Kuvitus: Helmi Järvinen
Kuvitus: Helmi Järvinen

Kuusi vuotta sitten kolme kyläläistä katosi jäljettömiin. Nyt meedioksi itseään kutsuva nainen sekaantuu kylän salaisuuksiin vaarallisella tavalla.

Markus laskeutui kaivuristaan ja käveli repulleen. Hän etsi tehtaan seinustalta kuivan istumapaikan, käänsi kasvonsa kevätaurinkoon ja kaiveli termospullon esiin. Nautinto oli viaton mutta hekumallinen silti: pitää tauko, juoda kahvia, syödä voileivät, siristellä silmiään aurinkoon ja kuunnella, miten puikoiksi hapertunut jää helisi kuin soitin, ksylofoni tai mikä sen koulussa kilkutellun pimputtimen nimi oli, triangeli. Jokin lintu huuteli titityytä.

Hän tunsi jonkinlaista lämmintä rentoutta rinnassaan, ehkä se oli onnea. Tyytyväisyyttä ainakin. Kesä oli tulossa, ja hänellä oli kaivuriurakka. Se ei ollut näillä kulmilla itsestään selvää. Ranta piti ruopata mudasta ja kaislikosta. Tilalle laskettaisiin jonkinlainen peite lammen pohjaan ja sen päälle hiekka. Mutaisesta kaislarannasta tulisi unelmien uimapaikka.

Markus mietti, mahtoiko kannettu hiekka lammessa pysyä, mutta se ei ollut hänen ongelmansa. Hänen piti nostaa muta lammesta ja siirtää se tehdasrakennuksen eteen, jonne perustettaisiin jonkinlainen puutarha. Turhia kotkotuksia ja mahtoiko hapan muta mitään kasvattaa, mutta sekään ei ollut hänen päänsärkynsä. Markuksen ongelma oli jää. Lammen keskipaikkeilla virtaus oli sulattanut jään, rannoilla sitä oli, mutta onneksi haurasta vaikka paksua. Kauha murskasi sen helposti. Pohjasta nousi mudan mukana romua, muovipulloja, peltipurkkeja, potkukelkka, jopa polkupyörä. Muta löyhkäsi, mutta kai hajukin haihtuisi eikä sitä täällä ollut haistelemassa muut kuin Markus ja Silvennoisen rouva, joka joutikin paskan haistamaan, hienohelma.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Talvella Markus oli joutunut punnitsemaan jo kauhakuormaajan myymistä tai urakan hankkimista pääkaupunkiseudulta, missä rakennettiin kuin viimeistä päivää. Isä oli tietenkin ollut vastaan, vedonnut kuntoonsa ja pojan velvollisuuksiin. Isä tahtoi Markuksen jatkavan suvun perinteitä. Markus ei ollut asiasta ollenkaan varma, vaikka pestiä oli hänelle pedattu koulupojasta lähtien.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mutta nyt hänen ei tarvinnut ajatella isää eikä velvollisuuksia. Hän hoiti hommansa ja ruoppasi. Hän veti nenäänsä kevään ja kahvin raikkaita tuoksuja, joihin sekoittui ärsyttävästi mutakasan mädän ja happamen lemu.

Joku punapää käveli johtajan talolta kohti rantaa, varmaan se henkimaailman tulkki, josta Selina oli kertonut. Olisiko johtajan rouva kutsunut noidan luokseen? Ei kai, Silvennoisen rouva oli järki-ihminen, joka ei ylimaallisia arvostanut ja oli isän mustalla listalla. Punapää oli komea, joskin vanha, Markus arvioi ymmärtämättä, että nopeiden kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän olisi itsekin yhtä vanha parikymppisten silmissä mutta ei ymmärtäisi sitä.

Kaivinkonemies näytti ryyppivän kahvia ja tuijottavan häntä. Näkijää harmitti.

Näkijä käveli ripeästi lampea reunustavaa kävelytietä. Tiilirakennuksen sammuneet neonvalokirjaimet kertoivat, että joskus lammen rannalla oli toiminut Pintura-niminen teollisuuslaitos. Nuotiota oli poltettu ja seinää noettu. Jokunen ikkuna oli heitetty kivellä rikki ja peitetty laudoin. Seiniin oli ilmestynyt graffiteja. Tavanomaisten tagien ja huonosti piirrettyjen sarjakuvahahmojen lisäksi seinällä otettiin kantaa: Fuck veripuhtaat.

Kaivinkonemies näytti ryyppivän kahvia ja tuijottavan häntä. Näkijää harmitti. Hänen oli pakko kävellä miehen ohi ja tervehtiä. Tieto hänen vierailustaan Hanna Silvennoisen luona leviäisi kulovalkean lailla. Sille ei enää voinut mitään, eikä asia ollut hänen syynsä. Ehkä kauhakuormaajamies oli varta vasten kiivennyt alas koneestaan tarkkaillakseen oudon henkilön saapumista.

Hanna Silvennoinen oli ollut järkevä ja älykäs mutta ahdistunut nainen. Hän oli kertonut johdonmukaisesti, millainen katastrofi paikkakuntaa oli kohdannut syksyllä kuusi vuotta sitten. Hänen miehensä, tehtaan omistaja ja toimitusjohtaja Jouni Silvennoinen oli kadonnut jäljettömiin. Vaimo oli perannut mielessään edeltävät viikot ja kuukaudet, mutta ei ollut löytänyt yhtäkään varoitusmerkkiä. Kaikki oli ollut tavallista. Välillä kireää ja äreää, sillä syksy ei ollut tehtaan myyntisesonkia ja sateinen kesä oli mennyt huonosti. Välillä oli ollut lempeämpää ja läheisempää. Oli saunottu, takkatulta polteltu ja juteltu. Hanna oli ollut miehensä työtoveri ja tehtaan talouspäällikkö. Hänelle eivät tehtaan vaikeudet olleet vieraita eivätkä puolisot kaihtaneet niistä keskustelemista. Hanna oli pitänyt sitä hyvänä asiaintilana. Kummallakaan ei ollut salaisuuksia. Tai niin hän oli luullut.

Miehen kadottua vaimo oli yrittänyt johtaa tehdasta, mutta se oli ollut mahdotonta juridisen omistajan puutteessa. Myynti sakkasi, tavarantoimittajat eivät luottaneet ja miehen katoaminen tuotti huonoa julkisuutta. Tehdas kuului edelleen kadonneelle aviomiehelle, joten vaimo ei voinut tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vasta viime syksynä rouva ja miehen edellisestä avioliitosta syntynyt aikuinen poika olivat lopulta voineet anoa kuolleeksi julistamista. Mies oli nyt virallisesti vainaja.

Tehdas oli kaatuessaan vetänyt kumoon koko kunnan.

Perintö voitiin jakaa, mutta tilanne ei helpottunut. Jounin poika Juri ja Hanna olivat perineet johtajan puoliksi, mutta koko omaisuus oli tehtaassa kiinni. Poika oli yliopistomiehiä ja asettunut Kaliforniaan perheineen, eikä hänellä ollut mielenkiintoa tehdasta kohtaan. Tehtaan kannattavuus oli jo siinä määrin romahtanut, ettei tuotanto ollut pelastettavissa. Kilpailijat olivat tyytyväisiä, kun Pintura hävisi markkinoilta.

Rouvalla ja pojalla ei ollut rahaa, mutta heillä oli käsissään tuottamaton tehdas, jota kukaan ei halunnut ostaa. He saivat maksettavakseen käsittämättömät perintöverot, koska verottaja oli laskenut tehtaalle pyörryttävän rahallisen arvon. Perilliset olivat valittaneet päätöksestä, mutta asia makasi edelleen hallinto-oikeudessa ja raastoi kaikkien hermoja.

Tehdas oli kaatuessaan vetänyt kumoon koko kunnan. Se oli ollut paikkakunnan talouden veturi, tuonut työpaikkoja ja muuta taloudellista hyvinvointia. Tehtaalaisten palkoista olivat hyötyneet kaupat, kahvilat, kampaajat, bensa-asemat ja remonttifirmat. Nyt kunta teki kuolemaa. Väki väheni, työtä ei ollut ja paikkakunnan uskonlahko, veripuhtaat, sai kannatusta epätoivoisilta ihmisiltä. Sen ylistysillat olivat kunnan ainoa menestystarina. Entiseen nuorisoseurantaloon saapui sunnuntaisin bussilasteittain väkeä kuuntelemaan hurmoksellisia saarnoja, joissa luvattiin pelastusta ja menestystä, onnea ja kaikenlaista maallista hyvää, kunhan suhteet taivaaseen olivat kunnossa. Vetovoimaisuutta lisäsivät kielilläpuhumiset, tajunnanmenetykset ja ihmeparantumiset. Paisuvan voimansa tunnossa lahko riehui ja julisti seudulla niin, että loputkin täysijärkiset pakkasivat vetolaukkunsa ja lähtivät.

Hanna oli kertonut, että nyt oli valoa näkyvissä. Oli valittu uusi kunnanjohtaja, jolla oli tarmoa ja visioita ja joka ei ollut kunnallispoliitikkoveteraanien pyöriteltävissä. Tehdasrakennuksesta ja Pyhälammesta oli kehitelty Kultalampi-hanke, jossa kunta oli mukana. Tehtaasta rakennettaisiin loft-asuntoja, ja ranta kaavoitettaisiin omakotitaloille. Lampi puhdistettaisiin ja siitä tehtäisiin houkutteleva uimaranta, todellinen kultalampi. Kesän tullen oli tarkoitus valmistaa markkinointimateriaali brosyyreineen, havainnekuvineen ja videoineen. Tonteilla, asunnoilla, homeettomalla lähikoululla ja hyvällä terveysasemalla oli tavoitteena houkutella kaupungista hyvätuloisia asukkaita tuomaan veroäyrejä kuntaan.

”Uskon, että kaikki kolme on murhattu, ja että murhaaja on joku täältä.”

Hanna Silvennoinen oli nääntynyt taisteltuaan kohta kuusi vuotta. Hän oli pitänyt tehdasta pystyssä niin kauan kuin oli voinut ja ajanut sen alas niin vähin vaurioin kuin saattoi. Työpaikat olivat menneet, ja se oli kuntalaisten mielestä Hanna Silvennoisen syy, joten häntä vihattiin. Kuitenkin hän oli yrittänyt löytää tehtaalle jatkajaa. Hän oli taistellut verottajaa vastaan. Nyt hän veti Kultalampi-projektia. Kaikki vuodet häntä oli jäytänyt aviomiehen kohtalo. Mitä tälle oli tapahtunut? Oliko mies vain lähtenyt, ehkä nuoren naisen perään? Onnettomuus? Tappelu? Ryöstö? Kosto?

”Sen vuoksi käännyin sinun puoleesi”, Hanna Silvennoinen oli sanonut.

”En usko yliluonnolliseen, mutta olen valmis kokeilemaan kaikkea. Ei tämä enää pahemmaksi voi mennä Jos saisin jonkinlaisen vastauksen, mitä Jounille on tapahtunut. Katoaminen oli niin kummallinen. Ei mitään erityistä aiemmin. Jouni jätti kotiin kaikki tavaransakin. Vain lompakko hänellä oli mukanaan.”

”Oliko hänellä passi?” oli näkijä kysynyt.

”Hän kuljetti aina passia lompakossaan. Mutta tässä on outo yhteensattuma. Hyvin pian, ehkä päivä tai pari Jounin katoamisen jälkeen kylältä katosi kaksi nuorta tyttöä, Silja ja Rebekka. Tunsivat toisensa niin kuin täällä kaikki tuntevat kaikki, mutta eivät olleet ystävyksiä. Katosivat kuin tuhka tuuleen. Perheet olivat ymmällään ja onnettomia. Kenestäkään ei ole kuultu sen jälkeen eikä yhtäkään ole löydetty, ei elävänä eikä kuolleena.”

Näkijä oli ollut kertomuksesta järkyttynyt eikä ollut kyennyt avaamaan yhteyttä henkimaailmaan. Hän oli pahoitellut, rouva oli ymmärtänyt, ja he olivat sopineet seuraavasta istunnosta. Rouva Silvennoinen oli silti työntänyt näkijälle ison setelin pöydän yli, itsestään selvästi ja häpeilemättä. Hän oli tottunut maksamaan palveluksista, ja ilmeisesti rikkaiden rahattomuus oli muuta kuin köyhien köyhyys.

Hanna Silvennoinen oli taas kuljettanut sormeaan pöytäliinan kuvioita pitkin.

”Minulla on voimakas tunne, josta en pääse eroon, vaikka kuinka järkeilen. Uskon, että kaikki kolme on murhattu, ja että murhaaja on joku täältä. Joku meistä.”

”Isä kyttää menemisiäni. Se on ruvennut toden teolla painostamaan sitä näkijän hommaa.”

Markus maksoi Selinalle ostoksensa, maustamattomia kanafileitä, täysjyväriisiä, kuohukermaa, tomaattisäilykettä, maitoa ja leipää. Isä piti kanasta ja oli tarkka siitä, ettei ruoka ollut prosessoitua tai sisältänyt lisäaineita. Eineksiä ja valmisruokia hän vihasi. Hänen uskonsa mukaan ravinnon teollinen käsitteleminen oli Saatanan juonia. Ruumis oli Jumalan kuva, hengen temppeli, ja sitä piti kohdella arvostavasti. Omaa lihaansa ja vertansa ei saanut saastuttaa keinotekoisilla aineilla. Ruoka piti valmistaa itse puhtaista raaka-aineista.

”Olisko sulla illalla aikaa? Olisi juteltavaa”, Markus kysyi.

”Mitä juteltavaa meillä on?” Selina ihmetteli.

Markus hämmentyi ja vilkaisi takanaan seisovaa kassajonoa.

”Ei sitä voi tässä kassalla, ihmiset katsoo. On se ihan tärkeää.”

”Okei”, Selina myöntyi.

”Ei voida mennä baariin. Se menee kiinni kun kauppakin. Mulla on vuoro yhdeksään asti.”

”Tulen hakemaan autolla. Mennään johonkin”, Markus lupasi.

Markuksen helmoista ruostunut avolava-Nissan rutkutti ja pölläytteli pakokaasuja kaupan parkkipaikalla, kun Selina tuli pihaan suljettuaan ovet ja laitettuaan hälyt päälle.

Selina nousi auton etupenkille ja ajatteli, että jos tämä olisi amerikkalainen elokuva, Markus veisi hänet suolle, kuristaisi ja upottaisi mutaan, ja Selina saisi vain syyttää itseään, kun olisi ollut niin tyhmä, että oli lähtenyt miehen matkaan. Mutta tämä ei ollut Amerikkaa vaan Kirkkojärveä, ja Markuskin oli tuttu poika – tai mies ehkä, nyt kun sillä oli kaivuribisnes, uskovainenkin se oli. Vaikka mistä sen tiesi, mitä kieroutumia uskovaisilla oli.

”Ajetaanko tehtaalle”, Markus kysyi ja Selina nyökkäsi.

Ei sillä ainakaan romanttisia aikeita ollut, kun valitsi tehtaanromiskon ja mutalammen. Tai ehkä se ei osannut muuta, lammellahan se ruoppasi joka päivä.

Markus pysäköi auton nokka lammelle päin.

”En voi olla kauan, äiti hermostuu”, Selina ilmoitti.

”En minäkään. Isä kyttää menemisiäni. Se on ruvennut toden teolla painostamaan sitä näkijän hommaa.”

”Ai”, Selina ynähti.

Veripuhtaistako Markuksella nyt oli huoli sydämensä päällä? Mitä Selina siinä muka saattoi sanoa tai auttaa, O-ryhmäläisenä alinta porukkaa, pelkkä kuulija. Kuulijoita oli paljon, eikä heiltä odotettu muuta kuin tottelemista ja kuuntelemista. Markuksen isä Luukas oli johtaja, Selinan äiti A-veriryhmään kuuluvana oli selittäjä, jolla oli oikeus tulkita muille Raamatun ja saarnaajan sanoja. Ne, joiden suonissa virtasi B-veri, saivat julistaa seurakunnan edessä, mutta arvokkain oli harvinaisin veriryhmä AB. He olivat näkijöitä.

”Oletko sä AB RH miinus?” hän kysyi.

Markus nyökkäsi.

”Paska säkä. Se miinus tekee musta jumalannäkijän ja isä on varma, että näin on tarkoitettu ja että mun pitää ruveta näkemään ja kertomaan, mitä kaikkea mä näen. Mutta kun mä en oo sellainen kuin isä. En mä voi mennä seurakunnan eteen...”

Markus vaikeni.

”Haltioitumaan ja julistamaan”, Selina täydensi.

”En mä osaa saarnata, en halua enkä kehtaa. En osaisi sanoa sanaakaan. Tönöttäisin alttarilla kuin punainen ja hikeä liruva suolapatsas. Nolaisin veripuhtaat ja isän, mutta kun se ei usko, jankuttaa vaan.”

Molemmat olivat vaiti. Hiljaisuus kävi kiusalliseksi, ja Selina katkaisi sen:

”Kun sulla on toi kaivurihomma… pidätkö sä keinokuituja?”

Markus nyökkäsi.

”Pakkohan mun on. Työvermeet on kaikki jotain goretexiä ja polyesteriä. Mut ihoa vasten pidän puuvillaa tai villaa. Isän mielestä se on ookoo, koska työn vuoksi on pakko ottaa vapauksia.”

”Viskoosi on kans hyvä. Ja silkki, mutta se on kallista”, Selina arveli.

”Onhan mullakin keinokuituinen työtakki. Äiti ei tykkää mutta ei sano mitään, koska me tarvitaan mun palkka. Äiti on ihan rahaton. Se on peruspäivärahalla eikä toivo muuta kuin olevansa kakskytä vuotta vanhempi, että saisi edes takuueläkkeen. Ei se enää edes kuvittele pääsevänsä töihin, viisikymppinen teollisuustyöläinen.”

”Ootko sä miettinyt, mitä Siljalle ja Rebekalle tapahtui? ”

Selinaa ahdisti ajatus kotiin menemisestä, mutta yhtä lailla ahdisti ajatus myöhässä olemisesta ja äidin hädästä, joka aina purkautui huutona ja haukkumisena, kun Selina tuli kotiin. Syljen ja kyynelten roiskuessa äiti kirkui, että Selina oli itsekäs, häpeäntuoja, lunttu, joka toivoi vain, että äiti kuolisi ja niin joutaisi tapahtuakin, äiti oli turha ihminen eikä kenellekään hyödyksi, hän toivoi itsekin kuolevansa, se olisi parasta kaikille, sitten Selina voisi elää sellaista syntielämää kuin haluaisi. Äiti ei tarkoittanut mitä sanoi, sen Selina kyllä ymmärsi, mutta sanat viilsivät silti. Jälkikäteen äiti itki ja pyyteli anteeksi, ja Selina antoi. Niin se meni.

”Isä sanoo, että taloudellinen menestys on Jumalan antama siunaus eikä sitä tarvitse pelätä eikä hävetä. Tulisi vaan taloudellista menestystä kaivurillekin. Ei ole toistaiseksi näkynyt. Mä oon kaivurikuski enkä mikään jumalannäkijä.”

”Silja olis halunnut olla näkijä, mutta sen veriryhmä oli A niin kuin äidillä”, Selina huomautti.

”Meidän Rebekka oli B, mutta RH miinus, niin että se olisi voinut olla jumalanjulistaja. Mutta ei se halunnut”, Markus mutisi.

Kysymykset sinkosivat Selinan suusta kuin omasta tahdostaan. Häntä kadutti jo kysellessään mutta ei hän pystynyt itseään estämäänkään:

”Ootko sä miettinyt, mitä Siljalle ja Rebekalle tapahtui? Sä olit kumminkin silloin jo, mitä sä olit, yhdeksäntoista? Mä olin vasta kolmetoista, en käsittänyt paljon mitään eikä mulle kerrottukaan. Käskettiin olla hiljaa ja tukistettiin, jos kyselin.”

Markus ei vastannut. Autoon laskeutui taas hiljaisuus, tuulilasi huurtui.

”Oikeesti, mun pitää mennä jo”, hermostui Selina, jota alkoivat pelottaa Markuksen puheet ja pitkät hiljaisuudet.

”Siitä mä halusin sulle puhua”, Markus sanoi.

”Että onko sulla jotain samantapaisia kokemuksia. Kun Silja oli kuitenkin sun siskosi.”

”Mitä kokemuksia? Mä lähden kävellen, jos sä et vie, mutta mun pitää mennä kotiin. Äiti on jo ihan hermona.”

Markus tarttui Selinaa kädestä ja puristi.

”Älä pidä mua hulluna. Mutta kun mä tänään ruoppasin Pyhälampea, niin kuulin äänen. Ihan selvän ihmisen äänen, niin kuin olisi istunut vieressä. Se oli Rebekan ääni ja se huuteli mulle, että ’mä olen täällä, Markus, mä olen täällä’.”

Jatkuu ensi viikolla...

Sisältö jatkuu mainoksen alla