Kuvitus: Helmi Järvinen
Kuvitus: Helmi Järvinen

Näkijä joutuu mukaan katoamistapauksen selvittelyyn, mutta paikallinen uskonlahko ei ilahdu meedion sekaantumisesta.

Aulassa ei ollut infotiskiä eikä opasteita. Kunta oli pieni, kunnantalo suuri ja moderni, ilmeisesti 1980-luvulla rakennettu. Ovet olivat tummaa jalopuuta, kalusteet raskaita ja nelikulmaisia. Selvänäkijä kurkisteli vasemman- ja oikeanpuoleiseen käytävään, kunnes löysi oven, jonka pielessä oli liikennevalot ja kyltti Kunnanjohtaja Emilia Laiho. Näkijä painoi kuuliaisesti nappia ja vastaukseksi välähti vihreä valo römeän tööttäyksen säestyksellä.

Kunnanjohtaja Laiho oli kuin kaksikymmentä vuotta nuorempi painos Hanna Silvennoisesta. Samanlainen treenattu, hoikka olemus, kallis, mutta asiallinen jakkupuku, lyhyet, hyvinleikatut ja taitavasti raidoitetut hiukset ja meikkiä vain häivähdyksen verran. Mitä enemmän meikkiä, sitä huonompi itsetunto, Näkijä muisti lukeneensa jostain lehtijutusta. Ei ollut ihme, jos Silvennoinen ja Laiho olivat löytäneet toisistaan sielunsiskon ja bisneskumppanin.

Kunnanjohtaja kiirehti tervehtimään käsipäivää ja aloitti lirkutuksen ja sirkutuksen kuin paraskin pajulintu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”No hei, kiva kun pääsit tulemaan. Ajattelin ihan näin henkilökohtaisesti toivottaa uuden yrittäjän tervetulleeksi kuntaan – jos siis saan sinutella?”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Kiitos toivotuksista, en tiedä, miten pysyväksi kirkkojärveläiseksi jään.”

”Odota vain kun kesä tulee, niin näet tämän alueen kaikessa kauneudessaan ja ihastut. Kaksi järveä ja joki, kuin Tampere pienoiskoossa. Uudet yrittäjät ovat erittäin tervetulleita meille. Jos haluat elinkeinopuolen neuvoja, tietoja rahoitusmahdollisuuksista, julkisista tukimuodoista tai yhteyksiä paikallisiin yrittäjiin, niin annan mielelläni yhteystietoja.”

”Minä olen selvänäkijä.”

”Hanna Silvennoinen kertoi. Yksityisyrittäjä kuitenkin. Eräänlainen freelancer, eikö totta? Hanna varmaan kertoi Kultalampi-projektista? Tehdaskiinteistöön on tulossa myös toimistotiloja.”

Nainen suolsi puhetta kuin joku olisi pitänyt pistoolia hänen ohimollaan. Kiersi varsinaista aihetta kuin kissa kuumaa puuroa.

”Otan yhteyttä, jos tarvetta tulee. Toistaiseksi toimitilani Nurmikunnasten omakotitalossa ovat täysin tyydyttävät ja vuokra on synkronissa kassavirtaani kanssa. Optimaalinen tilanne, sillä talossa on ikioma vainajahenkikin tai kaksi, kuten rouva Silvennoinen on ehkä myös kertonut. Sopii brändiin.”

Näkijä nousi tuolistaan lähdön merkiksi. Jos nainen ei saanut asiaansa sanotuksi, minkä sille mahtoi.

”Niin”, kunnanjohtaja alkoi väännellä sormiaan.

”Kun olisi minulla ihan henkilökohtaistakin asiaa. Tai miten sen nyt ottaa, näihin töihin se liittyy. Hanna Silvennoinen kertoi, että olet luotettava ja fiksu...”

”Haluaisitko keskustella? Sinun olisi parasta varata aika. Tällainen tila ei käy, toimisto, paljon ristiriitaisia energioita, sähköä, ääniaaltoja, tietokoneita ja puhelimia. Ihmisetkin säteilevät omia viestejään.”

Kunnanjohtaja näytti helpottuneelta ja veti esiin kalenterinsa.

”Sovitaan tapaaminen, mutta kerron sinulle nyt jo tilanteen. Kultalampi-projektin tiedät. Käykö heti ensi maanantai? Se on elintärkeä koko kunnalle ja minulle se on oikea sydänkäpynen. Mutta kunnassa on myös paljon vastustusta. Ympäristönsuojelijat vastustavat. Kello seitsemäntoista? Heidän mielestään kaiken pitää olla niin kuin ennenkin ja luontoa pitää suojella ihmiseltä. Tehtaanromiskossa he näkevät suojeltavia ainutlaatuisia kulttuuriarvoja. Kellokkaana on koulun opettaja, Simo Helin. Tulen suoraan töiden jälkeen. Kuinka kauan siinä menee?”

”Siinä menee niin kauan kuin siinä menee.”

Nainen kirjoitti kalenteriinsa merkinnän. Näkijä luki tekstin helposti nurin perin. ”Yrittäjätapaaminen”. Kalenteri oli tietysti puolijulkinen, joku sihteeri voisi sitä selata.

”Toiselta puolelta hanketta vastustaa paikallinen lahko, ehkä jo heistä tiedätkin. Veripuhtaat. Nokkamies on Luukas Markusson. Lietsoo ihmisiä hurmioon ja kieltää käyttämästä tekokuituja. Kaikenlaisia ruokasäännöksiä myös. Lihaa ei saa keittää maidossa eikä syödä valmisruokia tai räpyläjalkaisia eläimiä, ties mistä syystä. Sinänsä meillähän vallitsee uskonvapaus ja jokainen saa minunkin mielestäni uskoa mihin haluaa, vaikka Lentävään Spagettihirviöön. Aika erikoisia veripuhtaat kyllä ovat. Ihmisen veriryhmä on tärkeä, se pitää jokaisen jäsenen selvityttää. Markusson ei saarnaa köyhyyttä vaan tykkää rahasta ja menestyksestä ja lupaa niitä myös kannattajilleen. Jostain syystä hän ei näe tämän Kultalampi-projektin taloudellista merkitystä. Markussonin mielestä Pyhälampeen ei saa koskea. Lampeen kajoaminen on hänen mukaansa pyhäinhäväistys, josta seuraa kosto ja kirous sekä suuri onnettomuus koko paikkakunnalle. Ja hänen kannattajansa uskovat todeksi, mitä Markusson sanoo.”

Näkijä kohotteli kulmiaan.

”Mutta käsittääkseni hänen poikansa ruoppaa lammen rantaa.”

Kunnanjohtaja huokaili ja heilutti käsivarsiaan epätoivon merkiksi.

”Siinä kohden Markussonin teologia venyy kyllä. Ruoppaaminen puhdistaa lampea saastasta, joten se on hyvä asia. Mutta lammelle ei saa rakentaa mitään. Ei uimarantaa, ei laituria eikä varsinkaan asuntoja. Tehtaan saneeraminen asunnoiksi ei häntä haittaa. Se on Markussonin ja Jumalan silmissä ihan ookoo. Paitsi että niitä asuntoja ei kukaan osta, jollei lampea siistitä ja rakenneta virkistysalueeksi. Haluan puhua tästä jonkun kanssa. Jonkun, jolla voi olla uusi näkökulma ja aavistus tulevasta. Maanantaina sitten.”

Naiset kättelivät.

Perjantaisin kaupassa oli vilkkaampaa. Selina ihmetteli, miksi eläkeläistenkin oli välttämättä tungettava kauppaan perjantai-iltapäivisin, jolloin siellä olivat kaikki muutkin. Tai ehkä he tulivat juuri sen vuoksi. Sisäänvetotuotteena oli kaksi pakettia kahvia alle viiden euron hinnalla ja toisenlaiseen janoon edullisia olutpakkauksia. Viikonlopun aterioita varten suositeltiin kanan minuuttipihvejä ja jauhelihaa tarjoushintaan.

Selinan päätä oli särkenyt koko päivän. Silmissä välähteli ja aivoissa vilahteli omituisia mielikuvia: lapsia ruokapöydän ääressä, pyörivä pyykkikone, jonkinlainen työpaikan palaveri, selkäsärky, iso koira. Ehkä hän eläytyi liikaa asiakkaihinsa. Kun iäkäs nainen maksoi ostoksiaan, Selinan päässä pyöri huoli lääkkeiden ostosta. Mahtoiko niihin riittää rahaa?

Selina tähtäili seuraavan asiakkaan ostoksia viivakoodin lukijalla. Yksinhuoltaja, kaksi lasta ja kissa, hän arvioi. Kissanruokaa, leipää, juustoa, jälkiruokavanukkaita, jauhelihaa, makaronia, paljon maitoa, munia, kevytlevitettä – nainen siis yritti jonkinlaista painonhallintaa – muroja, halvinta hilloa, terveyssiteitä. Makaronilaatikkoa jauhelihakastikkeen kanssa ja illalla räiskäleitä hillon ja maidon kanssa. Kuukautiset. Ennen kuin Selina ehti ajatella, hänen suustaan pulpahti:

”Ei se tee kipeää. Puuduttavat kuitenkin. Ei ne tee juurihoitoa ilman puudutusta. Mutta kalliiksihan se tulee, jos ei pääse kunnalliseen.”

Nainen katsoi Selinaa hämmästyneenä.

”Olenko minä sinullekin tätä hammaslääkärihommaa valittanut”, hän naurahti.

”Sain onneksi ajan terveyskeskuksen hammaslääkärille, mutta pelkään maanantaita aivan hirveästi. Menee koko viikonloppu tutistessa.”

Nainen maksoi ja alkoi pakata ostoksiaan. Selinaa vuoroin värisyttivät kylmänväreet, vuoroin valui hiki selkäpiitä pitkin. Hän ei ollut koskaan puhunut asiakkaan kanssa hammaslääkäristä. Hän ei tiennyt, mistä sanat olivat tulleet hänen suuhunsa. Selinaa hermostutti niin, että kädet tärisivät.

Hän vakuutteli itselleen, että oli tietenkin kuullut naisen puhuvan hammaslääkäristä ja juurihoidosta jollekulle muulle. Selina itsekin pelkäsi hammaslääkäriä yhtä paljon kuin Luukas Markussonia, joka oli pelottavin ilmestys maan päällä.

Selina sai itsensä rauhoittumaan ja keskittyi asiakkaiden ostoksiin, kunnes pöläytti kaljaa ja makkaraa ostavalle miehelle, että narttukoiran perässä se varmasti on, näin keväällä niillä on juoksuaika. Kyllä se kotiin tulee, ehjänä mutta nälkäisenä ja väsyneenä riiuureissultaan. Mies nosti katseensa lompakostaan mutta ei näyttänyt hämmästyvän, totesi vain, että perheenjäsen Jesse on ja huoli on kova. Jäät ovat hauraat ja jos sinne putoaa, niin ei ylös pääse. Kun on ollut jo monta päivää karkureissulla, huutelemassa on käyty ja Facebookin ryhmiin ilmoitusta laitettu.

”Kerro sitten, kuinka kävi. Toivotaan parasta”, Selina sanoi.

Tämän jälkeen hän osasi pitää varansa. Hän puristi leukansa yhteen ja rallatti itsekseen virttä tai iskelmää, jottei puhe pääsisi livahtamaan asiakkaiden kuuluville. Totuuden henki johda sinä meitä. Tuule tuuli sinne missä muruseni on. Mörkö se lähti piiriin, tilitalitittan huhhahhei vai miten se meni.

Vanha nainen mietti, menisikö pelaamaan hedelmäpeliä. Hänen päässään soi kireä himo mennä painelemaan koneen nappuloita, mutta hän hoki sitkeästi itselleen, ettei saa mennä, se on synti ja siihen menee rahat. Karkkeja ostavat pojat ajattelivat Selinan rintoja. Mielessään ne hokivat tissi, tissi, pussata, nussia, tussu, tussu, haaveilivat kaljoista ja miettivät, hakisiko toisen isoveli, jos pyydettäisiin.

Työvuoron jälkeen Selina käveli kotiin kuolemanväsyneenä, tuskin tajuten ympäristöään ja askeleitaan. Ihmisten ajatukset vilisivät hänen aivoissaan, vaikka hän käski niitä häipymään. Mitä tämä oli? Ensin Markus kuuli olemattomia ja nyt Selina luki asiakkaiden ajatuksia. Liittyikö tämä jotenkin siihen, että hän oli käynyt selvänäkijän puheilla? Selinaa pelotti.

Näkijän seuraava istunto Hanna Silvennoisen kanssa luonnistui paremmin kuin ensimmäinen. Isot asiat on lyöty pöytään edellisellä kerralla ja tunnusteltu toisensa, asialliseksi havaittu. Nyt oltiin jo tuttuja ja voitiin keskittyä olennaiseen.

Näkijä pyysi kadonneen esinettä, mielellään paljon pidettyä vaatekappaletta, ja Hanna antoi hänelle miehensä paidan. Näkijä otti vaatteen käsiinsä, haistelikin sitä ja tunnusteli poskeaan vasten. Hän sulki silmänsä ja keskittyi.

”Tässä on aika lyhyt, hoikka mies. Kaljuuntuva. Urheilullinen.”

”Kyllä se on Jouni. Onko hän kuollut?”

”Hän on jossain muualla. Hän pahoittelee, että olet joutunut niin kovaan paineeseen ja ahdistukseen hänen vuokseen. Hän ei tarkoittanut sitä. Sinun pitää uskoa Kultalampi-projektiin. Se onnistuu ja tuo helpotuksen elämääsi, mutta ole tarkka urakoitsijan valinnassa, suurin ei ole välttämättä kaunein. Nyt hän lähti.”

Näkijä avasi silmänsä.

”Eikö hänellä ollut muuta sanottavana? Miksi hän puhuu minulle yhdentekevistä urakoitsijoista eikä kerro, missä on tai miksi lähti?”

Näkijä pudisti päätään. Hän ei tiennyt enempää kuin mitä mies oli ilmoittanut.

Nuorisoseurantalo oli nuorisoseurantalon näköinen: kolhonsuuri, hirsinen, mansardikattoinen, juhlasalissa kapeat korkeat ikkunat, näyttämö esirippuineen ja näyttämön vieressä muistotaulu isänmaan puolesta henkensä antaneille. Näyttämön eteen oli rakennettu matala koroke, jolla oli mikrofoni ja puhujapönttö. Tunnelma oli lämmin ja sali täynnä ihmisiä, jotka eivät istuneet penkeillä niin kuin talon rakentamisen aikaan, vaan muovisilla, putkijalkaisilla tuoleilla. Ne kitisivät ja kolisivat viheliäisesti, kun yleisö nousi seisomaan tai istuutui.

”Tule Henki! Minä kutsun sinua, tule Henki meidän keskuuteemme tänä pyhäisenä päivänä ja tuo lahjasi. Olemme kokoontuneet sanan ääreen, vajavaisina ja onnettomina, tuomme sinulle tuskamme ja surumme, syntimme ja toiveemme. Laskeudu huoneeseemme, minä kutsun sinua!”

Luukas Markusson marssi mikrofoni kädessään edestakaisin penkkirivien väliin jätettyä käytävää, kohotteli käsiään ja manasi Henkeä laskeutumaan seurakuntansa ylle. Seurakuntalaiset huusivat kädet pystyssä halleluja, kiitos Sebaot, ylistys ikuisesti. Välillä laulettiin. Laulut eivät olleet laahaavia luterilaisvirsiä, vaan vauhdikkaita, iskelmää muistuttavia sävelmiä, joita kolmimiehinen orkesteri soitti. Sähköurut, kitara ja rummut loivat säestyksen ja sanat ilmestyivät valokirjoituksella taululle, mutta yleisö näytti osaavan ne ulkoa ilmankin.

”Miksi oot levoton, ootko siis onneton, mitä elämästäs puuttuukaan”, seurakuntalaiset lauloivat, nostivat kätensä ilmaan ja huojuivat laulun tahdissa.

”Kultaa sataa!” huudahti joku, ja huutoon yhtyivät useat muutkin.

”Kultaa, kultaa! Kiitos ja ylistys!”

Ihmiset nousivat seisomaan, ojensivat käsiään kohti kattoa ja heiluttelivat sormiaan ikään kuin olisivat pyydystäneet katosta leijuvia lumihiutaleita.

”Henki on täällä!” saarnaaja jylisi mikrofoniin, niin että se rätisi ja vinkui.

”Hän on täällä. Me olemme hänen kansansa ja täytämme hänen käskynsä. Kunnioitamme ruumistamme hengen temppelinä emmekä ravitse sitä saastaisella ruualla, emme lämmitä sitä sekoitetuilla vaatteilla emmekä siedä niitä, jotka makaavat miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan. Ruumiinsa saastuttajat me kiroamme ja ajamme ulos pimeyteen. Mutta sinä joka olet veripuhdas, pyydä nyt Hengeltä mitä toivot, sillä hän antaa meille ylitsevuotavaisesti.”

Mumina ja puheensorina täytti kokoussalin, kun toiveita kerrottiin puoliääneen. Orkesteri vetäisi muutaman soinnun, mutta saarnaaja viittasi sitä vaikenemaan. Hän oli huomannut jotain. Markusson kiinnitti katseensa takarivissä istuvaan naiseen ja osoitti häntä sormellaan.

”Seurakunta, veripuhtaat!” saarnaaja huusi.

”Henki jättää meidät, hän hylkää pyyntömme, sillä seurassamme istuu rienaaja, hän on piiloutunut viimeiselle riville toivoen, ettei kukaan häntä huomaa eikä hänen tosiolemustaan tunne.”

Salissa kuului kirskuna ja kolina, kun ihmiset kääntyilivät tuolillaan nähdäkseen, ketä saarnaaja tarkoitti.

Luukas Markusson käveli uhkaavasti kohti näkijää mutta pysähtyi puoliväliin salia.

”Sillä näin sanotaan pyhässä sanassa: keskuudestasi ei saa löytyä ennustelijaa, taikuuden harjoittajaa tai enteiden tähyilijää, ei noitaa eikä sellaista, joka kietoo toisia loitsulla, eikä ketään, joka kysyy neuvoa ennustajalta tai tiedustelee kuolleilta. Sillä jokainen näitä harjoittava on inhottava. Kuulkaa tämä sana. Jokainen näitä harjoittava on Hengen silmissä iljettävä!”

Näkijä nousi seisomaan. Häntä tärisytti ja sydän hakkasi mutta hän pakotti äänensä vakaaksi:

”En pilkkaa enkä halveksi. Tulin tänne vilpittömässä mielessä.”

Saarnaaja rehahti nauramaan ja käänteli päätään etsien seurakuntalaisilta samanmielisyyttä. Monet yrittivät yhtyä nauruun tai ainakin hymyilivät, vaikkeivät käsittäneetkään, mitä hauskaa tilanteessa oli. Saarnaaja selvensi sanomaansa:

”Tuo taikuuksien ja magian harjoittaja tuli tänne vilpittömässä mielessä. Hän on niin jalo, että ei halveksi meitä. Hän ei pilkkaa meitä, olkaamme hänelle syvästi kiitolliset. Sanankuulijat! Kuunnelkaa ja käsittäkää, mitä hän todellisuudessa sanoo ja aikoo. Hän tuli tänne herjaamaan seurakuntamme pyhää hetkeä, karkottamaan keskuudestamme Hengen ja houkuttelemaan veripuhtaat sanan kuulijat Saatanan tielle.”

”Ei minulla ole mitään sellaisia aikomuksia”, näkijä yritti, mutta saarnaaja vaiensi hänet:

”Tietäkää, mitä sanoo pyhä kirja. Jos miehessä tai naisessa on ennusteluhenki, hänet tulee surmata.”

Tuoli kolisivat ja kaatuilivat. Joku kirkui, joku huusi ”surmaa, surmaa”, toinen ”noita, ennustaja”, useimmat kuitenkin metelöivät jotain käsittämätöntä.

Tuoli kaatui, kun näkijä pakeni salista. Hän odotti käsien tarttuvan itseensä, pelkäsi päähänsä tulevaa iskua, vaatteiden repimistä, ihmisjoukon alle tallautumista, potkuja päähän ja selkärankaan.

Mitään sellaista ei tapahtunut. Näkijä sai kenenkään estämättä juosta salin ovelle, mutta ulos asti hän kuuli jyrisevän messuamisen:

”Noitanaisen älä anna elää!”

Jatkuu ensi viikolla...

Sisältö jatkuu mainoksen alla