää sanoista, mutta erotti äänen käheyden.

Tonyko se oli?

Samassa Murto ilmestyi paraatiovelle.

”Mihin sä jäit?”

Hento taksiinnousija vilkaisi äänen suuntaan, ja Ruusu varmistui epäilystään. Taksi lähti matkaan renkaat ulvoen, kumia polttaen.

”Autoon siitä!” Ruusu kiljaisi Murrolle. ”Tony menee tuolla taksissa!”

Murto sai liikettä kinttuihinsa ja ehti autoon yhtä aikaa Ruusun kanssa. Ruusu käynnisti ja kurvaili kadun laitaan, survaisi Land Cruiserin liikenteeseen oikealle, kohti pohjoista. Keltainen taksi kulki samaan suuntaan parin korttelin päässä heidän edellään. Kuski ajoi niin lujaa kuin ruuhkassa pystyi. Ruusu teki samoin.

Maisema muistutti Vantaata tai Espoota ilman kerrostaloja, muutamalla palmulla koristettuna. Liikenneympyröistä ajettiin suoraan, ja Ruusu muisti kiertää vasemmalta.

Sitten tultiin maaseudulle. Vuoret lähestyivät. Kukkulat reunustivat tietä kummaltakin sivulta, välissä oli vähän puita ja niittyjä, lampaita ja lehmiä. Jokunen viinitarhakin. Rata kulki tien vasemmalla puolella. Juna painoi kovaa kyytiä heidän edellään, katosi välillä kukkulan taakse näkymättömiin.

Taksi näkyi koko ajan. Välimatka ei kasvanut eikä kutistunut.

Kukkulat työntyivät tiehen kiinni kummallakin sivulla, kunnes vasemmalla tien ja kukkulajonon väliin ilmestyi räme. Juuri siihen kohtaan, missä tietä reunusti kaide kummallakin sivulla, keskelle tietä oli pysäköity poikittain kirkkaanpunainen kuorma-auto.

 

Taksi pysähtyi vähän matkan päähän kuorma-autosta. Ruusu hidasti vauhtia.

Kuorma-auton takaa alkoi paukkua luoteja, jotka napsahtelivat taksin pelteihin ja tuulilasiin. Kuski löysi pakin ja lähti peruuttamaan.

”Mitä helvettiä?” Murto ihmetteli.

Ruusu koukkasi vasemmalta mutaisen penkan kautta, jossa oli pieni huoltolevike, kurvasi U-käännöksen taksin eteen ja lähti kaahaamaan etelää kohti. Taksi kääntyi samalla levikkeellä ja hyökkäsi perään.

Taustapeilissä kuorma-auton kuski kieputti kärrynsä samaan suuntaan yllättävän ketterästi. Kuormurin takaa paljastui musta katumaasturi, joka syöksähti saman tien ohi.

Tie kääntyi, ja taksikin jäi hetkeksi mutkan taakse näkymättömiin. Ruusu painoi kaasua. Nopeusmittarin neula kiipesi sadanviidenkympin tuntumaan.

Taksi seurasi, mutta katumaasturia tai kuorma-autoa ei näkynyt ei kuulunut. Sen sijaan kuului pari kovaäänistä räjähdystä, ja kukkulan takaa nousi savua ja liekkejä. Niiden keskeltä ilmestyi näkyviin helikopteri, joka pyyhkäisi saman tien kukkulan ja taksin ja Land Cruiserin yli ja laskeutui poikittain keskelle tietä.

”Mitä nyt taas?” Murto kysyi.

Ruusu ehti juuri ja juuri pysäyttää auton ennen helikopteria. Kun roottorinlavat olivat seisahtuneet, kopterista laskeutui vaaleanruskeaan pukuun ja tummanpunaiseen solmioon sonnustautunut pitkä harmaapartainen mies, jolla oli fetsi päässään.

Saruman. Tai kuka hän sitten olikin.

”Mitä prinssi täällä tekee?” Murto ihmetteli.

”Kuka prinssi?”

”Ahmad Al-Bahr, tietysti. En mä tunne kovin monta prinssiä.”

Taksi pysähtyi Land Cruiserin perään, ja Tony juoksi kukkaismekkonsa helmaa kannatellen heidän ohitseen kohti helikopteria.

”Mitäs nyt tapahtuu?” Ruusu ihmetteli vuorostaan.

”Tony on prinssin poika”, Murto sanoi.

Siltä näytti. Tony hyökkäsi nyrkit pystyssä prinssin kimppuun, ja prinssi sulki hänet syliinsä niin, ettei hän päässyt lyömään. Fetsikään ei tipahtanut päästä.

Ruusu löi Murtoa nyrkillä olkapäähän.

”Mikset sä kertonut ennemmin?”

”Et sä kysynyt”, Murto sanoi olkapäätään hieroen. ”Pitäiskö meidän nousta autosta?”

