Näkijän koti joutuu tuhopolton kohteeksi, eikä ole vaikea arvata, ketkä ovat ilkivallan takana.

Selina tapaili vapisevin sormin kännykkäänsä soittaakseen hätänumeroon. Selvänäkijän talo roihusi liekeissä. Samalla hetkellä Selina ymmärsi, että tuhopolton sytyttäjiä eivät voineet olla äiti, Markus tai Luukas, sillä kaikki kolme olivat jääneet ylistyskokoukseen. Se tuntui helpottavalta.

Näkijä ei pystynyt menemään lähemmäs taloa, sillä liekkien polte hehkui kauas ja kuumotti kasvoja. Hän saattoi kuitenkin nähdä, että tuli oli alkanut ulkoa. Lieskat nuolivat talon kahta nurkkaa, mutta sisätilat näyttivät pimeiltä.

Veripuhtaat olivat asialla. Varoituksesta oli siirrytty tekoihin. Oli haluttu tappaa hänetkin, polttaa noita roviolla. Mielijohteesta tehty kävelylenkki oli ehkä pelastanut näkijän hengen. Hän ei voinut muuta kuin katsella tulipaloa, vaikka näky puristi vatsaa ja nostatti happaman maun suuhun. Raivostutti ja suretti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Selina oli tullut näkijän viereen ja kosketti tätä hihaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Soitin palokunnan”, hän sanoi.

”Mahtaako ne ehtiä?”

Näkijä pudisti päätään. Vanha talo oli hyvää tulenruokaa.

Taivaalla jyrähti kumeasti. Räsähti kuin taivaankansi olis repäisty halki ja hohtavanvalkoinen juova välähti sokaisten silmät ja maalaten valkoisella valolla talon, ruohon ja puut. Rikinhaju poltti sie­rai­mia. Ukkonen paukahti uudelleen. Sitten hulahti vesi. Sade ei muistuttanut kevätsadetta, niin ylenpalttinen se oli. Kuin olisi taivaassa avattu luukut ja päästetty vedenpaisumus irti. Vesi lotisi, loiskui, lensi suurina pisaroina, jotka iskivät kipeästi kasvoihin.

Selina pyrki vaistomaisesti sateensuojaan kuusen alle, mutta näkijä kiskoi hänet sieltä pois.

”Salama iskee puuhun, senkin hölmö! Parempi kastua kuin kärventyä.”

Kaatosade sammutti palon muu­tamassa minuutissa. Kun palokunta ehti paikalle, heille jäi vain palon jälkien tarkastaminen ja kirjaaminen. Sähköjohdot oli nopeasti suljettu pois syttymissyistä. Kuka tahansa saattoi nähdä, että kaksi nurkkaa oli hiiltynyt alhaalta ja palo oli syttynyt nurkan alapuolelta. Eikä salamakaan tunnetusti iske kahdesti samaan paikkaan.

Samaan aikaan Ylistyshuoneessa kamppailivat isä ja poika mikrofonin hallinnasta ja pyhä henki tuntui haihtuneen uskovien tilaisuudesta. Nuorena ja notkeana Markus sai riistetyksi mikrofoni itselleen ja kaapunsa helmoja pidellen ryntäsi kohti yleisöään. Hän huusi, itki, läähätti ja yritti repiä kaapua yltään.

”Minä olen paha ja syntinen enkä mikään jumalannäkijä. En minä voi muille sanoa, kuinka pitää elää, mutta sen sanon, että Pyhälampi pitää naarata! Naaratkaa Pyhälampi! Isä sanoo, ettei vainajahenkien kanssa saa puhua, mutta minun sisarvainajani Rebekka puhuu minulle. Rebekka on Pahalammessa. Minä tiedän sen ja tiedän miksi.”

Salin etuosan korokkeelta Luukas Markus yritti kaikuvalla äänellään voittaa mikrofonin:

”Pojassa puhuu demonin henki! Paha on ottanut lapsiraukkani valtaansa ja herjaa nyt hänen suullaan! Hiljentäkää paha henki!”

Ulkona jyrähti ukkonen ja räsähti salama. Koko talo tärähti ja seurakunnassa kävi kohahdus. Ihmiset katselivat pelästyneinä toisiaan ja lapset alkoivat itkeä. Luukas Markusson jähmettyi paikalleen. Hänen kätensä jäivät levälleen ja suunsa ammolleen, kun hän tuijotti ylös etsien arkkienkeliä, joka parhaillaan toimeenpani näyttävästi taivaan kostoa. Hän ei enää yrittänyt vaientaa poikaansa, kun tämä jatkoi tunnustustaan:

”Minut saa pistää vankilaan, en enää jaksa tämän kanssa. Rebekalla oli kielletty suhde, ja minä kerroin siitä isälle. Minä kerroin! Se olin minä! Olin niin tyhmä ja tekopyhä, että petin sisareni. Että olisin isälle mieliksi. Isä – tuo tuolla, saarnamies – löi Rebekkaa, uhkasi tappaa ja lukitsi hänet huoneeseen. Sisko hakkasi ovea ja huusi, että ei tarvitse, hän tappaa itse itsensä. Minä pelkäsin, että hän oikeasti tekee sen ja ruuvasin lukon irti. Rebekka lähti, ja se oli viimeinen kerta, kun näin hänet.”

Seurakunta kuunteli nyt hiirenhiljaa. Ulkona rajuilma jatkoi myllerrystään, salamat välkkyivät ja sade hakkasi Ylistyshuoneen ikkunoita niin että ruudut helisivät. Markus pudotti mikrofonin ja kuiskasi uupuneena:

”Rebekka hukuttautui Pyhälampeen. Kun ruoppasin lammen rantaa, kauhaan tuli Rebekan luistin.”

Calvados-pullo hupeni taas johtajantalossa Pyhälammen rannassa. Kunnallispoliitikkojen kolmikko päivitti calvadosin ja konvehtien voimalla tilannetta, joka näytti pahalta, vaikka ensin kaikki oli näyttänyt hyvältä. Hankkeen taakse oli saatu valtuuston enemmistö ja määräraha. Kultalampi-hanketta oli kehuttu kunnan pelastajana ja hankkeen vetäjiä nimitelty arjen sankareiksi. Paikallislehti oli tehnyt aukeaman suuruisen jutun, jossa esiteltiin rakennushanke ja ylistettiin sen toteuttajia. Ehkä ylenpalttisiin kehuihin oli vaikuttanut myös se sivun ilmoitus, jonka Kultalampi oli lehteen maksanut.

Sitten oli tapahtunut outoja kahdella suunnalla. Oli yritetty polttaa Nurmikunnasten talo, jossa näkijä asui. Veripuhtaisiin lukeutuva palomestari yritti väittää, että palon oli sytyttänyt ukonilma, mutta useampi silminnäkijä todisti, että palo oli roihunnut ennen kuin salamia oli nähty.

Veripuhtaissa kuohui muutenkin. Liikkeen johtohahmon Luukas Markussonin poika, hiljaisena ja maanläheisenä kaivurikuskina tunnettu Markus oli ruvennut näkemään näkyjä ja julistanut niitä ylistyskokouksessa. Hän oli tapellut isänsä kanssa koko seurakunnan edessä, riehunut ja repinyt vaatteensa, näin kertoi luotettavalta taholta saatu tieto.

Näyt ja ylistysiltamissa koettu skandaali olivat veripuhtaiden sisäinen asia, mutta Markus oli julkisesti vaatinut Pyhälammen naaraamista ja väittänyt, että sieltä löytyisi hänen hukuttautuneen sisarensa ruumis. Markuksella oli asiasta todisteitakin, sillä hän oli ruopatessaan löytänyt Rebekan luistimen. Luukas Markusson oli pojan mukaan murhenäytelmän syypää, sillä hän oli ajanut tyttärensä itsemurhaan.

”Tämä on huonoa julkisuutta Kultalampi-projektille, vaikka hankkeella ei olekaan mitään tekemistä veripuhtaiden kanssa”, Hanna Silvennoinen arveli.

Kunnanjohtaja oli samaa mieltä. Luultavasti Markuksen ennustukset päätyisivät paikallislehteen ja sitä kautta ainakin maakuntalehteen tai jopa valtakunnalliseen mediaan. Ainakin nettiin uskonlahkon pyhäkössä käyty tappelu ja tunnustukset vuotaisivat, sen verran mehukasta ainesta ne olivat. Se taas oli huono asia, sillä ihmisten mielessä yhdistyisivät hurmahenkinen uskonlahko, itsemurhat, Pyhälampi ja rakennushanke. Kukaan ei haluaisi ostaa taloa sellaisen lammen rannalta, jonka syvyyksissä makasi nuoren tytön maatunut ruumis. Luultavasti myös tieto kiihkomielisestä lahkosta vähentäisi haluja muuttaa paikkakunnalle.

”Hukuttautunut tyttö selittää sen, miksi Luukas Markusson on niin raivopäisesti vastustanut Pyhälammen saneerausta”, Hanna päätteli.

Simo Helin huomautti, että vaikka asia saattaisi Hannaa loukata, Markuksen puheet vahvistivat arvelut Jouni Silvennoisen ja Rebekan suhteesta. Hanna vakuutti viime vuosina paiskautuneensa sellaisessa turbulenssissa, että yksi sivu­suhde sinne tai tänne ei tun­tunut enää missään. Syrjähyppy jonkun tytönhatikan kanssa oli vähäisempi asia kuin aviomiehen katoaminen, miljoonien eurojen talousongelmat ja vuosikausia venynyt oikeusjuttu.

”Vaikka tietysti tässä tulee mieleen sekin, että Luukas Markussonilla voi olla jotain tekemistä myös Jounin katoamisen kanssa”, Hanna huokasi.

Huoneeseen laskeutui synkkä hiljaisuus, jonka kunnanjohtaja katkaisi huomauttamalla, että menneisyyden murhenäytelmät olivat toki murhenäytelmiä, mutta nyt oli ajateltava tätä päivää ja tässä päivässä eläviä ihmisiä.

”Eikö lampea naarattu silloin katoamisten aikaan? Kai poliisi etsi kadonneita?” hän ihmetteli.

Hanna kertoi, että katoamiset olivat tapahtuneet myöhään syksyllä, jolloin lampi oli ollut jo jäässä. Keväällä jäiden lähdettyä oli lampea naarattu, mutta mitään ei ollut löytynyt.

”Huolimattomasti naarattiin. Poliisi ei uskonut mitään löytävänsä, joten näön vuoksi pari kertaa miehet soutivat lammen halki. Sukeltaja kävi yhtenä päivänä, mutta valitti, että näkyvyys oli huono mutapohjaisessa lammessa. Ei otettu huomioon sitäkään, että lammen virtaus voi kuljettaa hukkuneen Kirkkojärveen asti”, Simo Helin luetteli viileästi.

Kolmikko oli yhtä mieltä siitä, että lampi olisi nyt naarattava huolellisesti, jottei enää jäisi epäilyksiä eikä huhuja. Se oli tarpeen sekä Kultalampi-hankkeen että Kirkko­järven asukkaiden vuoksi – sekä nykyisten että niiden, jotka toi­vottavasti Pyhälammen rantaan muut­taisivat. Simo ja kunnanjohtaja lupasivat painostaa poliisia ja palokuntaa, jotta nyt ei lepsuiltaisi.

”Siitä tulee kyllä kansanjuhla. Koko kylä on lammen rannalla tuijottamassa”, Hanna sanoi happamasti. – Homma pitäisi hoitaa hiljaisuudessa ja estää yleisöä tulemasta paikalle.

Kunnanjohtaja ja Simo olivat jyrkästi toista mieltä.

”Lampi pitää naarata julkisesti ja kaikkien nähden. Vain sillä tavalla saadaan huhut loppumaan. Onhan se karmeaa, jos tyttö lammesta löytyy, mutta sekin on parempi kuin epävarmuus ja pahat puheet”, Simo ilmoitti.

Olohuoneessa haisi tympeä, kastunut noki. Tulipalon vauriot eivät olleet ulottuneet talon sisätiloihin asti, mutta haju oli inhottava. Näkijä ei silti aikonut muuttaa. Tuhopoltto oli kasvattanut hänen sisuaan ja kiukkuaan. Hän ei antaisi periksi hurmahengille.

Päinvastoin, hän oli ryhtynyt vastaiskuun. Hän oli jo käynyt tekemässä poliisille rikosilmoituksen ja kertonut myös epäilyksensä tekijöistä. Poliisilaitoksella ei veripuhtaiden kannattajia ollut, joten siellä epäilyt otettiin vakavasti ja tulipaloa ruvettiin tutkimaan tuhopolttona. Heti ensi käynnillään poliisi sulki pois mahdollisuuden, että salama olisi sytyttänyt palon. Erittäin omituinen ja fiksu olisi salaman täytynyt olla, jotta se olisi osannut kiemurrella talon kahden nurkan alle yhtä aikaa. Sitä paitsi palokoirat olivat löytäneet palavan nesteen jäljet.

Näkijä oli tyytyväinen asian saamaan käänteeseen. Virkavallan avulla uskonlahko saatettaisiin vastuuseen tekemisistään. Hän oli kertonut myös päällekarkauksesta ja poliisi oli suhtautunut kertomukseen vakavasti.

Mutta kaikkein viimeksi näkijä olisi osannut varautua siihen, että eräänä päivänä Luukas Markusson koputti ovelle. Mies astui sisään, tervehti kohteliaasti, toivotti siunausta ja kertoi tulleensa selvittelemään asioita, puhumaan kuin ihminen ihmiselle.

”Toinen ääni on kellossa nyt, kun on poliisi perässä ja pelko persiissä”, näkijä ajatteli ja pyysi miehen istumaan.

Markusson pyöritteli lippalakkiaan suurissa käsissään, riiputti päätään ja vaikutti neuvottomalta.

”Teit ilmoituksen poliisille siitä tulipalosta”, hän aloitti.

Näkijä yritti pitää äänensä vakaana ja jämäkkänä.

”Tuhopoltto on rikos. Ei siinä minun rikosilmoitustani tarvittu, vaikka tietysti sen tein ja kerroin myös, ketä epäilen.”

”Kun tuhopoltosta puhutaan, niin siinä helposti saavat syyttömät syyt päällensä. Kaikenlaisia huhuja kulkee kylällä.”

”Nyt et pehmentele etkä anna periksi tuumaakaan, vaan pysyt tiukkana ja asiallisena”, näkijä kehotti itseään ja sanoi ääneen:

”Senkin takia onkin hyvä, että asia selvitetään perin juurin. Saadaan syylliset selville ja vastuuseen. Syyttömien ei tarvitse olla huolissaan.”

”Minä ja poikani Markus olimme Ylistyshuoneessa kun palo syttyi.”

”Aivan. Näin olen kuullut. En epäile tietenkään sinua enkä Markusta. Teillä on erittäin vahva alibi.”

”Alibi... hienoja sanoja käytetään. Seurakunnassamme on kuitenkin nuoria ihmisiä, jotka ovat uskossaan kovin kiivaita. Saattavat jopa eksyä laittomuuteen puolustaessaan sitä, minkä katsovat oikeaksi. Pahaa eivät tarkoita, mutta joskus on enemmän intoa kuin maalaisjärkeä.”

”Niin varmaan.”

”Että jospa soviteltaisiin ja korvattaisiin tämä vahinko muuten. Vaikka en edes tiedä, onko minun väkeni ollut asialla ja onko se tuhopoltto ollut. Mutta lähimmäisenrakkauden nimissä.”

Markusson nosti katseensa näkijään. Se oli anova katse.

Kiukku kiehahti näkijän otsaluun takana. Vai lähimmäisenrakkautta tässä anteliaasti tarjottiin.

”En todellakaan vedä rikosilmoitusta pois. Jos uskon kiivaudesta puhutaan, niin sinun vihapuheesi ovat vainon perussyy. Olet kiihottanut porukkaasi minua vastaan, ja joku ääliö on ryhtynyt sanoista tekoihin. Ellet sitten ole suoraan laittanut muutamaa kuumakallea asialle tulitikut taskussa.”

Markusson loikkasi tuolistaan ällistyttävän nopeasti, kietaisi kyynärvartensa näkijän kurkun ympärille ja toisella kädellään väänsi naisen käsivarren selän taakse. Leppoisuus ja anteeksi pyyteleminen olivat kaukana.

Näkijä haukkoi henkeään ja katseli ympärilleen löytääkseen lyömäaseen. Hän tunsi nenässään miehen öljynhajun, kuuli raivoisan äänen ja tunnisti ne: tämä mies oli käynyt hänen kimppuunsa tiellä. Suihkepullo oli takin taskussa, veitset olivat keittiössä, mitään painavaa ei pöydällä ollut.

Mies väänsi hänen kättään kipeästi ja kähisi:

”Sinä Saatanan lähettiläs olet kaiken alkusyy ja vikapää. Sinä tulit tänne manaamaan henkiä ja villitsemään ihmisiä. Sinä olet sekoittanut oman poikani pään, niin että hän hourii olemattomia. Minä opetan sinut huora nyt niin kuin mies opettaa naisen. Saat sellaisen läksyn, että ikäsi muistat.”

Hän työnsi näkijän rähmälleen sohvalle, heittäytyi koko painollaan naisen päälle ja työnsi kouransa alushousuihin.

”Perkele! Täällä on munat!”

Mieheltä pääsi parkaisu. Hän irrottautui näkijästä kuin tämä olisi ruttotautinen, nousi jaloilleen, peräytyi ja kompuroi huonekaluihin, niin että romahti selälleen lattialle. Näkijä oli samassa pystyssä, kaatoi painavan nojatuolin miehen päälle ja nojasi tuoliin, niin että mies sätki kuin koppakuoriainen saappaan alla.

Nainen repi puseroaan auki, paljasti rintaliivit ja rinnat, veti housujaan kohti polvia, näytti kaiken.

Markusson alkoi vapista ja yritti kääntää päätään sivuun, mutta nainen potkaisi häntä poskeen ja pakotti katsomaan ja kuuntelemaan sähisevää puhetta:

”Täällä on sekä tissit että munat. Katso tarkkaan. Olet oikeassa Luukas Markusson. Minä olen pimeyden herran lähettiläs, Kointähden tytär ja poika. Et sinä ole henkeä palvellut vaan pimeyttä olet luoksesi kutsunut ja seurakunnan kans­sa ylistänyt. Minä olen pimeyden arkkienkeli Shahar ja olen tullut viemään sinut.”

Jatkuu ensi viikolla...

Anneli Kanto

 

on 68-vuotias kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja, joka on tunnettu historiallisista romaaneistaan. Kanto on kirjoittanut myös palkittuja lasten- ja nuortenkirjoja, näytelmiä sekä tv-draamoja.

K18 MIKSI EI LUE MISSÄÄN? Näkijä- meedio sarja on niin järkyttävän ahdistava että tuli ihan paha olo. Teidän pitää ilmoittaa että materiaali on K18. Mukana on tuhopolttoa, kultti kertomuksia, raiskaus kohtaus jossa paljastuu että näkijä on transsukupuolinen joka vielä viittaa itseään johonkin "koston" enkeliin. Väkivaltaa. Olin todella järkyttynyt tästä sarjasta. Viimeiset kaksi lukua alkoi jo mennä pimeäksi mutta tämä vei kyllä voiton. Tuli todella ahdistunut ja paha olo, en olisi lukenut jos olisin tiennyt sisällön vaarallisuudesta, painajaisia tulee. Onko kukaan lukenut näitä etukäteen Läpi? Teksti on loukkaava kaikille kenellä on uskonto, transsukupuolisille ja oikeille selvänäkijöille. En koskaan halua lukea raiskauksista tai väkivallan uhasta mistään kun on Ptsd. Terveisin, hyvin pettynyt ja ahdistunut lukija.

Sisältö jatkuu mainoksen alla