Näkijä katseli listaansa. Joku näistä ihmisistä oli murhaaja. Tai jotkut. Joku tiesi, mutta ei kertonut.

Joku epäili. Joku suojeli pahantekijää. Joku pelkäsi.

Simo Helin suukotti rakastettuaan hellästi suulle, otsalle, hiuksiin, olkapäille ja kaulalle. Nainen ynisi mielihyvästä.

”Tämä sänky on huomattavasti parempi...” mies arvioi.

”Kuin sohva”, nainen naurahti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mustekalojen tapaan he kietoutuivat toisiinsa jaloin ja käsin raukeina ja rakkaudenhetken onnellistuttamina. Hikiset ihot liimautuivat toisiinsa, vaihtoivat keskenään lämpöä, kosteutta ja hormoneja, feromoneja, testosteroneja. Solut suutelivat toisiaan, lähettivät mielihyväinformaatiota kehosta toiseen. Kehojen onnenautuus leijaili huoneessa kuin sumu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Tässä voi käydä niin, että rakastun sinuun”, Simo tunnusti.

”Shht, ei rakkaudentunnustuksia. Ne ovat vaarallisia. Kun rakkautta ruvetaan vannomaan ja vakuuttelemaan, se ennustaa rakkauden loppumista. Ollaan onnellisia ja nautitaan niin kauan kuin tätä kestää.”

”Tämä kestää, kunhan maltamme pitää suumme kiinni. Toistaiseksi. Nyt ei riskeerata Kultalampi-hanketta.”

”Olen oppinut realistiksi. Nainen voi hyvinkin olla kaksikymmentä vuotta rakastettuaan nuorempi mutta ei kymmentä vuotta vanhempi”, Hanna Silvennoinen valisti.

Mirja Santanen kiskoi puuvillaiset pitkät alushousut jalkaansa, vaikka niitä inhosikin. Sukkahousuja hän ei kehdannut ylistyskokoukseen laittaa ylleen, joku olisi voinut paheksua, vaikka ymmärrettiinkin, että arkena ja työssä keinokuituisia vaatteita oli pakko pitää. Huokaisten hän veti juhlavan villaleningin ylleen. Kalsarinlahkeet vilkkuivat helman alta murheellisesti lepattaen. Se oli ikävää, sillä tänään oli erityinen päivä ja Mirjalla oli siinä erityinen osa. Hän puki jalkoihinsa pellavaiset nilkkasukat ja kiskoi niiden varret lahkeiden päälle. Kokonaisuus oli nyt siistimpi, joskin sääret jäivät muhkuraisiksi.

”Selina! Kohta mennään”, hän huhuili.

Selina tuli huoneestaan farkkuihin ja puuvillapuseroon sonnustautuneena. Hänen äitinsä mielestä farkut nuolivat reisiä ja pakaroita säädyttömän tiukasti, mutta hän malttoi pitää suunsa kiinni, kun tytär kerrankin oli riidatta suostunut lähtemään sunnuntain ylistyskokoukseen. Pitkät housut olisivat ratkaisseet sukkahousuongelman, mutta Mirja Santanen hyljeksi niin miehistä asua. Housut olivat hänen mielestään naisella rumat ja paljastivat säädyttömästi ruumiinosat, joiden olemassaolo oli jokaisen yksityisasia eikä teillä ja toreilla julkistettava näky. Hän pukeutui mieluummin puolihameeseen tai leninkiin ja kärsi repsottavat, polvista pussittavat kalsarit. Eihän niitä kukaan katsellut.

Näkijä keitti pannukahvia sunnuntain kunniaksi ja voiteli pitkän hiivaleipäviipaleen sen seuraksi. Vaikka marketit olivat nykyään täynnä samoja ikävystyttäviä tuotteita Hangosta Ivaloon, Selinan marketissa myytiin myös lähileipomon ohrahiivaleipää. Sellainen oli ollut näkijän herkku jo lapsena: harmahtava, kostea, suurireikäinen hiivaleipä, johon silpaistiin paksusti oikeaa voita päälle.

Hän mietti tehtävänsä edistymistä Kirkkojärvellä. Kovin onnekkaasti ei näkijäntoimi ollut sujunut. Selina kyllä hoiti tiedottamisen pätevästi joskin tiedostamattaan, mutta veripuhtaiden langettama panna karkotti asiakkaat. Vain jokunen oli uskaltautunut soittamaan näkijälle, varmuuden vuoksi puhelimessakin kuiskaillen ja vaitiolovelvollisuutta tingaten. Sitä samaa he kyselivät kuin kaikki muutkin, rakkauden ja rahan onnea, lasten menestymistä elämässä tai sukulaisten luotettavuutta. Entiset puhelinasiakkaat pitivät kassavirran juuri ja juuri lirisemässä, mutta uusia ei ilmaantunut. Vain Selina ja kunnanjohtaja tulivat näkijän luo, mutta hekin tekosyy kainalossaan. Selina oli tuovinaan näkijälle ostoksia kotiin, kunnanjohtaja Emilia Laiho vieraili mukamas kunnan puolesta. Hanna Silvennoinen halusi konsultaatiot omassa talossaan, vaikka kyllä niistä jo kylällä tiedettiin.

Selina palkitsi näkijän tiedoilla, sillä kaupan työntekijänä hän tiesi ihmisten raha- ja ihmissuhdetilanteet. Myös juorut kiersivät vilkkaasti kaupan kautta. Bisnesnainen Hanna ja kunnanjohtaja Emilia maksoivat näkijän palveluksista reilusti käteisellä, mutta kahden asiakkaan varassa ei liiketoiminta pyörinyt. Kirkkojärveläiset eivät tulleet energiahoitoihin tai auran puhdistukseen. He eivät kerta kaikkiaan uskaltautuneet näkijän luokse. Heidän teki mieli ja he olivat uteliaita, mutta yhteisön säännöt olivat liian tiukat, ja täällä kaikki tiesivät kaikista kaiken.

Vai tiesivätkö kuitenkaan?

Paikkakunta oli täynnä haudattuja salaisuuksia ja menneisyyden murhenäytelmiä. Niiden vuoksi näkijän oli pitänyt saapua tänne. Hän oli edistynyt tehtävässään vain hiukan, mutta jotain oli kuitenkin tapahtunut. Ainakin hän oli luonut hermostumista ja pelkoa. Siitä voisi seurata jotain. Säikähtäneenä joku tekisi vielä virheliikkeen ja paljastaisi itsensä. Hyökkäys ja pelottelu oli merkki siitä, että pinnan alla kuohui ja kohta kuohunta nostaisi jotain näkyville.

Näkijä veti paperiarkin eteensä ja alkoi kirjoittaa listaa. Hän halusi selventää ajatuksiaan. Mitä hän oli saanut tietää tusinasta ihmisiä, jotka tuntuivat jotenkin kietoutuneen katoamistapauksiin?

  • Luukas Markusson – miksi hänen tyttärensä oli kadonnut ja miksi mies vastusti niin kiivaasti Kultalampi-hanketta? Oliko hän vilpitön lahkonsa uskonkappaleiden suhteen vai käyttikö hän seurakuntaansa välineenä johonkin aivan muuhun? Veriryhmien merkitys, keinokuitujen ja räpyläjalkaisten eläinten karttaminen, ei se tervettä ollut. Selina oli kertonut, että jo Luukaksen isä Matteus oli toiminut lahkon johdossa. Perheyrityskö?
  • Luukaksen poika Markus Markusson – oliko hän seurustellut Silja Santasen kanssa ja jos oli, miksi hän kielsi sen? Miksi Markus kuuli sisarensa äänen? Oliko hänellä jotain tekemistä sisarensa katoamisen kanssa? Oliko hän veripuhtaiden kannattaja vai luopio?
  • Rebekka Markusson – kadonnut lukiolaistyttö. Oliko hänellä ollut suhde Jouni Silvennoisen kanssa? Tyttö oli kapinoinut isäänsä ja veripuhtaita vastaan. Oliko siitä seurannut jotain kohtalokasta? Mikä oli ollut sisaren ja veljen suhde, liittolaisuus vai vihollisuus?
  • Selina Santanen – herttainen ja lapsellisen oloinen, avoimen luonteinen tyttö, mutta oliko hän kuitenkin jotain aivan muuta? Miksi Selina luki asiakkaidensa ajatuksia? Miksi hän oli aistinut pelon ja hätäännyksen lammen rannassa? Mitä Selina tiesi sisarestaan? Selina oli ollut Siljan kadotessa kuitenkin jo 13-vuotias, mutta väitti olleensa tietämätön ja ymmärtämätön.
  • Mirja Santanen – Selinan ahdistunut ja hysteerinen äiti. Miksi hän oli niin kiihtynyt joka kerta, kun tytär viipyi ulkona? Mikä hänen asemansa lahkossa oikeastaan oli? Mikä oli hänen suhteensa Luukas Markussoniin? Kuuliainen seuraaja vai enemmän?
  • Silja Santanen – kadonnut autonasentaja. Selinan kertomusten mukaan reipas ja käytännöllinen nuori nainen. Selina epäili suhdetta Markus Markussoniin. Romanttiset rintaliivit ja valokuva viittasivat siihen. Mikä oli ollut Siljan suhde uskonlahkoon? Selinan mukaan Silja olisi halunnut merkittävämmän aseman lahkossa mutta ei veriryhmänsä vuoksi kelvannut saarnaajan tai näkijän tehtäviin. Oliko Silja tästä syystä vihannut Rebekka Markussonia? Markussonien perheestä oli kuollut äiti rintasyöpään. Miten sattuikin, että samoihin aikoihin oli kuollut Santasen perheen isä, hän taas imusolmukesyöpään. Yhteensattumia vai jotain muuta?
  • Hanna Silvennoinen – tervejärkinen, rahanymmärtävä nainen, jonka kohtalo oli suistanut onnettomuuksien kierteeseen. Vai liiankin rahanymmärtävä nainen, joka oli saanut tarpeekseen aviomiehensä syrjähypyistä ja pelkäsi jäävänsä puille paljaille? Hanna Silvennoinen kykenisi ääritekoihin. Hän oli eräänlainen Markus Markussonin vastakohta, mutta heissä oli samoja ominaisuuksia, päättäväisyys, toimintatarmo, johtajuus, älykkyys ja aloitekyky.
  • Jouni Silvennoinen – taitava ja alansa osaava teollisuusmies, jonka äkillinen katoaminen oli käsittämätöntä. Vai oliko Jounin elämässä salaisuuksia enemmänkin? Miksi hänen poikansa asui Amerikassa kaukana vanhemmistaan? Miksi kukaan ei puhunut hänen ensimmäisestä vaimostaan, joka oli kuitenkin asunut paikkakunnalla? Entä mahdollinen suhde Rebekka Markussoniin? Miksi Jouni oli väittänyt nähneensä Rebekan ja Siljan rannassa? Oliko se hätävalhe vaimolle salarakkauden peittelemiseksi vai totta?
  • Juri Silvennoinen – yliopistotutkija Kaliforniassa. Sen enempää hänestä ei tiedetty. Oliko hänellä ja isällään jokin yhteys?
  • Emilia Laiho – pätevän tuntuinen kunnanjohtaja. Liiankin pätevä näin pieneen ja köyhään kuntaan. Miksi hän oli hakeutunut tänne, kun hänellä ei ollut paikkakuntaan mitään siteitä? Mistä Emilia Laiho tuli? Hänen taustojaan ei tunnettu. Oliko niissä siis jotain salattavaa? Kuka hän oikeastaan oli?
  • Simo Helin – ympäristönsuojelija ja koulun rehtori. Mies hamusi selvästi valtaa, vaikka verhosi sen hyveellisiin aikeisiin ja jaloihin motiiveihin. Hänessä oli jotain verhottua ja kaksinaista. Vai oliko hän vain täysverinen kunnallispoliitikko? Simo oli syntyperäinen paikkakuntalainen, joten hänen taustansa tiedettiin. Ja Simo tiesi paikkakuntalaisten taustat ja suvut, lasten kautta ehkä perhesalaisuudetkin. Mitä hän tiesi mutta ei kertonut? Kiristikö hän ehkä jotakuta?

Sitten olivat tietenkin vielä talon omistajat, edesmenneet Nurmikunnakset ja heidän elossaoleva poikansa, joka oli muuttanut paikkakunnalta pois ja jättänyt talon tyhjilleen mutta vuokrannut sen näkijälle. Eino Nurmikunnas oli kuollut keuhkosyöpään, hänen vaimonsa sydäninfarktiin. He olivat kuitenkin kuolleet jo ennen katoamistapauksia, joten jos he jotenkin vaikuttivat seudun tapahtumiin, vaikutus oli kylvetty kauan sitten.

Näkijä katseli listaansa. Joku näistä ihmisistä oli murhaaja. Tai jotkut. Joku tiesi, mutta ei kertonut. Joku epäili. Joku suojeli pahantekijää. Joku pelkäsi.

Varmuuden vuoksi hän piilotti paperinsa perheraamatun väliin ja työnsi kirjan kirjahyllyyn Pienen tietosanakirjan ja neliosaisen Kaunis Suomi -kirjasarjan väliin. Hän mietti, lähtisikö veripuhtaiden ylistyskokoukseen. Toisaalta pitäisi mennä ja näyttää hurmahengille, ettei hän pelännyt ja ettei hänellä ollut pahoja aikomuksia. Toisaalta uskovat saattoivat kiihkossaan äityä vaarallisiksi. Näkijä tunnusteli, mitä hänen vaistonsa asiasta sanoi. Vaisto ei sanonut yhtään mitään.

Nuorisoseurantalolla, nykyisellä Ylistyshuoneella, oli tunnelma katossa. Henki oli laskeutunut seurakunnan ylle. Kädet nousivat ja huojuivat, laulu kajahti voimakkaana, todistuksia oli kuultu ja ylistystä huudettu. Saarnaaja Markus Markusson harppoi tapansa mukaan keskikäytävää edestakaisin, kohotteli käsiään ja karjui mikrofoniin, niin että ääni vinkui ja ujelsi. Selina ajatteli, että se kuului asiaan ja oli eräänlainen Luukaksen tavaramerkki. Seurakuntalaiset olisivat hämmästyneet, jos jonain sunnuntaina mikrofoni olisikin toiminut ongelmitta.

Jotain uutta ja hämmästyttävää oli tulossa. Tarkoin valitut sisäpiiriläiset sen tiesivät ja olivat tietenkin vuotaneet tietonsa edelleen tarkoin valituille seurakuntalaisille, jotka odottivat jännittyneinä, mitä tuleman piti. Selinan äiti kuului kakkostason valittuihin, joten hän tiesi ja oli Selinalle kertonut, että jotain siunattua ja ihanaa nähtäisiin, mutta hän oli malttanut pitää salaisuuden vaikka näyttikin tepastelevan kuumilla kivillä.

”Sisaret ja veljet uskossa, rakkaat seurakuntalaiset”, vinkui ja särisi Markussonin mikrofoni.

”Veljemme Markus, joka verensä kautta on määrätty näkyjän näkijäksi, on kauan epäröinyt ja epäillyt saamaansa armolahjaa. ’Olenko arvollinen, sillä kieleni on kankea’, hän on Mooseksen tavoin kysellyt. Mutta! Rakkaat veljet ja sisaret! Nyt on Henki kirvoittanut salvan hänen kieleltänsä, ja veljemme Markus on valmis vuodattamaan meille armolahjansa. Huutakaamme hallelujaa tälle siunaukselle! Halleluja!”

Seurakunta mylvähti hallelujaansa voimallisesti ja nousi seisomaan. Jotkut yrittivät jopa taputtaa, mutta heidät mulkoiltiin nopeasti hiljaisiksi.

Selina näki äitinsä astuvan nuorisoseurantalon näyttämön verhojen välistä esiin vetäen kädestä valkoiseen kaapuun puettua Markus Markussonia, joka pälyili ympärilleen, pelkäsi kompastuvansa jalkoihinsa ja sotkeutuvansa kaapuunsa. Selina tunsi äkillisen säälin ja häpeän läikähdyksen. Mirja Santanen talutti Markuksen korokkeelle ja työnsi mikrofonin hänen käteensä.

Seurakunta hiljeni. Luukas Markusson ja Mirja Santanen tuijottivat Markusta vaativasti.

”Joo eli siis hyvät seurakuntalaiset”, Markus aloitti epäröivällä äänellä.

”Halleluja!” huusi Luukas Markusson ja seurakunta toisti huudon.

”Kun tämä meidän Kirkkojärvi oli joskus hyvä paikka asua”, aloitti Markus epävarmasti.

Hän puhui mikrofoniin niin hiljaisella ja epäselvällä äänellä, että seurakunta hiljeni kuullakseen edes jotain.

”Silloin kun kävin peruskoulua, niin kaikilla oli siis töitä ja palkka. Tietysti silloinkin oli juoppoja, joita ei huvittanut käydä töissä vaan istuivat tuolla baarissa kittaamassa keskikaljaa, mutta yleisesti ottaen työtä oli ja ihmiset olivat tyytyväisiä. Nyt on asiat huonosti. Töitä ei ole ja nuoret ihmiset muuttavat pois. Minun luokkalaisistani asuu täällä enää kaksi tai kolme, yksi pitää isänsä kanssa verstasta, yksi viljelee kotitilaansa ja yksi on kotiäitinä. Kohta täällä on enää vain vanhoja ihmisiä ja sellaisia, jotka eivät pysty muuttamaan pois. Baarikin kai suljetaan kohta, ja marketin aukioloaikoja lyhennetään.”

Luukas Markusson meni poikansa luo ja tempaisi mikrofonin hänen kädestään. Hän alkoi messuta:

”Seutukuntaamme on Henki rankaissut köyhyydellä ja kurjuudella. Miksi, me kysymme. Miksi? Minä sanon teille miksi. Koska ihmiset ovat hylänneet pyhät käskyt ja pitävät maallisia iloja parempina. Koska ihmiset turmelevat ruumiinsa, joka on Hengen temppeli. He ahmivat saastaa, pukeutuvat siveettömästi, antavat piirtää ihonsa täyteen kuvioita ja harjoittavat hekumaa itsensä kanssa, naapurinsa puolison kanssa, mies miehen kanssa! Iljettävää! Koska he eivät tee parannusta, jota olemme heille saarnanneet. Tehkää parannus, sillä lopun aika on lähellä! Tehkää parannus, jotta pääsette autuaiden joukkoon tuhatvuotiseen valtakuntaan!”

Myös Markus tarttui mikrofoniin ja puhui:

”Kun isä sanoo, että vainajahenkien manaaminen on Saatanasta eikä vainajien kanssa saa keskustella, niin minun pitää kertoa teille…”

Isä Luukas kiskaisi mikrofonin itselleen ja huusi siihen niin että korviaviiltävä kirskuna kimmahteli seinistä:

”Tälle paikkakunnalle on saapunut vainajahenkien esiinmanaaja ja ennustaja. Hän on niitä paholaisen viettelyksiä, joilla meitä koetellaan. Lankeammeko pahan pauloihin vai torjummeko hänen juonensa ja ajamme pois luotamme noitanaisen? Mitä me teemme? Karkotammeko? Vastatkaa, veljet ja sisaret! Lankeemus vai karkotus?”

Sisäpiiriläiset aloittivat huudot ja muut yhtyivät niihin:

”Kar-ko-tus! Kar-ko-tus!”

Selina livahti Ylistyshuoneesta ulos.

Näkijä palasi iltakävelyltään. Hän oli tehnyt pitkän lenkin lammen ympäri selvittääkseen ajatuksiaan, mutta onnistunut saamaan ne entistä pahempaan umpisolmuun. Yhä edelleen hän hiukan pelkäsi sitä kohtaa tiestä, jolla hänen kimppuunsa oli käyty. Hän nopeutti askeleitaan, siirtyi toiselle puolelle tietä ja juoksi kohdan ohi puristaen taskussaan spraypulloa. Se ei ollut pippurisumutetta vaan ruostetta poistavaa öljyistä suihketta, mutta taatusti sekin silmissä kirvelisi.

Näkijä pääsi vaarallisen kohdan ohi. Kohta talo jo näkyisi.

Talolta loimotti kummallinen, läikkyvä valo.

Kun nainen pääsi metsiköstä aukealle, talo näkyi kokonaan. Se paloi korkealla liekillä.


Jatkuu ensi viikolla...

Sisältö jatkuu mainoksen alla