Prinssin ja Tonyn molemmin puolin oli helikopterista laskeutunut kaksi tummaa, tummapukuista miestä, joilla oli aurinkolasit silmillä ja pieni konepistooli kädessä. Prinssi heilautti käskevästi päätään maasturin suuntaan.

”Voi olla”, Ruusu sanoi.

Pakoon oli turha lähteä, kun ei tiennyt mitä mutkan takana oli tapahtunut. Sieltä nousi yhä mustaa savua, ja kun Ruusu nousi autosta, hän erotti liekkien rätinän.

”Iltaa, teidän ylhäisyytenne”, Murto sanoi omalta puoleltaan autoa. Englanniksi tietysti.

”Mitä tuolla tapahtui?” Ruusu kysyi ja osoitti mutkan taakse.

”Orcin veljeksille sattui pieni onnettomuus”, prinssi sanoi virheettömällä Oxfordin-englannilla. Tai ehkä se oli Cambridgen. Kouluja oli kuitenkin selvästi käyty.

”Miten paljon niitä veljeksiä oikein on?” Ruusu ihmetteli. ”Kolme meni Arthurinsolassa, kolme jäi Kaikouraan…”

”Ja neljä jäi tuonne mutkan taakse”, prinssi sanoi. ”Uskoakseni siinä oli koko veljessarja. Siskoista en tiedä…”

”Toivotaan, ettei niitä ole”, Murto sanoi.

Prinssi oli huomaavinaan Murron vasta nyt.

”Kas, etsivä Ranta. Vai millä nimellä te tällä kertaa liikuttekaan?”

”Riippuu tilanteesta.”

”Joko olette löytänyt timanttini?”

”Mun aarteeni…” Tony sai sanottua isänsä puristuksessa. ”Mä hukkasin mun aarteeni!”

”Tuo on jo kuultu”, prinssi tokaisi. ”Miten on, etsivä?”

”En vielä”, Murto tunnusti. ”Mutta minulla on hyviä johtolankoja. Jos saisin vielä tililleni vaikkapa vain kymmenen tuhatta euroa käyttörahaa…”

Prinssi katsoi Murtoa mietteliäänä, pudisti sitten päätään.

”Maksaisin mielelläni, jos uskoisin, että teillä on mahdollisuuksia löytää timanttini. Mutta te olette jo koetellut kärsivällisyyttäni lähes yhtä kauan kuin tohtori Watkins, ja hänenkin lupauksensa jäivät aina vain lupauksiksi. Minun oli lopulta pakko antaa hänen lähteä…”

”Tekö sen tapoitte?” Ruusu kysyi.

”Uskoakseni asialla olivat Orcin veljekset. Minä vain hieman puhuttelin häntä ja päästin sitten menemään.”

”Kuka Orcien takana sitten on?”

”Tuskin kukaan. He tottelevat vain itseään eivätkä tule aina toimeen keskenäänkään. Mutta kukas te olette ja mitä tekemistä teillä on timanttini kanssa?”

”Ruusu Toivonen”, Ruusu sanoi ja mietti, mitä muuta sanoisi. Ja missä poliisi viipyi silloin, kun sitä olisi kaivattu. Tie näytti etelän suunnassa autiolta niin kauas kuin silmä kantoi. ”Mä vaan satuin istumaan lentokoneessa tämän dekkarin vieressä.”

”Ja kuulemani mukaan myös Watkinsin vieressä”, prinssi huomautti.

”Ja Tonyn!” Tony lisäsi.

Ruusu alkoi tuntea itsensä kiertopalkinnoksi. Mutta mistä?

”Pitäisikö meidän jatkaa matkaa?” taksikuski kysyi Ruusun takaa. ”Poliisi voi pian tulla.”

”Poliisi ei mahda minulle mitään”, prinssi sanoi. ”Minulla on diplomaattipassi. Mutta te voitte mennä, kunhan vaikenette siitä mitä olette nähnyt. Helikopterin takaa kyllä mahtuu.”

Kuski tuli Ruusun vierelle ja pyyhkäisi suupieliään.

”Mulla on mittarissa kuusikymmentäseitsemän dollaria, ja kyydin piti jatkua Pictoniin asti. Se olisi ollut parinsadan pieti.”

Prinssi sysäsi Tonyn helikopteriin kuin räsynuken, työnsi kätensä povitaskuun ja veti sieltä nipun tuoreita Yhdysvaltain dollareita, tarkkaan ottaen sadan dollarin seteleitä. Hän nappasi nipusta muutaman setelin ja ojensi ne taksikuskia kohti.

”Siinä. Pitäkää loput.”

Kuski lampsi hakemaan rahat, kiitti ja palasi puolijuoksua autolleen. Taksi sivuutti Land Cruiserin ja helikopterin ja lähti paluumatkalle Blenheimiin kuin tuli hännän alla, vaikka tuli oli sentään mutkan takana.

Savu levisi tuulen mukana jo tällekin suoralle. Siinä tuoksui dieselöljy, mutta myös palanut liha. Ihmisliha.

 

Poliisia tai ketään muutakaan ei lähestynyt siitä suunnasta, johon taksikuski loittoni. Konepistoolimiehet seisoivat prinssin molemmin puolin kuin tatit, mutta aurinkolaseista huolimatta valppaan näköisinä.

”Mekin voitaisiin varmasti jatkaa matkaa, Ruusu sanoi. ”Vai onko sulla Ranta vielä jotain kesken?”

”Ei kai sitten”, Korhonen-Murto-Ranta vastasi. ”Jos teidän ylhäisyytenne ei enää kaipaa mun palveluksiani…”

”En kaipaa”, prinssi sanoi. ”Mutta tämän naisen kanssa meillä on vielä keskeneräisiä asioita.”

”Mitä muka?” Ruusu ihmetteli.

Prinssi viittasi konepistoolimiehille, että pysykää tässä ja seuratkaa tilannetta. Miehet eivät edes nyökänneet, mutta prinssi lähti tulemaan Ruusua kohti.

”Watkins kertoi antaneensa teille jotakin, joka kuuluu minulle.”

”Mun aarteeni!” Tony sanoi ja yritti tulla ulos helikopterista.

Toinen konepistoolimies huitaisi häntä aseensa piipulla ohimoon. Tony lyyhistyi kopterin ovelle, ja mies nosti hänet ohjaamoon ja kiinnitti turvavyöllä istuimeen.

Ruusu mietti yhä, mitä tekisi, kun prinssi pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häntä outo kiilto tummissa silmissään. Kulmakarvat olivat yhä tummat, vaikka parta ja hiukset olivat harmaantuneet.

”Sillä se on, mä näin”, Murto sanoi.

”Kantelupukki”, Ruusu sanoi ja työnsi sormensa farkkujen kellotaskuun. ”Hyvä on, mä annan sen. Odota vähän…”

Prinssi odotti kärsivällisesti. Ruusu sai timantin sormiensa väliin ja hivutti sen ulos taskusta. Se lipesi otteesta ja putosi asfaltille, pomppasi prinssin jalkojen juureen.

”Tule isän syliin”, prinssi sanoi kuin pikkulapselle ja kumartui poimimaan timantin käteensä. Kiilto hänen silmissään oli muuttunut roihuksi.

Prinssi käänteli timanttia käsissään, katsoi sitä valoa vasten, otti puvuntakkinsa sivutaskusta luupin, asetti sen vasempaan silmäänsä ja katsoi timanttia sen läpi. Joka suunnasta, valoa vasten ja ilman valoa.

Ilta alkoi jo vähitellen hämärtyä, aurinko laskea vuorten taa.

”Onko se oikea?” Ruusu kysyi.

Prinssi ei noteerannut häntä, vaan otti puvuntakkinsa sivutaskusta nyt kultaisen sytyttimen. Naksautti siihen liekin, vei timantin kulman liekin ylle, painoi sen liekkiin ja katsoi, miten timantin nurkka alkoi vähitellen taipua kuumuudessa.

Kun prinssi palautti sytyttimen taskuunsa, timantin nurkasta tipahti pieni sula pisara asfaltille ja jäi siihen savuamaan. Prinssin silmistä roihu oli sammunut. Hän suuntasi kylmenneen katseensa Ruusuun.

”Tämänkö Watkins antoi sinulle?”

”Sen.”

Prinssi heitti timantin tien sivuun heinikkoon ja purskahti kolkkoon nauruun.

”Se pirulainen piilotti oikean timantin johonkin! Etsintä jatkuu…”

Niine hyvineen prinssi kääntyi, nousi helikopteriinsa ja viittasi asemiehet mukaansa. Hyvästejä ei jätetty. Kopteri nousi ilmaan ja kaartoi säksättäen pohjoiseen ohi mutkan takaa leviävän mustan savupilven.

”Sinne meni”, Murto sanoi. ”Me voidaan jatkaa lomaa.”

”Sori vaan, mutta sä erehdyt”, Ruusu sanoi. ”Mä voin jatkaa lomaa. Sä saat tehdä mitä haluat.”

Ruusu nousi autoon, painoi keskuslukituksen päälle ja käynnisti auton. Murto tarttui ovenkahvaan, muttei saanut ovea auki. Ruusu lähti ajamaan. Murto juoksi hetken rinnalla ja koputti ikkunaan, huusikin jotain. Ruusu keskittyi ajamiseen. Pian Murto putosi kyydistä ja katosi mäen taakse.

Ruususta tuntui, että hän tosiaan oli loman tarpeessa. Nyt hän voisi kierrellä saaria oman mielensä mukaan, ilman typerää timanttijahtia tai valehtelevaa miestä. Vapaana kaikesta.

Hänellä oli vielä kaksi ja puoli viikkoa aikaa ennen paluulentoja. Hyvin ehtisi Keskimaahankin.

Jatkokertomus päättyy.

Tapani Bagge

56-vuotias kirjailija, joka on julkaissut pitkälti yli 100 kirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia ja tv-käsikirjoituksia sekä toiminut suomentajana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla