Salainen saari, osa 8/8: Poliisi kuulustelee Essiä löytääkseen Luka Winterin tappajan. Sen jälkeen ovikello soi, ja Essin tulevaisuus alkaa viimein näyttää selkeämmältä.

Poliisikuulustelu vaikutti aluksi paljon leppoisammalta tilaisuudelta kuin Essi oli kuvitellut. Hän oli luullut, että hänet vietäisiin ikkunattomaan koppiin, jollaisia oli poliisielokuvissa. Mutta poliisi halusikin jutella sekaisessa työhuoneessaan. 

Rikostutkija Erkki Komulainen oli punatukkainen ja ylipainoinen. Pöydän kulmalla oli hampurilaisen kääre ja kuva punapäisestä pikkutytöstä. Essille tuli kuvasta mieleen Saga. Oli kova ikävä. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”No niin siis. Tilanne on tämä: ohjaaja Luka Winter on löydetty mökiltään kuolleena”, Komulainen sanoi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Niin mä ymmärsin”, Essi sanoi.

”Kuolinsyyntutkijoiden mukaan hän on kuollut jo useita viikkoja sitten. Kuoleman ovat aiheuttaneet useat terävällä esineellä tehdyt iskut eri puolille kehoa.”

Essi värähti. Hän vihasi Luka Winteriä. Mitään muuta sanaa ei voinut käyttää tunteesta, jota hän koki kyseistä vainajaa ajatellessaan. Mutta eihän kukaan ansainnut sellaista loppua. Hetken ajan Essi muisti, mitä oli ajatellut miehestä suhteen alussa. Että tämä oli ihana ja karismaattinen. Puoleensavetävä. Ainutlaatuinen. Essi oli rakastanut miestä.

”Ja te olette hänen entinen avopuolisonsa”, poliisi jatkoi.

”Me erottiin pari vuotta sitten.”

”Okei joo. Mulla on nyt useiden eri henkilöiden lausuntoja siitä, että Luka Winter pahoinpiteli sinua säännöllisesti. Tästä on jopa silminnäkijälausuntoja, sitä tapahtui töissä ja vapaa-ajalla. Sä et tehnyt koskaan mitään rikosilmoitusta.” 

”Niin.”

”Kerro tästä nyt vähän enemmän.”

Essi veti henkeä ja kertoi. Muistot olivat hämäriä. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta niitä. Luka Winter oli satuttanut häntä jatkuvasti. Sitä oli jatkunut vuosikausia. Aluksi Essi ei ollut pitänyt sitä niin vakavana, sehän oli ollut vain osa heidän myrskyisää ja tunteikasta suhdettaan. Mutta pikkuhiljaa se oli muuttunut yhä pahemmaksi. Lääkäri oli katsellut tietäväisenä hänen murtunutta rannettaan ja vannottanut häntä menemään poliisin puheille.

Essi oli yrittänyt joskus puhua asiasta tutuille, mutta yleinen mielipide oli ollut Luka Winterin puolella. Essiä oli pidetty ylireagoivana ja hysteerisenä. Luka Winterin rajut ohjausmetodit tunnettiin ja niitä arvostettiin. Essin arveltiin suostuneen kaikkeen omasta tahdostaan. Niin kuin hän olikin, tavallaan. Eihän kyse ollut siitä, että Winter olisi pitänyt häntä vankina. 

”Tänä kesänä on siis kuvattu elokuvaa, jossa sinä olet päätähtenä”, poliisi sanoi.

”Pääosassa, joo. Me kuvattiin sitä saaristossa.”

Poliisi otti kulauksen vissyä ja purskutteli sitä mietteliäänä suussaan.

”Ja jos mä ymmärsin oikein, niin tämän elokuvan piti olla Luka Winterin ohjaus. Mutta sitten Johanna Wiikiä pyydettiin ohjaajaksi, kun sinä et halunnut työskennellä Luka Winterin kanssa.”

”No, niin kai se meni. Mä olin sanonut mun agentille, että mä en suostu tekemään Winterin kanssa enää elokuvia. Mulla oli sellainen sopimus, joka periaatteessa velvoitti mua.”

Poliisi otti kulauksen vissyä ja purskutteli sitä mietteliäänä suussaan. Sitten hän nielaisi ja katsoi Essiä terävästi.

”Elikkä, jos mä oikein ymmärrän, tuotantoyhtiö olisi voinut vaatia sinua samaan elokuvaan Luka Winterin kanssa. Tämän miehen, jota sä epäilemättä vihasit ja pelkäsit erittäin paljon.”

”Siis luuletko sä, että mä..?”

”En mä luule mitään. Vastaa vain kysymykseen.”

