Näkijä uskoo veripuhtaiden rauhoittuvan, kunhan lahko kuulee, ettei hän ole aikeissa tehdä vainoamisesta poliisiasiaa.

Selina ja Markus istuivat avolava-Nissanin kopissa, pitivät toisiaan kädestä ja tuijottivat Pyhälampea. Lammen rannasta oli tullut heidän oma tapaamispaikkansa, jonne Markus itsestään selvästi autonsa käänsi. Samalla tavalla itsestään selvästi Markus autoineen odotteli Selinaa iltaisin marketin takapihalla. He olivat alkaneet tapailla, tuskin rakastuneina mutta toisiansa tarvitsevina ja toisiinsa takertuvina, saman kohtalon jakavina ja vailla muuta tukea. Rappeutuvan tehtaan kupeessa sai olla rauhassa, ja jos joku olisi sattunut auton näkemään, sille olisi ollut luonteva selitys: Markus ruoppasi Pyhälammen mutaisia rantoja.

”Sä kuulit Rebekan äänen ja mä luen asiakkaiden ajatuksia. Mua pelottaa tää tilanne. Me ollaan tekemisissä jonkin sellaisen kanssa, jota me ei tunneta eikä hallita”, Selina sanoi ja puristi nuoren miehen kättä.

”Jos mä vain kuvittelin sen. Nyt kun olen ajatellut tarkemmin, en ole enää varma. Ehkä mä vain olin niin väsynyt, että kuulin olemattomia.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Mutta mä olen varma! Mä pystyn nykyään useimmiten napsauttamaan ajatusluvun pois päältä, mutta jos en ole tarkkana, niin mun suusta tulee puhetta kuinka sattuu. Luuletko sä, että tällä on jotain tekemistä sen naisen kanssa?”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Sen punapään?”

”Se on meedio. Sillä on kanavat auki henkimaailmaan. Ja mä kävin sen puheilla. En mä arvannut, että siitä seuraa tämmöistä. Se kai jotenkin tarttui. Älä vain kerro isällesi. Ehkä se nainen levittää jotain. Jospa se on vaarallinen, noitanainen, niin kuin isäsi sanoi.”

Markus rohkaistui rutistamaan Selinaa kevyesti.

”En tietenkään kerro. Olin mäkin ylistyskokouksessa sunnuntaina. Meno oli aika hurjaa. Isä oli ihan tiloissa. Hengestä haltioitunut, niin se sanoi. Oli vielä kotonakin vauhdissa, harppoi pitkin taloa ja huitoi kuin tuulimylly. Se on niin puhtia täynnä, ettei enää puhu mitään työn jatkajasta tai seuraavan sukupolven pyhästä tehtävästä ja mun veriryhmästä. Saan olla rauhassa. Se on hyvä se.”

Vesipisara pujotteli auton ikkunaa pitkin. Markus pyyhkäisi hihallaan tuulilasia ja veivasi ikkunaa raolleen. Ilta oli lempeä ja heleä, mutta ruoppaustyömaan iljettävät hajut tunkeutuivat autoon, niin että Markus sulki ikkunan uudelleen.

”Tunsiko Rebekka ja Silja toisiaan?” Selina kysyi.

Markus kohautti hartioitaan.

”Kaikki täällä tuntee kaikki, mutta ei ne mun tietääkseni tuttuja olleet. Rebekka sanoi joskus, että Silja vihasi ja kadehti sitä, kun Rebekka oli B miinus ja saarnaaja, mutta Silja vain A ja selittäjä. Olihan niillä ikäeroakin. Silja oli sun isosisko ja Rebekka mun pikkusisko.”

”Silja oli kaksikymmentä ja Rebekka oli sua nuorempi. Paljonko?”

”Vuoden.”

”Eli Rebekka oli kahdeksantoista. Kahden vuoden ikäero.”

”Siinä iässä se on paljon”, Markus väitti.

”Ne ei olleet edes yläasteella yhtä aikaa ja sittenhän teidän Silja kävi ammattiopiston mutta Rebekka meni lukioon. Silja oli samalla autonasentajalinjalla kuin mäkin mut ylemmällä vuosikurssilla. Tosi taitava asentaja olikin, se osallistui johonkin taitokilpailuunkin.”

”Se oli Taitajakilpailu. Silja pärjäsi siinä hyvin. Eli te tunsitte toisenne, Silja ja sä. Et ole katsonut maininnan arvoiseksi.”

”Ei siinä ole mitään kertomista. Yksi vuosi yhtä aikaa amiksessa. En mä sitä sen enempää tuntenut.”

Selina oli hiljaa.

”Isä kuoli samana vuonna kuin Silja sai ajokortin. Silja kävi koulua isän autolla, se myytiin vasta kun Silja katosi. Te kuljitte kumpikin tältä kylältä kaupunkiin kouluun. Et muka koskaan mennyt Siljan kyydillä?”

Markus pudisti päätään.

”Ehkä joskus. En muista. Moikkaustuttuja oltiin. Usko jo.”

”Lähdetään. Jätä mut kyydistä tarpeeksi kaukana kotoa, ettei äiti saa ideoita”, Silja käski.

Kunnanjohtaja Emilia Laiho oli jo kuullut viikonlopun tapahtumista, kun hän saapui tapaamaan näkijää. Hän pahoitteli vainoa ja ehdotti rikosilmoituksen tekemistä, jos kerran oli tappamisella uhattu. Näkijä ei halunnut viedä asiaa yhtään pidemmälle; poliisin sotkeminen asiaan olisi öljyn heittämistä liekkeihin. Parempi laiha sopu kuin lihava riita. Näkijä uskoi veripuhtaiden rauhoittuvan, kunhan tottuisivat ihmiseen ja näkisivät, ettei näkijä muita kummempi ollut eikä tahtonut tai saanut aikaan pahaa kenellekään.

Naiset keskittyivät kunnanjohtajan ongelmiin. Näkijä ehdotti tarot-korttien käyttämistä, koska kysymys oli epämääräinen ja siinä oli monta näkökulmaa.

”Mä käyttäisin vain suuren arkanan kortteja, ne on jotenkin puhuttelevampia.”

Kunnanjohtaja nyökkäsi. Mikä arkana oli, siitä hänellä ei ollut vähäisintäkään aavistusta.

”Juu. Suuri arkana. Käy mulle.”

Näkijä levitti kortit pöydälle ja pyysi poimimaan yhden, joka valaisisi nykyhetken tilannetta. Kortissa oli eteenpäin syöksyvä hevosvaunu.

”Vaunut. Menet eteenpäin. Vaunut tarkoittavat tahtoa, valitsemista. Kuka sinua vastustaa. Ylipappi. Maskuliininen hahmo, alistaa muita, kieltää elämänilon. Se lienee selvä, tarkoittaa veripuhtaita. Katsotaanpa, mihin se suunta kehittyy. Torni. Torni sortuu. Sinun hankkeesi ei sorru vaan tämän ylipapin rakennelma. Kortti tarkoittaa äkillistä paljastumisen hetkeä. Kuin salamanisku. Veripuhtaista ei tule voimakasta vastustajaa, koska he sortuvat omiin ristiriitoihinsa. Seuraava. Mitä tarvitset asiasi edistämiseksi. Voima. Viisas ihminen, tiedon valtijatar. Kortissa hän silittää karhun päätä. Hän siis alistaa käskettäväkseen pahatkin voimat.”

”Se on tietysti Hanna.”

”Katsotaanpa mihin tilanne teidät vie. Kuu. Omituista. Kuu tarkoittaa mysteerien kokemista, siihen liittyy pelkoja ja illuusioita. Kuu on alitajunnan kortti. Se liittyy naisiin ja hedelmällisyyteen.”

Kunnanjohtaja näytti pettyneeltä. Näkijä kehotti nostamaan vielä yhden kortin, joka kertoisi, kuka häntä auttaisi kuun labyrintissa.

”Tiedän sen ilman korttejakin. Simo Helin, ympäristönsuojelijoiden johtomies.”

Näkijä käänsi kortin.

”Rakastavaiset. Tämä on ihan vain rakkauden kortti.”

”En taatusti rakasta Simo Heliniä.”

”Tämä voi tarkoittaa, että sinun pitää lähestyä häntä rakkaudella, ystävällisesti ja lempeästi. Ei niin, että yrität nujertaa hänet vaan myönteisesti, houkuttelemalla”, näkijä neuvoi.

”Mitä sanoisit, jos kutsuisin teidät molemmat tänne yhtä aikaa? Puolueeton maaperä, minä rauhanvälittäjänä. Aloitetaan vain teidän kahden tapaamisella. Jos menee hyvin, niin pyydetään tai pyydätte Hanna Silvennoisen mukaan seuraavaan palaveriin.”

Kunnanjohtajan mielestä ajatus oli hyvä, mikäli ympäristönsuojelijoiden johtaja suostuisi. Lähtiessään hän selitti kiusaantuneena:

”Oikeastaan tarvitsisit konsulttipalkkion mutta en oikein voi laittaa sellaista kunnan kirjanpitoon... jos minä vain näin käteisellä...”

Seteli vaihtoi omistajaa.

Markus Markusson ei pitänyt nimestään. Siinä oli liian raamatullinen sointi. Tai ihan vain typerä. Markus Markusson kuulosti ruotsinkielen oppikirjan henkilöltä. Mutta niin kauan kuin hän asui isänsä katon alla, sitä ei voinut sanoa ääneen. Jospa muuttaisi pois, aloittaisi oman elämän kaukana täältä, vaihtaisi nimensä ja saisi etäisyyttä veripuhtaisiin. Menisi naimisiin ja ottaisi vaimonsa sukunimen, sulautuisi puolisonsa sukuun ja unohtaisi omansa. Ensin pitäisi löytää vaimo, kaukaa täältä ja näistä ympyröistä, joku, jolle veripuhtaat tai Luukas Markusson ei sanoisi mitään. Vaikka joku ateisti. Selina oli suloinen ja rakastettava, mutta hänessä oli liian paljon sidoksia ja historiaa. Selinan kanssa ei koskaan pääsisi eroon Kirkkojärvestä eikä veripuhtaista, molemmat seuraisivat ainakin muistoina.

Markus hätkähti ajatuksiaan, kun Luukas laski kouransa hänen olalleen ikään kuin isä olisi arvannut, miten herjaavia suunnitelmia pojan päässä liikkui.

”Poika, poika, minun Markus. Kun minä olin nuori, vyötin itseni ja menin minne tahdoin, mutta kun minusta tulee vanha, toinen vyöttää minut ja vie minut minne en tahdo. Niin se menee, mutta minulla on sinut. Siskosi meidät petti ja jätti, mutta sinä pysyt lujana kuin kallio. Kiitos Jumalalle kuuliaisesta pojasta.”

”Miten niin petti ja jätti? Eihän me tiedetä, mitä Rebekalle on käynyt.”

”Rebekalle annettiin jumalannäkemisen lahja ja hän heitti sen pois kuin roskan halveksien Hengen aarretta. Me emme tee eroa miehen ja naisen välillä. Kumpikin on kelvollinen palvelemaan sanaa sen mukaan, minkä tehtävän Henki on hänelle antanut, kullekin verensä mukaan. Kuuliainen ja elävässä uskossa palveleva nainen voi olla yhtä arvokas kuin mies. Minä odotin ja toivoin Rebekasta paljon. Mitään en saanut. Vain surua ja häpeää.”

Markus hätkähti uudemman kerran sanat kuullessaan.

”Miten niin häpeää? Eihän Rebekka mitään tehnyt.”

”Poika, poika, et tiedä kaikkea – eikä sinun ole tarpeenkaan tietää. Sillä jos kätesi viettelee sinua, hakkaa kätesi irti, sillä parempi on mennä yksikätisenä taivaan iloon kuin kaksikätisenä ikuiseen pimeyteen.”

Luukas Markusson lähti huoneesta. Keittiössä hän kuului paukuttavan jääkaapin ovea ja laittelevan sillivoileipää hyräillen mato-matkamiehen kodittomuutta maan päällä, mutta Markus Markusson ajatteli ja ahdistui. Miten isä suhtautui niin kylmästi Rebekan katoamiseen? Tiesikö hän siitä enemmän kuin sanoi? Peittelikö jotain? Miksi hän vastoin tapojaan kehui Markusta? Mitä hän tarkoitti viettelevän käden poikki hakkaamisella?

”Puhu minulle, Rebekka”, Markus kuiskasi.

”Kerro, missä olet. Minä en tarkoittanut pahaa. En minä arvannut, että siitä seuraisi sellaista. Anna anteeksi.”

Näkijä tarjosi teetä ja lämpimiä voileipiä. Pönttöuunissa humisi tuli. Oli kotoista ja lähes viihtyisää, kun kunnanjohtaja ja ympäristönsuojelijoiden nokkamies tapasivat. Simo Heliniä ei ollut tarvinnut suostutella tapaamiseen, hän oli myöntynyt heti, kuin olisi vain odottanut kutsua. Kumpikin erimielisyyden osapuoli oli asettunut omaan nojatuoliinsa, näkijä taas sijoittunut sohvaan heidän väliinsä. Uunin liekit heittelivät keltaisia läiskiä kaikkien kolmen kasvoille. Teessä oli kuminaa, ruusunlehtiä ja korianterin siemeniä. Se tuoksui rohdolle ja salaperäiselle.

Kunnanjohtaja oli miettinyt hanketta ympäristön kannalta ja valmistautunut tapaamiseen huolellisesti. Hänellä oli tarjottavana monta houkuttelevaa täkyä. Lampi puhdistettaisiin ja uimaranta tulisi kaikkien kuntalaisten käyttöön. Lammen ympäri voitaisiin rakentaa luontopolku, joka olisi myös koulun opetuskäytössä. Rakennusurakoitsijalta voitaisiin edellyttää ekorakentamista ja luonnollisia materiaaleja. Taloihin voitaisiin asentaa aurinkopaneelit. Niihin muuttaisi lapsiperheitä, mikä olisi kyläkoululle eduksi. Lammesta ruopattavaa mutaa käytettäisiin pohjana puutarhalle, jonne istutettaisiin hyötykasveja ja pensaita, vaikkapa maatiaislajikkeita.

Tehdasrakennuksen saneeraaminen olisi välttämätöntä, koska nykyisellään se veti puoleensa roskaajia ja vandaaleja. Sopi käydä katsomassa seiniin spreijattuja kuvia ja tekstejä. Sisätiloista oli löytynyt huumeneuloja, siellä oli pidetty nuotioitakin. Sellaista ei mitenkään voisi sallia lapsiperheiden asuinalueilla. Mutta saneerauksessa voitaisiin ottaa huomioon ympäristönäkökohdat ja varata osa neliöistä kansalaistoimintaa varten, esimerkiksi työpajoja, digineuvola, kangaspuita, puusepänverstas kaikkien käyttöön. Mahdollisuuksia oli rajattomasti, kunhan niitä vain yhdessä ideoitaisiin.

”Voitaisiin ja voitaisiin, totta kai voitaisiin, mutta jos asiaa tarkastellaan niin kuin se tosiasiassa on eikä kauniiden visioiden lävitse, kyseessä on ainutkertaisen maiseman myyminen gryndereille”, ympäristöpoliitikko tuhahti.

Kunnanjohtaja vetosi kunnan tulevaisuuteen ja kuntalaisten viihtyvyyteen. Kyllä, rakennushanke kilpailutettaisiin ja rakennusliike valittaisiin, mutta kunnan projektin ehdoilla. Voitaisiin laatia ehdot ja suuntaviivat, paaluttaa niihin ekologisuus, kestävyys, hiilijalanjälki, yhteisöllisyys ja ympäristön kunnioittaminen. Arkkitehtoniset ratkaisutkin voitaisiin kilpailuttaa. Ideakilpailu koko alueesta, miksipä ei.

Simo Helin alkoi pehmetä ja myönsi, että kunnanjohtajalla oli paljon hyviä ajatuksia ja joissakin suhteissa tässä saatettiin olla jopa samalla linjalla mutta hankkeen vetäjään Hanna Silvennoiseen ei ollut luottamista. Helin oli tiukasti sitä mieltä, että se nainen ei ollut kiinnostunut kunnasta tai sen asukkaista, vaan yksinomaan rahasta. Hanna Silvennoisen valinta projektijohtajaksi oli iso virhe, jota vielä kaduttaisiin.

Kunnanjohtaja todisteli, että muu ei ollut mahdollista. Silvennoinen ja hänen poikapuolensa omistivat tehtaan ja osan rannasta. Heidät oli pakko sitouttaa projektiin, ainakin Hanna, sillä Juri Silvennoinen asui Amerikassa eikä piitannut isänperinnöstään. Raha häntäkin todennäköisesti kiinnostaisi. Hanna Silvennoisesta kunnanjohtaja oli saanut hyvän vaikutelman. Nainen oli taitava ja tarmokas, omistautui hankkeelle ja edisti sitä parhaansa mukaan. Tämä oli win-win-tilanne, sillä molemmat hyötyisivät projektin onnistumisesta, Hanna ja kunta.

”Sinä et ole asunut kunnassa kuin muutaman vuoden. Minä olen syntyperäinen kirkkojärveläinen ja tunnen joka suvun, koulun kautta joka suvun lapsetkin. Sinä et tiedä, mitä Hanna Silvennoisesta puhutaan.”

”Ehkä sinä valaiset asiaa.”

”Täällä on kulkenut puheita, että Jouni Silvennoisella oli suhde nuoreen tyttöön, Rebekka Markussoniin. Tyttö oli alaikäinen, mutta kaunis kuin kuva ja villin sorttinen. Aina napit vastakkain isänsä, sen saarnaajan kanssa. Tyttö on voinut ryhtyä vanhemman miehen kanssa suhteisiin ihan uhmasta. Tyttö katoaa, mies katoaa. Mitä on tapahtunut? Jos Jouni Silvennoinen olisi ottanut avioeron ja nainut Rebekan, Hanna Silvennoinen olisi jäänyt puille paljaille.”

”Ei kai sentään”, kunnanjohtaja epäili.

”Erossa hän ei olisi saanut penniäkään, ellei sitten armosta hiukan kipurahoja, mutta aviomiehen kuollessa puolet tämän omaisuudesta. On erikoista, että Silvennoisilla ei ollut avioehtoa, vaikka avioliiton solmimishetkellä Jounilla oli miljoonaomaisuus mutta tuleva vaimo Hanna oli varaton ekonomi. Jounilla oli takanaan avioeroon päättynyt avioliitto, jossa oli avioehto, vaikka ensimmäisellä vaimolla oli omaakin varallisuutta. Hän oli siis osannut ajatella asiaa.”

”Anteeksi, en oikein hallitse omistamiskuvioita. Jos puolisoilla ei ole avioehtoa, kuolemantapauksessa puolisot perivät puolet toistensa omaisuudesta ja toinen puoli menee lapsille. Mutta jos heillä on avioehto, vaimo ei peri miestään eikä mies vaimoaan, oliko se niin?” näkijä halusi varmistaa ja Simo Helin vakuutti, että juuri näin asia oli.

Testamenttiakaan ei ollut löytynyt. Hanna Silvennoinen oli vakuuttanut, ettei sellaisia ollutkaan.

Simo Helin oli toista mieltä:

”Sanoisin, että erittäin omituinen tilanne, kun ottaa huomioon puolisoiden varallisuuseron. Jos olisin poliisi, asia kiinnostaisi minua kovasti. Hanna Silvennoisen kannalta katsoen Jouni ja Rebekka katosivat jäljettömiin erittäin sopivasti.”

Jatkuu ensi viikolla...

Sisältö jatkuu mainoksen alla