”No, joo… En mä tiedä… Ehkä se sopimus olisi voinut velvoittaa mua. Mutta eihän olisi mitään järkeä tehdä elokuvaa, jos näyttelijä vihaa ohjaajaa. Ei siitä olisi mitään tullut. Ja Luka Winterin maine oli huonontunut, ei se ollut enää mikään tuotantoyhtiön lemmikki. En mä usko, että kukaan halusi enää tehdä töitä sen kanssa.”

”Joo, mä sain sen käsityksen, että Luka Winter ei ole ollut kovin suosittu henkilö viime vuosina. Monessakaan mielessä. Hänellä oli päällä syyte alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pahoinpitelystä. Tai siis törkeä raiskaushan se on se nimike.” 

Essi nielaisi. 

”En mä tiedä näistä. Niitä juoruja oli aina niin paljon. Mä vaan kuulin, että Johanna ohjaa, ja mä olin siitä tosi tyytyväinen.”

Erkki Komulainen oli kiinnostunut palaverista, jossa Essi oli nähnyt Johannan ja Luka Winterin. Essi kuvaili palaverin kulkua parhaansa mukaan.

”Mitä sä teit sen palaverin jälkeen?”

”Mä lähdin sieltä kesken kaiken, kun Luka tuli sinne.” 

”Mihin sä menit?”

”Mä vaan ajoin kotiin. Sitten mä sain kuulla parin päivän päästä, että ne on valinneet Johannan.”

”Tämä Johanna valittiin siksi, koska kaikki arveli, että Luka Winter vetäytyi itse tästä tuotannosta. Mutta itse asiassa kukaan ei nähnyt Luka Winteriä sen kokouksen jälkeen. Me on päätelty valvontakameroiden kuvista, että Winter on lähtenyt mökilleen sieltä palaverista. Pian sen jälkeen hänet surmattiin. Ehkä jo samana iltana. Eli nyt kerro, mitä sä olet tehnyt kesäkuun viimeisellä viikolla.”

”En mä muista… Mä…Varmaan mä hoidin kotona eläimiä Joonan kanssa.”

”Sun avomiehen, joka myös tunsi Luka Winterin?” 

”No en mä nyt sanoisi, että tunsi. Ne on tavannut pari kertaa kuvauksissa.”

”Ja riitelivät joka kerta.” 

”Ajatteletko sä nyt, että..?”

”Teidän kotipaikkahan on aika lähellä Luka Winterin kesämökkiä?”

”Väitätkö sä, että mä tai Joona oltaisiin käyty vähän puukottamassa sitä jonain iltapuhteena?”

”En mä väitä. Mä kysyn. Teittekö te niin? Sinä tai Joona? Kaikkein helpointa on se, että sä kerrot kaiken, mitä sä tiedät, ja mahdollisimman nopeasti.”

”Ei tietenkään tehty sitä.”

”Onko Joona ollut kotona kaikki nämä kesäkuun illat?”

”On kai. On sillä ehkä ollut jotain keikkoja.”

”Eli on vai ei ole ollut?”

”Miksi sä meitä syytät? Tässä maassa on varmaan sata miljoonaa ihmistä, jotka olisi toivoneet Luka Winterin kuolevan.”

”Ei Suomessa ole sataa miljoonaa ihmistä.”

”Siitä huolimatta”, Essi sanoi. Häntä alkoi itkettää. Niin paljon väkivaltaa, niin paljon surua. Hänen kävi sääliksi Luka Winteriä. Ja kaikkia tämän uhreja. Poliisi antoi hänelle nenäliinan.

Essi arveli, että poliisi oli täysin ymmällään.

Essi vaelsi poliisiasemalta raitiovaunupysäkille. Poliisi oli kysellyt Essiltä monista ihmisistä, elokuvaväen juoruista ja huhupuheista, Ursulasta, Ellamariasta ja monista muista ihmisistä. 

Essi arveli, että poliisi oli täysin ymmällään. Suomi oli täynnä miehen uusia ja vanhoja vihollisia. 

Ehkä jollakin Luka Winterin hylätyllä heilalla oli lopulta napsahtanut. Ehkä Ursulalla, joka olisi oivaltanut, ettei mies kuitenkaan palaisi hänen luokseen? Tai ehkä se nuori tyttö, jonka kanssa Luka Winter oli seurustellut viime aikoina. Ehkä tytöllä oli suojelevat vanhemmat. Se saattoi olla kuka hyvänsä.

Essi ajoi väliaikaiseen kotiinsa. Hän majaili väliaikaisesti Torkkelinmäellä Johannan kaksiossa. Johanna oli antanut Essin käyttöön toisen huoneen ja luvannut, että tämä saisi olla siellä niin kauan kuin halusi. Essi tiesi, että hänen pitäisi etsiä oma kämppä. Se tuntui masentavalta ajatukselta. Hän kaipasi Joonaa ja lapsia niin että vatsaan sattui. 

Voisivatko he löytää sovun Joonan kanssa? Voisiko hän antaa anteeksi toiset naiset? Pitäisikö hänen antaa? Mutta jos hän antaisi anteeksi, tarkoittaisiko se sitä, että hän oli samanlainen märkä rätti kuin Luka Winterin kanssa ollessaan? Tahdoton ja alistuva rääpäle. 

”Älä sure, me päästään pian tekemään meidän leffa loppuun ja sulla on edessä monia ihania rooleja”, Johanna lohdutti. 

Se oli sentään totta. Työasiat näyttivät valoisilta. Kaupungissa tiedettiin, että Essi oli palannut kehiin, ja hän oli saanut monia kiinnostavia työtarjouksia. Paras tarjous oli rooli hienossa historiallisessa tv-draamassa, jossa Essi esittäisi Kaarina Maununtytärtä. Bella oli kertonut, että Essille tarjottiin töitä teattereissakin. 

Ovikello soi. Se oli varmaankin Johanna, joka oli kai unohtanut avaimet. Essi meni avaamaan. Oven takana seisoi Joona.

”Hei, Essi”, Joona sanoi hiljaa. Mies näytti nuhruiselta ja kalpealta, siltä ettei ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön.

”Hei”, Essi sanoi. Hän yritti löytää voimia käännyttää mies suoraan ovelta pois. Oli ihanaa nähdä Joona, ja Essi halusi pitää hänet luonaan edes hetken. Vaikka se hetki olisi pelkkä eron selvittely. 

”Mä kuulin, että sä asut täällä. Voinko mä tulla sisään?”

”Tule vaan.”

Essi keitti kahvia, ja he istuutuivat vakavina keittiön pöydän ääreen. 

”Voitko sä tulla takaisin kotiin?” Joona kysyi.

”Mutta miksi sä sanot noin? Jos sä olet kerran Oonan kanssa.”

”En mä ole. En todellakaan ole! Mikset sä usko mua? Sä voit kysyä Oonalta tai lapsilta tai ihan keneltä tahansa. Ei se ole ollut meillä muuta kuin niitä koiria katsomassa. Meillä ei ole mitään sen kanssa.” 

”Mutta Sagahan sanoi, että se on tullut takaisin.”

Joona huokaisi.

”No, niin kuin mä sanoin, mä olen seurustellut Oonan kanssa. Vähän aikaa. Sen takia Saga kai sekoitti. Se on viisivuotias. Ei voi olettaa, että se tietäisi niin tarkasti, mitä aikuisten rakkauselämässä tapahtuu.” 

”Niin mutta jos se ja Otso kerran tykkää Oonasta…”

”Miksei ne tykkäisi? Ei siinä ole mitään pahaa. Ne todella välittää susta, kyllä sä sen tiedät, mutta lapsilla on lyhyt muisti. Sä olit monta viikkoa poissa… Ne pelkäsi, että sä et tule takaisin. Ja kyllä sä sen tiedät, että pelko näyttäytyy joskus hyökkäävyytenä lapsilla. Se on ihan sama eläimilläkin.” 

Essin oli pakko myöntää, että Joona puhui järkeä. Ei kai hän tosissaan voinut epäillä lasten kiintymystä. Essi otti kulauksen kahvia, jotta saisi miettimisaikaa. Joona näytti täysin vakuuttavalta. Mutta silti.

”Sä sanoit, että oli muitakin naisia kuin Oona…”

”Joo. En mä tajua, miksi se on susta niin paha. Okei, mä en ollut neitsyt, kun me tavattiin. Sori siitä! Onhan sullakin ollut mua ennen miehiä. Ne on menneisyyttä.” 

Yhtäkkiä Essistä tuntui, että pieni toivo heräsi hänen sisällään. Hymy pyrki kuin väkisin hänen kasvoilleen.

”Ai et ollut vai neitsyt? Mä kun ihan luulin.” 

Joonankin kasvot levisivät hymyyn.

”Eikä edes mitään papin aamenta ollut missään vaiheessa”, Joona sanoi.

He puhuivat kaikesta, mistä olivat ennen vaienneet.

”Kyllä sun pitäisi parantaa noita sun syntisiä tapojasi.”

”Voidaan me mennä naimisiin, jos sä haluat.” 

He halasivat pitkään, kyyneleet silmissä.

”Mutta jos sä joskus kosit mua tai mä sua, niin mä haluan kunnon kosinnan enkä tällaista pelleilyä”, Essi sanoi.

”Joo. Mä ymmärrän. Tuletko sä kotiin?” 

”Totta kai. Mä rakastan sua.”

”Mäkin sua. Vietetäänkö ensin aikuisten ilta Helsingissä? Mun äiti on hoitamassa lapsia.”

He olivat suunnittelemassa illan huvituksia, kun ovikello soi taas. 

Tällä kertaa se oli poliisi. Kaksi virkapukuista, tuikean näköistä miestä. Yhden mielettömän hetken ajan Essi oli varma, että poliisit olivat tulleet hakemaan häntä. Mutta eihän se ollut mahdollista. Mutta entä Joona? Mies seisoi hänen vieressään ja näytti aivan viattomalta, yhtä hämmästyneeltä kuin Essikin.

Ei kai se voinut olla totta? Hänen rakas miehensä, joka ei halunnut vahingoittaa edes käärmeitä. 

”Asuuko Johanna Wiik täällä?” poliisi kysyi. 

Silloin Essi ymmärsi.

Poliisit jäivät odottamaan Johannaa. He istuivat nelisin paikoillaan hiljaisuuden vallassa ja odottivat. Minuutit matelivat eteenpäin. Essi tunsi outoa surua Johannan puolesta. Osa hänestä olisi halunnut laittaa tytölle viestin, että tämän pitäisi lähteä pakoon. Mutta ei se niin voinut mennä. Johanna oli tehnyt raskaan rikoksen, ja hänen olisi vastattava siitä oikeudessa.

Kun Johanna palasi ja poliisit pidättivät hänet, hänen kasvoillaan ei näkynyt yllätystä eikä mitään muutakaan tunnetta, vain läpitunkematon Mona Lisan hymy, se, johon Essi oli jo tottunut ja josta hän oli alkanut pitää. 

”Hei sitten, Essi. Muista, että sä olet paras”, Johanna sanoi. 

”Kiitos”, Essi kuiskasi.

Kotimatkalla autossa Essi ja Joona puhuivat vakavasti. Kaikesta, mistä he olivat ennen vaienneet. Joona kertoi Sagan ja Otson äidistä, joka oli muuttanut Saksaan eikä tavannut lapsiaan koskaan, kuinka surullinen Joona oli ollut sen jälkeen, ja miten hyvältä oli tuntunut, kun Essi oli tuonut rakkauden takaisin hänen elämäänsä. Essi kertoi Luka Winteristä.

”Onneksi me tavattiin”, Joona sanoi.

”Mä olisin varmaan kuollut muuten”, Essi sanoi. 

”Ei varmaan saisi sanoa, mutta onneksi se ei enää pääse tuhoamaan ketään. Sitä mä vaan mietin, että olikohan Johannalla ja sillä jokin menneisyys? Senkö takia se tappoi sen?”

Essi katseli mietteissään auton ikkunoista sumuisille pelloille.

”En mä usko, että niillä on ollut mitään suhdetta. Mä luulen, että se oli ammatillista.” 

”Mitä sä tarkoitat?”

”Mä luulen, että ne aikoivat sittenkin antaa Pimeän saaren Winterin ohjattavaksi. Johanna oli kakkosvaihtoehto. Se oli niin aloittelija. Mutta kun se tappoi Winterin, tuottajat luuli, että Luka Winter vain mököttää niille eikä itse halua lähteä mukaan.” 

”Aika erikoista, että joku pitää jotain elokuvaa niin tärkeänä.”

”Jotkut on sellaisia. Johannalle elokuvat olivat tärkeämpää kuin mikään. Mustakin ne on tärkeitä, mutta ei niin tärkeitä, että kenenkään pitäisi kuolla.”

He olivat perillä. Auto kaarsi pihalle. Iloinen haukku otti heidät vastaan. Ovesta pursusi Tiki-koira kaikki pennut perässään.

”Hei yksi juttu vielä, ennen kuin me jatketaan meidän elämää täällä eläintarhassa”, Essi sanoi.

”Mikä?”

”Palkataan tänne joku tallirenki tai -piika. Mä aion jatkaa nyt näyttelemistä, enkä mä ehdi enää paapoa koko ajan näitä kaikki otuksia”, Essi sanoi.

”Kuulostaa hyvältä. Tehdään niin”, Joona sanoi.

He nousivat autosta ja kumartuivat tervehtimään hyppeleviä koiria. Tiki nuolaisi Essin naamaa. Ovelta kuuluivat lasten ilahtuneet äänet.

”Essi! Jee! Essi! Essi tuli kotiin!”

Loppu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla